Tuberkuloosi oli Suomessa aina 1950-luvulle hyvin leimaava sairaus, joka asetti sitä sairastaneet ihmiset marginaaliseen asemaan asemaan yhteiskunnassa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten tämä leima ilmeni ja minkälaisia muotoja se sai. Tutkimuksen keskiössä ovat tuberkuloosia sairastaneet ihmiset. Kuinka he marginaalisen asemansa kokivat ja millaisia selviytymiskeinoja he käyttivät. Tutkimusongelmaa lähestytään sosiologisessa tutkimusperinteessä paljon käytetyn Erwing Goffmanin stigmateorian kautta. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat Parantolaperinne-kilpailun kirjoitukset. Analyysimenetelmänä on Glaserin ja Straussin kehittämä ja myöhemmin Straussin ja Corbinin tarkentama Grounded theory. Tuberkuloosi oli hyvin voimakkaita mielikuvia herättänyt sairaus. Ennen 1900-lukua tuberkuloosia koskevat mielikuvat olivat luonteeltaan romanttisia, mutta 1900-luvulle tultaessa sairauden negatiiviset mielikuvat tulivat yhä tavallisemmiksi. Negatiivisilla mielikuvilla oli suuri merkitys leiman syntymiseen. Keskeisellä sijalla tutkimuksessa onkin kysymys siitä, mikä tuberkuloosin luonteessa oli sellaista, että se leimasi siihen sairastuneet. Negatiivisten mielikuvien alkuperää etsitään tuberkuloosin lääketieteellisestä luonteesta ja sairauden hoitotavoista. Varsinkin tuberkuloosia koskevalla terveysvalistuksella oli yksilöä syyllistävä ja leimaava vaikutuksensa. Myös parantolahoidolla oli merkityksensä leimautumisessa, koska viimeistään parantolassa olo teki tuberkuloottisen ihmisen sairaudesta kiistattoman tosiasian muiden ihmisten silmissä. Sairastumiskokemus jaetaan tutkimuksessa neljään eri ajanjaksoon perustuen sairastuneiden itsensä tapaan jäsentää sairautensa kulku. Nämä neljä ajanjaksoa olivat: sairastuminen, parantolassa olo, toipuminen ja elämä sairauden jälkeen. Sairastuminen ja elämä sairauden jälkeen olivat yksilöllisiä kokemuksia, mutta parantolassa olo sai kertomuksissa niin samankaltaisia merkityksiä, että voidaan puhua parantola-ajan kollektiivisesta muistamisesta. Tuberkuloottisia sairastaneilla ihmisillä oli runsaasti erillaisia leimautumiskokemuksia, jotka ilmenivät konkreettisesti sairauden jälkeen mm. asunnon ja työpaikan saannin vaikeutena. Selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään tuberkuloosipotilaat käyttivät erillaisia selviytymiskeinoja. Tutkimuksessa käytetään soveltaen Agnes Milesin kehittelemää, alunperin vammaisia ihmisiä koskevaa, selviytymisstrategioiden luokitusta. Miles jakaa strategiat neljään eri luokkaan, jotka ovat: peittely, eristäytyminen, normalisointi ja taistelu. Tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla esille tulivat salailu ja välttely hetkellisinä selviytymiskeinoina. Koko elämää kattavana selviytymiskeinona normalisointi oli kaikista keinoista yleisin. Vähitellen sairaus alkoi menettää merkitystään, ja elämään tuli tärkeämpiä, sitä uudelleen jäsentäviä tekijöitä. Tällaisia olivat esimerkiksi perheen perustaminen ja lasten saaminen. Toisin kuin Milesin esittämässä taistelustrategiassa, missä korostetaan leimautuneiden ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa järjestön kautta, tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla korostui henkilökohtaisen taistelun merkitys. Yhteistä kertomuksille olikin yksilöllisten ratkaisujen korostuminen sairaudesta selviytymisessä.

Tässä tutkimuksessa olen pyrkinyt lähestymään iäkkäiden pariskuntien arjen elementtejä. Olen tarkastellut sellaisten omaishoitoperheiden arkea, joissa on masennusta, etsimällä vastauksia kysymyksiin mitä asioita nämä perheet kokevat arjessa merkityksellisiksi, ja minkälaisin edellytyksin nämä perheet pärjäävät arjessa. Liitän tutkimuksen narratiiviseen kokemuksen tutkimukseen, sosiaaligerontologiaan ja sosiaalityön tutkimukseen. Tarkastelussa ovat erityisesti arki- ja perhenäkökulmat. Tutkimusaineiston olen kerännyt parihaastattelemalla neljää iäkästä helsinkiläistä pariskuntaa. Haastattelut olivat teemahaastatteluja. Arjen helmiksi kutsun vanhuspariskuntien kerronnassa erityisiä merkityksiä saaneita arjen helmihetkiä ja sosiaalisia suhteita. Arjen helmet ovat tärkeydessään luonteeltaan haavoittuvia. Arjen helmihetkiin liittyvät ne merkitykselliset toimintatilanteet ja rutiinit, joita tehdään niiden itsensä vuoksi, ei niinkään uusintamisen näkökulmasta. Etenkin masentuneilla korostui helmihetkien merkitys. Esimerkkeinä helmihetkistä tarkastelen tarkemmin luonnon läheisyyttä, liikuntaa ja tupakalle pääsyn tilannetta. Sosiaaliset suhteet nousivat helmihetkien rinnalla arjen keskeisimmiksi tekijöiksi. Lapset ja lapsenlapset tuottavat iloa arjen keskelle. Toisaalta lapsista voi olla huolta tai pariskunnalla ei ole lapsia. Vanhuspariskunnan pärjäämisen edellytyksien teemoja ovat koti pärjäämisen paikkana, terveys ja toimijuus sekä avun saaminen. Vanhuspariskunnat haluavat asua kotona, ja koti on selvästi paikka, jossa pärjätään. Kodin fyysistä paikkaa ollaan valmiita siirtämään, jos pärjääminen niin edellyttää. Muutto olikin aineiston vanhusperheillä ajatuksissa. Terveyden tarkastelu painottuu tässä tutkimuksessa mielenterveyden häiriöiden kokemukseen. Masennuksen passivoiva olemus liittyy toimijuuteen. Apujen saanti tarvittaessa koettiin oleelliseksi pärjäämisessä. Esittelen myös iäkkäiden omaishoitoperheiden tulevaisuuden odotuksia, jotka olivat luonteeltaan joko-tai -tyyppisiä: tulevaisuudelta odotettiin kuoleman vaihtoehtona pärjäämistä ennallaan tai pienin lisäavuin.

Previous research has shown that colonization had profound impacts on precolonial Indigenous communities in North America. From the first contact, the explorers’ perception was colored by Eurocentric ideas rooted in European social systems, religion, cultures, and values, which called into question the moral worth and very humanity of Indigenous peoples. In Canada, colonialism introduced Indigenous peoples with a new social order, including new political, social, cultural, and economic structures, as well as a new stigmatized Indigenous identity, which became foundational for subsequent laws, policies, and institutional practices that aimed to erase those very elements deemed problematic. In Canada, Indigenous people have since colonization persistently suffered from poorer health compared to settler and more recent immigrant populations. Research points to both proximal and distal determinants behind the disparities documented in Indigenous health, and suggests that along with contemporary socioeconomic conditions, the distal factors of colonialism, virgin soil epidemics, and policies of subjugation and assimilation have been traumatic and have contributed negatively to the contemporary Indigenous population’s health. This research thesis is located in the field of medical anthropology and examines health, illness, and healing as culturally shaped, personal, embodied, and shared experiences, meanings, and illness realities. The theory used this thesis rests on an embodied meaning-centered approach of illness, which suggests that elements from the psychobiological, sociocultural, symbolic, political, and historical experiential realms blend to form a network of meanings for a sufferer, an embodied experience of an illness world that is shared as part of a community. Situated in the context of colonial history and present health disparities, the research questions of this thesis center on discovering major themes of embodied experiences and meanings of health, illness, and healing in an urban Indigenous community. Altogether eight weeks of daily ethnographic fieldwork was conducted in an Indigenous urban community in Vancouver, Canada, in the spring of 2017. The data for this thesis consisted of fieldnotes, ten individual interviews and one group interview, taped public speeches, photographs, and videos. A thematic analysis identified six significant categories of embodied meanings and experiences of health, illness, and healing in community narratives: colonization and colonialisms, colonization traumas, structural violence, survivance and resilience, reconciliation, and healing with culture. This thesis establishes that colonization and various colonialisms with policies of subjugation and assimilation are seen by community members as profoundly traumatic events with negative impacts on health that persist intergenerationally to this day. Collective memories of colonization and colonialisms inform what it once meant to be healthy, how communities became sick, and how they can become healthy again. Due to contemporary experiences of structural violence and racism, Indigenous community members continue to experience Canada as an enduring colonial space. Healing for community members is achieved by decolonizing minds from the once stigmatized identities introduced by colonization and by reindigenizing their world through reintroducing the original cultures and cultural identities back into their daily practices and healing their perceptions of the self.

Tutkielmassa tarkasteltiin emootioita ja selviytymiskeinoja sekä niiden välistä yhteyttä homekotien asukkaiden vaikeassa elämäntilanteessa. Kodin homeongelma näyttäytyy yksilötasolla vakavana ja monitahoisena elämänkriisinä vaikuttaen niin terveyteen, taloudelliseen tilanteeseen kuin sosiaalisiin suhteisiinkin. Yksilön ja ympäristön suhdetta heijastava arviointi on avainasemassa sekä emootioiden että selviytymiskeinojen ymmärtämisessä. Emootiot määrittyvät kohteensa perusteella intentionaalisiksi. Selviytymiskeinoin vaikutetaan sekä yksilö-ympäristösuhteeseen että sen henkilökohtaiseen merkitykseen. Tutkielman taustalla kuljetettiin Richard Lazaruksen ja Susan Folkmanin (1984) transaktionaalista teoriaa, jonka osuvuutta arvioitiin aineiston perusteella. Tutkimukselle asetettiin neljä tehtävää: emootioiden laadun ja niiden kohteiden hahmottaminen, emootionarratiivien rakentaminen, emootioiden ja selviytymiskeinojen suhteen määrittäminen sekä emootioita korostavan selviytymisen luonnehtiminen. Aineiston keruumenetelmänä oli laadullinen teemahaastattelu, jonka yhteydessä haastateltavat piirsivät emootioviivan. Haastateltavina oli kaksitoista homekodin asukasta. Litteroidun haastatteluaineiston luokittava analyysi oli lähtökohtana aineiston tulkinnalle, jossa pyrittiin muodostamaan kokonaiskuva emootioiden ja selviytymisen yhteenkietoutuneisuudesta. Emootioviivojen tulkinnassa käytettiin tarinallista lähestymistapaa. Emootiot määrittyivät aineistossa kohteensa perusteella. Kohteet olivat koti, itse, muut, terveys ja oikeus. Sosiaalinen ympäristö odotti kotinsa ja terveytensä menettäneiltä ihmisiltä normatiivisesti negatiivisia emootioita. Normatiivisten odotusten vastustus näyttäytyi rationaalisuuden korostamisena. Emootioviivojen pohjalta rakennettiin kolme emootionarratiivia: uhritarina, romanttinen tarina sekä sankaritarina. Selviytymisstrategioiden valinta riippui siitä, minkälainen rooli emootioille annettiin selviytymistarinassa. Emootioita korostavan selviytymisen ehtona oli, että emotionaalisuus nähtiin elämää muutenkin jäsentävänä tekijänä. Selviytymiskeinojen ja emootioiden sisäinen mielekkyys ilmeni yksilön elämänlogiikan kannalta aina yhdenmukaisena. Emootioiden painotuserot riippuivat siitä, minkälaisen elämäntarinan ja -arvojen osaksi selviytyminen homekotikriisistä asettui. Aineiston perusteella voidaan sanoa, että Lazaruksen ja Folkmanin (1984) teoria soveltuu melko hyvin kuvaamaan pitkäaikaisistakin elämänvaikeuksista selviytymistä edellyttäen, että yksilö on sitoutunut odotettuihin emootio- ja selviytymismalleihin. Tärkeimmät lähteet olivat Lazarus, R. S. & Folkman, S. (1984). Stress, appraisal, and coping; Lazarus, R. S. (1991). Emotion and adaptation ja Hänninen, V. (1999). Sisäinen tarina, elämä ja muutos.

Tämän tutkielman tutkimuskohteena on kotona asuvien ikäihmisten itsenäinen selviytyminen arkiaskareista lähitulevaisuudessa ilman ulkopuolista apua. Tarkoituksena on tarkastella 72–76-vuotiaiden ikäihmisten arvioita omasta selviytymis- ja toimintakyvystään. Tutkimuksessa tarkastelen fyysistä ja sosiaalista toimintakykyä ikäihmisten näkökulmasta. Yritän selvittää, onko koetulla terveydellä, sukupuolella ja ympäristötekijöillä vaikutusta ihmisten tulevaa selviytymis- ja toimintakykyä koskeviin arvioihin. Tulen jakamaan tutkittavat kahteen ryhmään, selviytyjiin ja epäilijöihin. Lisäksi mielenkiintoni kohdistuu siihen, miten yleistä tulevan selviytymiskyvyn epäily on. Tutkimusaineistona käytän laajaa vuonna 2002 tehtyä Ikihyvä Päijät-Häme –kyselytutkimusta, jonka avulla kartoitetaan ikääntyvän väestön hyvinvointia, elämänlaatua ja palvelutarpeita. Analyysissä tulen käyttämään vain osaa kysymyksistä. Tutkimuksen metodisessa tarkastelussa käytän määrällistä tutkimusotetta. Aineiston analysointiin käytän ristiintaulukointeja, T- ja Khi-toiseen testejä. Tutkimustulosten mukaan tulevaa toimintakykyä epäillään yleisesti, vaikka nykyinen toimintakyky on vielä hyvä. Kolmasosa miehistä ja lähes puolet naisista eivät usko pärjäävänsä tulevista haasteista viiden vuoden kuluttua. Naiset näyttävät suhtautuvan toimintakyvyn laskuun paljon epäilevämmin kuin miehet. Yksi syy naisten epäröintiin löytyi fyysisestä toimintakyvystä, joka on heillä miehiä heikompi. Naiset arvioivat myös terveydentilansa olevan miehiä heikompi. Sosiaalisessa toimintakyvyssä naiset pärjäsivät miehiä paremmin, yhteydenpito läheisiin oli naisilla miehiä tiiviimpää. Tärkeimpiä lähteitä ovat Timo Suutaman, Isto Ruoppilan ja Pia Laukkasen toimittama kirja Iäkkäiden henkilöiden toimintakyvyn muutokset, sekä Eino Heikkisen ja Marjatta Marin toimittama kirja Vanhuuden voimavarat.

Sydänpysähdykset ovat huomattava kuolinsyy sairaalaan ulkopuolella. Sydänpysähdyksen saaneista potilaista parhaat selviytymismahdollisuudet ovat niillä, joiden sydän on elottomuuden jälkeen iskettävässä rytmissä, useimmiten kammiovärinässä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sairaalan ulkopuolella sydänpysähdyksen saaneiden potilaiden selviytymistä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) eri sairaanhoitoalueilla, ja tarkastella paikallisten hoitoprotokollien vaikutuksia selviytymiseen. Helsingin osalta selvitys on tehty jo aiemmin, joten se rajattiin aineiston ulkopuolelle. Tutkimuksessa kerättiin vuoden 2015 ensihoitokertomuksista elottomat potilaat, joiden lähtörytmi oli iskettävä. Suurin osa potilaista löytyi merkityn lähtörytmin perusteella, mutta osa löytyi kuljetuskoodin perusteella. Tutkimuksissa sydänpysähdyspotilaat on tapana raportoida Utsteinin mallin mukaan. Ensihoito- ja potilaskertomuksista kerättiin tietoa potilaista mallin mukaisesti demografiasta, ensihoitotoimenpiteistä, sairaalahoidosta ja selviytymisestä. Potilaita oli 87. Maallikkoelvytystä heistä sai 78,3 %. Ensihoidon tavoittamisviiveen mediaani oli 7:59 min hätäpuhelun alusta. Enemmistöllä (53,6 %) potilaista lopullisena ilmatienhallintavälineenä oli intubaatio. Sairaalassa viilennyshoitoa sai 65,1 % sinne selviytyneistä. Kaikkiaan 25 potilasta (28,7 %) kotiutui sairaalasta hyvällä neurologisella toimintakyvyllä. Tutkimuksesta saadut luvut olivat linjassa aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa, kun tarkasteltiin koko sairaanhoitopiirin aluetta. Potilasmäärän vähyyden vuoksi sairaanhoitoalueiden välillä ei voitu tehdä havaintoja. Lisätutkimusta tarvittaisiin elvytyslääkkeiden käytöstä, jotta lääkkeidenannon viiveen vaikutus potilaan ennusteeseen selviäisi.

Tutkimuksessa tarkastellaan naisten selviytymistä keskenmenosta sekä toisaalta selviytymisen ja naisen spiritualiteetin kytkeytymistä toisiinsa. Spiritualiteettia lähestytään tässä yhteydessä kontekstin, identiteetin ja uskonnollisuuden näkökulmista. Tutkimuksen aineisto kerättiin kahdeksan naisen julkisista blogikirjoituksista. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Selviytymistä tarkastellaan Lazaruksen ja Folkmanin teorian pohjalta selvittäen, minkälaisia selviytymiskeinoja naiset käyttävät ja minkälaisia ovat heidän selviytymisvoimavaransa. Keskenmenon ajankohdalla todetaan olevan merkitystä selviytymisen kannalta. Muita merkityksellisiä tekijöitä ovat aiempien lasten puuttuminen, psykiatrinen sairaushistoria sekä aiemmat tai päällekkäiset suuret menetykset ja kriisit. Keskenmenosta selviytyminen on monien kohdalla vuosia kestävä prosessi, jonka aikana naiset käyvät läpi monenlaisia tunteita. Näistä aineistossa nousee erityisesti esiin pelon merkitys. Pelkoja ilmenee varsinkin seuraavissa raskauksissa, joiden aikana keskenmenon kokeneet naiset usein tarvitsevatkin lisätukea. Kuoleman konkretisoiminen keskenmenon jälkeen osoittautuu myös tärkeäksi. Tämä korostaa konkreettisten jäähyväisten merkitystä aina, kun niihin on mahdollisuus. Varsinkin alkuraskaudessa tarvitaan kuitenkin usein muutakin konkretisoimista. Myöhäisissä keskenmenoissa taas on tärkeää sikiön hautaaminen vanhempien toivomalla tavalla. Ammattilaisten antaman henkisen tuen merkitys korostuu heti keskenmenon tapahduttua, mutta usein siitä on hyötyä myöhemminkin. Selviytymisen ja spiritualiteetin välistä suhdetta tarkastellaan Ganzevoortin mukaisesti. Hänen teoriaansa sopien naisten selviytyminen keskenmenosta ja heidän uskonnollisuutensa vaikuttavat prosessinomaisesti toinen toisiinsa. Samanlainen vaikutus todetaan selviytymisen ja kontekstin sekä selviytymisen ja identiteetin välillä. Naiset kaipaavat itselleen rinnalla kulkijaa, joka useimmiten on oma puoliso. Myös perheen aiemmat lapset ja uusi raskaus helpottavat selviytymistä. Naiset korostavat ystäviltä saadun tuen merkitystä. Samalla heidän ystäväpiirissään tapahtuu kuitenkin muutoksia. Vertaistuen merkitys on monien selviytymiselle keskeistä. Keskenmenon vaikutukset naisten identiteettiin ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Entistä tärkeämmiltä tuntuvat läheisten kanssa vietetty aika ja tavallinen arki. Naisten uskonnollisuus saattaa syventyä tai pysyä ennallaan, mutta myös etääntymistä ja uskonkriisiin joutumista esiintyy. Erityisen selkeänä tulee tutkimuksessa esiin naisten usko kuolemanjälkeiseen elämään. Tähän liittyy kiinteästi toivo jälleennäkemisestä. Selviytymisprosessin kannalta merkityksellistä on myös se, että naiset kirjoittavat usein kuolleesta lapsestaan joko enkelinä tai enkelivauvana.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kotinsa ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten selviytymistä. Osa tutkimukseen osallistuneista lapsista on huostaanotettuja, osa on sijoitettu lyhytaikaisesti avohuollon tukitoimena. Yhteistä näille lapsille on se, että he ovat joutuneet kohtaamaan elämässään asioita, jotka ovat vaikuttaneet heidän kehitykseensä ja kasvuunsa epäsuotuisasti. Tutkimusta varten on haastateltu yhteensä kaksikymmentäneljä 8 – 12-vuotiasta lastenkotiin, perhekotiin ja vastaanottokotiin sijoitettua lasta. Haastatteluissa on käytetty apuna kuvakortteja, joissa on lapselle jokapäiväisiä tilanteita. Tutkimuksessa keskeisiä kysymyksiä ovat: miten lapset jäsentävät elämäänsä, ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla he selviävät. Tutkimuksessa lapsi nähdään ympäristössään olevana aktiivisena toimijana, joka ohjaa elämäänsä vallitsevien olosuhteiden puitteissa. Lapsen sosiaaliseen toimijuuteen vaikuttaa muun muassa tämän ikä, sosiaaliset suhteet ja aiemmat kokemukset. Myös perheellä on suuri merkitys lapsen kasvuympäristönä. Mikäli lapsi elää perheessä, jossa esiintyy runsaasti erilaisia ongelmia, saattaa se aiheuttaa häiriöitä lapsen kehitykseen ja/tai hyvinvointiin. Tyypillisimpiä lastensuojelun asiakkuuteen johtavia ongelmia ovat vanhempien runsas alkoholinkäyttö, väkivaltaisuus sekä mielenterveysongelmat sekä lasten omat ongelmat, kuten koulupinnaus. Joskus lapset onnistuvat sopeutumaan hankalaankin tilanteeseen niin hyvin, että ulospäin ei ole havaittavissa mitään epätavallista. Toisille lapsille hankaliin tilanteisiin ja uuteen kotiin sopeutuminen sekä luottamuksellisen suhteen luominen aikuisiin on helpompaa kuin toisille. Sopeutumiseen liittyy kuitenkin aina prosessi, jonka lapsi käy läpi. Selviytyäkseen tästä prosessista lapsi käyttää erilaisia keinoja, joita voidaan kutsua selviytymiskeinoiksi. Selviytyminen on kuitenkin moniselitteinen käsite ja sen merkitys on yksilöllinen, lisäksi se kattaa enemmän kuin selviytymiskeinot. Tutkimuksen lähestymistapana on käytetty fenomenologiaa, fenomenografiaa ja hermeneutiikkaa. Tulokset on esitetty Allardtin hyvinvointiluokitukseen ja sitä muistuttavaan Maslowin tarvehierarkian avulla, joiden mukaan lasten selviytyminen jakautuu kolmelle tasolle: fysiologisten perustarpeiden tyydyttymiseen, sosiaalisiin suhteisiin ja itsensä toteuttamiseen. Fysiologisten perustarpeiden tyydyttyminen on tärkeä selviytymistä ja sopeutumista tukeva tekijä, säännöllinen päivärytmi luo struktuurin, joka auttaa kaoottisessa tilanteessa olevaa lasta selviytymään. Myös sosiaaliset suhteet ovat lapsille tärkeitä. Biologisten vanhempien merkitys – joko selviytymistä tukevana tai rasittavana tekijänä – on suuri. Muita merkityksellisiä henkilöitä lapsille ovat sisarukset, perhekodin vanhemmat, kaverit ja muut aikuiset, kuten hoitajat. Varsinkin pidempään sijoitetuille lapsille keskeistä oli myös oma aktiivinen toiminta, jonka kautta saavutetaan tietty mielekkyys. Selviytymistä tukeva tekijä on myös se, että lapsi kykenee asettamaan vanhempien ongelmat itsensä ulkopuolelle ja näkemään oman ulkopuolisuutensa.

HELSINGIN YLIOPISTO − HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto − Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos − Institution Käytännöllisen teologian osasto Tekijä − Författare Minna Ohlis Työn nimi − Arbetets titel Kuljin kanssasi loppumatkan - Leskien selviytymiskokemukset puolison saattohoitoajasta Oppiaine − Läroämne Käytännöllinen teologia Työn laji − Arbetets art Syventävien opintojen tutkielma Aika − Datum 6.4.2021 Sivumäärä − Sidoantal 53 Tiivistelmä − Referat Tutkimuksessa selvitettiin narratiivisella otteella leskien selviytymiskokemuksia puolisonsa saattohoitoaikana. Narratiivisuutta käytetiin kolmella tavalla: aineistonkeruussa, analyysissä sekä tulosten esittämisenä tyyppitarinoina. Tutkimustehtävänä oli tutkia, ilmeneekö saattohoitoaikana myönteisiä tunnetiloja ja mitkä asiat auttoivat selviytymään elämän kriisissä. Tutkimusaihe liittyy saattohoitotyön tutkimukseen ja kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui positiivisen psykologian myönteisten tunteiden ja merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käsitteistä. Aineistona oli 31 kirjoituspyyntöön vastanneen lesken kertomukset. Tutkimukseen osallistui 25 naista ja kuusi miestä, ikäjakaumaltaan 55–91-vuotiaita. Narratiivisen analyysin keinoista sovellettiin holistis-sisällöllistä tapaa. Teemoittelun avulla ryhmiteltiin aineistosta samantyyppisiä aihepiirejä. Analyysin tuloksena aineistosta muodostui neljä tyyppitarinaa, jotka kuvaavat leskien selviytymiskokemuksia. Ainon tarinassa korostuivat myönteiset tunteet. Riitan tarinan leskillä puolison rinnalla kulkeminen loppuun asti oli tärkeää. Läheisten ja hoitohenkilökunnan tuki nousi esille erityisesti Riitan ryhmän leskillä. Kolmas tyyppitarina kuvaa uskonnollisuuden ja spiritualiteetin merkitystä selviytymisessä. Unton ryhmän lesket kokivat uskonnolliset rituaalit saattohoitoaikanakin tärkeiksi. Kertun ryhmässä lesket kertoivat keskustelun puolison kanssa auttaneen selviytymisessään. Lesket kokivat omaishoitajan roolin raskaaksi, mutta merkitykselliseksi. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että lesket ovat kokeneet myönteisiä tunteita puolisonsa saattohoidon aikana. Erilaiset myönteiset tunteet, kuten huumori, ilo ja nauru tulivat esille leskien kertomuksissa. Merkityskeskeisten selviytymiskeinojen käyttäminen elämän kriisitilanteessa tuli esille aineistostani. Erityisesti tavoitteiden uudelleen järjestely ilmeni leskien kertomuksissa. Kirkon ja seurakunnan tuki saattohoitoperheille ei tullut esille aineistostani. Epäselväksi jää tarjottiinko seurakunnasta apua, vai jäikö avun saanti oman aktiivisuuden varaan. Moniammatillisen perhekeskeisen saattohoitotyön kehittäminen tulee huomioida tulevaisuudessa. Vuoropuhelu seurakunnan ja hoitohenkilökunnan välillä avaisi toimintamuotoja, joissa asiakaslähtöinen saattohoitoperheen hoito toteutuisi.