Browsing by Subject "satiiri"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Lauhakangas, Vilma (Helsingin yliopisto, 2020)
    Käsittelen tutkielmassani Edith Whartonin teosta The Custom of the Country vuodelta 1913. Wayne C. Boothin (1961) teoriaa mukaillen pohdin oletetun kirjailijan eli ’implied authorin’ henkilöllisyyttä ja mahdollisen omaelämänkerrallisuuden vaikutusta tekstin tulkintaan. Lähden näkemyksestä, että oletettu kirjailija on Wharton, ja arvioin tätä näkökulmaa analyysin eri vaiheissa. Varsinainen tutkimuskysymykseni koskee sitä, millainen viesti teoksesta välittyy 1900-luvun alun muuttuvasta maailmasta. Esitän Whartonin käyttäneen retorisia keinoja ja erilaisia kerronnan muotoja tuodakseen teoksessaan esiin kiihtyvän kulutusmyönteisyyden, jopa ahneuden, kasvun. Tutkin sitä, miten kasvavan keskiluokan uusrikkaat ja heidän kantamansa arvot kirjan mukaan horjuttavat sekä newyorkilaisen että ranskalaisen yläluokan asemaa länsimaisessa yhteiskunnassa. Henkilöhahmot tarjoavat karikatyyrimäisiä esimerkkejä jokaisesta mainitusta ryhmästä. Kulutusmyönteisyys, joka hallitsee päähenkilö Undine Spraggin elämää, toimii tutkielman pääasiallisena temaattisena aspektina. Keskeisiksi käsitteiksi nousevat imitaatio ja yksityisyys. Lähestyn aihepiiriä erityisesti Jean Baudrillardin (1998) teorioiden kautta. Analyysissäni käsittelen romaanissa esiintyviä rakennuksia ja asuinpaikkoja. Ryhmiä, joihin kuuluvat newyorkilainen yläluokka, ranskalainen aristokraattisuku ja amerikkalaiset uusrikkaat, lähestyn tarkastelemalla heitä yhdistäviä ja erottavia kulttuurisia tekijöitä sekä taustatarinoita. Teoksessa kuvaillut hotellit ja asuintalot kertovat muutoksista yhteiskunnassa, ihmisten mieltymyksissä ja kulutuskäyttäytymisessä. Käsittelen kerronnan fokalisaatiota, eli tutkin, mistä eri perspektiiveistä katsellen tarinaa kerrotaan. Lähteinäni käytän Gérard Genetten (1980) sekä Mieke Balin (2009) teorioita. Toinen kirjallisuusteoriaan viittaava näkemykseni liittyy teoksen satiirillisuuteen. Lähestymistapa tarjoaa mahdollisuuden tutkia, kohdistaako Wharton satiiriaan erityisesti uusrikkaiden ryhmään. Tähän soveltuu Dustin H. Griffinin (1994) erittely satiirin erilaisista kohteista ja käyttötarkoituksista. Näyttää siltä, että Wharton ei kohdista satiiriaan niinkään yhtä ryhmää kohden, vaan kaikki kolme yhteiskunnallista ryhmää ovat kriittisen kommentoinnin kohteena. Kuvauksellinen ja retorinen kieli, jota hotellien ja asuinpaikkojen kuvauksissa käytetään, paljastaa ryhmien välisiä näkemyseroja. Tekstianalyysi osoittaa, miten Wharton käsittelee kulutusmyönteisyyttä ja liiallisen kulutuksen aiheuttamaa ahneutta. Tekstistä käy ilmi, kuinka jatkuva muiden omistamien asioiden ihannointi ja kyltymätön uutuuksien hankinta saa ihmisen kadottamaan kykynsä arvostaa laatua. Tällainen toiminta johtaa turhaan kuluttamiseen ja arvojen rapautumiseen. Modernisaation tuoma muutos, eli elämän kaupungistuminen, liittyy keskeisesti henkilökohtaisen tilan mallien muuttumiseen. Ihmisiä asuu tiheästi kaupunkialueella, mikä vaikuttaa tilakäsitykseen. Whartonin teksti heijastelee ristiriitaisia tunteet muuttuvaa aikaa kohtaan. Näin ollen teos on tulkittavissa myös eräänlaiseksi Whartonin itsetutkiskeluksi. Vaikka kirjan satiiri kohdistuu yksittäisiin henkilöihin, välittyy viesti, että kyseessä on laajempi ilmiö, johon yksittäiset ihmiset eivät enää voi vaikuttaa. Tämä tuo kerrontaan myös surumielisen aspektin sen näennäisen humoristisuuden ja esteettisyyttä korostavien seikkojen lisäksi.
  • Starck, Tii (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (noin 1622–1676) romaanissa Seikkailukas Simplicissimus (Der Abentheuerliche Simplicissimus Teutsch, 1668) käsitellään päähenkilön ja samalla teoksen kertojan Simpliciuksen merkillisiä seikkailuja, sankarillisia ja vähemmän sankarillisia tekoja sekä filosofisia pohdintoja kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin. Simplicissimuksen juoni on niin polveileva, tyyli niin vaihtelevaa ja sisältö niin monimuotoista, että teosta on helppo pitää sekavana, tyylittömänä ja muodottomana – varsinkin, kun se sisältää useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Teos on kuitenkin myös mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa, pikareski- ja kehitysromaania sekä moralisointia ja groteskia. Simplicissimuksen monimuotoisuutta on usein pidetty oireena barokin ajalle tyypillisestä asioiden suhteettomasta ja kohtuuttomasta paisuttelusta. Sen monimuotoisuus on näin tulkittu muodottomuudeksi. Tutkijat ovatkin yleensä pyrkineet monologisoimaan teoksen, palauttamaan sen johonkin yhteen ideologiseen traditioon tai kirjalliseen genreen. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan romaanin fantastisten kuvausten arvo on varsin vähäinen verrattuna sen kestävimpään avuun eli realistiseen ajankuvaukseen. Fantastiset kohtaukset kuten matka maan keskipisteeseen ovat kuitenkin oleellinen osa Simplicissimusta mikäli sitä tarkastellaan osin karnevalistisen kirjallisuuden genreen kuuluvana. Tutkielmani johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Simplicissimuksen moraalisatiirisia ominaisuuksia, minkä jälkeen keskityn teoksen karnevalistisuuteen sekä siihen, kuinka nämä kaksi lajityyppiä sekoittuvat toisiinsa muun muassa kirkon ja uskonnon sekä naamioiden teemoissa. Tarkastelen myös Francis Godwinin fantastisia piirteitä sisältävää teosta The Man in the Moone (1638) erityisesti ajan tieteellisen ajattelun valossa. Godwinin teoksen rinnastaminen Simplicissimukseen on kiintoisaa, sillä molemmat sisältävät muun muassa (osin fantastisia) matkakuvauksia ja utooppisia piirteitä. Moonessa päädytään aina Kuuhun asti. Vaikka satiiriseen ja karnevalistiseen kirjallisuuteen kuuluu monia samankaltaisia piirteitä, ne myös poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Erityisesti kyseinen seikka tulee ilmi, kun verrataan moraalisatiiria ja karnevalistista teosta. Tutkielmassani esitetyt teoreettiset näkemykset perustuvat pääosin Mihail Bahtinin tutkimukseen karnevaalista ja karnevalistisesta kirjallisuudesta (ks. François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru) sekä satiirin osalta Dustin Griffinin teokseen Satire. A Critical Reintroduction. Moraalisatiiri pyrkii esittämään lukijalle jonkin moraalisen tai eettisen näkökannan. Karnevalistisessa kirjallisuudessa tällaisia abstrakteja ajatuksia ei sen sijaan tuoda esille vaan esimerkiksi siinä esitetty pilkka on iloluontoisen ambivalenttia, konkreettista ja materiaalis-ruumiillista ilman sen syvempää tarkoitusta tai moralisointia. Hyvin harvat kaunokirjalliset teokset ovat kokonaan tai pelkästään karnevalistisia vaan ne kuuluvat usein samalla myös johonkin muuhun genreen. Useimmiten, niin kuin Simplicissimuksessakin, karnevalistisuus ilmenee tiettyinä teemoina ja aiheina kuten groteskeina kuvauksina, rivouksina ja solvauksina, nurinkurisuutena ja ambivalenssina. Simplicissimusta voidaan tutkia myös menippolaisena satiirina eli menippeiana, jossa yhdistyvät satiiriset keinot ja karnevalistinen sisältö. Menippeian traditiossa moraalikriittisen sanoman osuus on pieni eikä mikään maailmankuva nouse hallitsevaan asemaan. Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on yksi karnevalistisen kirjallisuuden merkittävimmistä alalajeista. Tulkintani mukaan sen enempää moraalisatiirinen, karnevalistinen kuin menippolainenkaan tendenssi ei ole Simplicissimuksessa hallitseva, vaan nämä kaikki ovat teoksen tulkinnassa ja taustoittamisessa tärkeitä. Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan romaanin ”monigenreistä” eli useisiin eri lajityyppeihin kuuluvaa luonnetta, joka ilmenee sen kirjallisten keinojen ja aatemaailman runsautena, jopa ajoittaisena ristiriitaisuutena.
  • Vainikka, Aleksi (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa etsin vastausta kysymykseen: Mikä on Joonan kirjan alkuperäinen genre? Aikaisemmista eksegeettien antamista genre-ehdotuksista Joonan kirjalle valitsen satiiriteorian, jonka näkökulmasta teen koko Joonan kirjasta genreanalyysin. Satiiri on kirjallisuuden laji, jolla käsitellään aihetta niin, että se näyttää naurettavalta. Sen päätarkoitus on ottaa kantaa poliittisiin, sosiaalisiin tai moraalisiin aiheisiin. Analyysissani osoitan Joonan kirjasta runsaasti satiirisia elementtejä. Lopputuloksena väitän, että nämä elementit ovat ottaneet koko kertomuksen haltuunsa, jolloin on perusteltavaa nimetä koko kirjan genre satiiriksi. Esimerkkeinä fiktiivisen Joonan kirjan satiirisista elementeistä ovat kontrastien luominen ja kertomuksen mielikuvitukselliset tapahtumat ja mittasuhteet, kuten Joonan selviytyminen kalan vatsassa kolme vuorokautta, Niniven kaupungin mieletön suuruus ja sen asukkaiden, ihmisten ja eläinten, katumisen ja parannuksen nopeus. Tutkielmassani esitän teorian, jonka mukaan Joonan kirjan alkuperäinen tarkoitus oli vahvistaa kirjan kirjoittajan oman yhteisön universalistista ideologiaa. Jumalan armo kuuluu koko luomakunnalle, myös pakanoille. Toisinajattelijat samaistetaan kertomuksen Joonaan, joka kuvataan kertomuksessa naurettavana, kontrastina kertomuksen hurskaille pakanoille. Tutkimuskysymykseni toinen osa perustuu satiirianalyysini löytöihin, mutta on näkökulmaltaan tulkintahistoriallinen: Miten Joonan kirjaan ja erityisesti sen satiirisiin elementteihin suhtaudutaan neljässä nykyaikana kirjoitetussa hengellisessä kommentaarimaisessa kirjoituksessa? Lähteitäni ovat suomalaisten luterilaisten teologien Per-Olof Malkin, Mailis Janatuisen ja Pekka Harnen kirjoittamat kirjat ja yhdysvaltalaisen juutalaisen rabbin Meir Levinin kirjoittama internetluentosarja. Tulkitsijani ovat tietoisia satiiriehdotuksesta Joonan kirjan alkuperäiseksi genreksi, mutta he tietoisesti torjuvat tämän ehdotuksen. Satiirigenre ei itsessään ole ongelma, vaan kaikki mahdolliset genre-ehdotukset, jotka sisältävät oletuksen Joonan kirjan fiktiivisyydestä, ovat heille lähtökohtaisesti vääriä. He lukevat Joonan kirjaa historiallisena dokumenttina vastoin kirjan kirjoittajan tarkoitusta. Satiiristen elementtien selittäminen järjellä teettää heille paljon lisätyötä. Esimerkiksi Niniven kaupungin koolle haetaan selitystä muinaisesta kuntaliitoksesta ja suuri kala on Jumalan jo luomiskertomuksessa tähän tehtävään luoma. Lisäksi tulkitsijat lieventävät Joonan ja pakanoiden välistä kontrastia ja Levin jopa kääntää kontrastin päälaelleen. Selitys tulkitsijoiden harjoittamalle lukutavalle löytyy Joonan kirjan sijainnista osana pyhien tekstien kokoelmaa, Raamattua. Heille Raamattu on totta vain, jos se on sitä kirjaimellisesti. Joonan kirja ei voi tehdä poikkeusta. Tärkeäksi syyksi tulkitsijoille nousevat myös heidän uskonnolliset auktoriteetit, jotka heidän mukaansa uskoivat kertomuksen historiallisuuteen. Suomalaisten ylin auktoriteetti on Uuden testamentin evankeliumeiden Jeesus ja Levinin auktoriteetteina ovat aikaisemmat juutalaiset rabbiiniset tekstit. Vaikka tutkielmani tulkitsijat eivät näe satiiria Joonan kirjan genrenä, on heidän toteama kertomuksen sanoma lähes sama kuin satiirianalyysin perusteella todettu: Jumalan armo on rajatonta.
  • Koivukoski, Joonas Aleksi (2019)
    Tarkastelen tässä artikkelissa journalistisen uutissatiirin työkäytäntöjä ja merkityksiä genren ja rajatyön käsitteiden kautta. Aineistona on kahdeksan teemahaastattelua, joita erittelen laadullisen sisällönanalyysin avulla. Analysoin erityisesti ohjelmien pääosiota ja tekijöiden käsitteellisiä erotteluja suhteessa aiempaan satiiriin ja perinteiseen uutisjournalismiin. Väitän, että ohjelmien pääosio on journalistisen uutissatiirigenren varsinainen innovaatio, jossa yhdistyvät sekä toimittajien että stand up -koomikoiden ammattitaidot. Osiossa faktuaalinen taustoittaminen ja temaattinen kehystäminen sekoittuvat ajankohtaisten asioiden karnevalisointiin ja ironisointiin. Tekijät erottavat tämän vuoksi ohjelmansa aiemmasta pinnallisesta ajankohtaissatiirista ja neutraalimmasta uutisjournalismista. Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että ammatillinen eetos siirtyy toimittajien mukana viihteen tekemiseen. Näin myös viihde muuttuu journalistisemmaksi, eikä vain toisinpäin kuten on usein pessimistisesti esitetty. Uusi hybridi uutissatiiri haastaa perinteistä vastakkainasettelua kovien ja viihteellisten journalististen genrejen välillä.
  • Marin, Minna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin satiirin ja huumorin ilmenemismuotoja saksalaisissa ja suomalaisissa sanomalehdissä julkaistavissa pilapiirroksissa. Pilapiirroksella tarkoitetaan tässä tutkielmassa kuvaa, jolla on vakiintunut paikkansa sanomalehdessä ja jossa kommentoidaan kärkevästi ajankohtaisia tapahtumia, usein hahmojen ulkoisia piirteitä liioitellen. Tavoitteena on ollut selvittää, miten ja millaisin tarkoituksin piirtäjä käyttää satiiria ja huumoria, ja millaisia teemoja juuri saksalaisissa ja suomalaisissa pilapiirroksissa esiintyy. Aineistoni koostuu 50 saksalaisesta ja 50 suomalaisesta pilapiirroksesta, jotka on kerätty kolmesta saksalaisesta (Süddeutsche Zeitung, tageszeitung, WELT am Sonntag) ja kolmesta suomalaisesta (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Savon Sanomat) sanomalehdestä syys- ja lokakuussa 2017. Teoriaosa koostuu pilapiirroksista tekstilajina ja niiden osuudesta journalismissa, huumorin tyyleistä ja satiirista, johon yhtenä ilmaisukeinona sisältyy ironia. Pilapiirroksissa esiintyy useita kuvan ja tekstin välisiä suhteita mm. erilaisten visuaalisten elementtien tai kielellisten ilmaisujen vuorovaikutukseen ja tulkintaan nähden. Ulkoisista yhtäläisyyksistä huolimatta pilapiirrokset eroavat sarjakuvista ajankohtaisen sisältönsä ja sanomansa vuoksi. Lisäksi pilapiirrosten osuus journalismissa jakaa mielipiteitä, sillä piirrosten ominaisuuksia ja tarkoituksia voidaan tarkastella sekä journalismin että taiteen näkökulmista. Humor Styles Questionnaire -kaavan (2003) pohjalta huumorille jaotellaan neljä erilaista tyyliä: ryhmää yhdistävä, itseä vahvistava, aggressiivinen, ja itseä alentava huumori. Aineistoni pilapiirroksista löytyy esimerkkejä jokaisen tyylin edustamaan huumoriin. Satiiri on puolestaan tyylilajina eräs keino kritiikin ilmaisuun. Sen tehtävänä on osoittaa ja kommentoida yhteiskunnallisia epäkohtia pilkallisesti tai humoristisesti. Satiirisissa teoksissa on usein havaittavissa ironiaa, joka ilmenee aineiston pilapiirroksissa mm. lausahdusten päinvastaisissa merkityksissä, sanojen ja tekojen välisissä ristiriitaisuuksissa tai tilanteiden absurdiudessa. Pilapiirrokset peilaavat vahvasti valtamediassa käsiteltyjä aiheita, ja tiettyjen teemojen yleisyys vaihtelee yhteiskunnallisten tapahtumien kuten vaalien mukaan. Korpusanalyysissa havaittiin, että valtaosa molempien maiden julkaisemista piirroksista koostuu sisäpoliittisista aiheista. Syksyllä 2017 saksalaisissa piirroksissa käsiteltiin näkyvimmin Saksan liittopäivävaaleja ja Itävallan parlamenttivaaleja, ja suomalaisissa piirroksissa erityisesti sote- ja maakuntauudistuksen kiemuroita. Muita usein käsiteltyjä teemoja saksalaisilla ovat ulkopolitiikka ja suomalaisilla talous sekä ympäristöasiat. Poliittisten aiheiden runsaus saksalaisissa piirroksissa selittyy maan keskeisellä roolilla kansainvälisessä politiikassa, kun taas suomalaisissa piirroksissa ilmenee teemoiltaan laajempi kirjo. Saksalaisissa piirroksissa kuvataan usein poliitikkoja ja presidenttejä pistävään sävyyn, ja suomalaisissa usein tavallisia kansalaisia kommentoimassa humoristisesti hallituksen ja erilaisten yhtiöiden toimia.
  • Mäkinen, Hanna-Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan Lewis Carrollin lastenkirjan Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice’s Adventures in Wonderland) fiktiivistä maailmaa tuoden esiin sen unenomaisia erityispiirteitä. Tutkielman tarkoitus on kartoittaa, mikä tekee tarinan fiktiivisestä maailmasta unen, ja samalla osoittaa unimaailman toimivuuden identiteetin teemojen käsittelyssä sekä yhteiskunnallisen satiirin välineenä. Tutkielma käyttää hyväkseen muun muassa Sigmund Freudin teoriaa unista sekä Allan Hobsonin unitutkimusta tuoden tutkielmaan näkökulman psykologisesta viitekehyksestä. Edellä mainittujen lähteiden käytön tarkoitus on osoittaa se, mikä tekee Liisan seikkailut ihmemassa -tarinan maailmasta unen. Tutkielman ensimmäinen luku käsittelee unille sekä Ihmemaalle tyypillisiä omituisia ja outoja piirteitä. Puhun ensin unien epäloogisesta sisällöstä ja sen järjestäytymisestä, joka näkyy eritoten, siinä kuinka erinäiset objektit ja kertomukselliset sisällöt heijastavat nukkujan todellisia kokemuksia. Puhun myös paikan, ajan ja persoonan epäjohdonmukaisuudesta unimaailmassa sekä kirjan fiktiivisessä maailmassa. Toisessa luvussa kuvataan kirjassa esiin tuotua identiteetin teemaa ja sen yhteyttä uniin. Liisan matka unimaailmassa osoittaa yhteyden Freudin teoriaan toiveiden täyttymisestä (wish-fulfilment in dreams) sekä selkounena tunnettuun tapaan nähdä unia. Käsittelen Liisan siirtymisiä Ihmemaassa, ja osoitan niiden yhteyden unimaailmassa tapahtuviin siirtymisiin paikan ja toiminnan vaihtuessa. Liisa tuntuu siirtyvän paikasta toiseen usein jonkin toiveen johdattamana, ja hänen osittainen tietoisuus Ihmemaan outoudesta viittaisi jonkinasteiseen selkounen kokemukseen. Unien erityispiirteinen suhde muistiin ja tunteisiin osoittavat myös identiteetin tärkeyden unien luonnissa ja näkemisessä. Idenititeetti teemana osoittautuu pureutuvan Liisan unimatkan ytimeen ja yhdistää samalla kirjan toisen suuren teeman, joka on yhteiskunnallisten sääntöjen kritisointi ja pilkka, sillä Liisan identiteetti kietoutuu vahvasti häntä ympäröivään sosiaaliseen maailmaan. Tutkielman kolmannessa luvussa käsittelen unimaailmaa ja sen toimivuutta yhteiskuntasatiirin kehyksenä. Luvussa käsitellään ensin fiktiivistä hahmoa nimeltään Herttuatar ja hänen kauttaan luotua yhteiskunnallisiin luokkaerotteluihin kohdistuvaa kritiikkiä. Herttuattaren henkilöhahmo luo humoristisen kuvan yläluokasta kuvaten sitä ylväyden ja runsauden vastakohtana. Herttuattaren hahmo tuo myös esiin kritiikkiä lastentarinoissa tyypillisille moraalisille opetuksille. Luku kolme käsittelee myös hahmoa Herttakuningatar ja hänen silmitöntä raivoaan, joka luo satiirisen kuvan valtaapitävistä. Kolmannen luvun viimeisessä osiossa tarkastellaan kirjan kahta viimeistä lukua, joissa Liisa päätyy keskelle oikeudenkäyntiä. Oikeudenkäynti on satiirinen kuvaus oikeudesta, joka näyttäytyy valtaapitävien päähänpistojen impulsiivisena toteutumisena ja epäoikeudenmukaisena leikkinä. Tutkielmassa kävi ilmi, että Liisan seikkailut ihmemaassa mukailee unimaailmaa ja on siten erinomainen kehys satiirin käsittelylle, sillä molemmissa on liioittelua, vääristymiä ja epätodellisia elementtejä. Liisan seikkailut ihmemaassa -kirja on kuvaus identiteetistä ja tuo esiin sen yhteyttä uniin. Kirjan maailman voi sanoa muistuttavan unimaailmaa, sillä molemmissa on samoja piirteitä asioiden järjestäytymisestä ja epäloogisuudesta, sekä ajan, paikan ja persoonan epäjohdonmukaisuudesta.
  • Oja, Esa (Helsingin yliopisto, 2006)
    Verkkari 2006 (1)
  • Pohjalainen, Roosa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani ironiaa Laura Paloheimon romaaneissa Klaukkala ja Mama Mojo. Paloheimon romaaneja on markkinoitu ja luettu chick lit -genren edustajina, eli naisten naisille kirjoittamana postmodernina viihdekirjallisuutena. Ironia on keskeinen chick litiä määrittävä piirre. Myös Paloheimon romaaneja leimaa monimuotoinen ja moneen suuntaan kohdistuva ironia. Tutkin, minkälaista Klaukkalan ja Mama Mojon ironia on: miten ironia syntyy, minkälaiset signaalit johdattavat ironiseen tulkintaan, millaista tietoa ironia vaatii lukijalta, mikä on ironian sävy ja mihin ironian kärki kohdistuu. Tutkielmani perustuu Linda Hutcheonin käsityksiin ironiasta ja parodiasta. Hutcheonin tapaan katson, että ironia syntyy vasta tulkinnassa. En siis pyri selvittämään kirjailijan ironisia intentioita vaan tutkin tarkan tekstianalyysin keinoin, minkälaisiin mahdollisesti ironisiin tulkintoihin Klaukkala ja Mama Mojo lukijaansa johdattelevat. Osoitan, että tulkitsijan roolia korostavan ironiakäsityksen avulla voidaan väistää chick lit -tutkimusta leimaava väittely siitä, onko kyse edistyksellisestä vai taantumuksellisesta kirjallisuudesta. Tiedostamalla, miten diskursiivinen yhteisö vaikuttaa ironiseen tulkintaan, voidaan ymmärtää paitsi Paloheimon romaaneja myös yleisemmin chick litin poleemista vastaanottoa. Tutkielmassani osoitan, että Paloheimon romaanit johdattavat lukijan ironiseen tulkintaan monien signaalien, kuten metaironisten vihjeiden, liioittelun, toiston ja inkongruenssin avulla. Havaitsen, että romaanien ironia on monisävyistä. Teoksissa on kepeää ja naurattamaan pyrkivää ironiaa, mutta myös ankarampaa satiirista ironiaa: päähenkilön kautta ivataan esimerkiksi pinnallista kulutuskulttuuria ja äitiyttä määrittäviä normeja. Romaanien parodisen aineksen sävy vaihtelee romanttisen viihteen konventioilla leikittelystä erilaisten opastavien diskurssien satiiriseen parodiointiin. Ironia hellittää, kun päähenkilö omaksuu sisäistekijän oikeiksi mieltämät arvot, mutta sovinnaisista loppuratkaisuistakin löytyy vihjeitä ironiasta. Suurimman osan varhaisesta suomalaisesta chick litistä on todettu poikkeavan genren angloamerikkalaisesta prototyypistä. Tarkastelen Klaukkalaa ja Mama Mojoa genren prototyyppiä vasten ja osoitan, että ne muokkaavat suomalaista chick litiä angloamerikkalaisen kaltaiseksi muun muassa paratekstien, kerronnan tyylin ja rakenteen, henkilöhahmojen, juonikuvioiden, teemojen sekä eritoten ironian osalta. Toisaalta havaitsen, että Paloheimon romaanien sisäistekijän arvot ja ihanteet, joita vasten ironia rakentuu, eroavat angloamerikkalaisen chick litin maailmankuvasta. Sisäistekijä arvostaa maaseutua, suvun perinteitä ja konstailematonta elämäntapaa. Paloheimon romaanien omaksuma diskurssi kertoo niiden suomalaisesta kontekstista. Klaukkalan ja Mama Mojon voi tulkita parodioivan myös omaa genreään esimerkiksi hylkäämällä chick litille ominaisen suurkaupunkimiljöön. Hyödynnän Susan Sontagin camp-maun ja camp-sensibiliteetin käsitteitä analysoidessani romaanien itserefleksiivisyyttä. Osoitan, että teokset heittäytyvät ironisessa camp-hengessä huonon maun alueelle. Kyse on eräänlaisesta itseparodiasta: teokset nauravat itselleen ja käsittelevät siten matalaa statustaan kirjallisessa järjestelmässä.
  • Grönholm, Elisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Analysoin tutkielmassani dystopiaa Johanna Sinisalon teoksessa Auringon ydin (2013). Romaanissa naiset on jaettu kahteen sukupuoleen: eloisiin ja morlokeihin. Eloisen tehtävä on hoitaa koti ja lapset sekä miellyttää miehiä kaikin tavoin. Morlokkien syntyminen puolestaan pyritään estämään heidän steriloinnillaan. Avaan tulkinnassani teoksen dystopiaa kriittisen ja feministisen dystopian alalajien näkökulmasta, sillä molemmat lajit purkavat dystopiatraditioita. Tarkastelen myös vallan kysymyksiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vallitseva totalitarismi ja naisten alistaminen. Yhteiskunnan rajoitukset koskevat kaikkia sukupuolia, mutta valta on ennen kaikkea maskuliinisilla miehillä. Analyysissäni keskeisessä osassa on teoksesta nouseva satiiri, jonka teoriaa avaan Sari Kivistön teoksen Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan (2007) pohjalta. Satiiri ilmenee erityisesti teoksen fiktiivisissä dokumenteissa, joiden kautta kuvataan vaihtoehtohistoriaa ja kritisoidaan omaa aikaamme. Kritiikin kohteena ovat yhteiskuntamme epäkohdat, kuten naisen asema, oman yhteiskuntamme rajoitukset, rotuajattelu, ulkomaailman pelko ja eläinten jalostaminen. Rinnastamalla naiset kahteen kristinuskon myyttiseen naishahmoon teos kritisoi oman yhteiskuntamme sukupuoliajattelua. Henkilöhahmojen analogiasuhteiden avulla synkän yhteiskunnan keskeltä löytyy myös toivoa, ja kriittiselle dystopialle tyypillisesti Sinisalon teos on hyvin tietoinen itsestään. Lopussa kiinnitän huomiota kapinaan yhteiskuntaa kohtaan sekä sen onnistumiseen, mikä tuo utooppisen sävyn dystopian keskelle.