Riskirahoitus (venture capital finance) on varsin uusi ilmiö rahoitusinnovaatioiden pitkässä historiassa. Riskirahoituksen lyhyestä historiasta huolimatta se on yhtenä rahoitusmuotona kasvanut voimakkaasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Perinteiseen pankkirahoitukseen verrattuna juuri riskirahoitustoiminnalla on nähty olevan merkittävä rooli innovaatioiden ja innovaatiotoiminnan kautta syntyneiden yritysten määrän kasvussa. Tätä perustellaan sillä, että riskirahoitustoiminta tarjoaa rahoitusta myös sellaisille yrityksille, jotka yritystoimintansa alkuvaiheessa olisivat jääneet useinkin ilman pankkirahoitusta. Pankkilainan edellyttämien vakuuksien puuttumisesta sekä uusien yritysten ja niiden harjoittamien toimialojen tuntemattomuudesta johtuen pankkilainan saanti usein kariutuu toimintaansa aloittavien yritysten kohdalla. Tämän Pro gradu -tutkielman tutkimusongelma perustuu uuteen malliin, joka kuuluu toimialan taloustieteeseen. Mallissa on yrityksiä, jotka kasvattavat tuottavuuttaan kehittämällä kustannussäästäviä innovaatioita, joita pääomasijoittajat sitten rahoittavat. Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella ja analysoida riskirahoittajien käyttäytymistä tilanteessa, jossa rahoittajat kilpailevat prosessi-innovaatioiden rahoittamisesta. Innovaatioiden kehittämiskustannukset riippuvat negatiivisesti yleisestä tiedon karttumisesta. Aikaisemmin on esitetty, että oikeaa politiikkaa ovat verosubventiot etenkin kahdenkertaisen moral hazard -ongelman tapauksessa. Tässä työssä käytetty malli johtaakin päinvastaiseen ongelmaan. Tutkielmassa puretaan Tremblayn (2004) esittämä malli auki ja arvioidaan Tremblayn esittämää väitettä siitä, että venture capital -rahoittajia tulisikin pikemmin verottaa kuin subventoida. Tremblayn johtopäätös perustuu siihen, että kilpailu rahoitettavista kohteista tekee rahoittajista liian hätäisiä. Tremblay toteaa, että verotuksen avulla voitaisiin hidastaa rahoituspäätösten tekoa. Jos rahoittaja odottaisi pidempään yleisen tiedontason lisääntymistä, innovaatioprojektin onnistumistodennäköisyys olisi korkeampi. Pro gradu -tutkielman tutkimusongelmaa lähestytään teoreettisesti ja tutkimusasetelma on koottu aihetta käsitteleviä tutkimuksia ja kirjallisuutta hyödyntäen. Tutkielmassa osoitetaan, että venture capital -rahoittajan saamaan pääoman voittoon kohdistuva verotus voi ollakin hyvinvointia vahvistavaa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälainen rooli riskirahoitustoiminnan tukemisessa ja kehittämisessä valtion harjoittamalla politiikalla tulee jatkossa olemaan. Tulevaisuudessa juuri uusien yritysten innovaatioineen nähdään vaikuttavan merkittävästi talouden kasvuun ja uusien työpaikkojen luontiin.

Tutkielmani päämääränä on ymmärtää, miten riskirahoittaja käyttäytyy ja kuinka hän allokoi niukkoja resurssejaan. Samalla vastaan, miksi riskirahoitussijoitukset ovat usein yhdistettyjä eli syndikoituja. Analyysiosuudessa tarkastelen kolmea mallia, joista kaksi ensimmäistä kuvaavat riskirahoittajan ja yrittäjän välisen riskirahoitussopimuksen syntymistä. Ensimmäisessä mallissa johdetaan yrittäjän voitto-osuudelle ehto, joka toteuduttuaan motivoi yrittäjää. Vastaavasti toisessa mallissa johdamme endogeenisesti riskirahoittajan ja yrittäjän optimaaliset työpanospäätökset. Kolmas malli käsittelee syndikaatin eli riskirahoittajien yhteissijoituksen muodostumista, jossa riskirahoittajan kyky arvioida riskillistä projektia riippuu sekä hänen omasta kokemuksestaan, tietyllä spesifisellä alallaan, että signaaleista, joita hän saa toiselta erikoistuneelta sijoittajalta. Lisäksi tarkastelemme, kuinka riskirahoittajat käyttävät syndikaatissa työpanosta. Esittelemäni mallit ovat eräällä tapaa hierarkkisia, sillä kahden ensimmäisen mallin endogeeniset tulokset (yrittäjän työpanos ja voitto-osuus) otetaan viimeisessä mallissa eksogeenisina. Kaksi ensimmäistä esittelemääni mallia ovat enemmän riskirahoitusta yleisesti kuvaavia malleja. Ensimmäisenä esittelen Jean Tirolen ”Econometrica” -lehdessä julkaisema corporate governance -mallin, jonka tarkoituksena on kuvata riskirahoitusmaailman epäsymmetrisestä informaatiosta aiheutuvaa moraalikatoa. Vastaavasti Catherine Casamatan ”The Journal of Finance” -lehdessä esittelemä malli kuvastaa riskirahoittajien ja yrittäjien työpanoksen muodostumista. Kolmas esittelemäni ”syndikaattimalli” perustuu Catherine Casamatan ja Carole Haritchabalet´n vielä julkaisemattomaan artikkeliin. Tutkielmassani johdetaan teoreettisia ennusteita koskien riskirahoittajan asiantuntemuksen, syndikaatin muodostamisen ja työpanoksen käytön vuorovaikutuksista. Kolmannessa syndikaattimallissa osoitetaan, kuinka riskirahoittajan kokemus ja työpanoksen käyttö korreloivat positiivisesti keskenään. Lisäksi malli antaa syndikoimiselle rationaalisen perustan.