Browsing by Subject "selviytyminen"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 59
  • Taskila-Åbrandt, Taina (2000)
    Tuberkuloosi oli Suomessa aina 1950-luvulle hyvin leimaava sairaus, joka asetti sitä sairastaneet ihmiset marginaaliseen asemaan asemaan yhteiskunnassa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten tämä leima ilmeni ja minkälaisia muotoja se sai. Tutkimuksen keskiössä ovat tuberkuloosia sairastaneet ihmiset. Kuinka he marginaalisen asemansa kokivat ja millaisia selviytymiskeinoja he käyttivät. Tutkimusongelmaa lähestytään sosiologisessa tutkimusperinteessä paljon käytetyn Erwing Goffmanin stigmateorian kautta. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat Parantolaperinne-kilpailun kirjoitukset. Analyysimenetelmänä on Glaserin ja Straussin kehittämä ja myöhemmin Straussin ja Corbinin tarkentama Grounded theory. Tuberkuloosi oli hyvin voimakkaita mielikuvia herättänyt sairaus. Ennen 1900-lukua tuberkuloosia koskevat mielikuvat olivat luonteeltaan romanttisia, mutta 1900-luvulle tultaessa sairauden negatiiviset mielikuvat tulivat yhä tavallisemmiksi. Negatiivisilla mielikuvilla oli suuri merkitys leiman syntymiseen. Keskeisellä sijalla tutkimuksessa onkin kysymys siitä, mikä tuberkuloosin luonteessa oli sellaista, että se leimasi siihen sairastuneet. Negatiivisten mielikuvien alkuperää etsitään tuberkuloosin lääketieteellisestä luonteesta ja sairauden hoitotavoista. Varsinkin tuberkuloosia koskevalla terveysvalistuksella oli yksilöä syyllistävä ja leimaava vaikutuksensa. Myös parantolahoidolla oli merkityksensä leimautumisessa, koska viimeistään parantolassa olo teki tuberkuloottisen ihmisen sairaudesta kiistattoman tosiasian muiden ihmisten silmissä. Sairastumiskokemus jaetaan tutkimuksessa neljään eri ajanjaksoon perustuen sairastuneiden itsensä tapaan jäsentää sairautensa kulku. Nämä neljä ajanjaksoa olivat: sairastuminen, parantolassa olo, toipuminen ja elämä sairauden jälkeen. Sairastuminen ja elämä sairauden jälkeen olivat yksilöllisiä kokemuksia, mutta parantolassa olo sai kertomuksissa niin samankaltaisia merkityksiä, että voidaan puhua parantola-ajan kollektiivisesta muistamisesta. Tuberkuloottisia sairastaneilla ihmisillä oli runsaasti erillaisia leimautumiskokemuksia, jotka ilmenivät konkreettisesti sairauden jälkeen mm. asunnon ja työpaikan saannin vaikeutena. Selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään tuberkuloosipotilaat käyttivät erillaisia selviytymiskeinoja. Tutkimuksessa käytetään soveltaen Agnes Milesin kehittelemää, alunperin vammaisia ihmisiä koskevaa, selviytymisstrategioiden luokitusta. Miles jakaa strategiat neljään eri luokkaan, jotka ovat: peittely, eristäytyminen, normalisointi ja taistelu. Tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla esille tulivat salailu ja välttely hetkellisinä selviytymiskeinoina. Koko elämää kattavana selviytymiskeinona normalisointi oli kaikista keinoista yleisin. Vähitellen sairaus alkoi menettää merkitystään, ja elämään tuli tärkeämpiä, sitä uudelleen jäsentäviä tekijöitä. Tällaisia olivat esimerkiksi perheen perustaminen ja lasten saaminen. Toisin kuin Milesin esittämässä taistelustrategiassa, missä korostetaan leimautuneiden ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa järjestön kautta, tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla korostui henkilökohtaisen taistelun merkitys. Yhteistä kertomuksille olikin yksilöllisten ratkaisujen korostuminen sairaudesta selviytymisessä.
  • Hietava, Erik (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yksinäisyyskokemukset ja selviytyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aineistona tutkimuksessa olivat 7 teemahaastattelua, joissa käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumista, yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksia sekä suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Aineisto analysoitiin soveltaen temaattisella analyysilla. Analyysi alkoi aineistoon tutustumisella, jonka jälkeen järjestelin aineistosta osat, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Analyysin avulla tuli esille haastateltavien toimijuus sekä kirkko yksinäisyyden lisääjänä ja vähentäjänä. Myöskin vähemmistöstressi nousi analyysissä haastatteluista esiin. Kirkko näyttäisi vähentävän yksinäisyyttä monella tavalla. Kirkko vastakohtaisesti myös vaikuttaa lisäävän yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemukset näyttävät syntyvän rajatusta toimijuudesta, jotka on jaettu kolmeen erilaiseen ryhmään. Ensimmäisessä toimijuudesta neuvotellaan. Haastateltavat toimivat tietyissä puitteissa, mutta joutuvat esimerkiksi piilottamaan seksuaalisuutensa. Toisessa toimijuutta uhataan ja toimijuutta myös riistetään. Haastateltavat kärsivät sosiaalisesta ulossulkemisesta. Kolmannessa kategoriassa on toimijuuden säilyttäminen ratkaisuja tekemällä. Ratkaisujen teosta seuraa vapaa toimijuus. Tähän liittyy seuraukset erilaisista yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksista. Seurauksina ovat mm. aggressiivinen käytös ja poislähteminen. Haastateltavat ratkaisevat toimijuutta uhkaavat tilanteet eri tavoin. Johtopäätöksissä esitetään, että uskonto ja kirkko rajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, aiheuttaen sitä kautta yksinäisyyttä. He eivät pysty olemaan seurakunnan toiminnassa mukana avoimesti, vaan he joutuvat suojaamaan itseään mahdollisilta negatiivisilta seurauksilta. Myöskin ristiriita kirkon virallisessa suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja esille tulleissa kokemuksissa on iso. Uskonto näyttää tukevan ajatusvääristymiä, mikä saattaa lisätä yksinäisyyden syvyyttä. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää kirkon työssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, mitkä ovat erityisiä paikkoja, joihin olisi kirkon toimijoiden syytä kiinnittää huomiota. Tutkimus auttaa pohdinnoissa suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.
  • Koli, Johanna (2008)
    Tässä tutkimuksessa olen pyrkinyt lähestymään iäkkäiden pariskuntien arjen elementtejä. Olen tarkastellut sellaisten omaishoitoperheiden arkea, joissa on masennusta, etsimällä vastauksia kysymyksiin mitä asioita nämä perheet kokevat arjessa merkityksellisiksi, ja minkälaisin edellytyksin nämä perheet pärjäävät arjessa. Liitän tutkimuksen narratiiviseen kokemuksen tutkimukseen, sosiaaligerontologiaan ja sosiaalityön tutkimukseen. Tarkastelussa ovat erityisesti arki- ja perhenäkökulmat. Tutkimusaineiston olen kerännyt parihaastattelemalla neljää iäkästä helsinkiläistä pariskuntaa. Haastattelut olivat teemahaastatteluja. Arjen helmiksi kutsun vanhuspariskuntien kerronnassa erityisiä merkityksiä saaneita arjen helmihetkiä ja sosiaalisia suhteita. Arjen helmet ovat tärkeydessään luonteeltaan haavoittuvia. Arjen helmihetkiin liittyvät ne merkitykselliset toimintatilanteet ja rutiinit, joita tehdään niiden itsensä vuoksi, ei niinkään uusintamisen näkökulmasta. Etenkin masentuneilla korostui helmihetkien merkitys. Esimerkkeinä helmihetkistä tarkastelen tarkemmin luonnon läheisyyttä, liikuntaa ja tupakalle pääsyn tilannetta. Sosiaaliset suhteet nousivat helmihetkien rinnalla arjen keskeisimmiksi tekijöiksi. Lapset ja lapsenlapset tuottavat iloa arjen keskelle. Toisaalta lapsista voi olla huolta tai pariskunnalla ei ole lapsia. Vanhuspariskunnan pärjäämisen edellytyksien teemoja ovat koti pärjäämisen paikkana, terveys ja toimijuus sekä avun saaminen. Vanhuspariskunnat haluavat asua kotona, ja koti on selvästi paikka, jossa pärjätään. Kodin fyysistä paikkaa ollaan valmiita siirtämään, jos pärjääminen niin edellyttää. Muutto olikin aineiston vanhusperheillä ajatuksissa. Terveyden tarkastelu painottuu tässä tutkimuksessa mielenterveyden häiriöiden kokemukseen. Masennuksen passivoiva olemus liittyy toimijuuteen. Apujen saanti tarvittaessa koettiin oleelliseksi pärjäämisessä. Esittelen myös iäkkäiden omaishoitoperheiden tulevaisuuden odotuksia, jotka olivat luonteeltaan joko-tai -tyyppisiä: tulevaisuudelta odotettiin kuoleman vaihtoehtona pärjäämistä ennallaan tai pienin lisäavuin.
  • Nuutilainen, Merja (2005)
    Pro gradu-työssäni keskitytään tutkimaan kahden yleisimmän sukupuoliteitse leviävän virustaudin, kondylooman ja sukuelinherpeksen, saaneiden ihmisten selviytymistä tautinsa kanssa. Tarkoituksena on selvittää, minkälaisia selviytymistyylejä kroonisen sukupuolitaudin saaneilla ihmisillä on, minkälaisiin eri vaiheisiin selviytymistä voidaan tyypitellä viestien ja tarinoiden perusteella sekä mistä sairastuneet ovat saaneet tukea omassa toipumisessaan. Aineistona ovat internetin sukupuolitauteja käsittelevältä keskustelupalstalta kerätyt ihmisten kommentit ja kirjoitukset. Lisänä ovat muutamat tartunnan saaneiden itse kirjoittamat tarinat aiheesta, joita keräsin internetissä julkaistulla ilmoituksella. Tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä ja teoreettisena viitekehyksenä on heikko sosiaalinen konstruktionismi. Selviytymisen vaiheita olivat alkushokki, tiedonjano, pyrkimys taudin hallitsemiseen sekä hyväksynnän hakeminen uudelta kumppanilta. Vaiheet eivät välttämättä esiintyneet tässä järjestyksessä, vaan vaihtelivat elämäntilanteen mukaan. Alussa oli eräänlainen tyrmistys siitä, että itselle osui tällainen elämänkohtalo. Tiedonjano seurasi yleensä melko välittömästi pahimman alkushokin hävittyä. Taudin hallitseminen oli pyrkimys takaisin mahdollisimman normaaliin olotilaan, mikä vallitsi ennen taudin saamista. Neljäs vaihe eli oman tartunnan kertominen uudelle kumppanille oli testi, missä oma viehätysvoima ja uusi identiteetti puntaroitiin. Selviytymistyylejä löytyi neljä erilaista ja ratkaiseva tekijä oli oireiden määrä ja laatu. Selviytyminen oli sitä vaikeampaa, mitä hankalammat oireet olivat. Nimesin eri tyylien edustajat helposti selviytyviksi, seestyneiksi, positiivisiksi sekä luovuttajiksi. Helposti selviytyvillä tauti ei enää vaivannut ja he olivat jo ohittaneet asian. Seestyneillä oireet olivat olleet vaikeat, mutta muuttuneet myöhemmin helpommiksi. Positiivisilla ja luovuttajilla oireet olivat vaikeat, mutta positiiviset eivät antaneet periksi taudin edessä, vaan taistelivat sitä vastaan. Luovuttajilla taas tauti täytti koko elämän ja kaikki määriteltiin sen kautta. Tärkeimmäksi tueksi nousi vertaistuki ja nimenomaan internetin kautta, sillä siellä saattoi toimia nimettömästi ja kysellä ja keskustella avoimesti ilman häpeää ja noloutta. Tärkeimmäksi selviytymistä vaikeuttavaksi tekijäksi osoittautui stigma, joka aiheutti häpeää, eristäytymistä ja tartunnan salailua. Sukupuolitaudit nähdään seksuaalisten hurjastelijoiden tauteina eikä sitä määritelmää haluta omalle kohdalle. Näin ollaan eräänlaisessa salailun kierteessä. Lähteistä tärkeimmät olivat luonnollisesti sairauden kanssa selviytymistä käsittelevät yhteiskuntatieteelliset tutkimukset kuten Kari Huotarin Positiivista elämää, Anne Siposen Ei minulle voi käydä näin ja Ullamaija Seppälän Lapsi, perhe ja epilepsia. Lisäksi tärkeänä apuna oli Erving Goffmanin Stigma.
  • Sydänmaa, Birgitta Nicola (Helsingin yliopisto, 2020)
    Previous research has shown that colonization had profound impacts on precolonial Indigenous communities in North America. From the first contact, the explorers’ perception was colored by Eurocentric ideas rooted in European social systems, religion, cultures, and values, which called into question the moral worth and very humanity of Indigenous peoples. In Canada, colonialism introduced Indigenous peoples with a new social order, including new political, social, cultural, and economic structures, as well as a new stigmatized Indigenous identity, which became foundational for subsequent laws, policies, and institutional practices that aimed to erase those very elements deemed problematic. In Canada, Indigenous people have since colonization persistently suffered from poorer health compared to settler and more recent immigrant populations. Research points to both proximal and distal determinants behind the disparities documented in Indigenous health, and suggests that along with contemporary socioeconomic conditions, the distal factors of colonialism, virgin soil epidemics, and policies of subjugation and assimilation have been traumatic and have contributed negatively to the contemporary Indigenous population’s health. This research thesis is located in the field of medical anthropology and examines health, illness, and healing as culturally shaped, personal, embodied, and shared experiences, meanings, and illness realities. The theory used this thesis rests on an embodied meaning-centered approach of illness, which suggests that elements from the psychobiological, sociocultural, symbolic, political, and historical experiential realms blend to form a network of meanings for a sufferer, an embodied experience of an illness world that is shared as part of a community. Situated in the context of colonial history and present health disparities, the research questions of this thesis center on discovering major themes of embodied experiences and meanings of health, illness, and healing in an urban Indigenous community. Altogether eight weeks of daily ethnographic fieldwork was conducted in an Indigenous urban community in Vancouver, Canada, in the spring of 2017. The data for this thesis consisted of fieldnotes, ten individual interviews and one group interview, taped public speeches, photographs, and videos. A thematic analysis identified six significant categories of embodied meanings and experiences of health, illness, and healing in community narratives: colonization and colonialisms, colonization traumas, structural violence, survivance and resilience, reconciliation, and healing with culture. This thesis establishes that colonization and various colonialisms with policies of subjugation and assimilation are seen by community members as profoundly traumatic events with negative impacts on health that persist intergenerationally to this day. Collective memories of colonization and colonialisms inform what it once meant to be healthy, how communities became sick, and how they can become healthy again. Due to contemporary experiences of structural violence and racism, Indigenous community members continue to experience Canada as an enduring colonial space. Healing for community members is achieved by decolonizing minds from the once stigmatized identities introduced by colonization and by reindigenizing their world through reintroducing the original cultures and cultural identities back into their daily practices and healing their perceptions of the self.
  • Saastamoinen, Terhi (2007)
    Tutkimuksen tarkoituksena on ollut tarkastella pienten dialyysihoidossa olevien lasten perheiden elämäntilannetta: arjen rakentumista lapsen dialyysihoidon ympärille, perheen taloudellista toimeentuloa/sosiaaliturvan toteutumista sekä perheiden tilanteessa käyttämiä voimavaroja ja selviytymiskeinoja. Lapsen vaikea munuaissairaus ja siihen liittyvä, kotona toteutettava peritoneaalidialyysihoito luovat perheelle tilanteen, jossa arjesta voi tulla varsin haasteellinen. Peritoneaalidialyysihoito mahdollistaa munuaissairaan lapsen kotihoidon, mutta se edellyttää vanhempien sitoutuneisuutta. Yleensä toinen vanhemmista joutuu jättäytymään pois työelämästä. Lapsen hoito on kokonaisvaltaista ja ympärivuorokautista. Se on myös lääketieteellisesti ja ravitsemuksellisesti vaativaa. Tilanne kuormittaa perhettä monin eri tavoin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on ollut Gallimoren kehittämä, interaktionistiseen ja systeemiteoreettiseen ajatteluun perustuva ekokulttuurinen teoria, jossa huomioidaan perheen ympäristö ja elämäntilanne kokonaisuudessaan erityisesti arjen sujumisen näkökulmasta käsin. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä HYKS:n Lastenklinikan munuais- ja elinsiirto-osasto K3:n kanssa. Aineisto kerättiin haastattelemalla seitsemän dialyysihoidossa olevan/olleen lapsen vanhempia. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin teemahaastattelua, ja aineisto analysoitiin teema-analyysin menetelmällä hyödyntäen laadullisen sisällönanalyysin luokittelutekniikkaa. Tutkimustulokset osoittavat, että dialyysihoidossa olevan lapsen perheen arki rakentuu erilaisten sairaanhoidollisten toimenpiteiden, kuten dialyysin tekemisen, lääkkeiden annon, lapsen nenämahaletkun avulla tapahtuvan syöttämisen ym. toimien ympärille. Erilaisista toimenpiteistä tulee arkea ohjaavia rutiineja, jotka toistetaan. Hoito ja siihen liittyvät toimenpiteet sekä lapsen kohonnut infektioherkkyys ja oksentelu rajoittavat perheiden elämää. Lapsen sairaudesta aiheutui taloudellista rasitusta, jota kompensoitiin yhteiskunnan tarjoamien tukimuotojen avulla. Perheet saivat erilaisia etuuksia Kelalta sekä kunnalta. Tulosten mukaan perheille tarjottu tuki on pääosin riittävää, mikäli tuet ovat ongelmitta perheen saatavilla. Sosiaaliturvan toteutuminen käytännössä sisälsi kuitenkin runsaasti ongelmakohtia. Palvelujen saatavuus oli myös paikoin niukkaa, erityisesti näin oli harkinnanvaraisten ja kuntakohtaisten ratkaisujen kohdalla. Perheiden kokonaisvaltaista selviytymistä tarkastellessa voidaan todeta, että perheiden voimavarat koostuivat sekä perheen sisältä kotoisin olevista voimista että perheen ulkopuolelta lähiympäristön tai yhteiskunnan perheelle tarjoamista tukimuodoista. Merkittävä perheiden jaksamista edistänyt voimavaralähde oli vertaistuki. Isovanhempien antama käytännön apu koettiin myös tärkeänä. Muita voimavaralähteitä perheillä olivat puolisolta ja muilta lapsilta saatu voima, toivo paremmasta elämästä siirron jälkeen, turvallisuudentunnetta luoneet rutiinit arjessa ja yhtenä tärkeänä tekijänä se, että lapsen kotihoito onnistui. Kotihoidon onnistuneisuuteen puolestaan ovat vaikuttaneet niin lähiympäristön antama tuki kuin myös yhteiskunnan tarjoamat taloudelliset tukimuodot sekä hyvä yhteistyö sairaalan kanssa.
  • Bäckström, Anna (2001)
    Tutkielmassa tarkasteltiin emootioita ja selviytymiskeinoja sekä niiden välistä yhteyttä homekotien asukkaiden vaikeassa elämäntilanteessa. Kodin homeongelma näyttäytyy yksilötasolla vakavana ja monitahoisena elämänkriisinä vaikuttaen niin terveyteen, taloudelliseen tilanteeseen kuin sosiaalisiin suhteisiinkin. Yksilön ja ympäristön suhdetta heijastava arviointi on avainasemassa sekä emootioiden että selviytymiskeinojen ymmärtämisessä. Emootiot määrittyvät kohteensa perusteella intentionaalisiksi. Selviytymiskeinoin vaikutetaan sekä yksilö-ympäristösuhteeseen että sen henkilökohtaiseen merkitykseen. Tutkielman taustalla kuljetettiin Richard Lazaruksen ja Susan Folkmanin (1984) transaktionaalista teoriaa, jonka osuvuutta arvioitiin aineiston perusteella. Tutkimukselle asetettiin neljä tehtävää: emootioiden laadun ja niiden kohteiden hahmottaminen, emootionarratiivien rakentaminen, emootioiden ja selviytymiskeinojen suhteen määrittäminen sekä emootioita korostavan selviytymisen luonnehtiminen. Aineiston keruumenetelmänä oli laadullinen teemahaastattelu, jonka yhteydessä haastateltavat piirsivät emootioviivan. Haastateltavina oli kaksitoista homekodin asukasta. Litteroidun haastatteluaineiston luokittava analyysi oli lähtökohtana aineiston tulkinnalle, jossa pyrittiin muodostamaan kokonaiskuva emootioiden ja selviytymisen yhteenkietoutuneisuudesta. Emootioviivojen tulkinnassa käytettiin tarinallista lähestymistapaa. Emootiot määrittyivät aineistossa kohteensa perusteella. Kohteet olivat koti, itse, muut, terveys ja oikeus. Sosiaalinen ympäristö odotti kotinsa ja terveytensä menettäneiltä ihmisiltä normatiivisesti negatiivisia emootioita. Normatiivisten odotusten vastustus näyttäytyi rationaalisuuden korostamisena. Emootioviivojen pohjalta rakennettiin kolme emootionarratiivia: uhritarina, romanttinen tarina sekä sankaritarina. Selviytymisstrategioiden valinta riippui siitä, minkälainen rooli emootioille annettiin selviytymistarinassa. Emootioita korostavan selviytymisen ehtona oli, että emotionaalisuus nähtiin elämää muutenkin jäsentävänä tekijänä. Selviytymiskeinojen ja emootioiden sisäinen mielekkyys ilmeni yksilön elämänlogiikan kannalta aina yhdenmukaisena. Emootioiden painotuserot riippuivat siitä, minkälaisen elämäntarinan ja -arvojen osaksi selviytyminen homekotikriisistä asettui. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että Lazaruksen ja Folkmanin (1984) teoria soveltuu melko hyvin kuvaamaan pitkäaikaisistakin elämänvaikeuksista selviytymistä edellyttäen, että yksilö on sitoutunut odotettuihin emootio- ja selviytymismalleihin. Tärkeimmät lähteet olivat Lazarus, R. S. & Folkman, S. (1984). Stress, appraisal, and coping; Lazarus, R. S. (1991). Emotion and adaptation ja Hänninen, V. (1999). Sisäinen tarina, elämä ja muutos.
  • Hynninen, Eeva-Maria Karoliina (2007)
    Tutkimuksen tarkoitus on selvittää yksin asuvien sotainvalidien puolisoiden ja leskien elämäntilannetta, arjessa selviytymistä ja avun ja tuen tarvetta. Sotainvalidien puolisoita ja leskiä on tällä hetkellä elossa noin 24 000 ja heidän keski-ikänsä on noin 81 vuotta. Sotainvalideja on Suomessa tutkittu runsaasti mutta heidän puolisoistaan ja leskistään on tehty vähemmän tutkimusta. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millainen elämäntilanne puolisolla ja leskillä on?, 2) Mitä avun ja tuen tarvetta hänellä on, 3) Millaiset perhesuhteet ja sosiaaliset suhteet hänellä on ja miten hän viettää aikaansa? ja 4) Mitä ilonaiheita, huolia ja toiveita hänellä on ja mitä hän toivoo Sotainvalidien Veljesliitolta? Tutkimus kuuluu sosiaaligerontologian alaan. Teoreettisena viitekehyksenä on vanhusten elämään liittyvät riskit: toimintakyvyn muutokset, sosiaalisissa suhteissa tapahtuvat muutokset, kuten elämänkumppanin ja ystävien menetykset, kriisit ja yksinäisyyden kokemus. Tarkastelin miten haastateltavat selviytyvät näistä muutoksista. Tutkimusote on kvalitatiivinen. Aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta jotka on analysoitu Framework-menetelmän (Ritchie & Spencer 1994) mukaisesti. Haastateltavat olivat seitsemän sotainvalidin leskeä ja yksi sotainvalidin puoliso, jonka mies on pysyvässä laitoshoidossa. Haastateltavat olivat 79-91-vuotiaita. Haastatteluissa käsiteltyjä teemoja olivat sosiaaliset suhteet, toimintakyky, kotipalvelut, avun tarve, harrastustoiminnat ja toiveet ja huolet. Kaikille haastateltaville aviopuolison kuolema tai laitoshoitoon joutuminen oli aiheuttanut kriisin. Elämänkumppanin poismenosta seurasi yksinäisyyttä minkä haastateltavat kokivat tuskalliseksi. Lasten vierailut koettiin tärkeinä mutta ne eivät täysin poistaneet yksinäisyyden tunnetta. Ystävien kuolemat ja esimerkiksi oman liikuntakyvyn huononeminen vaikeuttivat sosiaalisten suhteiden ylläpitoa. Kotiavuista yleisimmin oli käytössä siivouspalvelu. Haastateltavat saivat apua myös kaupassakäynnissä, ikkunanpesussa ja pyykkihuollossa. Lähes kaikilla haastateltavilla toimintakyky oli huomattavan alentunut joten kotiavun lisääminen on heille ajankohtaista lähitulevaisuudessa. Harrastukset keskittyivät kotiin, esimerkiksi lukeminen ja ristikoiden tekeminen. Toimintakykynsä puitteissa haastateltavat osallistuivat Sotainvalidien Veljesliiton naisjaostojen toimintaan ja kerhotoimintaan. Suurimmaksi huoleksi koettiin terveydentilan heikentyminen ja autonomian menettäminen. Iloa tuottivat lapset ja lapsenlapset. Toiveet liittyivät toimintakyvyn parantumiseen ja kotiavun saamiseen sitten kun se on tarpeen. Sotainvalidien Veljesliitolta toivottiin retkiä, kotiapua ja kuntoutusta. Selviytymisessä haastateltavia auttoivat uskonnollinen maailmankatsomus, sosiaalinen tuki ja valoisan mielen ylläpitäminen. Sotainvalidien avustajatoiminnan ja neuvontapalvelun avulla voidaan tukea leskien ja puolisoiden itsenäistä elämänhallintaa ja arjessa selviytymistä. Heidän selviytymistään voitaisiin jatkossa selvittää koko Suomen kattavalla tutkimuksella. Jatkotutkimuksissa tulisi myös pohtia miten miestään hoitavaa puolisoa voitaisiin parhaiten tukea ja auttaa.
  • Kangas, Nuutti (University of Helsinki, 1995)
  • Kari, Elina (2002)
    Tutkielman tarkoituksena on kuvata huumeiden käyttäjien vanhempien kokemuksia ja selviytymistä. Pyrkimyksenä oli selvittää miten lapsen huumeiden käyttö on vaikuttanut perheen ja vanhempien arkielämään, ja mitä selviytymiskeinoja he ovat käyttäneet. Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus, jonka tutkimusjoukon muodostivat yksitoista huumeiden ongelmakäyttäjän vanhempaa. Tutkimusmenetelmänä on käytetty teemahaastattelua. Haastattelujen teemoja ohjasi ajallinen perspektiivi, alkaen lapsen huumeiden käytön varmistumisesta päätyen vanhempien ajatuksiin tulevaisuudesta. Tulosten mukaan lapsen huumeiden käyttö sekoitti koko perheen elämän muuttaen sen epävarmaksi ja ahdistavaksi sekä aiheutti vanhemmille suurta stressiä. He syyttivät itseään ja tunsivat epäonnistuneensa vanhempina. Haastateltavat tekivät kaikkensa saadakseen lapsen käytön loppumaan. Heidän toiminnastaan kuvastui erittäin pitkälle viety uhrautuminen ja ponnistelu lapsen hyväksi. Ajan myötä vanhemmat kypsyivät hyväksymään lapsensa huumeiden käytön. Asiaan sopeutumisessa keskeisenä tekijänä oli huumeiden käytön mieltäminen sairaudeksi. Vanhemmat näkivät lapsen käytön asiana, johon he eivät itse voi vaikuttaa. Sopeutumisen myötä vanhemmat alkoivat vähitellen luovuttaa otettaan lapsen elämästä ja keskittyä omaan elämäänsä ja hyvinvointiinsa. Lapsen huumeiden käyttö aiheutti perheille suuria taloudellisia kustannuksia, mutta negatiivisimpana sen vaikutus vanhempien mukaan ilmeni tunnetasolla, kun jouduttiin luopumaan normaalista ja turvallisesta perhe-elämästä. Positiivisena asiana vanhemmat kokivat oman henkisen kasvunsa. Selviytymiskeinoista keskeisin oli sosiaalinen tuki. Haastateltavat kuuluivat yhtä lukuun ottamatta yhteen tai useampaan huumeiden käyttäjien läheisille tarkoitettuun oma-apuryhmään. Ryhmän tarjoama tuki yhdessä läheisiltä saadun tuen kanssa osoittautui merkittäväksi tekijäksi vanhempien selviytymisen kannalta. Muita selviytymiskeinoja olivat muun muassa työnteko ja erilaiset harrastukset. Vanhempien selviytyminen lapsensa huumeiden käytön aiheuttamasta kriisistä voidaan nähdä prosessina, jossa vanhemmat etenevät vaiheittain alkusokista kohti sopeutumista. Selviytyminen on jatkuva prosessi, jossa jokainen etenee yksilöllisesti.
  • Vihervaara, Johanna (2006)
    Tämän tutkielman tutkimuskohteena on kotona asuvien ikäihmisten itsenäinen selviytyminen arkiaskareista lähitulevaisuudessa ilman ulkopuolista apua. Tarkoituksena on tarkastella 72–76-vuotiaiden ikäihmisten arvioita omasta selviytymis- ja toimintakyvystään. Tutkimuksessa tarkastelen fyysistä ja sosiaalista toimintakykyä ikäihmisten näkökulmasta. Yritän selvittää, onko koetulla terveydellä, sukupuolella ja ympäristötekijöillä vaikutusta ihmisten tulevaa selviytymis- ja toimintakykyä koskeviin arvioihin. Tulen jakamaan tutkittavat kahteen ryhmään, selviytyjiin ja epäilijöihin. Lisäksi mielenkiintoni kohdistuu siihen, miten yleistä tulevan selviytymiskyvyn epäily on. Tutkimusaineistona käytän laajaa vuonna 2002 tehtyä Ikihyvä Päijät-Häme –kyselytutkimusta, jonka avulla kartoitetaan ikääntyvän väestön hyvinvointia, elämänlaatua ja palvelutarpeita. Analyysissä tulen käyttämään vain osaa kysymyksistä. Tutkimuksen metodisessa tarkastelussa käytän määrällistä tutkimusotetta. Aineiston analysointiin käytän ristiintaulukointeja, T- ja Khi-toiseen testejä. Tutkimustulosten mukaan tulevaa toimintakykyä epäillään yleisesti, vaikka nykyinen toimintakyky on vielä hyvä. Kolmasosa miehistä ja lähes puolet naisista eivät usko pärjäävänsä tulevista haasteista viiden vuoden kuluttua. Naiset näyttävät suhtautuvan toimintakyvyn laskuun paljon epäilevämmin kuin miehet. Yksi syy naisten epäröintiin löytyi fyysisestä toimintakyvystä, joka on heillä miehiä heikompi. Naiset arvioivat myös terveydentilansa olevan miehiä heikompi. Sosiaalisessa toimintakyvyssä naiset pärjäsivät miehiä paremmin, yhteydenpito läheisiin oli naisilla miehiä tiiviimpää. Tärkeimpiä lähteitä ovat Timo Suutaman, Isto Ruoppilan ja Pia Laukkasen toimittama kirja Iäkkäiden henkilöiden toimintakyvyn muutokset, sekä Eino Heikkisen ja Marjatta Marin toimittama kirja Vanhuuden voimavarat.
  • Tyrkäs, Maiju (2008)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin nuorten aikuisten kokemuksia lapsuuden perheessään kohtaamastaan väkivallasta ja siitä selviytymisestä. Tutkimusta varten haastateltiin viittä 22–24 -vuotiasta nuorta aikuista, jotka olivat HelsinkiMission toteuttaman väkivaltatyön kehittämiseen keskittyvän Aikalisä -projektin asiakkaita. Haastateltavat olivat kokeneet lapsuuden perheessään itseensä kohdistunutta kaltoinkohtelua ja todistaneet vanhempiensa välistä väkivaltaa. Tutkimus oli luonteeltaan kvalitatiivinen ja lähestymistapana oli hermeneuttinen fenomenologia. Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoiduilla yksilöhaastatteluilla ja analysoitiin tulkitsevan fenomenologisen analyysin, IPA:n, periaatteiden mukaisesti. Tutkimustuloksissa tulee esille, että haastateltavien lapsuudessa ja nuoruudessa kokema perheväkivalta oli ollut monimuotoista, ja vaikuttanut heidän elämäänsä monin kielteisin tavoin. Haastateltavien lapsuuden tunnemaisemaa olivat kuvanneet pelko, häpeä, ja yksinäisyys. He olivat joutuneet käyttämään monenlaisia keinoja, joilla he olivat pyrkineet sopeutumaan sekasortoiseen elämään väkivallan keskellä. Lapsuuden perheväkivaltakokemuksilla oli myös monia haastateltavien nykyelämään ulottuvia kielteisiä seurauksia, jotka aiheuttivat pahoinvointia ja vaikeuksia muun muassa läheisissä ihmissuhteissa. Haastateltavien selviytymistä perheväkivaltakokemuksista ja niiden aiheuttamista seurauksista tarkasteltiin esittelemällä seitsemän selviytymisen haastetta, jotka olivat: pelon voittaminen, itsearvostuksen kehittyminen, tasapainoilu anteeksiannon kanssa, menneen hyväksyminen, ymmärryksen kasvu ja uusien näkökulmien omaksuminen, oman elämän suunnan määrittäminen ja itsen uudelleen määrittäminen. Selviytymisen haasteet kuvasivat osittain vielä tavoiteltavia muutoksia, ja osittain jo saavutettuja muutoksia. Eniten työstämistä vaativat vielä pelon voittaminen ja tasapainoilu anteeksiannon kanssa, kun taas loput viisi selviytymisen haastetta näyttäytyivät pääosin jo haastateltavien saavuttamina myönteisinä muutoksina. Haastateltavien selviytymistä olivat edesauttaneet henkilökohtaiset (itsenäinen asioiden työstäminen), ihmisten väliset (sosiaalinen tuki), sekä yhteisölliset (Aikalisä -projekti) voimavarat. Keskeisimpiä lähteitä perheväkivaltaan liittyen olivat Söderholm, A., Halila, R., Kivitie-Kallio, S., Mertsola, J. & Niemi S. (toim.) (2004), Lapsen kaltoinkohtelu, sekä lukuisat kansainväliset artikkelit. Fenomenologisen lähestymistavan osalta Perttula, J. & Latomaa, T. (toim.) (2005), Kokemuksen tutkimus. Merkitys-tulkinta-ymmärtäminen, sekä Smith, J. A. & Osborn, M. (2003), Interpretative phenomenological analysis, teoksessa J. A. Smith (toim.), Qualitative psychology. A practical guide to research methods.
  • Muhonen, Mika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sydänpysähdykset ovat huomattava kuolinsyy sairaalaan ulkopuolella. Sydänpysähdyksen saaneista potilaista parhaat selviytymismahdollisuudet ovat niillä, joiden sydän on elottomuuden jälkeen iskettävässä rytmissä, useimmiten kammiovärinässä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sairaalan ulkopuolella sydänpysähdyksen saaneiden potilaiden selviytymistä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) eri sairaanhoitoalueilla, ja tarkastella paikallisten hoitoprotokollien vaikutuksia selviytymiseen. Helsingin osalta selvitys on tehty jo aiemmin, joten se rajattiin aineiston ulkopuolelle. Tutkimuksessa kerättiin vuoden 2015 ensihoitokertomuksista elottomat potilaat, joiden lähtörytmi oli iskettävä. Suurin osa potilaista löytyi merkityn lähtörytmin perusteella, mutta osa löytyi kuljetuskoodin perusteella. Tutkimuksissa sydänpysähdyspotilaat on tapana raportoida Utsteinin mallin mukaan. Ensihoito- ja potilaskertomuksista kerättiin tietoa potilaista mallin mukaisesti demografiasta, ensihoitotoimenpiteistä, sairaalahoidosta ja selviytymisestä. Potilaita oli 87. Maallikkoelvytystä heistä sai 78,3 %. Ensihoidon tavoittamisviiveen mediaani oli 7:59 min hätäpuhelun alusta. Enemmistöllä (53,6 %) potilaista lopullisena ilmatienhallintavälineenä oli intubaatio. Sairaalassa viilennyshoitoa sai 65,1 % sinne selviytyneistä. Kaikkiaan 25 potilasta (28,7 %) kotiutui sairaalasta hyvällä neurologisella toimintakyvyllä. Tutkimuksesta saadut luvut olivat linjassa aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa, kun tarkasteltiin koko sairaanhoitopiirin aluetta. Potilasmäärän vähyyden vuoksi sairaanhoitoalueiden välillä ei voitu tehdä havaintoja. Lisätutkimusta tarvittaisiin elvytyslääkkeiden käytöstä, jotta lääkkeidenannon viiveen vaikutus potilaan ennusteeseen selviäisi.
  • Nygård-Alanne, Tove (2008)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata kehitysvammaisten lasten vanhempien selviytymistä arjessa. Tutkimuksen pyrkimyksenä on kertoa, mitä tapahtuu, kun perheeseen syntyy kehitysvammainen lapsi. Tutkimuksessa olen kiinnostunut ennen kaikkea niistä tekijöistä, jotka ovat auttaneet tai hankaloittaneet kehitysvammaisten lasten perheiden selviytymistä. Tavoitteenani on hahmottaa tutkimuksen avulla kokemuksia perheiden omannäköisistä tavoista hallita elämäänsä ja arkea sekä tuoda esille niitä asioita, joista perheet ovat saaneet voimavaroja. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen. Se sijoittuu yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa perhetutkimuksen kentälle ja tarkastelun näkökulmana on pääosin psykososiaalinen malli, mutta siinä on vaikutteita myös sosiokulttuurisesta mallista. Tutkimuksen aineiston olen hankkinut kirjoituspyynnön kautta, jonka lähetin vammaisperheiden yhteiselle sähköpostilistalle. Kaiken kaikkiaan aineisto koostuu kuudesta kehitysvammaisen lapsen vanhemman tarinasta. Analyysimenetelmänä olen käyttänyt sisällön analyysiä. Tutkimustulosten mukaan kehitysvammaisen lapsen syntyminen perheeseen tai lapsen kehitysvammaisuuden diagnosoiminen myöhemmällä iällä vaikuttaa perheen elämään ja arkeen. Aina tuo muutos ei ole hyvään suuntaan ja väsymys sekä uupumus voittavat joskus vahvemmankin vanhemman. Toisaalta tämän tutkimuksen mukaan kehitysvammainen lapsi on yhtä rakas ja tärkeä perheenjäsen kuin perheiden muutkin lapset. Perheen merkitys ja rooli korostuivat arjessa selviytymisen tukena. Ensisijaisesti jokainen perhe oli kokenut eläneensä normaalia lapsiperheen elämää, jossa oli ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Perheen antama tuki samoin kuin puolisolta saatu tuki nähtiin tärkeiksi selviytymistä edistäviksi tekijöiksi. Myös tuki eri viranomaistahoilta koettiin arjen selviytymistä edistävänä, kunhan tuki vain olisi räätälöity jokaiselle perheelle sopivaksi ja sitä olisi saatavilla tarpeiden mukaan. Tutkimuksessa korostui perheiden toive yksilölliseen asiakkaan ja hänen perheensä kohtaamiseen. Tärkeäksi tekijäksi kunnan tai muun vastaavan viranomaistahon osalta koettiin perheiden parissa toimivien työntekijöiden ystävällinen ja tasapuolinen kohtelu perheitä kohtaan. Merkittävimmäksi yksittäiseksi palvelumuodoksi perheiden selviytymistä tukevana nousi sopivan tilapäishoitopaikan löytyminen. Oman ajan saaminen, vaikka aivan lyhyeksikin aikaa, nähtiin hyvinvointia edistävänä tekijänä, joka loi uskoa huomiseen. Tutkimuksen mukaan perheiden arkielämässä joudutaan usein miettimään uudenlaisia ratkaisuja lapsen vaatimien erityistapeiden vuoksi. Suurimmaksi konkreettiseksi muutokseksi arjessa nousi äitien suhde työhön. Elämää hankaloittavina tekijöinä tutkimuksen mukaan voidaan todeta olevan byrokratia sekä "tuhannet" hakemukset, joita perheet ovat joutuneet vuosien saatossa täyttämään.
  • Heinonen, Heikki (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa tarkastellaan naisten selviytymistä keskenmenosta sekä toisaalta selviytymisen ja naisen spiritualiteetin kytkeytymistä toisiinsa. Spiritualiteettia lähestytään tässä yhteydessä kontekstin, identiteetin ja uskonnollisuuden näkökulmista. Tutkimuksen aineisto kerättiin kahdeksan naisen julkisista blogikirjoituksista. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Selviytymistä tarkastellaan Lazaruksen ja Folkmanin teorian pohjalta selvittäen, minkälaisia selviytymiskeinoja naiset käyttävät ja minkälaisia ovat heidän selviytymisvoimavaransa. Keskenmenon ajankohdalla todetaan olevan merkitystä selviytymisen kannalta. Muita merkityksellisiä tekijöitä ovat aiempien lasten puuttuminen, psykiatrinen sairaushistoria sekä aiemmat tai päällekkäiset suuret menetykset ja kriisit. Keskenmenosta selviytyminen on monien kohdalla vuosia kestävä prosessi, jonka aikana naiset käyvät läpi monenlaisia tunteita. Näistä aineistossa nousee erityisesti esiin pelon merkitys. Pelkoja ilmenee varsinkin seuraavissa raskauksissa, joiden aikana keskenmenon kokeneet naiset usein tarvitsevatkin lisätukea. Kuoleman konkretisoiminen keskenmenon jälkeen osoittautuu myös tärkeäksi. Tämä korostaa konkreettisten jäähyväisten merkitystä aina, kun niihin on mahdollisuus. Varsinkin alkuraskaudessa tarvitaan kuitenkin usein muutakin konkretisoimista. Myöhäisissä keskenmenoissa taas on tärkeää sikiön hautaaminen vanhempien toivomalla tavalla. Ammattilaisten antaman henkisen tuen merkitys korostuu heti keskenmenon tapahduttua, mutta usein siitä on hyötyä myöhemminkin. Selviytymisen ja spiritualiteetin välistä suhdetta tarkastellaan Ganzevoortin mukaisesti. Hänen teoriaansa sopien naisten selviytyminen keskenmenosta ja heidän uskonnollisuutensa vaikuttavat prosessinomaisesti toinen toisiinsa. Samanlainen vaikutus todetaan selviytymisen ja kontekstin sekä selviytymisen ja identiteetin välillä. Naiset kaipaavat itselleen rinnalla kulkijaa, joka useimmiten on oma puoliso. Myös perheen aiemmat lapset ja uusi raskaus helpottavat selviytymistä. Naiset korostavat ystäviltä saadun tuen merkitystä. Samalla heidän ystäväpiirissään tapahtuu kuitenkin muutoksia. Vertaistuen merkitys on monien selviytymiselle keskeistä. Keskenmenon vaikutukset naisten identiteettiin ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Entistä tärkeämmiltä tuntuvat läheisten kanssa vietetty aika ja tavallinen arki. Naisten uskonnollisuus saattaa syventyä tai pysyä ennallaan, mutta myös etääntymistä ja uskonkriisiin joutumista esiintyy. Erityisen selkeänä tulee tutkimuksessa esiin naisten usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tähän liittyy kiinteästi toivo jälleennäkemisestä. Selviytymisprosessin kannalta merkityksellistä on myös se, että naiset kirjoittavat usein kuolleesta lapsestaan joko enkelinä tai enkelivauvana.
  • Jamnes, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tehtävänä on tarkastella itsemurhayritykseen johtaneita tekijöitä ja elämässä eteenpäin pääsemistä itsemurhayrityksen jälkeen. Selvitän millaiset asiat ovat olleet itsemurhayrityksen taustalla ja miten itsemurhaa yrittäneet ovat päässeet elämässään eteenpäin. Näitä molempia aiheita tarkastelen myös hengellisyyden näkökulmasta. Tarkasteluni keskiössä ovat ihmisten kokemukset ja heidän erilaisille asioille antamansa merkitykset. Teoreettisena taustana käytän kahta selviytymisteoriaa: Richard Lazaruksen ja Susan Folkmanin teoriaa psyykkisen stressin hallinnasta sekä Kenneth Pargamentin teoriaa uskonnon merkityksestä selviytymisessä. Laadullisen tutkimukseni aineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta ja seitsemästä kirjeestä eli viidentoista itsemurhaa yrittäneen ihmisen kokemuksista. Tutkimukseen osallistuneista naisia on yhdeksän ja miehiä kuusi. Osallistuneet ovat taustoiltaan hyvin erilaisia ihmisiä ja asuvat eri puolilla Suomea, iältään he ovat 20–74 -vuotiaita. Aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Sen avulla itsemurhayrityksen taustalta erottui prosessi, joka koostuu akuuteista tekijöistä ja taustatekijöistä. Elämässä eteenpäin pääsemisestä hahmottui niin ikään prosessi. Se koostuu merkittävimmäksi koetusta avusta, tukevasta avusta, eteenpäin pääsemisessä koetuista vaikeuksista ja jo tapahtunutta eteenpäin pääsyä ylläpitävistä tekijöistä. Itsemurhaa yrittäneet toivat myös esille asioita, jotka olisivat voineet auttaa heitä vielä kokemaansa paremmin. Monet itsemurhayrityksen taustalla olleet asiat ja elämässä eteenpäin pääsemistä auttaneet tekijät ovat luokitukseltaan samoja. Yleisimmiksi osoittautuivat sisäiset kokemukset ja sosiaaliset suhteet. Hengellisyys esiintyi niin itsemurhayrityksen taustatekijöissä kuin elämässä eteenpäin pääsemisessä. Elämässä eteenpäin pääseminen itsemurhayrityksen jälkeen näyttää linkittyvän vahvasti siihen, että elämässä olleet muut vaikeudet poistuvat ja elämään tulee positiivisia kokemuksia. Itsemurhayritys itsessään voi jäädä melko vähälle käsittelylle. Tutkimukseni ei pyri tilastolliseen yleistettävyyteen, mutta se lisää ymmärrystä itsemurhayritysten taustalla olevista asioista, elämässä eteenpäin pääsemisestä yrityksen jälkeen sekä hengellisyyden merkityksestä näissä molemmissa.
  • Hyvönen, Heli (2002)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kotinsa ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten selviytymistä. Osa tutkimukseen osallistuneista lapsista on huostaanotettuja, osa on sijoitettu lyhytaikaisesti avohuollon tukitoimena. Yhteistä näille lapsille on se, että he ovat joutuneet kohtaamaan elämässään asioita, jotka ovat vaikuttaneet heidän kehitykseensä ja kasvuunsa epäsuotuisasti. Tutkimusta varten on haastateltu yhteensä kaksikymmentäneljä 8 – 12-vuotiasta lastenkotiin, perhekotiin ja vastaanottokotiin sijoitettua lasta. Haastatteluissa on käytetty apuna kuvakortteja, joissa on lapselle jokapäiväisiä tilanteita. Tutkimuksessa keskeisiä kysymyksiä ovat: miten lapset jäsentävät elämäänsä, ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla he selviävät. Tutkimuksessa lapsi nähdään ympäristössään olevana aktiivisena toimijana, joka ohjaa elämäänsä vallitsevien olosuhteiden puitteissa. Lapsen sosiaaliseen toimijuuteen vaikuttaa muun muassa tämän ikä, sosiaaliset suhteet ja aiemmat kokemukset. Myös perheellä on suuri merkitys lapsen kasvuympäristönä. Mikäli lapsi elää perheessä, jossa esiintyy runsaasti erilaisia ongelmia, saattaa se aiheuttaa häiriöitä lapsen kehitykseen ja/tai hyvinvointiin. Tyypillisimpiä lastensuojelun asiakkuuteen johtavia ongelmia ovat vanhempien runsas alkoholinkäyttö, väkivaltaisuus sekä mielenterveysongelmat sekä lasten omat ongelmat, kuten koulupinnaus. Joskus lapset onnistuvat sopeutumaan hankalaankin tilanteeseen niin hyvin, että ulospäin ei ole havaittavissa mitään epätavallista. Toisille lapsille hankaliin tilanteisiin ja uuteen kotiin sopeutuminen sekä luottamuksellisen suhteen luominen aikuisiin on helpompaa kuin toisille. Sopeutumiseen liittyy kuitenkin aina prosessi, jonka lapsi käy läpi. Selviytyäkseen tästä prosessista lapsi käyttää erilaisia keinoja, joita voidaan kutsua selviytymiskeinoiksi. Selviytyminen on kuitenkin moniselitteinen käsite ja sen merkitys on yksilöllinen, lisäksi se kattaa enemmän kuin selviytymiskeinot. Tutkimuksen lähestymistapana on käytetty fenomenologiaa, fenomenografiaa ja hermeneutiikkaa. Tulokset on esitetty Allardtin hyvinvointiluokitukseen ja sitä muistuttavaan Maslowin tarvehierarkian avulla, joiden mukaan lasten selviytyminen jakautuu kolmelle tasolle: fysiologisten perustarpeiden tyydyttymiseen, sosiaalisiin suhteisiin ja itsensä toteuttamiseen. Fysiologisten perustarpeiden tyydyttyminen on tärkeä selviytymistä ja sopeutumista tukeva tekijä, säännöllinen päivärytmi luo struktuurin, joka auttaa kaoottisessa tilanteessa olevaa lasta selviytymään. Myös sosiaaliset suhteet ovat lapsille tärkeitä. Biologisten vanhempien merkitys – joko selviytymistä tukevana tai rasittavana tekijänä – on suuri. Muita merkityksellisiä henkilöitä lapsille ovat sisarukset, perhekodin vanhemmat, kaverit ja muut aikuiset, kuten hoitajat. Varsinkin pidempään sijoitetuille lapsille keskeistä oli myös oma aktiivinen toiminta, jonka kautta saavutetaan tietty mielekkyys. Selviytymistä tukeva tekijä on myös se, että lapsi kykenee asettamaan vanhempien ongelmat itsensä ulkopuolelle ja näkemään oman ulkopuolisuutensa.
  • Rantatupa, Henna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Objectives. The purpose of this study was to examine what and in which ways the former victims of bullying write in their blogs about bullying and about bullying in respect of change. The aim was to focus on what issues the former victims of bullying bring forward, how they interpret and explain their experiences and how they have coped with bullying. By studying the experiences of the victims of bullying, it is possible to obtain new information on bullying and on how to help the victims of bullying. Methods. The material of this study consisted of four blogs written by victims of school bullying. In their blogs they wrote stories of their experiences of being bullied. I studied the stories from a narrative perspective. The study was based on the idea that with narratives or stories people make their lives and experiences comprehensible and give them meaning. Results and conclusions. The victims of bullying wrote how they had been bullied and reflected on the causes of bullying. They felt that they had not obtained sufficient social support, especially from the teachers and the school staff. According to the stories, bullying had changed their lives mostly for the worse and had had negative consequences for a long time after the bullying had stopped. The bullying experiences were also associated with the experience of a lack of change; bullying had not stopped, no one had intervened and the means to stop bullying had failed. The victims of bullying wrote that they hoped that their situation would change. They hoped that they could let go of the past and recover from the consequences of the bullying. The results of the study were consistent with previous research on school bullying and bullying experiences. On the basis of this study, it is important to note that the attempts to intervene with bullying are often ineffective and they do not completely stop bullying. It is also necessary to ensure that the victims of bullying receive the social support they need both in and outside of the school, as well as during and after the time they have been bullied.
  • Ohlis, Minna (Helsingin yliopisto, 2021)
    HELSINGIN YLIOPISTO − HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto − Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos − Institution Käytännöllisen teologian osasto Tekijä − Författare Minna Ohlis Työn nimi − Arbetets titel Kuljin kanssasi loppumatkan - Leskien selviytymiskokemukset puolison saattohoitoajasta Oppiaine − Läroämne Käytännöllinen teologia Työn laji − Arbetets art Syventävien opintojen tutkielma Aika − Datum 6.4.2021 Sivumäärä − Sidoantal 53 Tiivistelmä − Referat Tutkimuksessa selvitettiin narratiivisella otteella leskien selviytymiskokemuksia puolisonsa saattohoitoaikana. Narratiivisuutta käytetiin kolmella tavalla: aineistonkeruussa, analyysissä sekä tulosten esittämisenä tyyppitarinoina. Tutkimustehtävänä oli tutkia, ilmeneekö saattohoitoaikana myönteisiä tunnetiloja ja mitkä asiat auttoivat selviytymään elämän kriisissä. Tutkimusaihe liittyy saattohoitotyön tutkimukseen ja kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui positiivisen psykologian myönteisten tunteiden ja merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käsitteistä. Aineistona oli 31 kirjoituspyyntöön vastanneen lesken kertomukset. Tutkimukseen osallistui 25 naista ja kuusi miestä, ikäjakaumaltaan 55–91-vuotiaita. Narratiivisen analyysin keinoista sovellettiin holistis-sisällöllistä tapaa. Teemoittelun avulla ryhmiteltiin aineistosta samantyyppisiä aihepiirejä. Analyysin tuloksena aineistosta muodostui neljä tyyppitarinaa, jotka kuvaavat leskien selviytymiskokemuksia. Ainon tarinassa korostuivat myönteiset tunteet. Riitan tarinan leskillä puolison rinnalla kulkeminen loppuun asti oli tärkeää. Läheisten ja hoitohenkilökunnan tuki nousi esille erityisesti Riitan ryhmän leskillä. Kolmas tyyppitarina kuvaa uskonnollisuuden ja spiritualiteetin merkitystä selviytymisessä. Unton ryhmän lesket kokivat uskonnolliset rituaalit saattohoitoaikanakin tärkeiksi. Kertun ryhmässä lesket kertoivat keskustelun puolison kanssa auttaneen selviytymisessään. Lesket kokivat omaishoitajan roolin raskaaksi, mutta merkitykselliseksi. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että lesket ovat kokeneet myönteisiä tunteita puolisonsa saattohoidon aikana. Erilaiset myönteiset tunteet, kuten huumori, ilo ja nauru tulivat esille leskien kertomuksissa. Merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttäminen elämän kriisitilanteessa tuli esille aineistostani. Erityisesti tavoitteiden uudelleen järjestely ilmeni leskien kertomuksissa. Kirkon ja seurakunnan tuki saattohoitoperheille ei tullut esille aineistostani. Epäselväksi jää tarjottiinko seurakunnasta apua, vai jäikö avun saanti oman aktiivisuuden varaan. Moniammatillisen perhekeskeisen saattohoitotyön kehittäminen tulee huomioida tulevaisuudessa. Vuoropuhelu seurakunnan ja hoitohenkilökunnan välillä avaisi toimintamuotoja, joissa asiakaslähtöinen saattohoitoperheen hoito toteutuisi.
  • Taipale, Pekka (2008)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani pula-ajan ja nykypäivän köyhyyttä miesten kokemana. Tutkimuskysymyksen! ovat: Miten miehet kertovat arjen köyhyydestä? Miten ja miksi miesten kertomukset köyhyydestä eroavat pula-aikana ja nykyaikana? Aineistona käytän vuonna 2006 järjestetyn Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun miesten kirjoittamia tekstejä. Käyttämäni aineisto koostuu 30 eripituisesta kertomuksesta. Analysoin aineiston sisällönanalyyttisesti. Havainnollistan keskeisiä tuloksia myös kahden tyyppitarinan avulla. Käytän analyysiä jäsentävinä käsitteinä työtä, selviytymistä ja sukupuolta. Kaikissa aineiston tarinoissa muodostuu suhde työhön, mieheksi kasvamiseen, miehenä olemiseen, pärjäämiseen ja selviytymiskeinoihin. Käsitteet valitsin aineistolähtöisesti ja ennakkoajatusteni perusteella. Keskeisimpänä tuloksena on, että mielipiteet yhteiskunnan tuesta köyhyydessä selviytymiseen ovat molempien aikakausien tarinoissa kielteisiä. Absoluuttista köyhyyttä kuvaavissa pula-ajan lapsuustarinoissa kansanhuollon tarjoama tuki on selviytymiskeinona marginaalisessa asemassa verrattuna työhön ja lähimmäisapuun. Kokemukset huutolaisuudesta, oloista poikakodissa ja asioinnista kansanhuollossa sisältävät kuvausta kovasta kontrollista ja niukasta tuesta. Nykyajan suhteellista köyhyyttä käsittelevissä tarinoissa kielteiset kokemukset liittyvät taloudellisen tuen matalaan tasoon ja nöyryyttäviin kokemuksiin sen hakemisessa. Työ ei edusta nykyajan tarinoissa sisäistä varmuutta ja miehisen itsetunnon lähdettä, kuten pula-ajan tarinoissa, vaan muistuttaa omasta pärjäämättömyydestä ja epäonnistumisesta. Taustoitan tutkimuksessani lyhyesti köyhyyden ja sosiaaliturvan historiaa Suomessa. Tarkastelen myös työn käsitteen ja työelämän muuttumista pääasiassa Juha Siltalan tutkimusten pohjalta. Omat tulokseni miesten työlle antamien merkitysten muuttumisesta ovat samansuuntaisia Siltalan tulosten kanssa. Vertaan nykypäivän köyhyydestä kertovien mielipiteitä sosiaaliturvan tasosta ja nöyryyttävyydestä Pasi Moision tutkimuksiin suomalaisesta hyvinvoinnista ja Kirsi Juhilan tutkimuksiin aikuissosiaalityöstä. Myös aikuisten parissa sosiaalityötä tekevät kokevat Juhilan mukaan ristiriitaa suhteessa työlle asetettuihin vaatimuksiin aktivoinnista ja ammattieettisiin lähtökohtiin heikoimmassa asemassa olevien tukemisesta. Päädyn pohtimaan työn ja työelämän muuttumista ja otan kantaa Juhilan tavoin, että eriarvoistumista korostavaa puhetapaa tulee tuoda yksilön vastuuta korostavan vallitsevan puhetavan rinnalle aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä.