Browsing by Subject "sielu"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Antturi, John Gaius (Helsingin yliopisto, 2022)
    In this work, I argue that there is a non-trivial historical-theoretical context in which a sound, deductive argument for the immateriality of the human intellect can be given entirely based on Thomas Aquinas’s philosophical framework. Aquinas presents several arguments for the immateriality of the human intellect. His preferred arguments for this conclusion are sometimes known as the two universality arguments, because they are based on the universal aspects of human intellectual cognition. According to the argument from the universal scope of intellectual cognition, the intellect must be immaterial because it is capable of knowing the natures or essences of all material substances, which nothing material could do. According to the argument from the universal mode of human intellectual cognition, the intellect must be immaterial because nothing material could cognize its objects in the abstract, universal mode of the intellect. These two arguments have recently received critical scholarly attention. The scope argument is considered unsuccessful by nearly all of Aquinas’s recent commentators, whereas the mode argument has been frequently defended in the literature. However, the mode argument has also been criticized for an allegedly unjustified inference known as the “content fallacy”: just because something represents universally and thus immaterially, it does not follow that it is ontologically immaterial itself, unless further argumentation is provided. Several replies have been given to the “content fallacy” objection, but these leave the matter inconclusive at best in my opinion. I think the content fallacy can be overcome, but this requires taking into consideration Aquinas’s views on how the intellect actively causes or abstracts the cognitive representations of the essences it cognizes. The resulting argument, which I call the causal universality argument, is nowhere found in Aquinas’s works in a dialectically satisfying form. However, it is an argument entirely based on Aquinas’s theoretical framework. Thus, even if it is an argument Aquinas never intended to make, it is an argument he could have coherently given without adding anything new to his philosophy. Demonstrating the immateriality of the human intellect is important to Aquinas for several reasons. For example, it is a part of Aquinas’s larger project of trying to philosophically establish the incorruptibility and immortality of the human soul, which makes the resurrection of the human being at least a coherent possibility from a philosophical point of view. If the causal universality argument is sound relative to its proper theoretical context as I argue, then Aquinas has a good basis on which to argue for these further claims.
  • Leppänen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen tutkielmassa tekstianalyyttisesti Mestari Eckhartin (n. 1260-1328) mystiikanteologian ilmentämää Jumalan ymmärtämistä. Jumalan ymmärtäminen on Eckhartin via mystican tavoite, joka aktualisoituu jumalallisessa yhtymyksessä. Jumalan ymmärtäminen on intellektuaalinen prosessi, jossa ihmisen tapa hahmottaa ja ymmärtää todellisuutta täydellistyy. Uusi tapa ymmärtää todellisuus on jumalallinen ymmärrys. Tutkielmassa kysyn ensiksi, mitkä ovat Jumalan ymmärtämisen metafyysiset ja tietoteoreettiset perusteet Eckhartin mukaan. Toiseksi kysyn, millaista Jumalaa koskeva ymmärrys on laadultaan. Tutkielman keskeisin lähde on Eckhartin saarnojen ja opetuspuheiden kokoelmateos Sielun syvyys (Basam Books: Helsinki, 2009), jota tarkastelen saarnoja kommentoivaan ja Eckhartin ajattelua jäsentävään tutkimuskirjallisuuteen tukeutuen. Johtuen Jumalaa koskevan ymmärryksen saavuttamisesta jumalallisessa yhtymyksessä, ymmärryksellä on eksistentiaalinen ja kokemuksellinen luonne. Jumalan ymmärtäminen ei ole Eckhartille käsitteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa tietämistä, vaan puhdasta tiedostamista. Puhdas tiedostaminen eroaa käsitteellisestä tiedosta sisällöttömyydellänsä; puhtaassa tiedostamisessa hahmottaminen perustuu kohteiden olemisen tunnistamiseen ilman niihin liitettäviä käsitteellisiä attribuutteja. Ihmisen mahdollisuus Jumalan ymmärtämiseen jumalallisessa yhtymyksessä perustuu sielun ja Jumalan ontologiseen samanlaisuuteen. Totean tutkielmassa, että Eckhartille Jumala samastuu olemiseen ja tiedostamiseen. Myös ihminen voi tulla tietoiseksi omasta olemisestaan ensisijaisesti tiedostavana entiteettinä. Koska tiedostaminen on Jumalan olemus, tiedostaessaan tiedostamisensa ihminen yhtyy Jumalaan ontologisesti. Jumalan ymmärtäminen tapahtuu tässä eksistentiaalisessa identifioitumisessa sielun ja Jumalan kesken. Esitän tutkielmassa, että Eckhartin kaksiteemainen kuvaus jumalallisesta yhtymyksestä sielun läpimurtautumisena jumaluuteen ja Pojan syntymänä sielussa edustavat erilaisia unio mystican asteita. Läpimurtautumista leimaa Jumalan kokemisen absoluuttinen välittömyys ja käsitteellisen informaation täydellinen poissaolo. Läpimurtautuminen, jota Eckhart on nähdäkseni havainnollistanut Paavalin tempaamisena kolmanteen taivaaseen, on kestoltaan äärellinen kokemus. Eckhartin mystiikan teloksen ollessa pysyvässä jumalyhteydessä se ei siten edusta via mystican päätöstä. Esitän, että Pojan syntymä sielussa on Eckhartin tarkoittama habituaalinen jumalyhteyden kokemus. Totean, että habituaalisessa yhtymyksessä Jumalan ymmärtäminen ei perustu samanlaiseen absoluuttiseen välittömyyden kokemukseen kuin läpimurtautumisessa. Habituaalisessa yhtymyksessä ihminen on oivaltanut sisäisen jumalallisuutensa ja hahmottaa todellisuuden siitä käsin. Hän kuitenkin ymmärtää oman olemisensa samanaikaisesti Jumalasta emanoituneena yksilönä. Jumalan ymmärtäminen ykseytenä johtaa käsityskyvyn täydellistymiseen ja näkökulmanmuutokseen hahmottamisessa: sielussa syntynyt Poika ymmärtää kaikkeuden moneuden perustuvan sen alkulähteen ykseyteen, joka on ensisijainen olemisen muoto. Näin kaikkeuden moneus ja moneutta mallintavat käsitteelliset arvostelmat ja ideat ymmärretään kontingentteina suhteessa ykseyteen.
  • Taipale, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.
  • Kiviniemi, Tarja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.
  • Jansson, Patrik (Helsingfors universitet, 2015)
    Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa Hesekielin kirjan jakeiden 13:17–23 sisältämään kuvaukseen mahdollisesti vaikuttaneita uskonnollisia ilmiöitä. Nämä jakeet sisältävät pelkästään naisista koostuvalle ryhmälle suunnatun tuomion, jossa kiintoisasti viitataan sekä profetiaan että erikoisilla välineillä tapahtuvaan sielujen pyydystämiseen. Tästä syystä jakeita koskeva tutkimus on jakaantunut useampaan eri suuntaan. Osa tutkijoista on katsonut, että jakeiden takaa on mahdollista löytää ryhmä, joka olisi harjoittanut esimerkiksi noituutta, parantamista tai kuolleiden henkien kautta tapahtuvaa divinaatiota eli nekromantiaa. Toisaalta osa tutkijoista on tuonut esille, että jakeet peittävät poleemisella kuvauksellaan ryhmän todellista toimintaa, mikä estää tuomion kohteena olleen ryhmän löytämisen. Tutkielma pyrkii selvittämään, mikä olisi todennäköisin ja parhaiten perusteltavissa ratkaisu kuvauksen erikoisilta vaikuttaville piirteille. Metodologisesti pro gradu -tutkielmaa voidaan pitää uskonnonhistoriallisena tutkimuksena, jossa kiinnitetään huomiota vertailevaan menetelmään ja tekstien mahdolliseen ideologisuuteen. Olennaista tutkielmassa on erilaisten Vanhan testamentin ja muinaisen Lähi-idän uskonnollisten ilmiöiden tarkastelu. Tämän lisäksi tarkastelen Hesekielin kirjaa yleisesti tutkimuskysymyksen kannalta keskeisistä näkökulmista. Tutkielman kolmannessa luvussa käsittelen jakeiden 13:17–23 rakennetta ja sanastoa. Jakeet ovat analyysin perusteella hyvin monitulkintaiset. Toisaalta niissä käytetään naisryhmästä profetiaan mahdollisesti viittaavaa verbiä mutta myös pyydystämiseen liittyvää kuvastoa. Pyydystämisessä käytetyt välineet jäävät jakeiden perusteella moniselitteisiksi. Tulkinnanvaraista on myös se, pyydystävätkö naiset vertauskuvallisesti ihmisiä vai heidän sielujaan. Moniselitteisyys luonnollisesti johtaa erilaisiin painotuksiin, mikä näkyy lukuisissa jakeita käsittelevissä tutkimuksissa. Analyysi ja taustoitus toimivat pohjana eri tutkimuksissa tehtyjen ratkaisujen arvioinnille. Taustoituksen ja analyysin valossa tehty eri tutkimuksien arviointi mielestäni osoittaa, että jakeiden tuomion kieli selittyy parhaiten sillä, että kirjoittaja on hyödyntänyt käsityksiä vaarallisista naisista tai noidista. Sen sijaan jakeiden kuvaus ei suoraan vaikuta vastaavan kuvaa, joka esimerkiksi parantamisesta tai nekromantiasta on eri lähteiden perusteella mahdollista saada. Näin ollen naisista voidaan kohtalaisella varmuudella sanoa ainoastaan, että he olivat naispuolisia divinaation harjoittajia, jotka eivät sopineet kirjoittajan tavoittelemaan uskonnolliseen järjestykseen.
  • Wei, Anna-Maria (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksessa tarkastellaan kiinalaisten käsityksiä sielun kuolemanjälkeisyydestä. Tarkemmin ottaen siinä pohditaan käsityksiin vaikuttavia tekijöitä ja niiden syvällisempää luonnetta. Tutkimuksen teoriatausta perustuu uskontotieteen, sosiaalitieteiden ja kulttuurintutkimuksen sekä Kiinan uskonnollisuutta koskevien tutkimusten tuomiin näkökulmiin. Tutkimuksen primääriaineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka suoritettiin Kiinassa kesällä vuonna 2013. Haastatteluihin osallistui 11 eri-ikäistä kiinalaista kaupunkilaista. Tutkimuksen analyysi perustuu sen aineiston systemaattiseen luokitteluun ja teemoitteluun. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään uskontotieteellisiä ja etnografisia tutkimusmenetelmiä. Tutkimus osoittaa, että haastateltavat käsittivät sielun yhtenä kokonaisuutena, joskin siihen viitattiin eri konteksteissa eri tavoin. He viittasivat sieluun kuolemanjälkeisyyden kontekstissa lähinnä joko sanoilla ”sielu” (灵魂 linghun) tai ”henki” (鬼 gui). Tällöin he käsittivät sielun ja hengen viittaavan ihmisen henkisen tai aineettoman osa-alueen olemassaolon muotoon tai jatkumoon. Henkiin yhdistettiin enemmän negatiivisia mielikuvia kuin sieluun. Henki oli kuitenkin käsitteenä tutttavallisempi kuin sielu, ja siihen myös liitettiin omakohtaisia kokemuksia. Tutkimuksen perusteella voidaan myös päätellä, että pohdittaessa kiinalaisten käsityksiä sielusta on sielun ominaisuuksien erittelyn lisäksi myös tuotava esille käsitysten luonne, joka on riippuvainen niiden kontekstista. Käsitysten merkitys ja niihin uskomisen tavat vaihtelevat yksilöllisesti. Haastateltavien käsityksiin vaikuttavia sisäisiä tekijöitä olivat esimerkiksi päättelyn logiikka, tunteet, kokemukset ja oman tai läheisen henkilön kuoleman ajankohtaisuus. Ulkoisesti käsityksiin vaikuttivat esimerkiksi oma elinympäristö, perinne, yhteisö, kasvatus ja politiikka. Tutkimuksen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi kaupungissa asuminen ja tieteen päättelytapoihin tutustuminen näyttäytyivät sielun kuolemanjälkeiseen olemassaoloon uskomista sekä siihen keskittymistä vähentävinä tekijöinä. Henkiin uskominen yhdistettiin joskus taikauskoisuuteen ja se koettiin usein negatiivisena asiana, sillä haastateltavat kokivat tähän elämään keskittymisen olevan tärkeämpää. Tutkimus antaa lisätietoa kiinalaisten sielun kuolemanjälkeisyyteen liittyvistä käsityksistä niin yleisen kuin henkilökohtaisenkin näkökulman kautta, ja sen kautta voidaan saada tietoa niin yksilön ajatuksista kuin ympäröivästä yhteiskunnastakin. Tutkimus osoittaa, että käytännön näkökulmasta katsottuna kiinalaisten käsitykset sielusta ovat luonteeltaan merkityksellisiä, kontekstisidonnaisia käsityksiä, joihin uskominen ja suhtautuminen vaihtelee yksilöllisesti.
  • Uusikartano, Anitta (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen aihe on Philip Melanchthonin käsitys sielusta. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan kokonaiskäsitys Melanchthonin sieluopista, tarkemmin perehdytään Melanchthonin käsitykseen siitä, mikä sielu on ja miten sielu toimii todisteena Jumalan olemassaolosta, sekä siihen millaisia skeptisismin vastaisia argumentteja Melanchthon käyttää. Lähteinä on käytetty Melanchthonin myöhemmän tuotannon teoksia Liber de anima vuodelta 1553 sekä Loci communes vuodelta 1555. Menetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen ulkopuolelle rajattiin tahtoa käsittelevät kiistakysymykset sekä vanhurskauttamiseen liittyvät seikat, Lutherin ihmiskäsitykseen vertaaminen, sekä affektioppi. Skeptisismin nousu oli seurausta reformaation kiistoista koskien uskonnollisen totuuden kriteereitä. Samalla lääketieteen kehitys anatomian tuntemuksen osalta lisäsi ihmisen tietoisuutta itsestään. Melanchthon käytti sieluoppiaan laatiessaan sekä Galenoksen vanhempia että Vesaliuksen uusia anatomiaa koskevia teoksia. Melanchthon vastustaa niin Liber de anima-teoksen kuin Loci communes-teoksen teksteissä skeptisismiä. Melanchthonin näkemys sielusta on hylomorfistinen ja se pyrkii yhdistämään sekä fyysisen ruumiin että ajattelun prosessit. Keskeinen Melanchthonin sielukäsitykselle on endelechia, joka merkitsee jatkuvaa pysähtymätöntä liikettä. Melanchthonin mukaan sielu on sellaisen orgaanisen fyysisen ruumiin jatkuva liike (endelechia), jolla on elämän kyky. Käsitys perustuu virheelliseen Aristoteleen tulkintaan, jonka Melanchthon lainaa Cicerolta ja Boethiukselta. Sielulla on erilaisia kykyjä, jotka Melanchthon jakaa alempiin ja ylempiin sielun kykyihin sen mukaan ovatko ne kuolemattomia vai eivät. Alempia sielun kykyjä ovat yleisaisti, mielikuvitus ja muisti. Ylempiä sielun kykyjä ovat järki ja tahto, jotka ovat kuolemattomia. Tärkeimpänä todisteena Jumalan olemassaolosta Melanchthon pitää järjen ja havaitsemisen prosesseja. Melanchthonin näkemyksessä korostuvat hänen luomis- ja syntikäsityksensä. Ihmisen sielu turmeltui perisynnin seurauksena, mutta kristityn ihmisen sielulle on mahdollista palautua aikaisempaan tilaan kuoleman jälkeisessä elämässä. Sielu on Melanchthonille Jumalan kuva (imago Dei) ja tietyt sielun kyvyt heijastavat Jumalan valoa. Sielu on heijastus siitä millainen Jumala mahdollisesti on, sekä siitä millainen ihmisen tila oli ennen syntiinlankeemusta. Melanchthonin mukaan ajattelun prosesseissa voidaan edelleen havaita jäänteitä tästä yhteydestä, vaikka syntiinlankeemus heikensi ihmisen tilaa monin tavoin. Illuminaatioteologiansa osalta Melanchthon tukeutuu Augustinukseen. Melanchthonin sieluoppi on synteesi, joka pyrkii yhdistelemään aristoteelista perinnettä, anatomiaa ja teologiaa.
  • Lukkarinen, Minnariikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään syitä filosofi-teologi Origenes Aleksandrialaisen (n. 185–254 jaa.) allegoriselle raamatuntulkinnalle. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö Origeneen allegorisen tulkinnan periaatteille ja erityispiirteille selittäviä tekijöitä hänen luomiskäsityksestään ja/tai aleksandrialaisesta perinteestä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa selvitetään Origeneen käsitystä luomisen syvemmästä merkityksestä, jotta hänen käsityksensä ihmisen olemassaolon luonteesta selviää. Sen oletetaan olevan sidoksissa hänen allegoriseen raamatuntulkintaansa. Tätä varten tehdään tekstianalyysi Homiliae in Genesim 1:stä, missä Origenes esittää allegorisen tulkintansa Ensimmäisen Mooseksen kirjan aloittavasta luomiskertomuksesta. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkastellaan Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan juuria, perusteita ja erityispiirteitä. Perusteilla tarkoitetaan allegorista tulkintaa selittäviä lähtökohtia. Näihin luetaan: ontologiset käsitykset ajattelussa ja Raamatun kirjoitusten ymmärtämisessä (näkyvä/näkymätön, tasot) Origeneen näkemys Raamatusta ”ohjekirjana”, Kristuksen ymmärtäminen kirjoitusten ruumiina (Sana) ja hengellisen merkityksen avaajana (Sana/Logos), Mooseksen lain hengellinen tulkinta ja käsitys kielen jumalallisesta alkuperästä. Nimien etymologian jäljittämistä tutkitaan erityispiirteenä, samoin kuin homonyymisten ilmausten tarkkailua. Tutkimuskysymyksen toisessa osassa tarkasteltavia asioita peilataan tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selvinneeseen Origeneen käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta ja etsitään syitä perinteestä. Tutkimuskysymyksen ensimmäisessä osassa selviää, että Platonin Timaios, Filon Aleksandrialaisen kahden luomisen käsitys, Johanneksen evankeliumin prologi ja Paavalin kirjoitukset (2. Kor. 4:16) ovat vaikuttaneet Origeneen tulkintaan luomiskertomuksesta ja käsitykseen ihmisen olemassaolon luonteesta. Antiikin malliin Origenes rinnastaa makrokosmoksen mikrokosmokseen. 1. Moos. 1:1:n taivas kuvaa allegorisesti tulkittuna ”meidän mieltämme” (Filonille mieltä), joka on ajan ulkopuolella. Ihmisen ikuinen ja ruumiiton sisin (1. Moos. 1:26; sisäinen ihminen) on Jumalan kuvan (Kristus; Sana/Logos) mukaan tehty ja ruumiillinen ihminen on maasta muovattu (1. Moos. 2:7; ulkoinen ihminen). Origeneen tulkitsemana luomiskertomuksen hengellisellä tasolla ohjeistetaan, kuinka ihmisen tulisi pyrkiä Jumalan tahdon mukaisiin asioihin ja pois ruumiillisten asioiden vallasta. Tavoitteena on tulla Sanan/Logoksen kaltaiseksi ja päästä takaisin 1. Moos. 1:1:ssä kuvattuun jumalalliseen ja hengelliseen alkuperään. Yhdistettynä Origeneen muihin kirjoituksiin tämän katsotaan tarkoittavan ennalleenpalauttamista (apokatastasis). Tutkimuskysymyksen toisessa osassa selviää, että luomiskäsitys selittää Origeneen allegorista tulkintaa. Hän katsoo kirjoitusten opastavan (Sanan/Logoksen avaamana) sielua hyveeseen ja sielun täydellistymiseen, sekä nousemaan kirjaimellisesta ymmärryksestä hengelliseen. Origeneen allegorinen tulkinta pääsiäisen vietto-ohjeista (2. Moos. 12:1–51) De paschassa todentaa tämän. Hän tulkitsee Filonin tavoin pääsiäisen symboloivan sielun ylitystä pois ruumiillisesta maailmasta. Tutkimuksessa tämä yhdistetään luomisen syvempään merkitykseen eli ennalleenpalauttamiseen. Pääsiäisenvietto-ohjeet kuvaavat myös kirjaimellista lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] raakana) ja hengellistä lukutapaa (pääsiäislammas [Sana] paistettuna), joista jälkimmäinen on tavoiteltavaa (ei pohjaudu Filonin näkemyksiin). Symbolien tulkinnassa havaitaan yhtäläisyyksiä Filoniin. Origeneen käsitys kirjoitusten näkymättömästä tasosta pohjautuu ontologisiin käsityksiin ja perinteeseen nojaavaan käsitykseen kirjoituksiin kätketyistä jumalallisista totuuksista (Egyptin papit, Salomo, Mooses, juutalainen ja platonistinen filosofia). Käsitys Mooseksen lain hengellisestä tulkinnasta pohjautuu tähän perinteeseen ja Paavalin kirjoituksiin. Nimien etymologian jäljittäminen kirjoitusten hengellisen merkityksen selvittämiseksi (Filonin vaikutus) ja jumalallisten nimien äänneasun säilyttämiseen pyrkiminen pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan kielen ja nimien alkuperä on jumalallinen (Egyptin vaikutus, Platon, Filon). Luomiskäsitys selittää homonyymisten ilmausten tarkkailun, sillä kirjoitusten hengellisen merkityksen oikein ymmärtämiseksi on selvitettävä, viitataanko niillä ikuiseen vai aistein havaittavaan, sisäiseen vai ulkoiseen ihmiseen.
  • Metsähinen, Hanne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sielunmenetys on sekä perinteisessä shamanismissa että nykyshamanismissa tunnettu sairauden diagnoosi. Nykyshamanismissa se on hahmotettu selviytymismekanismina: trauman sattuessa osa sielusta lähtee ihmisestä vieden mukanaan traumaan liittyvät sietämättömät tunteet. Siksi sitä verrataan usein monitulkintaiseen dissosiaatio-termiin. Käsittelen tutkielmassani sitä, miten shamanismissa tunnettu sielunmenetyksen tila ja siihen hoidoksi tarjottu sielunpalautus suomalaisessa nykyshamanismissa ymmärretään ja miten tämä asettuu suhteeseen länsimaisen traumatutkimuksen kanssa. Kuvan sielunmenetyksestä ja -palautuksesta loin haastattelemalla seitsemää suomalaista shamanismin harjoittajaa. Tulkitsin tekemäni haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Näkemykset sielunmenetyksestä ja -palautuksesta olivat keskenään melko erilaisia, mikä osaltaan kuvaa nykyshamanismin monimuotoista kenttää. Suomalaisessa nykyshamanismissa sielunmenetys voidaan ymmärtää joko trauman jälkeisenä tilana tai sitten hyvin yleisinhimillisenä, kaikkia ihmisiä toisinaan koskettavana asiana. Tästä lievemmästä tilasta yksi haastateltava käytti erotuksena termiä sielunhämärtyminen. Hoidoksi sielunmenetykseen tarjotaan sielunpalautusta. Sielunpalautus voidaan ymmärtää joko sielunhakumatkan sisältävänä rituaalina tai pidempänä sielunpalautusprosessina. Sielunmenetys voidaan ymmärtää myös laajemmassa kontekstissa esimerkiksi jonkun kansan kollektiivisena sielunmenetyksenä. Sielunmenetys ei kosketa ainoastaan ihmisiä, vaan se voi tapahtua myös luonnolle. Niin länsimaisen traumatutkimuksen kuin shamanistisen ajattelunkin mukaan traumat aiheuttavat ihmisille erilaisia psyykkisiä ja kehollisia oireita. Shamanismissa näiden traumaperäisten oireiden takana katsotaan olevan pohjimmiltaan sielunmenetys. Aivan kuin traumat yleensä, myös sielunmenetys voi vaikuttaa ihmisiin ylisukupolvisesti. Sielunpalautusrituaalin suhde länsimaiseen traumatutkimukseen on melko ristiriitainen, sillä sen hoitofilosofia perustuu pitkälti yli-inhimilliseen tasoon, jota länsimainen traumatutkimus ei tunnusta. Sielunpalautusprosessia voidaan tehdä myös länsimaisin menetelmin. Sielunpalautusta tarjotaan Suomessa täydentävänä hoitomuotona. Haastateltavien puheissa nousi voimakkaasti esille toive erilaisten hoitomuotojen välisestä yhteistyöstä.