Browsing by Subject "samapalkkaisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Suonpää, Elli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sukupuolistuneet palkkaerot ovat yksi keskeisin ja pitkäaikaisin tasa-arvo-ongelma Suomessa. Kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö velvoittavat Suomea samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamiseen, mutta palkkaerot ovat kaventuneet huomattavasti hitaammin kuin poliittisissa tavoitteissa on pyritty. Aiemman korporatiivista palkkapolitiikkaa käsittelevän tutkimuksen perusteella voidaan todeta palkkojen määräytyvän Suomessa poliittisesti. Lisäksi aiemman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että työmarkkinatoimijat ohjaavat päätöksentekoa niille ei-uhkaaviin kysymyksiin ja naisvaltaisten töiden aliarvostus on työmarkkinajärjestelmän institutionalisoimaa. Tähän perustuen voidaan todeta, että työmarkkinajärjestelmä on ollut osaltaan vaikuttamassa sukupuolistuneiden palkkaerojen syntyyn ja se uusintaa niitä aktiivisesti kaiken aikaa. Tässä tutkielmassa selvitin kolmikantaisen palkkatasa-arvotyön haasteita ja tutkimuskysymykseni olivat: (1) mitä haasteita työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijat näkevät samapalkkaisuustyöskentelyssä ja (2) mitä haasteita palkkatasa-arvotyöhön liittyy. Työ lähtee oletuksista, että samapalkkaisuusperiaate ei nykyisellään työmarkkinoilla toteudu ja että palkat muodostuvat Suomessa poliittisen prosessin tuotteena. Tätä järjestelmää, jossa palkat muotoutuvat, nimitän tutkimuksessa palkkatasa-arvotyöksi ja sen parissa toimivia osapuolia työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiksi. Tutkimuksen lähtöoletus on, että tässä palkkoja ja työmarkkinapolitiikkaa muovaavassa järjestelmässä on haasteita, joiden vuoksi palkkaerot eivät ole kaventuneet tavoitellusti. Haastattelemalla keskeisiä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoita pyrin tunnistamaan järjestelmän haasteita nimenomaan palkkatasa-arvotyön sisältäpäin, kolmikantaisen työskentelyn rajapinnasta. Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena ja keräsin aineiston syksyn 2019 aikana haastattelemalla kuutta keskeistä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijaa teemahaastattelurunkoa hyödyntäen. Analysoin aineiston aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen neljässä vaiheessa: pelkistys, ryhmittely, luokittelu ja käsitteellistäminen. Luokittelulla vastasin ensimmäiseen tutkimuskysymykseen ja käsitteellistämisellä toiseen tutkimuskysymykseen. Luokittelussa muodostin työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiden nimeämistä haasteista viisi pääluokkaa: osapuolten näkemyserot, tehoton samapalkkaisuuspolitiikka, resurssit, tiedon vähyys ja usko vaikuttamismahdollisuuksiin. Näistä muodostin palkkatasa-arvotyön kolme keskeistä haastetta, jotka ovat: (1) palkkatasa-arvotyön monet tasot ja keskustelut, (2) priorisoinnin puute ja toimenpiteisiin tyytyminen ja (3) tiedon ja tutkimuksen lisätarve. Aineiston perusteella voidaan todeta, että osapuolten erimielisyys, heikko sitoutuminen ja poliittiset tavoitteet näyttävät heijastuvan myös itse järjestelmään ja varsinaista työskentelyyn pääsemistä hankaloittaa keskustelu palkkaerojen eri tasoista ja määritelmistä. Lisäämällä tietoa ja kasvattamalla osapuolten vastuuta palkkatasa-arvotyön tuloksista, työskentelyn sujuvuutta ja vaikuttavuutta saataisiin mahdollisesti parannettua
  • Piipponen, Tiina (2007)
    Käsittelen työssäni ILO:n yleissopimuksen nro.100 ratifiointia Suomessa. Sopimus velvoittaa sen hyväksyneen ILO:n jäsenvaltion turvaamaan miehille ja naisille samanarvoisesta työstä saman palkan. Selvitän tutkielmassani millaisen sopimuksen Suomi ratifioi, kun samapalkkaisuus on yhä 2000-luvulla saavuttamatta. Toisena tutkimuskysymyksenä on miksi Suomi ratifioi ILO:n samapalkkaisuussopimuksen vasta vuonna 1962. Sopimus hyväksyttiin ILO:n työkonferenssissa kesällä 1951. Suomen hallitus ei suosittanut sopimuksen ratifiointia ja eduskuntakin lykkäsi sopimuksen hyväksyntää syksyllä 1953. Suomessa vallitsi tuolloin palkkasäännöstely ja sukupuolten virallinen eripalkkaisuus. SKDL:n eduskuntaryhmä oli ainoa puolue, joka yksituumaisesti kannatti sopimuksen välitöntä ratifiointia. Töiden samanarvoisuusnormeja selvittämään asetettiin ns.samapalkkaisuuskomitea tammikuussa 1954. SAK:n naisjaosto, Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) ja Suomen Naisjärjestöjen Keskusliitto kiirehtivät kaikki komitean työn edistymistä. ILO:n samapalkkaisuussopimus nousi esille Pohjoismaiden neuvostossa marraskuussa 1959. Suomen eduskunta antoi ensimmäisen kerran ymmärtää toivovansa ILO:n sopimuksen ratifiointia käsitellessään Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan kertomusta syksyllä 1960. Samaan aikaan samapalkkaisuuskomitea jätti mietintönsä joulukuun alussa 1960. Komitea päätyi suosittelemaan ILO:n samapalkkaisuussopimuksen ratifiointia. Lopputulemana oli, että naisille ei saanut kollektiivisesti maksaa huonompaa palkkaa. Palkkasäännöstelyn purkautumisesta huolimatta naiset ja miehet olivat yhä usein omissa palkkaluokissaan. Nämä erilliset palkkaluokat yhdistettiin ja siirryttiin näennäisen sukupuolineutraaliin palkkaukseen. Komitea ei kuitenkaan ollut tutkinut naisten ja miesten suorittamien töiden samanarvoisuutta, vaan se jätti tämän työmarkkinaosapuolten keskinäisissä neuvotteluissa määritettäväksi. Myös sopimuksen toteutus jätettiin työehtosopimusneuvotteluiden varaan. Koska naisten ja miesten työt olivat vahvasti segregoituneet, ei samapalkkaisuus toteutunut ilman töiden samanarvoisuuden määrittämistä. Työnantajille samapalkkaisuus tarkoitti töiden samanarvoisuutta työnantajan näkökulmasta. Heidän mielestään naisten alempi palkka oli perusteltua, koska kalliimpi naistyövoima aiheutti työnantajalle lisäkustannuksia. Koska samapalkkaisuutta tai töiden samanarvoisuutta ei oltu määritelty, ei naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvoisuus toteutunut pelkästään työehtosopimusneuvotteluiden varaan jätettynä. Ongelmana oli myös, että ILO:n samapalkkaisuussopimus jätti turhan paljon tulkinnanvaraa. Sopimuksen sanamuoto oli liian yleinen.