Browsing by Subject "ruokinta"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Syväsalmi, Tiina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Maapallon väkiluvun kasvu lisää ruoantuotannon tarvetta ja lisääntyvä eläinperäisten ravintoaineiden kulutus tarkoittaa myös lisääntyvää rehun tarvetta. Maapallon rajallisten luonnonvarojen vuoksi tuotantoeläinten ruokintaan tarvitaan rehulähteitä, joiden ympäristövaikutukset ovat nykyistä pienempiä. Munintakanojen ruokinnassa hyönteisrehua on tutkittu potentiaalisena korvikkeena muille tällä hetkellä saatavilla oleville proteiinirehuille. Hyönteiset ovat proteiinipitoisia ja niiden aminohappokoostumus vastaa varsin hyvin kanojen tarpeita. Etenkin Hermetia illucens -toukista valmistettu rehu vaikuttaa lupaavalta vaihtoehdolta korvaamaan täysin tai ainakin osittain nykyisin yleisesti käytettyjä soija- ja kalajauhorehuja. Ruokintakokeissa H. illucens -toukkarehulla on korvattu muita proteiinirehuja ilman haitallisia vaikutuksia munintakanojen tuotantotuloksiin, kananmunien laatuun tai lintujen hyvinvointiin. Hyönteisrehu näyttäisi edistävän kanojen terveyttä, minkä arvellaan johtuvan hyönteisten sisältämästä kitiinistä. H. illucens -toukkien ravintoainekoostumus vaihtelee niiden syömästä ravinnosta riippuen. Toukkien proteiinipitoisuus on noin 31–46 % kuiva-aineesta ja poistamalla ylimääräistä rasvaa pitoisuus nousee jopa 65,5 %:iin. Toukat sisältävät lisäksi runsaasti munintakanoille tärkeää kalsiumia. Hyönteisrehun soveltuvuutta arvioitaessa tulee huomioida myös siihen liittyvät biologiset ja kemialliset riskit. Hyönteisten omat taudinaiheuttajat ovat harmittomia selkärankaisille, mutta hyönteiset voivat toimia selkärankaisille haitallisten mikrobien välittäjinä. Kemiallisia riskejä aiheuttavat raskasmetallien, toksiinien, lääkeaineiden ja muiden kemikaalien kertyminen hyönteisiin. Tärkeimpiä riskeihin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvatettava hyönteislaji, hyönteisten keräysvaihe ja ravinto, tuotantoympäristö sekä hyönteisraaka-aineen käsittelymenetelmät. Näistä suurin merkitys on hyönteisten syömällä ravinnolla. Hyönteistuotannon haasteita ovat vakiintuneiden käytäntöjen ja automatisoinnin puute, runsas käsityön määrä, tuotannon pienimuotoisuus sekä korkeat yksikkötuotannon kustannukset. Ollakseen kilpailukykyinen vaihtoehto muille siipikarjan proteiinirehuille tulee hyönteisrehun hintatasoa saada nykyistä alemmaksi. Vieraslajeja kasvatettaessa hyönteisten karkaaminen voi puolestaan uhata luonnon ekosysteemejä. Hyönteiset ovat tehokkaita rehunkäyttäjiä ja niiden kasvatus on ekologisempaa kuin maanviljelys. Useat hyönteiset kykenevät hyödyntämään erilaisia ravintolähteitä varsin monipuolisesti ja hyönteisten ravintona on mahdollista hyödyntää elintarviketuotannon sivuvirtoja, kuten kasvien kuorijätteitä, mikä tukee kiertotaloutta ja kestävää kehitystä. Kasvatettavien hyönteisten ravintona käytetään tällä hetkellä pääasiassa viljaraaka-aineita, jotka kelpaisivat muidenkin tuotantoeläinten tai ihmisten ravinnoksi, ja ruokinnan kestävyyttä voitaisiin parantaa käyttämällä hyväksi elintarviketeollisuuden sivuvirtoja. Tuontisoijan korvaaminen kotimaisesti tuotetulla hyönteisrehulla lisäisi myös Suomen proteiiniomavaraisuutta.
  • Kontkanen, Tiina (Helsingfors universitet, 2014)
    The present experiment was conducted to study feed intake, growth and carcass characteristics of growing dairy bulls offered diets based on whole-crop barley silage with or without protein supplementation relative to a grass silage-based diet. A feeding experiment was conducted in the experimental barn of MTT Agrifood Research Finland in Ruukki starting in January 2012 and ending in February 2013. Four feeding treatments comprised in 28 Finnish Ayrshire and 8 Holstein bulls. The bulls were fed a total mixed ration (TMR) ad libitum. For feeding groups 1 – 3 TMR included whole-crop barley silage [600 g/kg dry matter (DM)] and rolled barley (400 g/kg DM). The bulls in group 1 (KV) were fed without protein supplementation. Group 2 (KVR) got rapeseed-based concentrate 620 g/animal/d. Group 3 (KVRU) got rapeseed plus urea –based concentrate 480 g/animal/d. Group 4 (N) were fed a TMR which included grass silage (600 g/kg DM) and rolled barley (400 g/kg DM) but no protein supplementation. In order that concentrate proportions were same in all treatments, groups 1 and 4 got in addition 500 g rolled barley/animal/d. Protein supplementation in KVR and KVRU treatments was balanced so that the total amount of the crude protein in the diet was equal in both treatments, and the protein balance in the rumen fulfilled the Finnish recommendation which is above -10 g/kg DM for growing cattle above 200 kg live weight. The whole-crop barley silage and grass silage used in the present experiment included 623 and 678 g digestible organic matter in kg DM, respectively. The data were subjected to analysis of variance using the SAS MIXED procedure. Differences between the dietary treatments were tested using three orthogonal contrasts: 1) N vs. others, 2) KV vs. KVR + KVRU, and 3) KVR vs. KVRU. The bulls were fed the experimental diets from 217 days of age to slaughter at 562 days of age. There were no significant differences in the total DM intake (kg DM/d) between treatments. Due to higher energy intake, the live weight gain g/d and carcass gain g/d of the bulls were faster in the N diet compared to the whole-crop diets (p<0,07 and p<0,03). Protein supplementation had no effects on growth performance among the whole-crop treatments even though in the KV diet PBV was below the Finnish recommendation. Treatments had no significant effect on the dressing proportion but the carcass conformation score and fat score of the N bulls were higher (p<0,06 and p<0,003) compared to the whole-crop bulls. There were no differences in the carcass traits among the whole-crop barley diets. The feed conversion rate (DM intake kg/live weight or carcass gain) of the bulls was better in the N diet than in the whole-crop diets, but protein supplementation had no effects on feed conversion rates. It can be concluded that replacing well digestible grass silage with whole-crop barley silage decreased the carcass gain of the bulls due to lower energy intake and poorer feed conversion rate. However, the fairly high carcass gain (618 g/d) of the wholecrop bulls indicates that grass silage could be totally replaced by whole-crop barley in the diet of dairy bulls. Protein supplementation had no effects on animal performance among the whole-crop treatments even though in the KV diet PBV was below the Finnish recommendation. This indicates that recommended PBV for growing cattle above 200 kg live weight could even be reduced without adverse effects on gain.
  • Heikkinen, Eetu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Säilörehusatojen kemiallinen koostumus ja laatu vaihtelevat korjuukertojen välillä, koska nurmen kasvuolosuhteet ja korjuuhetken kasvuaste poikkeavat toisistaan. Suomessa on perin-teisesti korjattu kaksi säilörehusatoa, mutta kolmen niiton korjuustrategia on yleistymässä. Kolmella niitolla saadaan sulavampi kokonaissato, mutta yksittäisen korjuukerran sato jää pienemmäksi kuin kahdella niitolla. Eläimet pyritään kasvattamaan sulavilla ja energiapitoi-silla rehuilla nopeasti, koska nopea kasvu ja suuri rehun syöntikyky pienentävät eläimen yl-läpitokustannuksia. Säilörehun syönti riippuu lähinnä NDF-pitoisuudesta, sulavuudesta ja käymislaadusta. Tutkimuksen tavoitteena oli verrata ensimmäisen (SR1), toisen (SR2) ja kolmannen (SR3) säilörehusadon tuotantovaikutuksia lihanautojen loppukasvatuksessa. Hypoteesi oli, että SR3 soveltuu hyvin lihanautojen ruokintaan, ja sillä saavutetaan yhtä hyvä syönti ja sonnien kas-vutulokset kuin ensimmäisellä säilörehusadolla. Kokeen 45 simmental-sonnia jaettiin kol-meen erilliseen ruokintaryhmään, jossa ne saivat joko SR1:seen, SR2:seen tai SR3:seen poh-jautuvaa seosrehua, jonka väkirehuosuus oli 45 % kuiva-aineesta. Sonnien rehunkulutus, lisä-kasvu, lihakkuus ja rasvaisuus mitattiin sekä säilö- ja väkirehujen kemiallinen koostumus analysoitiin. SR3:n sulavan orgaanisen aineen määrä kuiva-aineessa (D-arvo), syönti-indeksi, muuntokel-poinen energia (ME), sekä raakavalkuais- (rv) ja sokeripitoisuus olivat muita satoja suurem-pia, mutta kuitupitoisuus pienempi, joten kolmas niitto oli korjuuhetkellä aiempia niittoja nuorempaa. SR2:n D-arvo ja ME-pitoisuus olivat pienempiä kuin muiden satojen. Koerehujen säilönnällinen laatu oli hyvä. SR1:n syönti-indeksi oli huonoin korkeampien happopitoisuuk-sien ja pienen kuiva-ainepitoisuuden takia. Nurmien kasvuaste korjuuhetkellä selitti erot koe-rehujen sulavuuksissa. SR1- ja SR3-seosten kuiva-aineen syönti ja niillä ruokittujen sonnien ME:n saanti olivat suurempia kuin SR2-seoksen. Siten niillä ruokittujen sonnien päiväkasvut ja nettokasvut olivat parempia kuin SR2-ruokinnan sonnien. SR3-seosta saaneiden sonnien rv:n saanti oli aiempia niittoja suurempi, joten niiden valkuaisen hyväksikäyttö oli huonointa. Kuiva-aineen ja energian hyväksikäytössä sekä ruhon laatuominaisuuksissa ei ollut eroja ruokintojen välillä. Toisen ja erityisesti kolmannen niiton rehujen syönnit olivat ensimmäiseen satoon verrattuna pienempiä kuin rehuanalyysien pohjalta oli odotettavissa. Jälkikasvurehujen rehuanalyysi todennäköisesti yliarvioi niiden tuotantovaikutuksen. Jälkikasvurehujen heikompaa syöntiä saattoivat selittää niiden mikrobiologinen laatu, kasvitaudit, epävakaa mikrobikasvusto, vaih-televat kasvuolosuhteet, kuollut kasvimateriaali ja hometoksiinit. Aiemmissa tutkimuksissa hometoksiineja on löydetty jälkikasvurehuista, mutta niiden vaikutukset syöntiin ovat olleet osin kyseenalaisia.
  • Kjällman, Anna; Seppänen, Johanna; Heinonen, Mari; Hakkarainen, Kristiina (2008)
    Summary: Factors affecting cow welfare in loose housing systems - a review. Part 1. Natural behavior of cattle
  • Kynsilehto-Sipinen, Mona-Riitta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erilaiset ummessaolevien lypsylehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöt vaikuttavat maitotuotokseen ja terveyteen. Tämä tehtiin analysoimalla tilojen erilaisten käytäntöjen yhteyttä karjan vuosituotokseen, ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan sekä sairastuvuuteen koskien yleisimpiä poikimisen jälkeisiä sairauksia. Aineisto kerättiin Ryhmittelystrategiat suurilla lypsykarjatiloilla (LYTO-2) - hankkeessa, johon osallistui 82 vapaaehtoista maitotilaa, joilla oli joko asemalypsy- (vähintään 80 lypsylehmää) tai automaattilypsypihatto (vähintään kaksi käytössä olevaa lypsyrobottia). Tutkimusaineisto kerättiin tilakäynneillä kevättalven 2012 aikana. Karjanomistajaa tai -hoitajaa haastateltiin ummessaolevien lehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöistä. Vastaukset muokattiin Excelissä käsiteltävään muotoon. Tilakäynnin tehnyt eläinlääkäri kuntoluokitti vähintään kymmenen ummessaolevaa lehmää joka tilalta. Tuotosseurannan datasta (Mtech Digital Solutions Oy) saatiin tieto karjan keskituotoksesta ja kirjatuista poikimahalvaus-, asetonitauti-, ja utaretulehdushoidoista. Jokaiselle tilalle laskettiin sairastuvuus-% jakamalla hoitokertojen määrä keskilehmäluvulla. Ummessaolevien lehmien jakaminen vähintään kahteen ryhmään näytti vähentävän poikimahalvauksen ja asetonitaudin esiintymistä. Osastoimalla eri tiineysvaiheessa olevat lehmät niiden ravitsemukselliset tarpeet voidaan paremmin ottaa huomioon. Tunnutusruokinnan käytöllä ei sen sijaan ollut yhteyttä sairastuvuuteen eikä ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan. Ryhmittelyllä ei havaittu olevan yhteyttä karjan keskituotokseen, joka ei tosin kuvaa hyvin alkulaktaation onnistumista. Kivennäisruokinnalla ei ollut yhteyttä sairastuvuuteen. Utaretulehduksen esiintyvyys väheni, kun lehmän siirtoa poikimaosastosta takaisin lypsävien osastoon viivytettiin. Siirtoon liittyvä stressi voi altistaa lehmän sairastumiselle, kun poikimisen aikaan lehmän vastustuskyky on muutenkin alimmillaan. Ummessaolevien lehmien erityistarpeiden huomiointi ja niiden kokeman stressin minimointi ryhmittelyn ja siirtojen ajoituksen kautta voi vähentää lehmien sairastumisalttiutta. Tilojen erilaiset resurssit määrittävät lopulta sen, mitkä toimintatavat ovat tilakohtaisesti parhaat.
  • Norring, Marianna (University of Helsinki, 1992)
  • Saloniemi, Taija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Erilaisilla hevosryhmillä on erilaiset ruokinnalliset tarpeet käyttötarkoituksen mukaan. Tässä työssä tarkasteltiin Seilab Oy:n vuosina 2017‒2019 analysoimien hevosille tarkoitettujen säilö- ja kuivaheinänäytteiden analyysituloksia. Näytteistä käytiin läpi analysoidut rehuarvot ja verrattiin niitä virallisiin rehutaulukoihin sekä tavoitearvoihin. Lisäksi tarkasteltiin kolmen yleisiltä sääolosuhteiltaan erilaisen kesän vaikutusta hevosille tarkoitettujen heinien rehuarvoihin. Eri satokausien heinistä analysoituja rehuarvoja verrattiin toisiinsa. Tämän työn aineiston perusteella sekä suomalaisessa kuiva- että säilöheinässä D-arvot olivat varsin hyvin tavoitearvojen mukaisia ja kevyttä työtä tekevät hevoset saavat pääsääntöisesti heinästä riittävästi energiaa. Raakavalkuaisen ja sulavan raakavalkuaisen keskimääräinen pitoisuus näytteissä oli tavoitearvoja huomattavasti matalampi. Riittävään valkuaisen saantiin on syytä kiinnittää erityistä huomiota kasvavien varsojen ja siitostammojen sekä muiden erityisryhmien ruokinnassa. Valkuaistäydennystä annettaessa on kuitenkin varottava, ettei ruokinnan kokonaisenergiapitoisuus nouse liian korkeaksi. Näytteiden keskimääräinen sokeripitoisuus oli runsaanpuoleinen. Hyvin matalan sokeripitoisuuden omaavaa heinää voi olla vaikea saada tarvittaessa. Satokausien välillä oli tilastollisesti merkitsevää eroa sekä säilö- että kuivaheinänäytteiden D-arvossa, kuitupitoisuudessa, muuntokelpoisen energian määrässä ja sokeripitoisuudessa sekä säilöheinänäytteiden raakavalkuaisen ja sulavan raakavalkuaisen pitoisuudessa. Kuivaheinänäytteissä raakavalkuaisen ja sulavan raakavalkuaisen pitoisuuksissa sen sijaan ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa satokausien välillä. Raakavalkuaisen ja sulavan raakavalkuaisen pitoisuus näytteissä oli tavoitearvoja ja taulukkoarvoja huomattavasti matalampi. Rehuanalyysin teettäminen hevosille tarkoitetusta heinästä on tärkeää, koska ravintoainepitoisuudet vaihtelevat satokauden sisälläkin huomattavasti. Rehuanalyysitulosten perusteella hevoselle on helppo laskea sopiva päivittäisen heinäannoksen koko ja mahdollista lisäruokinnan tarvetta voi arvioida.
  • Hennola, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Rukiin tuotanto ei ole perinteisesti yltänyt kattamaan sen kysyntää Suomessa. Kiinnostusta rukiin viljelyyn heikentää riski leipäviljaksi kelpaamattomista ruiseristä. Suomessa ei ole suositeltu rukiin käyttöä juurikaan kotieläinten ruokinnassa sen huonon maittavuuden sekä haitta-aineiden vuoksi. Rukiin käytöstä nautojen ruokinnassa on hyvin vähän tutkimustuloksia. Nykyiset ruista koskevat ruokintasuositukset perustuvat useita vuosikymmeniä vanhoihin tutkimustuloksiin. Ruislajikkeiden jalostus on kuitenkin muokannut viljojen ravitsemuksellisia arvoja, joten uutta tutkimustietoa uusista lajikkeista tarvitaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää rukiin vaikutuksia maitorotuisten sonnien rehun syöntiin, kasvuun ja teurasominaisuuksiin. Hypoteesina oli, että ruista voidaan käyttää nykyisiä suosituksia enemmän kasvavien nautojen ruokinnassa. Kokeen alussa 80 sonnia jaettiin neljään ryhmään. Koe kesti keskimäärin 232 vuorokautta. Koe-eläimiä ruokittiin seosrehulla, jonka väkirehuprosentti oli 50 %. Väkirehu sisälsi ruista 0, 15, 30 ja 45 % kuiva-aineesta. Väkirehu oli teollista täysrehua ja säilörehu oli laadultaan hyvää 1. sadon timoteinurmisäilörehua (D-arvo = 691 g/kg ka). Kokeen väkirehut vakioitiin energiasisällön mukaan. Koe-eläinten yksilöllistä syöntiä mitattiin, eläimiä punnittiin kokeen aikana ja ruhon laatua mitattiin ultraäänimittauksilla ja teurastuloksilla. Koe-eläinten keskimääräinen kuiva-aineen syönti oli 10,9 kg/pv. Päiväkasvut olivat kokeen aikana keskimäärin 1537 g/pv. Teurasikä kokeessa oli keskimäärin 484 pv ja teuraspaino 354 kg. Teurasruhojen lihakkuus oli keskimäärin EUROP-luokituksen O-luokkaa ja rasvaisuus luokkaa 2. Kokeessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa koe-eläinten rehun syönnissä tai rehun hyväksikäytössä. Rukiin ei havaittu vaikuttavan koe-eläinten kasvuun. Myöskään teurasiässä, teuraspainossa tai ruhon teuraslaadussa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa koeryhmien välillä. Tulosten perusteella voidaan olettaa, että ruista voidaan käyttää nykyisiä suosituksia enemmän nautojen ruokinnassa. Lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan. Tutkimuksessa käytettiin hyvälaatuista ruista, jossa ei ollut torajyvää tai sen aiheuttamia homemyrkkyjä. Ruis on kuitenkin hyvin altis torajyvälle, eikä torajyvän saastuttamaa ruista voida syöttää kotieläimille.
  • Blomqvist, Pia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on esitellä suomalaista hanhenlihantuotantoa alkutuotannosta elintarvikkeeksi ja verrata sitä ulkomaalaiseen tuotantoon. Tutkielman tavoitteena oli myös tutustua käytännössä suomalaisen hanhenlihantuotannon eri osa-alueisiin ja hanhien hyvinvointiin. Kirjallisuuskatsaukseen koottu tieto pohjautuu ulkomaalaiseen kirjallisuuteen, Suomen lainsäädäntöön sekä suomalaisen hanhitilan käytäntöihin. Hanhenlihan tuotanto Suomessa on hyvin vähäistä, vaikka Aasiassa ja Keski-Euroopassa kasvatusta on paljon. Suomalaisesta tuotannosta ei ole koottua tietoa, minkä takia oli tarpeellista tehdä kuvaus suomalaisesta tuotannosta. Hanhia kasvatetaan maailmalla sekä lihan että rasvamaksan takia. Myös hanhien höyhenet ovat haluttuja ja niitä käytetäänkin paljon esimerkiksi tyynyissä ja vaatteissa. Hanhia kasvatetaan sekä lattiakasvattamoissa että ulkotiloissa. Suomessa hanhet kasvatetaan ulko- ja sisätiloissa lintujen päästessä kesällä laiduntamaan ympäri vuorokauden. Myös munivat emohanhet sekä poikaset pääsevät laitumelle. Hanhien tarvitsema tila on määrätty laissa ja siihen vaikuttaa hanhen ikä ja käyttötarkoitus. Hanhia voidaan ruokkia viljalla, täysrehulla ja laidunalueen vihreällä kasvustolla. Hanhet sopeutuvat hyvin erilaisiin ruokavalioihin ja pärjäävät karummissakin olosuhteissa. Hanhet ovat yleisesti ottaen terveitä lintuja, mutta niiden sairauksista Suomessa ei ole kattavaa tietoa. Hanhien terveyden voidaan olettaa olevan melko hyvä, sillä suomalaisen siipikarjan terveys on lähtökohtaisesti hyvä. Suomessa hanhet teurastetaan lähinnä yhdessä pienimuotoisessa teurastamossa, jossa tainnutus tehdään paineilmaa käyttävällä pulttipistoolilla. Teurastus ja lihanleikkuu tehdään pääosin käsin, laitteita käytetään lähinnä kyninnässä ja kalttauksessa. Lihantarkastus tehdään teurastuksen jälkeen. Elintarvikkeena hanhi on hyvälaatuisen proteiinin sekä rasvan lähde. Hanhi soveltuu hyvin ominaisuuksiltaan Suomessa kasvatettavaksi kestävyytensä vuoksi. Hanhentuotannon ekologisuuteen vaikuttaa nopea kasvu ja ruokavalio, joka hyödyntää ihmisravinnoksi soveltumatonta rehua. Hanhentuotanto muun maatalouden yhteydessä voi lisätä luonnon monimuotoisuutta ja elintarviketuotannon kestävää kehitystä. Tätä tutkielmaa voidaan soveltaa muiden vesilintujen tuotantoon. Lisäksi koottua tietoa voidaan hyödyntää opetuksessa.
  • Juutinen, Elina (Helsingfors universitet, 2011)
    Tilakohtaiset tekijät voivat vaikuttaa niin, että säilörehu korjataan nykyisiä korjuuaikasuosituksia myöhemmin. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia, paljonko väkirehua tarvitaan kompensoimaan säilörehun erittäin heikkoa sulavuutta. Lisäksi selvitettiin voiko säilörehun huonoa sulavuutta kompensoida väkirehun raakavalkuaispitoisuutta lisäämällä, eli onko väkirehun valkuaispitoisuudella ja säilörehun D-arvolla (sulavan orgaanisen aineen pitoisuus kuiva-aineessa) yhdysvaikutusta. Yhtenä näkökulmana oli myös pohtia säilörehun sadonmuodostusta. Kokeessa oli 36 lehmää ja 6 ensikkoa. Väkirehuna oli teollista täysrehua 9 kg ja 12 kg päivässä. Väkirehujen raakavalkuaispitoisuudet olivat 142 (RV14), 183 (RV18) ja 210 (RV21) g/kg ka. Säilörehuina olivat ensimmäisen sadon nurmisäilörehut, joiden D-arvot olivat 692 (D69) ja 654 (D65) g/kg ka. D-arvo heikkeni korjuuaikojen välillä nyt tehdyssä kokeessa 2,6 g/kg ka päivässä. Säilörehun kuiva-ainesato ei juuri lisääntynyt korjuuaikaa myöhästytettäessä. Säilörehun D-arvon pienentyessä 10 g/kg ka säilörehun syönti väheni 0,42 kg ka. Väkirehun määrän lisääminen vähensi säilörehun syöntiä säilörehun sulavuudesta riippumatta 0,49 kg/kg väkirehun kuiva-ainetta. Väkirehun raakavalkuaispitoisuuden lisääntyminen lisäsi säilörehun syöntiä 0,12 kg ka per10 g/kg ka väkirehun raakavalkuaispitoisuudessa. Energiakorjattu maitotuotos (ekm) pieneni 0,59 kg säilörehun D-arvon pienentyessä 10 g/kg ka. Säilörehun sulavuuden heikentyessä maidon rasva- ja valkuaispitoisuudet eivät muuttuneet, mutta valkuais-, rasva- ja laktoosituotokset pienenivät. Energiakorjattu maitotuotos lisääntyi 0,76 kg per lisätty väkirehun kuiva-ainekilo. D65-säilörehun huonompi sulavuus D69-säilörehuun verrattuna kompensoitiin lisäämällä 3,7 kg ka väkirehua. D-arvo ei vaikuttanut väkirehun maitotuotosvasteeseen. Väkirehun valkuaispitoisuuden lisääntyessä 10 g/kg ka ekm-tuotos lisääntyi 0,26 kg, mutta säilörehun sulavuus ei vaikuttanut vasteeseen. Typen hyväksikäyttö parani väkirehun valkuaispitoisuutta ja väkirehun määrää vähennettäessä ja säilörehun sulavuuden heikentyessä. Muuntokelpoisen energian hyväksikäyttö sitä vastoin tehostui, kun väkirehun määrä väheni ja säilörehun sulavuus heikkeni. Tutkimuksen mukaan väkirehun määrän lisääminen kompensoi D-arvon pienenemistä, kun säilörehun sulavuus pieneni D69:sta D65:een karjan ekm:n vuosituotoksen ollessa noin 9000 kg. Säilörehun D-arvon pienenemistä ei tässä tapauksessa voitu korvata väkirehun valkuaispitoisuutta lisäämällä. Tämän kokeen erittäin myöhään korjatun ensimmäisen niiton sulavuus jäi huomattavan korkeaksi verrattuna nurmen kasvua ennustavaan malliin eikä sato kehittynyt lineaarisesti.
  • Renko, Ella (Helsingin yliopisto, 2018)
    In Finnish beef production, high quality silage is the main ingredient in bull nutrition. The aim is to maximize the growth potential of the bulls with ad libitum feeding, which increases the daily energy supply. The effect of the quality of the feed is emphasized, especially in ad libitum feeding. High quality and well-preserved silage increases palatability, which increases the daily feed rate. In addition, high quality silage reduces the need for concentrated feed, which means lower production costs than low-quality feed. The role of preservatives is to improve nutrient stability by preventing unfavorable fermentation and the growth of molds and yeasts during preservation. The failure of storage increases the costs of production, and the effects on farm economy are considerable. This study looked at the effect of two different types of silage additives on the feeding and production results of dairy bulls. 45 Ayrshires and 45 Holstein bulls were chosen to the study. The bulls were randomly divided into three groups. The groups consisted of three treatments: 1. timothy silage, without preservative + barley (CONTROL), 2. timothy silage, preserved with acid additive + barley (ACID), 3. timothy silage with salt additive + barley (SALT). The bulls were fed ad libitum with total mixed rations. The statistical analysis of the results was performed in the SAS software GLM procedure. The average intake of dry matter during the experiment (259 days) was 10.1 kg/day, and there were no significant difference between the treatments. The average live weight gain was 1363 g and the carcass gain was 741 g/day. The control group's daily growth was 5% higher than the preservatives (P <0.05), but the carcass quality score was on average 6% higher in the preservative groups than in the control group (P<0.01). It can be concluded that the results of the experiment are indicative and it is possible that the silage without additives can be successful when the dry matter content of the feed is 350-400 g / kg and the feed is ensiled in round bales. In that case the effect of the additives is not necessarily significant.
  • Virtanen, Venla (Helsingin yliopisto, 2020)
    The feeding of sows is restricted during late gestation that they would not be overweight when they are farrowing. Overweight of sows during farrowing can be fatal to piglets and make farrowing more difficult. Restricted feeding causes hunger and stress to sows. High-fiber feed has many positive effects. High-fiber feed offers an opportunity to chew, promotes bowel functions, keeps sows full longer and reduce stereotypical behaviour. Luonnonvarakeskus and A-Tuottajat organised feeding-experiment where the effect of two diets with different fibre content were compared on production resultst. It was studied how the diets effected on production results like sows feeding amounts, weights, constipations and the number and weights of born piglets. Our hyphotesis was that sows who ate high-fiber feed would eat more, their bowel would work better and their piglets would grow more. There were 80 sows who were divided into two groups in pairs. The pairs were as similar as possible. The pairs were placed in the farrowing ward. Group differences were analysed by analysis of variance with SAS. The test feed contained more fiber than the control feed. The test feed had crude fiber 138g/kg DM when the control feed had crude fiber 94g/kg DM. The test feed had NDF-fiber 305g/kg DM and ADF-fiber 124g/kg DM. The control feed had NDF-fiber 153g/kg DM and ADF-fiber 71g/kg DM. The test feed had more both soluble and insoluble fiber than the control feed. The amino acid composition and energy content did not differ between feeds. The results of 75 sows were analysed. No significant differences were found between treatments in the feeding test. The test group who ate the high-fiber diet did not have constipation after 5 days of farrowing unlike some of the control group sows. All the sows lost significantly weight during lactation. Piglets in both groups were even size ang grew steady. There was a great deal of dispersion in the results and the amount of data was too small to find differences. It is possible that differences between diets were too small. It is possible that larger data and more divergent feeds could have led to large differences.