Browsing by Subject "sensuuri"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Pietiläinen, Jukka (2013)
    Review of Èsperanto: polveka cenzury. D.V. Vlasov. Moskva: Impeto, 2011. 183p. 22cm. Ilus. ISBN 9785716102293.
  • Mäntylä, Jorma Allan (2009)
    Tarkastelun kohteena on Galileo Galilein ja John Miltonin tapaaminen 1638 sekä Galilein inkvisitio-oikeudenkäynnin vaikutus John Miltonin käsitykseen sananvapaudesta. Artikkelia on täydennetty 2009.
  • Lindahl, Emil; Saarnijärvi, Kusti; Ventola, Viljami (Helsingin sosialidemokraattinen nuorisoseura, 1919)
  • Law, Kiira (Helsingin yliopisto, 2020)
    1980-luvulla nousi huoli väkivaltaa sisältävien videoiden vaikutuksesta nuoriin ja nuorisorikollisuuteen, mikä aiheutti kiivasta keskustelua. Ongelman ratkaisuksi nähtiin videoiden ennakkosensuuri ja videoiden ikärajojen muutos siten, että aikuisille tarkoitettu sisältö kiellettiin kokonaan. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaista keskustelua lehtien mielipidepalstoilla on käyty vuoden 1987 laista video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta. Keskustelua videosta käytiin koko 1980-luvun, mutta tutkielman aikarajaus on vuodet 1986–1987. Peruste aikarajaukselle on, että hallituksen esitys video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamista koskevaksi laiksi annettiin eduskunnalle syksyllä 1986, jonka jälkeen laki hyväksyttiin kesällä 1987. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Aamulehden mielipidepalstoilla julkaistuista mielipidekirjoituksista. Valitsin kyseiset lehdet aineistoksi siksi, että ne kaikki edustavat keskenään erilaisia lehtiä. Valitsin mielipidekirjoitukset aineistoksi, koska ne tarjoavat katsauksen kansan mielipiteisiin videolaista ja koska mielipidepalstalle voi kirjoittaa kuka tahansa sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Vastaan tutkimuskysymykseen sekä määrällisin että laadullisin keinoin. Tutkin aineistoa teema-analyysin keinoin luokittelemalla aineistoa teemoittain ja havainnollistamalla teemoja esimerkkien avulla. Aineiston määrällinen analyysi toimii tukena laadulliselle tutkimukselle. Määrällisesti tarkasteltuna aineisto oli jakautunut siten, että Helsingin Sanomissa oli eniten mielipidekirjoituksia. Muissa lehdissä oli huomattavasti vähemmän aineistoa. Ajallisesti aineisto jakautui vuonna 1986 epätasaisesti painottuen joulukuulle, vuonna 1987 taas tasaisemmin jakautuen pääasiassa vuoden ensimmäiselle puoliskolle. Tarkasteltavissa lehdissä oli kaikissa enemmän videolakia vastustavia mielipidekirjoituksia kuin lakia kannattavia. Tutkimuksessa käy ilmi, että mielipidepalstoilla käytyyn keskusteluun otti osaa lukuisien eri ammattiryhmien edustajia, kuten kansanedustajia, opettajia, videoalan toimijoita sekä professoreita. Maantieteellisesti keskustelun osanottajat olivat ympäri Suomea. Suurin osa keskustelun osanottajista kirjoitti omalla nimellään ja vain kerran, mutta keskustelussa oli myös aktiivisempia osanottajia. 1980-luvun keskustelu videosta ja niissä esiintyvästä väkivallasta oli vahvasti polarisoitunutta ja tunnelatautunutta. Tutkimus tuo esiin, että tämä näkyi myös lehtien mielipidepalstoilla käydyssä keskustelussa videolaista, joka oli hyvin polarisoitunutta. Aineistosta nousi selkeä ero lain kannattajien ja vastustajien välille. Videolain puolustajat nähtiin kulttuurin vihaajina, kun taas videolakia vastustavat nähtiin väkivaltaa ihannoivina. Suurin osa aineistosta oli lakia vastustavia mielipidekirjoituksia, kun taas lakia kannattavia mielipidekirjoituksia oli huomattavasti vähemmän. Tutkimuksessa selvisi, että videolakia vastustavissa mielipidekirjoituksissa käytettiin lukuisia eri perusteita kuten sensuuria, holhoamista, pimeitä markkinoita ja kulttuuritarjonnan kaventumista. Videolakia kannattavissa mielipidekirjoituksissa esiintyi pääasiassa yksi peruste, lasten suojelu väkivaltaiselta sisällöltä. Erot aineistossa videolakia kannattavien ja vastustavien mielipidekirjoitusten välillä olivat siis suuret. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki osapuolet suhtautuivat lakiin tunnepitoisesti.
  • Herrala, Meri (2009)
    Vano Muradelin oopperasta Velikaja druzhba julkaistu NKP:n keskuskomitean politbyroon päätöslauselma aloitti vuoden 1948 formalisminvastaisen kampanjan Neuvostoliitossa. Puolue oli käyttänyt hyväkseen musiikin yhteiskunnallista merkitystä jo 28.1.1936, jolloin Pravda oli julkaissut Dmitri Shostakovitshin Lady Macbeth -oopperaa kritisoivan artikkelinsa. Puolue nosti oopperat esimerkeiksi neuvostomusiikin tilasta vuosien 1936 ja 1948 formalisminvastaisissa kampanjoissa. Vuoden 1948 päätöslauselmassa julkaistiin myös erityinen formalististen säveltäjien nimilista. Formalismi-termi legitimoi puolueen ja hallituksen taidepoliittisten elinten kontrollin ja vahvistamisen tarvetta ja pyrkimystä saada musiikkielämän toimijat noudattamaan puolueen vuonna 1934 julistaman sosialistisen realismin taiteellisia periaatteita. Tutkielmasssa tarkastellaan Muradelin oopperan valmistusta ja tarkastusta yhteydessä muihin näyttävästi kritisoituihin oopperoihin kuten Shostakovitshin Lady Macbeth ja Neuvostoliiton säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin Frol Skobejev. Oopperoita tarkastellaan lisäksi venäläisten oopperaklassikoiden ja Stalinin neuvosto-oopperan malliksi julistaman Ivan Dzerzhinskin Tihij Don esimerkkiä vasten. Neuvostovallan vakiinnuttamisesta Pohjois-Kaukasukselle vuosina 1918-1920 kuvanneen Muradelin oopperan sisältö ei vastannut keskuskomitean mukaan historiallista todellisuutta ja musiikki oli epäonnistunutta. Todellisuudessa ooppera oli sangen onnistunut, koska se sisälsi melodisia aarioita, kansanomaisuutta ja Neuvostoliiton eri kansallisuuksien musiikillisia vaikutteita yhdistyneinä venäläisen musiikin intonaatioihin. Aiheen poliittisuus rajoitti kuitenkin musiikkia tehden siitä paikoitellen katkelmallista. Tutkielman oopperoiden tapaukset osoittavat, että Stalinin mielipiteellä oli merkitystä Neuvostoliiton musiikkipolitiikassa. Tarkastelen polemiikkia, joka syntyi sen seurauksena, kun Suuren ystävyyden esitykset kiellettiin Stalinin 5.1.1948 suorittaman kuuntelun jälkeen. Shostakovitshin ja Muradelin oopperoiden tapaukset osoittivat, että teatterit toimivat liian itsenäisesti taideasiain komitean valvonnasta huolimatta. Oopperoiden valmistusta ja tarkastusta vertaamalla tutkitaan, mitkä elimet olivat tarkastaneet oopperaa ja milloin. Formalisminvastainen kampanja kohdistui erityisesti kulttuurin hallinnolliseen eliittiin. Muradelin oopperan teattereiden ohjelmistoon ottamisesta päättänyt taideasiain komitean johtaja Mihail Hraptshenko ja muutama muu oopperan esityksen ja rahoituksen väärinkäytöksiin syyllistynyt kulttuurihallinnon virkamies menettivät oopperaskandaalin yhteydessä virkansa. Hraptshenkon tilalle nimetty Polikarpov Lebedev erotettiin virastaan vuonna 1950, hänen kritisoidessaan säveltäjäliiton pääsihteerin Tihon Hrennikovin oopperaa Frol Skobejev. Oopperaa ei kuitenkaan poistettu ohjelmistosta, koska säveltäjä kykeni vetoamaan siihen, että hänen oopperansa tarkastus oli suoritettu oikean käytännön mukaisesti musiikkihallinnon elimissä. Hrennikovin oopperan esimerkki osoitti, että musiikkipolitiikan toimijoiden keskuudessa ei oltu vielä vuonna 1950 yksimielisiä siitä, millaisia sosialistisen realismin taideteosten olisi oltava. Tutkielman lähteistönä ovat Moskovassa sijaitsevien Venäjän valtiollisen kirjallisuus- ja taidearkiston (RGALI), Venäjän valtiollinen sosiaalisen- ja poliittisen historian arkiston ja Kansallisarkiston Andrei Zhdanovin kokoelman asiakirjat.
  • Suomela, Elina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan adaptaatiota lastenkirjallisuuden kääntämisessä. Työn aineistona on L. M. Montgomeryn Anna-sarjan viimeinen osa Rilla of Ingleside ja sen saksan- ja suomenkieliset käännökset. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten saksan- ja suomenkielisiä käännöksiä on muutettu. Toisin sanoen, miten niitä on adaptoitu ja minkälaisia muutoksia eli pragmaattisia adaptaatioita lähde- ja kohdetekstien välillä on. Lisäksi pohditaan, mitkä ovat mahdollisia syitä adaptaatioihin. Aineistoon perehtyminen on toteutettu vertailemalla alkuperäistä englanninkielistä teosta käännöksiin luku kerrallaan, ja lopulta verrattu käännöksiä toisiinsa. Pragmaattisella adaptaatiolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa käännökseen tehtäviä lisäyksiä, poistoja ja korvauksia. Näiden avulla otetaan huomioon käännöksen lukijat, joille lähtötekstin kulttuuri ei ole välttämättä tuttua. Pragmaattisilla adaptaatioilla muutetaan lähtökulttuurin vierasperäinen asia kohdekulttuuriin ja sen kieliympäristöön sopivammaksi. Lastenkirjallisuuden kääntämisen yhteydessä pragmaattiset adaptaatiot ovat keinoja muokata käännös nuorelle lukijakunnalle sopivaksi. Analyysistä kävi ilmi, että pragmaattisten adaptaatioiden määrä on huomattava Rilla of Inglesiden suomennoksessa. Erityisesti poistojen määrä korostuu siinä. Poistot liittyivät julmina ja ikävinä pidettäviin asioihin, joita on todennäköisesti pidetty epäsopivina nuorelle lukijalle. Toiseksi merkittäväksi ryhmäksi voi luokitella poistot, joita ei ole todennäköisesti pidetty oleellisena tarinan juonen kannalta. Saksankielisessä käännöksessä korostuu lisäysten määrä. Lisäykset vaikuttavat olevan kääntäjän täysin sattumanvaraisesti keksimiä. Niillä on todennäköisesti haluttu tuoda esille esimerkiksi taustatietoa. Huomattavaa on myös se, että saksan- ja suomenkielisissä käännöksissä on keskenään samoja lisäyksiä, mutta kyseinen kohta puuttuu alkuperäisestä teoksesta. Korvaukset olivat vähemmistössä kummassakin käännöksessä. Analyysin perusteella voi päätellä, että pragmaattisilla adaptaatioilla on merkitystä, kun teosta muokataan käännettäessä sopivaksi nuorille lukijoille. Kääntäjällä on monenlaisia vaihtoehtoja, kuinka hän kohtelee asioita, joita ei pidetä lapsille sopivina. Käännös on aina oman aikakautensa tuote, johon oleellisesti vaikuttavat aikakauden normit ja käsitys, mitä voi kääntää.
  • Vienonen, Aleksi (2005)
    Pro gradu -tutkielma Rähmällään etelään: Tanskan ulkopoliittisen johdon lehdistönohjaus 1938-1940 porautuu kysymyksiin, miten ja miksi Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä toisen maailmansodan esisoiton aikana. Tutkimustulosten valossa voidaan väittää, että ulkoministeri Peter Munchin johdolla Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä saksalaismieliseen suuntaan. Syynä ulkoministeri Munchin saksalaismieliseen lehdistön painostamiseen oli pelko. Se ei ollut miehittämisen pelkoa. Sitä vastoin ulkoministeriössä oli aito huoli, että mahdollisen maailmansodan syttyessä suurin riski Tanskalle olisi ulkomaankaupan tyrehtyminen ja sen myötä taloudellinen lama. Tanskan ulkopolitiikan tavoitteena oli pystyä pitämään toimivat kauppasuhteet kummankin suuren ulkomaankauppakumppaninsa Saksan ja Iso-Britannian kanssa niiden välisestä mahdollisesta sodasta huolimatta. Saksa käytti elintarvikevientiä painostuskeinona Tanskan suhteen 1938-1940. Välillisesti Saksa vaati Tanskan ulkoministeriä toimenpiteisiin, jotta Tanskan lehdistöstä saataisiin saksalaismielisempi. Ulkoministeri Munch ei missään vaiheessa 1938-1940 uskonut, että Saksa haluaisi miehittää Tanskan. Miehitys kuitenkin tapahtui 9. huhtikuuta 1940. Munch ei pelännyt miehitystä, koska hän uskoi vakaasti, että maa välttyisi miehitykseltä samalla tavalla kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Ensimmäisessä maailmansodassa Tanskan turvallisuuspoliittisena ohjenuorana oli niin sanottu sotilaallisen tyhjiön teoria. Ajatuksena oli, että sellainen puolueeton maa, joka on sotilaallisesti heikko, säilyisi maailmansodassa itsenäisenä. Tällaista maata ei ajatuksen mukaan yksikään sotiva osapuoli näkisi potentiaalisena liittolaisena, mutta ei myöskään potentiaalisena uhkana. Tämän filosofian takia Tanskan puolustus oli lähes olematon 1938-1940. Uhkana ulkoministeriön kannalta oli siis ulkomaankaupan tyrehtyminen. Toisaalta maa pelkäsi myös Etelä-Jyllannin osittain saksankielisen mutta varsin marginaalisen rajaseudun puolesta. Vallinneessa tilanteessa Munch piti tärkeänä, että oli keskeistä pitää säännöllisiä lehdistötapaamisia, joissa hän luottamuksellisesti kertoi toimittajille ulkomaankauppapolitiikasta sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Mitä lähemmäs Tanskan miehitystä tultiin, sitä kovemmiksi muuttuivat Munchin vaatimukset lehdistölle. Lehdistön oli oltava neutraali kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta kuitenkin enemmän neutraali Saksan suuntaan kuin Ison-Britannian ja Ranskan suuntaan.