Tuovinen, A-K
(Kela, 2012)
Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia ; 122
Muutama vuosi Suomen EU-jäsenyyden alettua silloinen EY-tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioiden sosiaaliturva- ja terveysjärjestelmät kuuluvat sisämarkkinasääntelyn piiriin.
Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö aiheutti lopulta tarpeen unionitasoiselle lainsäädännölle. Direktiivi
2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (nk. potilaiden liikkuvuusdirektiivi) annettiin lopulta vuoden 2011 maaliskuussa. Tässä tutkimuksessa selvitetään nykytilanteeseen peilaten, mitä muutoksia direktiivin antaminen tarkoittaa potilaan oikeudelle saada toisessa jäsenvaltiossa syntyneitä sairaanhoitokustannuksia korvatuksi sekä ennakkoluvallisissa hoitotilanteissa että omatoimisesti toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeuduttaessa. Toisena kysymyksenä pohditaan, minkä tahon tulisi korvata potilaalle toisessa jäsenvaltiossa saadun sairaanhoidon kustannukset. Kun direktiiviä tulkitaan EU-tuomioistuimen potilaiden oikeuksia korostavan ratkaisukäytännön valossa, näyttäisi se tarkoittavan käytännössä sitä, että direktiivin nojalla Suomessa asuville ja vakuutetuille potilaille syntyy oikeus korvaukseen toisessa jäsenvaltiossa saadun hoidon kustannuksista, joka vastaa Suomessa annettavan julkisen terveydenhuollon korvaustasoa. Tämä tarkoittaa merkittävää parannusta potilaiden mahdollisuuksille hakea hoitoa toisesta valtiosta. Tällä hetkellä
kunnat ovat vastuussa asukkaidensa terveydenhuollosta, mutta ne eivät vastaa toisessa valtiossa ilman ennakkolupaa saadun
hoidon kustannuksista. Kunnan, joka on vastuussa potilaan terveydenhuollosta Suomessa, tulisi vastata myös toisessa maassa syntyneistä hoitokustannuksista. Tätä voidaan perustella taloudellisella kannustimella. Nykytilanne voi johtaa siihen, että kunnalle syntyy säästöjä, jos sen asukas hakee toisesta
jäsenvaltioista omatoimisesti hoitoa valtion kustannuksella.