Land contamination is a significant environmental problem requiring systematic management actions. Defining the type and scale of the actions requires information on the risks involved. The numerous methods available for conducting risk assessment (RA) vary in terms of complexity, level of detail, conservatism, and outcomes. Thus, selecting suitable methods requires information on their applicability in Finnish conditions and at the specific site. On the other hand, it is generally accepted that current contaminated land management (CLM) should not only focus on minimizing site-specific risks, but should also consider overall environmental effects and socio-cultural and socio-economic aspects. Multi-Criteria Analysis (MCA) could then be used as a tool for integrating multidimensional data and generating aggregated information on the consequences of different risk management (RM) options, such as environmental, social, and economic impacts. Nonetheless, such approaches have very seldom been applied in CLM in Finland, probably partly due to a lack of tools specifically developed or modified for Finnish conditions.This research studied the application and suitability of different RA methods for assessing risks and identifying RM needs at some typical contaminated sites in Finland and demonstrated the use of MCA, the emphasis being on soil contamination. The studied RA approaches comprised qualitative rating and quantitative methods that were based on using environmental benchmarks, uptake and exposure models, and multimedia software. To derive estimates of ecological risks, the so-called TRIAD procedure that uses chemical studies, bioassays, and ecological studies was also applied and combined with MCA in order to account for the performance of the study methods, i.e. their ability to depict ecological risks at a study site. Qualitative rating and the statistical Monte Carlo technique provided additional means for uncertainty analysis. A separate study applying the Metaplan technique, interviews, a questionnaire, and a literature survey showed that a lack of suitable assessment tools was one of the key barriers to eco-efficient CLM in Finland. An MCA-based decision support tool (DST) adapting the Multi-Attribute Value Theory (MAVT) was therefore developed for case-by-case determination of the preferred RM option and tested with some typical Finnish contaminated sites.Many of the conclusions of the research are overarching and applicable to RA methods in general. Fistly, it appered that care must be taken in applying different models and software tools in site-specific RA, since some of their components are not straightforwardly suitable for Finnish conditions or for certain contaminants. These problems often relate to specific contaminant transport pathways. Moreover, the lack of verified data on the parameter values representative of Finnish conditions is an issue. The prevailing practice of using complicated software programs with ample data demands as the first and primary tools in human health risk assessment is not supported by this research, since it appeared that even simple tools and calculations can often provide adequate information on risks for decision-making. In ecological risk assessment (ERA), the usefulness of the approach founded on uptake and exposure models is reduced by the high uncertainties involved, particularly since the applicability of these models in Finnish conditions could not be verified. The accuracy and reliability of ecological risk estimates can be enhanced by applying the TRIAD methodology, although the procedure includes some pitfalls that need to be acknowledged. Combining TRIAD with MCA proved to be a feasible means to quantitatively study the performance of separate ERA methods. MCA thereby complements mechanical statistical analysis, such as Monte Carlo simulation, and increases the reliability of the final integrated risk estimates. In practice, a lack of data on the statistics of the input variables can restrict the use of statistical tools. The MAVT-based DST turned out to be efficient in facilitating discussion between different interest groups and experts and in identifying the preferred RM option in the common situation where risks are not the only factors relevant in decision-making. In practice, additional factors, such as the temporal scope of RM actions and some sustainability components that were not comprehensively included in the DST, might need to be considered.

The International Convention for the Control and Management of Ships' Ballast Water and Sediments (BWM Convention) aims to mitigate the introduction risk of harmful aquatic organisms and pathogens (HAOP) via ships’ ballast water and sediments. The BWM Convention has set regulations for ships to utilise exceptions and exemptions from ballast water management under specific circumstances. This study evaluated local and regional case studies to provide clarity for situations, where ships could be excepted or exempted from ballast water management without risking recipient locations to new introductions of HAOP. Ships may be excepted from ballast water management if all ballasting operations are conducted in the same location (Regulation A-3.5 of the BWM Convention). The same location case study determined whether the entire Vuosaari harbour (Helsinki, Finland) should be considered as the same location based on salinity and composition of HAOP between the two harbour terminals. The Vuosaari harbour case study revealed mismatching occurrences of HAOP between the harbour terminals, supporting the recommendation that exceptions based on the same location concept should be limited to the smallest feasible areas within a harbour. The other case studies evaluated whether ballast water exemptions could be granted for ships using two existing risk assessment (RA) methods (Joint Harmonised Procedure [JHP] and Same Risk Area [SRA]), consistent with Regulation A-4 of the BWM Convention. The JHP method compares salinity and presence of target species (TS) between donor and recipient ports to indicate the introduction risk (high or low) attributed to transferring unmanaged ballast water. The SRA method uses a biophysical model to determine whether HAOP could naturally disperse between ports, regardless of their transportation in ballast water. The results of the JHP case study for the Baltic Sea and North-East Atlantic Ocean determined that over 97% of shipping routes within these regions resulted in a high-risk indication. The one route assessed in the Gulf of Maine, North America also resulted in a high-risk outcome. The SRA assessment resulted in an overall weak connectivity between all ports assessed within the Gulf of the St. Lawrence, indicating that a SRA-based exemption would not be appropriate for the entire study area. In summary, exceptions and exemptions should not be considered as common alternatives for ballast water management. The availability of recent and detailed species occurrence data was considered the most important factor to conduct a successful and reliable RA. SRA models should include biological factors that influence larval dispersal and recruitment potential (e.g., pelagic larval duration, settlement period) to provide a more realistic estimation of natural dispersal.

Ecosystems can buffer against adverse events, such as storms or pest outbreaks by reducing the probability of harm and magnitude of losses. We conceptualise factors involved in the governance of insurance value provision, drawing on the notions of protection and insurance, exogeneity and endogeneity, and allocation of rights and responsibilities. Using riverine floods and forest pest outbreaks as examples, we explore the challenges of governing ecosystem-based risk management. We suggest that such governance should build on existing institutions, because insurance value is jointly produced with provisioning ecosystem services and the governance arrangements for them importantly shape insurance value provision. However, existing institutional arrangements do not acknowledge involved actors' rights and responsibilities and they do not facilitate landscape level management of risks. While PES schemes and other market-like solutions may govern the provision of insurance value when transaction costs and trade-offs between the provision of insurance value and private goods are low, regulation or public provision is needed when transaction costs and trade-offs are high. The complexity of challenges in governing the provision of insurance value highlights the need for polycentric governance involving collaboration, knowledge creation and dissemination and the funding of activities needed for them.

Human health risks in dealing with floods in a river basin in South-Western Finland are analysed as an example of scientific and practical challenges in systemic adaptation to climate change and in integrated governance of water resources. The analysis is based on case reports and plans, on literature studies and on conceptual models of risks and risk management. Flood risks in the Northern European study area are aggravated by melt- and storm-water runoff, ice jams and coastal flooding. Flood risk assessment is linked with management plans based on EU directives as applied in the case area. National risk management policies and procedures of increasing scope and depth have been devised for climate change, water resources and overall safety, but an integrated approach to health risks is still largely missing. The same is true of surveys of perceived flood risks, and participatory deliberation and collaborative planning procedures for flood risk management in the case area, specifically for adaptive lake regulation. Health impacts, risks and benefits, socio-economic and systemic risks, and over-arching prevention, adaptation and compensation measures are not fully included. We propose a systematic framework for these extensions. Particular attention needs to be given to health risks due to flooding, e.g. from water contamination, moist buildings, mental stress and infrastructure damage and also from management actions. Uncertainties and ambiguities about risks present continuing challenges. It is concluded that health aspects of flooding are complex and need to be better included in assessment and control, to develop more integrated and adaptive systemic risk governance.

Kalojen ylisiirrot ovat yksi kalataloudellinen hoitotoimenpide vaelluskalakantojen elvyttämisessä. Ylisiirrossa emokaloja siirretään jokeen: nousuesteen alapuolelta yläpuolisiin vesistöihin, jotta ne pääsevät lisääntymisalueilleen. Projektissa laadittiin riskiprofiili, jossa kuvataan ylisiirtoprosessi kolmella joella (Kemijoki, IIjoki ja Oulujoki) ja tarkasteluun valittujen kalatautien (IHN, IPN, ISA, SAV ja VHS) leviämisriskiin liittyviä seikkoja ylisiirroissa käytettyjen lajien (lohi, taimen, nahkiainen) osalta. Lisäksi pyrittiin tunnistamaan prosessiin liittyvät riskitekijät ja riskinhallintakeinot. Merestä sisävesistöihin tehtävät ylisiirrot ovat riippuvaisia tautitilanteesta - tällä hetkellä ylisiirrot ovat luvanvaraisia. Lohi ja meritaimen tekevät pitkän syönnösvaelluksen, minkä aikana ne voivat kohdata luonnossa esiintyviä tauteja. Lohen syönnösvaellus ulottuu pidemmälle ja se voi kohdata tauteja laajemmalla alueella kuin meritaimen, joka vaeltaa lähellä rannikkoa. Jos kala sairastuu syönnösvaelluksen aikana, sen kyky palata takaisin jokeen alenee mm. uimiskyvyn heikkenemisen vuoksi. On kuitenkin mahdollista, että jokisuuhun palaa syönnösvaellukselta kala, joka voi tartuttaa tauteja muihin kaloihin. Palaavalla kalalla ei välttämättä ole ulkoisia merkkejä kantamastaan viruksesta. Arvioinnissa mukana olleiden jokien ylisiirroissa piilevä tautiriski vaikuttaa suhteellisen pieneltä, koska kalatautiseurantaa on tehty jo pitkään eikä tautilöydöksiä ole ilmennyt. Itämeri on kuitenkin avoin järjestelmä ja uusia tauteja voi tulla Itämereen niin luonnonkalojen liikkeiden kuin kalanviljelyn kautta. Nykyiset seurantamäärät kestävät suhteellisen hyvin myös tämän tekijän tuoman epävarmuuden tautien esiintyvyyteen. Jos seuranta lopetetaan, varmuus tautivapaudesta ryhtyy alenemaan. Niinpä seurantaa ei kannata lopettaa edes näiden jokien osalta. Jotta kalatautautiriski ja sen mahdolliset muutokset tunnetaan, kalatautinäytteiden säännöllinen ottaminen ja tutkiminen on tärkeää. Näytteeksi tulee toimittaa sairaiden yksilöiden lisäksi ulkoisesti terveen näköisiä kaloja, koska virustaudit eivät välttämättä näy ulkoisesti. Myös jokisuilla, niissä vesistöissä, joissa vasta suunnitellaan ylisiirtoja, tulisi tehdä ennakkoon kalatautiseurantaa.

Pääministeri Kataisen hallituksen ohjelmassa edellytetään vuonna 2006 laaditun kansallisen kemikaaliohjelman toimeenpanon jatkamista sekä nykyisten toimien riittävyyden arvioimista kansainvälisen tavoitteen saavuttamiseksi kemikaalien terveys- ja ympäristöriskien minimoimisessa vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi hallitusohjelmassa todetaan, että hallituskaudella arvioidaan uusien esille nousseiden aiheiden, kuten nanomateriaalien, hormonitoimintaa häiritsevien aineiden ja kemikaalien yhteisvaikutusten edellyttämien lisätoimien tarve. Kansallisesta vaarallisia kemikaaleja koskevasta ohjelmasta on tehty väliarviointi ja ohjelmaa on sen perusteella tarkistettu. Kemikaaliohjelman tavoite on, että kemikaalit eivät aiheuta Suomessa merkittävää terveys- ja ympäristöhaittaa vuonna 2020. Ohjelmassa esitetään suosituksia, joiden avulla kemikaalien aiheuttamaa haittaa ihmisten terveydelle sekä ympäristöön voidaan vähentää. Väestön ja työntekijöiden altistumisesta kemikaaleille ja haitallisten aineiden ympäristökuormituksesta tarvitaan lisää tietoa. Uusina suosituksina esitetään muun muassa, että nanomateriaaleista, kemikaalien yhteisvaikutuksista sekä hormonitoimintaa häiritsevistä aineista tarvitaan lisää tutkimusta, jotta näiden aiheuttamia mahdollisia riskejä osataan hallita. Suosituksissa kiinnitetään erityistä huomiota viestintään ja käytännönläheiseen kemikaalitiedon välittämiseen sekä viranomaisyhteistyöhön. Ohjelmassa esitetään toimenpidesuosituksia seuraavien vaikutustavoitteiden saavuttamiseksi: • EU:n kemikaaliasetusten (REACH ja CLP) tuomat velvoitteet on tehokkaasti toimeenpantu ja asetusten tavoitteet terveyden- ja ympäristönsuojelun korkean tason varmistamiseksi on saavutettu sekä asetusten toimeenpanon kautta saatuja uusia tietoja hyödynnetään laajasti. • Riskinarviointia ja riskinhallintaa sekä toimenpiteiden vaikuttavuuden arvioimista varten on riittävästi tietoa terveydelle ja ympäristölle vaarallisille aineille altistumisesta ja päästöistä. • Toiminnanharjoittajilla on kemikaaliriskien hallintaan riittävästi tietoa ja menettelyjä, ja näitä käytetään ympäristön- ja terveydensuojelun korkean tason varmistamiseksi kaikenkokoisissa yrityksissä ja toimipaikoissa. Riskinarviointi hallitaan ja toteutetaan työpaikoilla. • Tuotteiden ja valmisteiden sisältämistä kemikaaleista on riittävästi tietoa ja niiden aiheuttamat riskit koko elinkaaren aikana ovat hallinnassa. • Suomi on osaltaan vaikuttanut aktiivisesti siihen, että kemikaalien merkittävimmät haitalliset vaikutukset on minimoitu maailmanlaajuisesti vuoteen 2020 mennessä ns. Johannesburgin tavoitteiden saavuttamiseksi. Kansainvälinen kemikaalien riskinhallintaa ja tiedonvälitystä koskeva yhteistyö on Suomen osalta aktiivista. Vuoden 2016 aikana ympäristöministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön yhteistyönä selvitetään ohjelman suositusten toteuttamisen tilannetta koskevan uuden väliarvioinnin tarve ja toteuttamistapa.

Maa-ainekset ovat yksi suurimpia materiaalivirtoja Suomen luonnonvarojen käytössä. Pilaantuneiden maiden kunnostus vaatii merkittäviä resursseja erityisesti kunnilta ja muilta julkisilta toimijoilta. Suurin osa kohteista kunnostetaan kaivamalla pilaantunut maa-aines pois ja tuomalla puhdasta maata tilalle. Tämä lisää luonnonvarojen käyttöä, maamassojen kuljetusta, päästöjä ympäristöön ja kustannuksia. Kestävillä ja innovatiivisilla kunnostusmenetelmillä voitaisiin kiertotalouden periaatteiden mukaisesti vähentää neitseellisen maa-aineksen ottotarvetta ja edistää turvallista maa-ainesten kierrättämistä. KEINO-osaamiskeskuksen pilaantuneiden maiden kunnostuksen urakkahankintojen kehittäjäryhmän tavoitteena oli edistää kestävien ja innovatiivisten kunnostusmenetelmien käyttöönottoa pilaantuneiden maiden kunnostusurakoissa Suomessa. Tämä ns. PIMA-ryhmä koostui julkisten hankintaorganisaatioiden ja asiantuntijaorganisaatioiden sekä yritysten edustajista. Toimintansa aikana ryhmä kokosi yhteen hyviä esimerkkejä kunnostushankinnoista ja järjesti työpajoja, joissa muun muassa käytiin läpi kestävän kunnostuksen ohjeistuksia ja ratkottiin esimerkkikohteiden käytännön haasteita. Keskeisiksi kestävyyden edistämisen keinoiksi tunnistettiin tutkimuksiin panostaminen ja pilaantuneiden alueiden huomiointi jo kaavoitusvaiheessa. Myös itse kilpailutuksessa on mahdollista edellyttää kestävyyskriteerien käyttöä. Esimerkiksi Porvoon maarakennusurakassa kiertotalousnäkökohdat ohjasivat alueen suunnittelua ja olivat tärkeä kriteeri myös kilpailutuksessa. Mäntsälässä puolestaan hyödynnettiin aiemmin toteutetun demonstraatiohankkeen yhteydessä kartoitettuja kestävän kehityksen mukaisia ja innovatiivisia ratkaisumalleja pilaantuneen maaperän ja pohjaveden riskienhallinnassa. Tässä raportissa esitellään KEINOn PIMA-kehittäjäryhmän toimintaa ja kokemuksia kunnostushankkeista sekä tunnistettuja hyviä esimerkkejä. Tulosten pohjalta koottiin suositukset kestävän PIMA-urakkahankinnan läpivientiin. Suositellussa toimintamallissa on kuvattu julkisena hankkijana toimivan tilaajan mahdollisuuksia edistää kunnostusten kestävyyttä ja innovatiivisuutta.

Talouselämän toimintakentän kansainvälistyminen ja maailmantalouden yleinen globalisoituminen ovat johtaneet siihen, että myös yrityskaupat ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa. Yrityskaupoissa voidaan joutua ottamaan huomioon useamman valtion lainsäädäntö ja liiketoiminnallinen ympäristö. Liikesopimuksissa noudatetaan pitkälti alun perin Englannissa ja Yhdysvalloissa kehitettyä sopimustraditiota – yrityskauppojen asiakirjat ja dokumentaatio perustuvat angloamerikkalaisiin sopimuslausekkeisiin ja -malleihin, joiden seurauksena sopimukset ovat yhä useammin detaljiorientoituneita ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kansainvälistyvän sopimus- ja yritystoiminnan ytimessä ovat riskienhallinta ja korvausvastuisiin varautuminen. Yrityskauppoihin liittyy aina odottamattoman kehityksen mahdollisuus, joka yritysten on päätöksenteossaan osattava ottaa huomioon. Riskienhallintakentän jatkuvan laajenemisen seurauksena vastuuriskeille haetaan yhä useammin ulkopuolista vastuutahoa, joka tyypillisesti on vakuutusyhtiö. Siten yrityskauppojen riskienhallinnallinen puoli on erottamattomasti liitännässä vakuuttamiseen. Nykyisin onkin tavanomaista turvata yritysjärjestelyjä muun sopimustoiminnan ohella ottamalla erillinen yrityskauppavakuutus, joka täydentää yritysjärjestelyn muuta dokumentaatiota ja allokoi riskejä. Vakuutus turvaa etenkin tilanteilta, jossa kaupan kohde ei syystä tai toisesta vastaakaan odotettua. Warranty ja indemnity -vakuutukset ovat vakuutussopimuksia, jotka kattavat vahingot, jotka johtuvat tai ovat seurausta osakekauppakirjassa esitettyjen takuuehtojen tai vastaavien myyjän vakuutusten rikkomisesta. W&I-vakuutukset tarjoavat suojaa tuntemattomien ja ennalta-arvaamattomien riskitekijöiden varalta, ja niitä käytetäänkin suhteellisen vakiintuneesti yrityskauppojen riskienhallintakeinona. Tällaisten suojakeinojen suosio on kasvanut Pohjoismaisessa kehikossa jatkuvasti 1990-luvun lopusta lähtien. Erityisen mielekkäitä yrityskauppavakuutukset ovat perinteisesti olleet silloin, kun myyjänä on pääomasijoitusyhtiö, koska tällaiset yhtiöt tekevät yrityskauppoja jatkuvasti osana liiketoimintaansa ja kaipaavat siten suojaa sen varalta, että kauppaehdot eivät kaikilta osin vastaa sovittua. W&I-vakuutusten käyttö ei kuitenkaan enää samalla tavalla riipu siitä, millaista liiketoimintaa myyjä tai ostaja harjoittavat, vaan niitä voisi luonnehtia suosituiksi instrumenteiksi yrityskauppojen riskienhallinnassa kautta linjain. Muutos johtuu kasvavasta markkinakokemuksesta ja -valveutuneisuudesta, alhaisemmista preemioista sekä vakuutusmeklarien ja vakuutusyhtiöiden nousevasta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta Suomen markkinalla, jossa ostajat tyypillisesti tekevät huolellisen yritystarkastuksen ja sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat ovat hyvin harvinaisia. Tämä tutkielma tarkastelee 1) W&I-vakuutuksia sopimustyyppinä, 2) niiden henkilöllistä ulottuvuutta sekä a) ennen sopimuksen päättämistä että b) sen jälkeen ja 3) niiden soveltamisalaa erityisesti sopimusvastuuseen varautumisen ja riskienhallinnan näkökulmista. Keskeisenä tavoitteena on siten ensinnäkin selvittää, millainen instrumentti W&I-vakuutus on sopimustyyppinä, miten sillä hallinnoidaan riskejä ja miten sitä tulkitaan. Lisäksi tutkielma valottaa sitä, miten yrityskauppavakuutukset suhteutuvat arkisempiin vakuutussopimuksiin tiedonantovelvollisuuden kannalta, kun tiedollisesti ylivoimaisin taho ei välttämättä ole vakuutussopimuksena lainkaan osallisena. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, mitkä ovat W&I-vakuutuksen rajapinnat ja mitä voidaan tai pitäisi voida vakuuttaa yrityskaupan yhteydessä.

COVID-19 has revealed how challenging it is to manage global, systemic and compounding crises. Like COVID-19, climate change impacts, and maladaptive responses to them, have potential to disrupt societies at multiple scales via networks of trade, finance, mobility and communication, and to impact hardest on the most vulnerable. However, these complex systems can also facilitate resilience if managed effectively. This review aims to distil lessons related to the transboundary management of systemic risks from the COVID-19 experience, to inform climate change policy and resilience building. Evidence from diverse fields is synthesised to illustrate the nature of systemic risks and our evolving understanding of resilience. We describe research methods that aim to capture systemic complexity to inform better management practices and increase resilience to crises. Finally, we recommend specific, practical actions for improving transboundary climate risk management and resilience building. These include mapping the direct, cross-border and cross-sectoral impacts of potential climate extremes, adopting adaptive risk management strategies that embrace heterogenous decision-making and uncertainty, and taking a broader approach to resilience which elevates human wellbeing, including societal and ecological resilience.