Tutkielma käsittelee Nicaraguan katolisen kirkon valta-asemaa ja sen diskursiivisia vallankäytön menetelmiä. Teoreettisena viitekehyksenä aiheen tarkastelussa käytettään Antonio Gramscin hegemonia-teoriaa. Aineiston analyysi on tehty diskurssianalyysin avulla. Tutkimuksen tarkoituksena on tehdä näkyviksi ne vallankäytön muodot ja oletukset joihin kirkko perustaa valtansa. Lähtökohtana käytetään teesiä, jonka mukaan Nicaraguan katolisen kirkon maailmankatsomus on providensialistinen eli se tarkastelee maailmaa Jumalan muokkaamana prosessina. Nicaraguan poliittisen järjestelmän ongelmien nähdään olevan osittain peräisin katolisen kirkon maailmankatsomuksesta ja niistä tavoista joilla se välittyy yhteiskuntaan. Tässä työssä tarkastelun kohteena ovat keinot, joiden avulla katolinen kirkko diskursseissaan uusintaan providensialistista maailmankatsomusta Nicaraguassa. Kiinnostuksen kohteena tässä työssä on perinteisesti kansalaisyhteiskunnan toimijaksi määritelty katolinen kirkko. Gramscin hegemoniateoriaan perustuva teoreettinen viitekehys lähtee siitä, että poliittisissa prosesseissa on kyse eri toimijoiden valtakamppailusta, joka saa paikkansa kansalaisyhteiskunnassa. Vaikka vallankäytön menetelmiä on monia, on ideologinen vallankäyttö yksi keskeisimmistä ja vaikuttavimmista toimintamuodoista. Ideologisen vallan perustana on arkiajattelun avulla tehtävät päätelmät, jotka ovat peräisin maailmankatsomuksesta. Diskurssianalyysin avulla tarkastellaan kielen prosesseissa eli diskursseissa ilmeneviä ideologisen vallankäytön muotoja, joiden perusta on maailmankatsomuksessa. Tutkielman aineisto koostuu Nicaraguan katolisen kirkon seitsemästä tiedoksiannosta, jotka piispainkokous tuotti vuoden 2004 aikana. Gramscin hegemoniateoria liittyy yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kriittiseen koulukuntaan. Kriittisen teorian tutkimukselle osoittama emansipatorinen tavoite on ohjannut myös tätä työtä. Emansipatorisena tavoitteena on ollut osoittaa, kuinka katolinen kirkko on edelleen merkittävä poliittinen vaikuttaja Nicaraguassa juuri sen käyttämän ideologisen vallan kautta, vaikka katolisen kirkon vaikutuksen sanotaan vähentyneen läpi Latinalaisen Amerikan mantereen. Vaikka kirkon aktiivinen poliittinen osallistuminen on saattanut vähentyä, sen vaikutus näkyy edelleen yhteiskunnassa. Maailmankatsomuksen merkitys on valtaisa jos lähdettäisiin tarkastelemaan sosiaalipoliittisten toimenpiteiden vaikutusta yhdessä Latinalaisen Amerikan köyhimmässä maassa. Maailmankatsomuksen vaikutukset yhteiskunnassa eivät kuitenkaan rajoitu vain sosiaalipoliittisiin toimenpiteisiin vaan koko poliittiseen järjestelmään ja sen toimivuuteen. Tutkielman keskeiset tulokset liittyvät kirkon käyttämiin diskursiivisiin ideologisen vallankäytön keinoihin, joiden avulla kirkko uusintaa maailmankatsomustaan nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Merkittävimmät keinot liittyvät kirkon tuottamiin subjektipositioihin jotka määrittävät ihmisten asemaa ja käyttäytymistä yhteiskunnassa sekä tilannekontekstien tulkintaan. Kirkon valta-asemaa vahvistavat subjektipositiot liittyvät sukupuolten eriarvoisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan ja kirkon institutionaalisen aseman vahvistamiseen. Tilannekontekstien yhteiskunnalliset ongelmat kirkko tulkitsee jumalallista perää oleviksi ja uskon puutteesta johtuviksi asettaen kirkon jäsenet asemaan, jossa heidän tulee jatkuvasti pyrkiä syventämään uskoaan.

Tutkielma käsittelee katolisen kirkon pyhimyskulttia Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) jälkeen. Sen kohteena ovat alle 35-vuotiaina kuolleet maallikot, jotka paavi on julistanut kunnianarvoisiksi (lat. venerabilis) ja joiden on täten todettu eläneen pyhimykselle sopivan elämän (n=15). Tutkielma pyrkii selvittämään, mihin ehdokkaiden pyhimyskultit perustuvat ja miksi katoliset uskovat sekä katolinen kirkko instituutiona haluavat korottaa juuri nämä ihmiset pyhimyksiksi. Tutkielman taustaoletuksena on, että pyhimysehdokkaiden elämäkertoja, heidän ympärilleen muodostuneita kultteja sekä heidän kanonisaatiohankkeidensa edistymistä analysoimalla voi tehdä päätelmiä myös katolisen kirkon nykytilasta. Tutkielman aineisto koostuu näitä 15 pyhimysehdokasta käsittelevistä hagiografisista elämäkerroista, joita on kerätty ehdokkaiden taustayhteisöjen verkkosivuilta, Vatikaanin virallisista julkaisuista sekä katolisista medialähteistä. Tutkielmassa elämäkertoja tarkastellaan sisältölähtöisesti teemoitellen, ja niitä peilataan katolista kirkkoa ja sen pyhimyskulttia koskevaan tutkimuskirjallisuuteen. Aineiston pohjalta uusimman ajan pyhimysehdokkaat antavat katolisesta kirkosta konservatiivisen ja sisäänpäinkääntyneen kuvan. Kunnianarvoiset maallikot ovat historiallisesti katolisilta alueilta, pääsääntöisesti Italiasta ja Espanjasta, ja edustavat perinteistä henkilökohtaiseen hartauteen keskittyvää uskonnollisuutta sekä perinteistä moraaliopetusta sellaisena kuin se ilmenee erityisesti paavi Johannes Paavali II:n kirjoituksissa. Kirkko käyttää tuoreimpia pyhimysehdokkaitaan esimerkkinä ihmisistä, jotka sekularisoituvassa yhteiskunnallisessa kontekstissa ovat edelleen ehdottoman kuuliaisia kirkon opetukselle, varsinkin sen moraaliopille. Näin pyhimyskultti yhtyy uuteen evankeliointiin eli kirkon tavoitteeseen vahvistaa kristillistä uskoa maallistuneilla alueilla.

Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisen kuvan elokuvat Aamen ja Under the Roman Sky välittävät paavi Pius XII:sta ja erityisesti hänen suhtautumisestaan juutalaisiin ja holokaustiin. Elokuvat esittävät miltei vastakkaiset näkemykset Piuksesta. Aamen perustuu Rolf Hochhuthin vuonna 1963 julkaistuun näytelmään Sijainen, joka oli ensimmäisiä Piukseen kriittisesti suhtautuvia arvioita. Elokuva toi taiteessa esiintyvän Piuksen kritiikin uudelle vuosituhannelle ja oli samalla osa tieteellisessäkin tutkimuksessa vilkkaana käynyttä keskustelua. Elokuvan esittämät syytökset paavia kohtaan olivat tuttuja esimerkiksi John Cornwellin, Susan Zuccottin ja Michael Phayerin tutkimuksista. Aamenen keskeinen väite on, että Pius ei tehnyt riittävästi juutalaisten suojelemiseksi holokaustilta. Elokuva esittää, että tämä johtui nimenomaan uhrien juutalaisuudesta. Samalla Aamen sopii luontevasti osaksi ohjaaja-tuottaja Costa-Gavrasin filmografiaa, jossa korostuvat auktoriteettien kyseenalaistaminen ja epäluulo valtaapitäviä kohtaan. Aamenta voi pitää hyvin pitkälti Costa-Gavrasin ehdoilla tehtynä ja hänen näkemystään vastaavana elokuvana. Under the Roman Sky puolestaan vaikuttaa syntyneen pikemminkin kristilliset arvot omaavien tuotantoyhtiöiden tilaustyönä, kuin ohjaaja Christian Duguayn taiteellisen kunnianhimon siivittämänä. Se vastaa lukuisiin Piusta vastaan esitettyihin syytöksiin ja esittää hänet juutalaisten suojelijana. Monissa kohtauksissa tunnutaan tarkoituksellisesti tuovan esille Piukseen kohdistunutta kritiikkiä, jotta tuohon kritiikkiin päästäisiin vastaamaan. Näissä tapauksissa Under the Roman Sky tukeutuu väitteissään sellaisiin Piuksen puolustajiin kuten David G. Dalin ja Ronald Rychlack. Elokuvien vastakkainen suhtautuminen Piukseen näkyy jo siinä, miten katolinen kirkko suhtautui niiden tuotantoprosessiin. Penseästi paaviin suhtautuvaa Aamenta ei saatu kuvata Vatikaanissa ja Roomassa, vaan tapahtumapaikat jouduttiin lavastamaan Romaniaan. Piusta puolustavalle Under the Roman Skylle kuvauslupa taas heltisi. Kumpikin elokuva käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja sanomansa esilletuomiseen, mutta hieman eri tavoin. Aamenessa suurin rooli on tapahtumien ja henkilöiden rinnastamisella. Piuksen liikkuminen rinnastuu keskitysleirille kulkevien junien liikkeeseen, mikä välittää viestin paavin roolista holokaustin mahdollistajana. Natsit ja katolilaiset rinnastetaan kahdessa samankaltaisessa kohtauksessa, jossa eliitti mässäilee ylhäisessä yksinäisyydessään sodan kauhuista välittämättä. Under the Roman Sky puolestaan turvautuu kuvakerronnassaan perinteiseen uskonnolliseen kuvastoon. Elokuvassa Pius poseeraa toistuvasti ristiinnaulitun Kristuksen tavoin kädet sivuilleen levitettynä, mikä luo hänestä uhrautuvaisen ja rakastavan kuvan. Uskonnollinen taide on elokuvassa merkittävässä roolissa. Sikstuksen kappelin freskojen aiheet kuvastavat elokuvan henkilöhahmoissa tapahtuvia muutoksia. Aamen ja Under the Roman Sky osoittavat, että Piuksen toisen maailmansodan aikaisten tekemisten käsittelyssä vastakkainasettelu jatkui 2000-luvulle asti polarisoituneena elokuvataiteessakin.

Vuonna 1999 Luterilainen maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJ), jonka mukaan osapuolten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Täten Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausutut vanhurskauttamista koskevat oppituomiot – jotka ovat edelleen voimassa – osoittautuvat kohteettomiksi, sikäli kun kirkot opettavat YJ:n mukaisesti. YJ ei erittele näitä oppituomioita, jotka se osoittaa kohteettomiksi, jolloin jää myös epäselväksi, miten ne on osoitettu kohteettomiksi. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, mitkä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot osuvat Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC) vanhurskauttamisoppiin ja päinvastoin, mitkä FC:n vanhurskauttamista koskevat oppituomiot osuvat Trenton vanhurskauttamisoppiin. Trenton vanhurskauttamisopin suhteen tarkastelu painottuu dekreettiin vanhurskauttamisesta (decretum de iustificatione, DI). Luterilaisen opin osalta tarkastelu on rajattu FC:hen, koska se on tunnustuskirjojen laajin vanhurskauttamisopin esitys sekä osaltaan kannanotto Trenton kirkolliskokouksen päätöksiin ja se sisältää suurimman osan tunnustuskirjojen oppituomioista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielma etenee seuraavasti. Johdantoa seuraa lyhyt taustaluku, jossa esitellään lyhyesti DI:n ja FC:n vanhurskauttamisopit, joiden tunteminen on välttämätön edellytys oppituomioiden analysoimiselle. Tutkielmassa on kolme päälukua, joista ensimmäisessä analysoidaan vanhurskauttamisen muotosyytä (causa formalis) koskevat oppituomiot, toisessa vanhurskauttamiseen valmistautumista ja ensimmäistä vanhurskauttamista koskevat oppituomiot, ja kolmannessa toista vanhurskauttamista ja vanhurskautetun elämää koskevat oppituomiot. Tutkielman tulos on että keskeisin asiakirjojen välinen eroavaisuus on eri käsitys vanhurskauttamisen muotosyystä. DI:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiseen vuodatettu olemuksellinen vanhurskaus. FC:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus. DI:n ja FC:n vanhurskauttamisen olemusta koskevat oppituomiot osuvat toisiinsa. Monet oppituomiot liittyen vanhurskauttamiseen valmistautumiseen, ensimmäiseen vanhurskauttamiseen ja toiseen vanhurskauttamiseen seuraavat pitkälti vanhurskauttamisen muotosyytä koskevasta erosta. Tutkielman tuloksen perusteella on mahdollista analysoida, kuinka YJ on onnistunut vaikeassa tehtävässä osoittaa oppituomiot kohteettomiksi kuitenkaan kumoamatta niitä.

Pro gradussani selvitin, mitä roomalaiskatolisen kirkon Helsingin hiippakunnan hiippakuntalehti Fidesissä kirjoitettiin paavi Benedictus XVI:sta hänen pontifikaattinsa aikana 2005–2013. Tutkin, mitä ja miten Fides kirjoitti Suomen katolilaisille paavista ja niistä kansainvälisistä asioista, jotka sivusivat paavi Benedictus XVI:ta ja maailmanlaajuista katolista kirkkoa. Painotus on Fidesissä eniten palstatilaa saaneissa aiheissa. Tutkielmassani jaoin paavia koskevat kirjoitukset temaattisiin kokonaisuuksiin. Niistä nousivat esiin paavin valinta ja ero, lasten ja nuorten hyväksikäyttötapausten selvittely, Regensburgin puheen aiheuttamat reaktiot islamilaisessa maailmassa, Richard Williamsonin ja lefevbristipiispojen tapauksen selvittely sekä Pyhän istuimen suhteet Kiinan kansantasavaltaan ja Kiinan kahtiajakautuneeseen katolilaisuuteen. Näiden lisäksi paavin ekumeeniset pyrkimykset – ennen kaikkea tapaamiset Bartolomeos I:n kanssa – nousivat kirjoituksista esille. Myös suhde Anglikaaniseen kirkkoon sai toistuvasti palstatilaa. Sen sijaan kiinnostus protestanttisiin kirkkoihin oli vähäisempää. Vapautuksen teologiasta paavi varoitti poikkeuksellisen jyrkästi. Benedictus XVI:n kannanotot seksuaalikysymyksiin eivät tuoneet kirkon oppiin Fidesin mukaan mitään uutta. Juha Ahosniemen Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutisointia tutkivassa pro gradussa kondomilausuntona ja Vatileaksina tunnetut kohuotsikot eivät juurikaan ylittäneet Fidesin uutiskynnystä. Harvahkon ilmestymisaikataulun ja uskonnollisen luonteensa takia Fidestä ei voi pitää uutislehtenä, vaan se kertoi katolisen näkökulman paavia sivuaviin tapahtumiin. Pontifikaatin käännekohtien kuvaamisen asemesta Fides vahvisti paavin tapaamisten ja puheiden kautta kirkon oppia. Paavin hengellinen ja eettinen rooli korostuivat, harvemmin poliittinen. Fidesin tapa kirjoittaa Benedictus XVI:sta oli maltillinen, aina paavin lausuntoja ja tekoja ymmärtävä sekä tiedottava. Sekulaarilehdistössä kohua aiheuttaneista aiheista Fides teki tarvittaessa selkoa Suomen katolilaisille taustoineen ja kirkon auktoriteetteihin tukeutuen. Näin esimerkiksi hyväksikäyttötapausten, Regensburgin puheen, Maailman valo -kirjasta syntyneiden epäselvien tulkintojen ja Richard Williamsonin holokaustipuheiden selvittelyssä.