Browsing by Subject "sielunhoito"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Kumpukallio, Minna (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vankilapappien ammatillista identiteettiä. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitä vankilassa pappina oleminen on, millaisilla teologisilla tausta-ajatuksilla papit vankiloissa työskentelevät sekä mitkä ovat ne tekijät, joiden kautta vankilapappien ammatillinen identiteetti rakentuu. Varsinaista ammatilliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta ei ole vankilapapeista aiemmin tehty. Tutkimus esittelee haastattelemalla saadun aineiston avulla vankilapappien näkemyksiä omasta työstään ja oman ammattinsa kokemisesta. Tutkimuksen lävistävät ammatillisen identiteetin neuvottelun tilat, joiden kautta vankilapappien identiteetin rakentumista hahmotetaan. Tutkimuksen aineisto koostuu teemahaastatteluaineistosta. Tutkimukseen on haastateltu kymmentä päätoimista vankilapappia eri puolilta Suomea. Otos on kattava, sillä tutkimusta tehdessä Suomessa oli 13 päätoimista vankilapappia. Haastattelut tehtiin joulukuussa 2012 ja alkuvuodesta 2013. Aineisto käsiteltiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen tuloksina voidaan todeta, että vankilapappien työtä leimaa käsitys siitä, että sielunhoito on ennen kaikkea rakastava ja kunnioittava asenne toista ihmistä kohtaan. Se toimii pappien työn perustana vankilassa. Papit korostavat luomisen teologian kautta ihmisarvoa ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa. Ammatillinen identiteetti rakentuu identiteetin neuvottelun tilojen kautta. Erityisesti identiteetti rakentuu sosiaalisten suhteiden kautta. Suhteet vankilan henkilökuntaan ja vankeihin vaikuttavat pappien kokemuksiin itsestä vankilan työntekijänä.
  • Pirkola, Titta (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, toteutuuko ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen internetlähetystyössä. Tarkoituksena oli selvittää, millaista internetlähetystyö on ja kuinka internetin kautta tehtävässä lähetystyössä voidaan toteuttaa lähetystyön periaatetta ihmisen auttamista julistustyön lisäksi. Tarkastelu keskittyi siihen, kuinka ihminen voidaan kohdata kokonaisvaltaisesti eli fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti internetin välityk-sellä. Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus. Aineiston keruun menetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Aineistona oli kahdeksan inter-netlähetystyötä tekevän työntekijän haastattelut. Mukana oli haastateltavia kuudesta eri lä-hetysjärjestöstä, jotka tekevät internetlähetystyötä. Teemahaastattelujen lisäksi aineistona olivat kohdattujen ihmisten antamat palautteet. Haastattelujen tarkoituksena oli selvittää, millaista internetlähetystyö on ja kuinka ihminen kohdataan internetlähetystyössä. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeisinä tuloksina aineistosta muodostui kaksi pääteemaa ihmisen kohtaamiseen liittyen: kohtaamisen luonne ja kohtaamisen sisältö. Ihmisen kohtaaminen on internetlähetystyössä luonteeltaan virtuaalista ja paradoksaalisesti se voi olla samanaikaisesti myös aitoa kohtaa-mista verkossa. Se on samanaikaisesti anonyymia ja henkilökohtaista. Virtuaalisuutta ku-vaaviksi teemoiksi nousivat anonyymiys, kontaktin lyhytaikaisuus, kosketuksen puuttuminen, epävarmuus ja alueellisuuden häviäminen. Aitoa kohtaamista verkossa kuvaaviksi teemoiksi nousivat luottamus, kuuntelemisen tärkeys, rakkaus ja halu auttaa, henkilökohtaisuus sekä ystävyyden rakentaminen. Kohtaamisen sisällön muodostavat konkreettinen apu, tiedollinen opastus, sosiaalinen ohjaus sekä psyykkinen ja hengellinen tuki. Tutkimuksen mukaan inter-netlähetystyössä konkreettista apua voidaan antaa yhteistyökumppaneiden tai paikallisten seurakuntien avustuksella, mutta ei suoraan internetlähetystyössä. Muut auttamisen muodot eli tiedollinen, sosiaalinen, psyykkinen ja hengellinen apu ovat internetin välityksellä mahdol-lisia. Näistä erityisesti psyykkinen ja hengellinen tuki toteutuvat esimerkiksi sielunhoidollisis-sa keskusteluissa joko puhuen tai kirjoittaen. Yleisimpinä kontaktivälineinä ovat sähköposti, Facebook, Chat -tyyppiset toiminnot ja Skype. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että internetlähetystyö on osa lähetystyön kokonaisuutta ja se toimii parhaiten rinnakkain perinteisen lähetystyön kanssa toisiaan tukien. Internetlähetys-työtä tekevillä järjestöillä on käytettävissään kaikki internetin ja sosiaalisen median palvelut, joiden avulla voidaan tavoittaa valtavia määriä ihmisiä ja heitä voidaan sen jälkeen ohjata paikallisiin seurakuntiin. Kohtaaminen ja pidempiaikainen vuorovaikutus on mahdollista to-teuttaa myös internetin välityksellä. Internetlähetystyötä tekevät työntekijät näkevät pääteh-täväkseen evankeliumin julistamisen, mutta ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ja aut-taminen nähdään erittäin tärkeinä. Aito kohtaaminen verkossa on tutkimustulosten perusteel-la mahdollista, silloin kun siinä ovat mukana ihmisten väliselle vuorovaikutukselle tyypilliset piirteet kuten aito läsnäolo, kuunteleminen ja välittäminen. Aidon kohtaamisen kannalta oleellista ei olekaan se, tapahtuuko kohtaaminen fyysisesti vai virtuaalisesti, vaan oleellisia elementtejä ovat inhimilliselle vuorovaikutukselle tyypilliset piirteet. Aihe liittyy laajemminkin yhteiskunnassa ja maailmassa käytävään keskusteluun ihmisen toimimisesta virtuaalimaailmassa ja internetyhteisöissä.
  • Simpanen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä Referat Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, miten ilmastonmuutos näyttäytyy kirkon diakoniatyössä diakoniatyöntekijöiden kokemana. Ilmastonmuutokseen liittyviä ilmiöitä tarkastellaan diakoniatyön ydinosaamisalueiden kautta. Ilmastonmuutos on yhteiskuntaan laajasti vaikuttava, ajankohtainen ilmiö ja se vaikuttaa myös kirkon diakoniatyöhön sen eri osa-alueilla. Tutkimuksessani on kaksi tutkimuskysymystä. 1) Miten ilmastonmuutos näkyy diakoniatyössä diakoniatyöntekijän kokemana? 2) Millaisia valmiuksia diakoniatyöntekijöillä on kohdata ilmastonmuutokseen liittyviä asioita/ilmiöitä työssään? Tutkimuksen tausta pohjautuu ilmastonmuutosta koskevaan aikaisempaan tutkimukseen, jonka pohjalta on muodostettu ymmärrystä sen vaikutuksista suomalaisten talouteen, terveyteen, hyvinvointiin ja yhteiskuntaan. Näiden lisäksi käytetään Panu Pihkalan teoksia ympäristötunteista. Keskeisenä käsitteenä on myös ympäristökasvatus. Ilmiöitä tarkastellaan diakoniatyön ydinosaamisalueiden kautta, jolloin osaamisalueiden ulottuvuuksissa on käytetty esimerkiksi Leena Nygårdin diakoniakasvatuksen määrittelyä sekä sielunhoidon ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden määrittelyä. Keskeisimpiä käsitteitä ovat ilmastonmuutos, ympäristötunteet, diakoniatyön ydinosaamisalueet, ympäristö- ja diakoniakasvatus, sielunhoito. Tutkimus on kvalitatiivinen ja toteutettu diakoniatyöntekijöiden teemahaastatteluilla. Haastatteluja on 10 ja analysoitua tekstiä 72 sivua. Haastattelut analysoitiin temaattisen analyysin keinoin. Tutkimuksen mukaan ilmastonmuutos vaikuttaa laajasti diakoniatyöhön. Diakoniatyön tarkasteleminen ydinosaamisalueiden kautta antaa kuvan näistä ilmiöistä, kuten ympäristötunteista sekä niistä ammatillisista valmiuksista, joita diakoniatyöntekijältä odotetaan. Suorat vaikutukset diakoniatyönasiakkaisiin ovat vielä vähäisiä, mutta kirkon ja seurakuntien diakoniatyössä ilmastonmuutos näkyy esimerkiksi kasvatuksessa, yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa sekä seurakunnan omassa toiminnassa. Diakoniatyön rooli korostuu nimenomaan arvo- ja asennekasvatuksessa. Ammatillisia haasteita ovat ovat ympäristötunteiden tunnistamisen vaikeus, tiedon ja koulutuksen puute sekä työn resurssit. Tutkimuksen tulokset eivät ole yleistettäviä, mutta antavat näkemyksen siitä, mihin kaikkeen ilmastonmuutos voi diakoniatyössä heijastua ja vaikuttaa. Yksittäisten ulottuvuuksien kohdalla on toki tarpeen tehdä lisää syvällisempiä tutkimuksia. Tutkimus voi auttaa näkemään niitä haasteita, joita diakoniatyöntekijät kohtaavat työssään asian tiimoilta sekä millaiset valmiudet heillä tällä hetkellä on. Tutkimus kertoo myös koulutuksen tarpeesta. Tutkimus haastaa myös pohtimaan diakoniatyön teologiaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja sen ympäristöulottuvuutta.
  • Ketonen-Mustakorpi, Niina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimukseni käsittelee ilon teologiaa, josta Mary Clark Moschella on kirjoittanut vuonna 2016 teoksessaan ”Caring for Joy: narrative, theology, and practice". Hänen perusajatuksenaan kirjassa on se, että pastoraaliteologiassa tulisi tehdä tilaa myös ilolle. Tarkastelen tässä tutkielmassa sitä, mitä Mary Clark Moschella oikeastaan tarkoittaa ilon teologialla. Tutkimusaineistoksi olen rajannut Mary Clark Moschellan kirjan nimeltään ”Caring for Joy: narrative, theology, and practice", ja erityisesti kirjassa esitetyt narratiivit. Nämä viisi erilaista narratiivia ovat pääaineistoni, jonka kautta pyrin määrittelemään, mitä Mary Clark Moschella ilon teologialla kirjassaan tarkoittaa. Tässä työssä tarkastelen aineistoa yhdistämällä kolmea erilaista analyysimenetelmää. Käyttämäni aineiston analyysimenetelmät ovat aineistolähtöinen sisällönanalyysi, narratiivisuus ja systemaattinen käsiteanalyysi. Sisällönanalyysin avulla ryhmittelin aineistoa luomalla siitä ala – ja yläkategorioita. Analyysin perusteella aineistostani löytyi neljä pääkategoriaa, joiden mukaan ilmiöitä nimeltään ilon teologia voidaan teoreettisten käsitteiden perusteella kuvailla. Tässä tutkimuksessa systemaattinen analyysimalli toimii sisällönanalyysin täydentäjänä, kun aineistona ovat narratiivit. Neljä löytämääni pääkategoriaa ovat kehollisuus, eletty uskonnollisuus, myötätunto ja oikeudenmukaisuus. Nämä pääkategoriat muodostavat tuloslukujeni keskeiset otsikot. Tulosten mukaan Mary Clark Moschellan ilon teologia-käsite koostuu kehollisuudesta, eletystä uskonnollisuudesta, myötätunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Moschella osoittaa myös narratiivien kautta sen, ettei ilo ole muista tunteista erillään oleva emootio, vaan se kuuluu surun ja kärsimyksen rinnalle ihmisen kokonaisvaltaisissa tunnekokemuksissa. Johtopäätöksenä voidaan sanoa, että Moschella syventää ilon määritelmää, sillä hänen mukaansa ilo on kokonaisvaltaisempaa kuin pelkkä emootio. Hänen mukaansa suurimmankin surun keskeltä on mahdollista löytää pieniä ilonpilkahduksia. Moschellan ilon teologia vaikuttaa olevan käytännön teologiaa, joka näkyy ihmisten arjessa tai pyrkimyksessä muuttaa sitä. Hän myöntää avoimesti, että ilon teologia on jotain uutta pastoraaliteologiassa, ja sitä on mahdollista hyödyntää konkreettisessa sielunhoidossa.
  • Lintusalo, Sofia (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkielmassa aiheena ovat Tyhjän sylin messut. Tyhjän sylin messut ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestämiä ehtoollisjumalanpalveluksia, jotka ovat suunnattu tahattomasti lapsettomille, lapsensa menettäneille ja abortin tehneille. Näkökulma Tyhjän sylin messuun on sielunhoito. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten messuja toimittaneet kirkon työntekijät näkevät messujen sielunhoidollisuuden. Sielunhoito käsitteenä pitää sisällään sekä yleisen että erityisen sielunhoidon. Tämä pro gradu on aineistolähtöinen laadullinen tutkimus, jota varten on tehty yhdeksän Tyhjän sylin messun toimittajan haastattelua. Tyhjän sylin messuja on järjestetty ympäri Suomea 1990-luvulta lähtien ja tutkimuksen aikana niitä järjestettiin useita. Haastatellut ovat seurakunnissa ja kirkon toimielimissä työskenteleviä eri alojen ammattilaisia. Heidän joukossaan on esimerkiksi pappeja, kanttoreita ja lapsityönohjaajia. Haastattelut on analysoitu induktiivisen eli sisältölähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksessa on hyödynnetty myös osallistuvaa havainnointia. Aineisto on kerätty vuosina 2015–2016. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen tutkimuksen teoreettinen tausta luo pohjan aineiston käsittelylle. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan Tyhjän sylin messujen kohderyhmiä, erityisjumalanpalveluksia, jumalanpalvelusten sielunhoitoa sekä rituaalien ja surun suhdetta toisiinsa. Teoreettisen taustan jälkeen esitellään tutkimuksen toteuttaminen tutkimustehtävän ja aineistoanalyysin avulla. Tutkimustulokset Tyhjän sylin messujen sielunhoidollisuudesta on jaettu kolmeen lukuun: Tyhjän sylin messujen järjestämisen sielunhoidolliseen taustaan, yleiseen sielunhoitoon ehtoollismessussa ja erityiseen sielunhoitoon messun jälkeisessä iltapalahetkessä. Keskeinen tutkimustulos on se, että Tyhjän sylin messu on sielunhoidollinen kokonaisuus. Toimittajien käsitys sielunhoidosta voidaan tiivistää kolmella sanalla: kohtaaminen, läsnäolo ja kuuntelu. Nämä nousevat erityisesti siitä haastateltujen näkemyksestä, että sielunhoidossa keskiöön tulee nostaa seurakuntalaisen tarpeet. Sielunhoidollisuus näkyy niin messun suunnittelussa, toteutuksessa kuin iltapalahetkessä. Aineistossa nousee esiin erityisesti matalakirkollinen liturgia sekä rukouksen ja musiikin hoitava vaikutus. Tutkimustulokset ohjaavat ajattelemaan sielunhoidon ja jumalanpalveluksen suhdetta koko kirkon jumalanpalveluselämässä. Aineiston pohjalta voidaan sanoa, että sielunhoito voidaan huomioida jokaisessa järjestettävässä jumalanpalveluksessa entistä paremmin.
  • Mäki, Kalle (Helsingin yliopisto, 2020)
    Perheasiain neuvottelukeskukset ovat merkittävä perheneuvontatyötä tekevä taho. Työssään perheneuvojat kohtaavat ongelmia, joiden käsittelyssä perheterapian tuntemus on tarpeen. Tässä työssä tutkin millaisia perheterapiamalleja kolmivuotinen perheneuvojan erikoistumiskoulutus kirjallisuutensa perusteella sisältää. Tutkittavana ovat perheneuvojan erikoistumiskurssit vuosilta 1992 ja 2011. Analysoituani kurssin kirjallisuuden perheterapiamallien kokonaisuutta, vertailen näitä keskenään ja arvioin, miten perheterapiamallien kokonaisuus on muuttunut tarkastelujaksolla. Sitten tutkin näiden mallien asemaa oman aikansa käytännön perheneuvontatyössä. Tarkasteluun sisältyy perheterapian ja sielunhoidon suhteen arviointia. Työn metodi on geneettis-systemaattinen. Täydentävää aineistoa on hankittu haastattelemalla keskeisiä perheneuvojia. Perheneuvojien koulutuksessa vuonna 1992 ja 2011 alkaneilla kursseilla käytetty perheterapeuttinen kirjallisuus on yleisilmeeltään käytännönläheistä. Peruslähtökohtana kummallakin vuosikurssilla oli systeeminen perheterapianäkemys, joka on lyhytterapeuttisen ratkaisukeskeisen ja strukturaalisen perheterapian taustalla. Vuonna 1992 alkaneessa koulutuksessa näitä perussuuntauksia täydensi supportiivinen, asiakaskeskeinen malli ja tähän liittyvinä vuorovaikutusta korostavat mallit. Lisänä oli suppeahko tutustuminen psykoanalyyttiseen suuntaukseen ja transaktioanalyysiin. Terapiamallien kirjo ei ollut kovin laaja, mutta se vastasi ajan keskeisiä terapiasuuntauksia. Vuonna 2011 alkaneessa koulutuksessa näkyy terapiakentässä tapahtunut kehitys siten, että mukana oli useita uusia terapiamuotoja ja -teorioita. Esillä olivat psykodynaamiset mallit, systeeminen ja strukturaalinen perheterapia, kokeellisia perhetrapiamalleja sekä kognitiivinen terapia mukaan lukien psykoedukaatiomalleja. Koulutuksessa oli edelleen oleellisena ratkaisukeskeinen perheterapiamalli. Supportiivinen psykoterapia oli mukana aiempaa kevyemmin. Opiskeltavana oli reflektiivisen ja dialogisen terapiakeskustelun peruselementtejä sekä reflektiivisen tiimin käyttö. Uusia terapiamalleja olivat narratiivinen perheterapia, tunnekeskeinen pari- ja perheterapia sekä perhe- ja verkostokeskeinen dialoginen terapiamalli. Kaikkiaan v. 2011 alkanut perheneuvojan erikoistumiskoulutus oli kirjallisuudeltaan monta kertaa laajempi ja se oli myös sekä terapian viitekehyksiltä että käytännön terapiatyöskentelyn malleilta selväsi monipuolisempi kuin v. 1992 alkanut koulutus. Perheneuvojien koulutuksessa näkyi trendi seurata aikaansa ja pyrkimys arvioida ja omaksua uusia, silti käytännössä jo koeteltuja terapiamalleja ja työskentelymenetelmiä. Kummankin erikoistumiskoulutuksen perheterapiamallit olivat keskeisiltä osin käytössä perheasiain neuvottelukeskuksissa kyseisen kurssin vuosikymmenellä. Perheneuvonnan nähtiin olevan osa kirkon diakonista ja sielunhoidollista tehtävää. Terapian katsottiin olevan apuna sielunhoidon hoitavan funktion toteuttamisessa eikä sen ja sielunhoidon tavoitteiden välillä nähty ristiriitaa, vaikka näiden keskinäinen suhde olikin jatkuvan reflektoinnin kohteena. Terapiamalleja arvioitiin perheneuvonnassa kristillisestä ihmiskäsityksestä käsin. Terapia nähtiin arvokkaana apuna sielunhoidon hoitavaa funktiota toteutettaessa. Perheneuvojan ei identiteetiltään nähty olevan ensisijaisesti terapeutti, vaan sielunhoitaja. Kummallakin kurssilla opiskeltavana oli useita terapiasuuntauksia ja terapian toteuttamisen malleja. Perheneuvojaksi opiskeleville tarjoutui mahdollisuus muodostaa terapiakentästä kokonaiskuvaa, josta saattoi lähteä etsimään itselle luontevia tapoja toteuttaa perheterapiaa.
  • Eiro, Sanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma tarkastelee 35–65 -vuotiaiden uskonkriisin kanssa kamppailleiden ihmisten kokemuksia Suomen evankelisluterilaisen kirkon tarjoamasta sielunhoidosta. Sielunhoito on keskeinen osa kirkon elämää ja papin kanssa tapahtuva uskonkriisin käsittely liittyy sielunhoidon keskeiseen eksistentiaalisia kysymyksiä ja jumalasuhdetta käsittelevään alueeseen. Tutkielma selvittää millaisena uskonkriisi näyttäytyy sielunhoitoon hakeutuvan näkökulmasta ja mitä odotuksia se asettaa sielunhoidolle, minkälainen on papin kanssa tapahtuva kohtaaminen ja millainen merkitys kohtaamisella on uskonkriisissä. Sekä uskonkriisi että sielunhoito ovat monimuotoisia ilmiöitä. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu ihmisen ja uskon kehitystä sekä sielunhoitoa tarkastelevasta kotimaisesta ja kansainvälisestä tutkimuksesta. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston keräys toteutettiin julkisella haastattelukutsulla pääkaupunkiseudulle keskittyneissä medioissa. Aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeiset uskonkriisiin johtaneet tekijät ovat kokemus ulkopuolisuudesta, erilaiset traumaattiset kriisitapahtumat ja oma jumalasuhde. Näihin vaikuttavat elämänkulku ja ihmissuhteet. Yleisesti voidaan todeta, että uskonkriisit kietoutuivat voimakkaasti ihmisen koko elämänkulkuun, eivätkä tuo sielunhoitotilanteeseen mitään erityisiä odotuksia. Uskonkriisiin liittyvät sielunhoitokohtaamiset ovat dialogisia, spirituaalisia ja terapeuttisia. Auttavuuden kannalta merkittävää on papin sekä hengellinen että psyykkinen koulutus- ja osaamistaso. Keskeistä on yksilön kuuntelu ja kunnioittava suhtautuminen. Kohtaamattomiksi koetuissa sielunhoitotilanteissa kommunikaatio ei toimi ja tilanteet koetaan epäempaattisina ja epäeettisinä. Uskonkriisiprosessin monet vaikutukset ovat sielunhoidosta riippumattomia henkisiä ja hengellisiä muutoksia ja ne voidaan nähdä myös uskonelämän rakenteellisina muutoksina. Sielunhoidon kohtaamiskokemuksella on vaikutusta uskonkriisiin. Sielunhoidon merkitys jakaantuu kriisiä syventävään, uskonelämää vahvistavaan ja hyvinvointia ja elämänhallintaa lisäävään kategoriaan. Toimimattomissa kohtaamisissa sielunhoito systemaattisesti syventää uskonkriisiä tai se voi jopa luoda uskonkriisiksi koetun tilan. Auttavat kohtaamiset puolestaan mahdollistavat uskonelämän vahvistumisen ja elämänhallinnan lisääntymisen. Tutkielma tuo ilmi monimuotoisuuden sielunhoitajien koulutuksessa ja orientoitumisessa sielunhoidollisiin tehtäviin ja tukee viitekehyksen kuvaa ihmisen hengellisen ja psyykkisen todellisuuden sisäkkäisyydestä. Sielunhoito on yksi apukeino elämän eri ulottuvuuksien käsittelyssä ja uskonkriisin yhteydessä auttavissa kohtaamisissa se on merkittävä hengellisen ja psyykkisen pohdinnan paikka.
  • Raninen, Miia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään vanhempien kokemuksia papin kohtaamisesta ja käytännöllisestä tuesta oman lapsen hautajaisprosessin eri vaiheissa. Selvitän millainen sielunhoidollinen kohtaamisen ulottuvuus toimituskeskustelussa ja hautaan siunaamisessa vallitsee. Lapsen kuolemaa kuvataan tässä tutkimuksessa kuolleena syntyneen, synnytyksessä tai eletyn elämän jälkeen kuolleen vanhemman kokemuksen näkökulmasta. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeen avulla alkuvuodesta 2019. Kysely julkaistiin lapsikuolemaperheiden Käpy Ry:n netti- ja Facebook sivuilla. Kävyn lisäksi linkki kyselylomakkeeseen julkaistiin Lapsensa menettäneiden Facebook-sivuilla sekä Lapsensa itsemurhan kautta menettäneiden vanhempien ja isien ryhmissä. Määräaikaan mennessä kyselyyn vastasi 191 vastaajaa, joista 177 oli naisia. Kyselylomake sisältää kokemuksia, mielipiteitä ja toimintatapoja mittaavia suljettuja- ja avoimia kysymyksiä. Tutkimuksessa perehdytään toimituskeskusteluun, hautaan siunaamiseen ja vanhempien kokemuksiin papin ammatillisesta toiminnasta sekä tukemisesta hautajaisten yhteydessä. Avoimella kysymyksellä selvitetään hautajaisten rituaalista ja yksilöllistä luonnetta. Aineisto analysoidaan käyttäen tilastollisia menetelmiä ja laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimuksen pohjalta voidaan sanoa, että pappien suurin haaste on auttaa vanhempia puhumaan heidän kielteisistä tuntemuksistaan. Lapsen menetys vaikuttaa vanhempien tunteiden hallintaan ja niiden ilmaiseminen surun alkumetreillä on haasteellista. Vanhemmat kokevat käytännöllisen ja konkreettisen tukemisen puutteita. Henkisesti ja fyysisesti raskaassa elämäntilanteessa pienet konkreettiset teot nousevat tärkeiksi arjessa selviytymisessä. Pappien neuvottomuus lapsen menetyksen kohdanneiden vanhempien kohtaamisessa nousee esiin. Kaikissa kohtaamisissa ei toteudu kunnioittava tapaaminen. Henkirikoksen uhrien vanhemmista kukaan ei saanut tukea seurakunnasta. Itsemurhan kautta menetyksen kokeneet vanhemmat jäivät mielestään ilman yhteyskunnan kriisiapua. Rituaalista luonnetta tarkastellessa, selkeästi pääpaino liittyy hautajaisten musiikkivalintoihin, erityisesti menetetyn lapsen lempikappaleisiin. Vanhempien toiveet, itse soitetut ja lauletut sekä yksittäiset tietyt kappaleet ovat merkityksellisiä. Arkun kantaminen ja valinta koetaan myös tärkeiksi. Onnistuneesti toteutettu viimeinen juhla rakkaalle lapselle auttaa vanhempia elämässä ja surussa eteenpäin.
  • Kujanpää, Lea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkin kahdeksan sairaalapapin näkemystä psykoottisten sielunhoidosta haastattelemalla heitä teemahaastattelumenetelmällä. Tutkimuskysymykseni olivat 1) miten sairaalapapit kokevat psykoottisten potilaiden kohtaamisen sielunhoitotilanteessa ja 2) mitkä ovat sairaalapappien käsitykset sielunhoidon auttamismahdollisuuksista psykoottisten potilaiden kohdalla. Litteroin haastatteluaineiston ja analysoin sen sisällönanalyysimenetelmällä. Esiin nousi kolme pääteemaa, joiden alle tutkimustulokset jakautuivat. Kaksi ensimmäistä teemaa liittyivät ensimmäiseen tutkimuskysymykseen, ja ne olivat sairaalapapin sisäinen maailma eli heidän omat ajatuksensa ja tunteensa, sekä psykoottisen potilaan hengellisyyden rooli sielunhoitotyössä. Kolmas teema oli sielunhoidon tuoma konkreettinen apu, ja se liittyi toiseen tutkimuskysymykseen. Tutkimuksen perusteella tein neljä johtopäätöstä. Ensinnäkin psykoottisten sielunhoidolle on kova tarve, sillä sen tuoma apu voi olla hyvin konkreettista. Toiseksi sairaalapapeille on näin ollen kova tarve, eikä heitä voi korvata muiden alojen asiantuntijoilla. Kolmanneksi psykoottisten sielunhoidolle on kuitenkin vaikea määritellä tavoitteita, eikä sillä siten ole myöskään mittareita vaikuttavuuden arviointiin. Neljäs johtopäätös on, että psykoottisten sielunhoidon suurimmat haasteet eivät ole itse sielunhoitotilanteessa vaan sitä ympäröivissä rakenteissa, joihin liittyvät liian pienet resurssit ja joissain tapauksissa myös puutteellinen yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa. Mitä tiiviimmin sairaalalappi koetaan hoitotiimin osana, sitä enemmän siitä hyötyy potilas. Johtopäätöksillä on toisiinsa nähden riippuvuussuhde. Esitän, että jos sielunhoidon tutkimus lähestyisi asiaa tavoitteiden ja vaikuttavuuden näkökulmasta, psykoottisten sielunhoidon tarpeellisuus voitaisiin nähdä yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa paremmin. Tällä voitaisiin vaikuttaa ympäröiviin rakenteisiin, eli saada sairaalapapit aidosti osaksi hoitotiimiä ja tukea heidän työnsä olemassaolon oikeutusta. Kun työn vaikuttavuus voitaisiin paremmin todentaa, saattaisi se tuoda sairaalasielunhoidolle lisäresursseja, jolloin suurin haaste poistuisi. Kaikki tämä vastaisi psykoottisten sielunhoidon huutavaan tarpeeseen. Lisäksi tutkielma kiinnitti huomiota siihen, että sielunhoidon teorioiden ja käytännön välillä on ristiriita: sielunhoidon teoriassa tärkeää näkökulmaa näyttelevä toivo ja sen merkitys eivät muodostaneet merkittävää osaa sielunhoidon käytännön työssä. Sielunhoidon tavoitteiden ja vaikuttavuuden tutkiminen ja toivon merkityksen analysointi suhteessa niihin saattaisi tuoda uutta näkemystä sekä sielunhoidon teoriaan että yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen arvostukseen, ja sitä kautta myös käytäntöön.
  • Salonen, Eveliina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimus käsittelee Pamela Cooper-Whiten jaetun viisauden käsitettä ja sen intuitiivisuutta. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, mitä Pamela Cooper-White tarkoittaa sielunhoidossa ilmenevällä jaetulla viisaudella ja kuinka lähinnä psykologian parissa tehdyn intuitiotutkimuksen havaintoja voidaan peilata Cooper-Whiten näkemyksiin. Tutkimusaineistona käytettiin Cooper-Whiten vuonna 2004 ilmestynyttä kirjaa Shared Wisdom: Use of the Self in Pastoral Care and Counseling. Tässä kirjassa Cooper-White esittelee näkemyksiään niin sanotun jaetun viisauden hyödyntämisestä sielunhoidossa. Täydentävänä aineistona käytettiin Cooper-Whiten vuosina 2002 – 2011 ilmestyneitä esseitä, joissa hän jatkaa jaetun viisauden käsitteen sisältämien elementtien kehittämistä. Aineisto analysoitiin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin avulla. Teoria ohjasi aineiston valintaa ja sen analyysiä. Tutkimuksessa peilattiin jaetun viisauden käsitettä useampaan intuitiota ja sen osa-alueita koskevaan teoriaan, teoreettiseen malliin ja käsitejärjestelmään. Aineiston tulkinta tapahtui yhdistelemällä induktiivista ja deduktiivista päättelyä. Teorian ja aineiston välisen vuoropuhelun pohjalta tapahtuneen teemoittelun pohjalta luotiin strukturoitu analyysirunko. Analyysirungon sisällä poimittiin aineistosta ilmiöitä ja muodostettiin niiden pohjalta luokituksia, joiden pohjalta varsinainen analyysi suhteessa teoriaan tapahtui. Tulosten mukaan jaettu viisaus -käsite viittaa sielunhoitajan ja asiakkaan väliseen vuorovaikutukseen, heidän välilleen muodostuvaan yhteiseen tilaan, jossa kehittyy ainutlaatuista minän ja sinän yhteistä ymmärtämistä ja merkitysten kokemusta. Merkittävä osa tästä vuorovaikutuksesta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla ja sekä sielunhoitajan että asiakkaan intuitiivisen prosessoinnin tuloksena. Johtopäätöksinä todetaan, että on eettisesti suositeltavaa, että sielunhoitaja tuntee intuitiivisen prosessoinnin ilmiön ja sen toimintamekanismit. Tuntemalla intuition lainalaisuudet sielunhoitaja voi tarjota asiakkaalle jaetun viisauden tilassa uudenlaisia tapoja tulkita kokemuksiaan, havaintojaan ja tunteitaan. Intuitio voi auttaa vuorovaikutuksen luomisessa ja ylläpitämisessä sekä lisätä sielunhoitajan asiakastaan kohtaan kokemaa empatiaa. Intuitio avaa parhaimmillaan uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia ongelmallisiin tilanteisiin. Sielunhoitajan tulee kuitenkin olla tietoinen intuitioon liittyvistä riskeistä ja oppia tunnistamaan tilanteet, joissa intuitioon ei voi luottaa. Merkittävässä roolissa tässä on sielunhoitajan itsetuntemuksen kehittäminen esimerkiksi työnohjauksessa. Intuitiokykyä voi myös tietoisesti kehittää. Jaetussa viisaudessa myös asiakkaan intuitiivisella työskentelyllä on merkitystä.
  • Peltomäki, Isto (2014)
    Artikkelissa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papin harjoittamaa sielunhoitoa. Tavoitteena on käsiteanalyyttisen metodin avulla rakentaa sielunhoidon teoria, joka selittää, mistä sielunhoidossa on kyse eli mitä sielunhoito on. Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka on keskeinen apuväline käsiteanalyysin tekemisessä. Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen 1: Sielunhoidon perusteet ja teologia on ensisijainen lähde sielunhoidon lähtökohtaisen tehtävän ymmärtämiseksi. Muuta sielunhoitoa, auttamista ja teologiaa käsittelevää sekä suomalaista että kansainvälistä kirjallisuutta käytetään tarvittaessa. Artikkelin yksi tärkeä tutkimustulos on, että sielunhoito on sekä menetelmällistä että uskonnollista toimintaa. Keskeinen tutkimustulos on, että sielunhoito selittyy tarkastelemalla sielunhoitoa papin profession valossa.
  • Mäkitalo, Ilari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien toteuttamaa ajanvarauksetonta sielunhoitoa Helsingin keskustassa vuonna 2018. Tutkimukseni tarkempina kohteina ovat Helsingin tuomiokirkko, Temppeliaukion kirkko, Kallion kirkko ja Kampin kappeli. Tutkimukseni kohteiksi on valikoitu kolme turistien suosiossa olevaa kirkkoa, sekä yksi Helsingin keskustan kirkko, joka ei ole varsinainen turistinähtävyys. Tutkimuskysymyksenäni oli, minkälaista on ajanvaraukseton sielunhoito Helsingin keskustan alueella vuonna 2018. Aineistonani käytin kuuden ajanvarauksetonta sielunhoitotyötä toteuttavan papin haastatteluja. Papit työskentelivät tutkimukseni kohdekirkoissa. Haastattelut tein keväällä 2018. Menetelmänäni oli puolistrukturoitu haastattelu. Haastattelut litteroin ja keräämäni aineiston käsittelin sisällönanalyysi-menetelmällä. Tutkimukseni mukaan papit toteuttivat ajanvarauksetonta sielunhoitoa Suomen evankelis-luterilaisten kirkon oppien ja ohjeiden mukaisesti. Pappien kompetenssi vastasi ajanvarauksettoman sielunhoitotyön odotuksia. Työssään papit korostivat kuuntelua ja kuulemisen merkitystä. Selkeästi käytetyimpänä hengellisen työn välineenä papit hyödynsivät kohtaamisissa rukousta. Monissa tapauksissa pappien tapa toteuttaa sielunhoitoa saattoi poiketa muiden pappien tavasta toteuttaa ajanvarauksetonta sielunhoitoa jopa saman kirkon sisällä, sillä papit eivät keskustelleet sielunhoitotyöstä keskenään. Papit kokivat etteivät ajanvarauksettoman sielunhoidon kysyntä ja tarjonta vastanneet toisiaan aina toivotulla tavalla markkinoinnista huolimatta. Ajanvarauksettomaan sielunhoitoon hakeutui huomattavasti vähemmän ihmisiä, kuin papit olisivat olleet valmiita ottamaan vastaan. Papit olivat saaneet työnohjausta ja työhön liittyvää koulutusta. Erityisesti työnohjausta pidettiin työlle merkittävänä. Tutkimuksessa näkyi selkeästi se, että turistien suosiossa olevat kirkot vetivät puoleensa ihmisiä ajanvarauksettomaan sielunhoitoon ympäri Suomea. Kävijät saattoivat kokea vieraalle papille ajanvarauksettomaan sielunhoitoon hakeutumisen helpottavan vaikeiden ja henkilökohtaisten asioiden käsittelemistä.
  • Ojalammi, Marjo (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Vivamon Rikotusta eheä terapeuttisen sielunhoidon koulutuksessa ilmenevää ihmiskäsitystä vuosina 2010-2012. Tutkimusmateriaali sisältää koulutuksen opetussuunnitelman luentomateriaaleineen samoilta vuosilta. Lisäksi tutkimuksen lähdemateriaaliin sisältyy RE -sielunhoitoterapiamallin kehittäjän Seppo Jokisen kirja, Rikotusta eheä, vuodelta 2011 jossa hän esittelee sielunhoitoterapiamallinsa. Jokisen formaatti on Vivamon opetuksen perustana, jonka ympärille on kehitetty lisäkoulutusta. Tutkimuksessa selvitetään koulutuksen oppimateriaalissa ilmenevää ihmiskäsitystä ja sitä minkälaiseen teologiseen ja psykologiseen oppipohjaan koulutusmateriaali perustuu. Keskiössä on teologisen ja psykologisen ihmiskuvan suhde. Tarkastelen lähdemateriaalia sekä systemaattisen teologian dogmatiikan että käytännöllisen teologian sielunhoidon perinteiden valossa. Lähdemateriaalini monimuotoisuuden vuoksi olen käyttänyt systemaattisen analyysin ja sisällönanalyysin yhdistelmää. Tutkimukseni rakenne etenee koulutusteemojen mukaisesti. Ihmiskäsityksen sekä teologisen ja psykologisen ajattelun selvittämiseksi tarkastellaan kutakin koulutusteemaa erikseen. Koska aihealueesta ei ole aikaisempaa akateemista tutkimusta, pyrkimykseni on ollut selvittää tutkimuskysymysteni ja tutkimusnäkökulmani lisäksi myös laajemmin sitä, mistä RE -sielunhoitoterapiassa on kysymys. Tutkimuksen tuloksena on, että lähdemateriaalissa esiintyy monia psykologisia ihmiskuvia. Koulutusmateriaalista ilmeni useita psykologian ja psykoterapian teorioita ja metodeja. Teologinen ja kristillinen ihmiskuva vaihteli Jokisen luomisteologisesti painottuneesta ihmiskuvasta lunastusteologiseen ja kristologiseen ihmiskuvaan lunastusteologinen ihmiskuvan ollen keskiössä. Jokisen terapeuttissielunhoidollinen päämäärä on ihmisen palauttaminen luomiskertomuksen tilaan, jossa ihminen on Jumalan kuva. Täydellisimmin ihminen on Jumalan kuva miehen ja naisen rakkaudellisessa ja kommunikatiivisessa yhteydessä. Jumala on rakkaus, siksi imago Dei tulee miehen ja naisen rakkaudellisessa parisuhteessa parhaiten esiin. Koska mies ja nainen on luotu erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi, pelkkä mies tai nainen ei voi olla kokonainen Jumalan kuva, kuten eivät samaa sukupuolta olevat pariskunnat. Eksplisiittisesti ilmaistaan koulutuksen psykologisen ihmiskuvan olevan teologiselle ihmiskuvalle alisteinen. Implisiittisesti materiaalista nousi useita psykologisia ihmiskuvia, joiden voi ajatella olevan poleemisia Raamatun ihmiskuvien kanssa.
  • Kukkonen, Helena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään Seppo Jokisen kehittämän Rikotusta eheä -terapiamallin uskonnollisia käsityksiä. Tutkimusaineisto koostuu terapiamenetelmää kuvaavasta kirjasta sekä viidestä muusta Jokisen terapianäkemystä ja ajattelua valottavasta teoksesta. Päätutkimuskysymyksiä olivat: Mikä on Jokisen näkemys rikkinäisyydestä ja eheydestä? Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kysymyksiä: Miksi tulisi eheytyä ja kuinka eheytyminen tapahtuu? Näitä tutkimuskysymyksiä selvitellessä nousi esiin terapiamalliin olennaisena osana kuuluva uskonnollinen aines. Systemaattisen analyysin avulla tutkittiin terapiamallin uskonnollisia käsityksiä, väitteitä, argumentteja ja niiden taustaoletuksia. Jokinen määrittelee rikkinäisyyden psykologisin termein haavoiksi, vammoiksi ja traumoiksi. Rikkinäisyyden syyt liittyvät vuorovaikutussuhteiden ongelmiin. Hengellinen käsite ”synti” vaikutti olevan rikkinäisyyden perimmäinen syy ja selittävän sitä. Jokainen on synnin seurauksena jossain määrin rikkinäinen. Synti näyttäytyy maailmassa omana, toisten ja ulkopuolisen pahan aiheuttamana syntinä rikkinäisyyttä aiheuttaen. Rikkinäisyys ei kuitenkaan ole syntiä. Synti kuitenkin helposti takertuu ihmisen rikkinäisyyteen ja estää eheytymisen. Lisäksi se vaikuttaa ihmisen suhteeseen Jumalaan. Eheys on Jokisen mukaan ”tunne-elämän vammojen parantumista ja aikuisen tunnekäyttäytymisen oppimista”. Tämä määritelmä on psykologinen ja korostaa Rikotusta eheä -terapiamallin psykoterapeuttista otetta. Toisessa määritelmässä Jokinen luonnehtii eheytymisen tavoitetta. Eheytymisen tavoitteeksi hän asettaa ”synnistä ja sen turmeluksesta yhä enemmän eroon pääsemisen”. Tämä määritelmä painottaa eheytymisen hengellistä puolta. Tavoite voidaan nähdä eheytymisen askeleena, mutta myös sen seurauksena. Vielä Jokinen kuvailee eheyttä Jumalan kuvan kaltaisuutena, yltäkylläisenä elämänä ja lapsen kaltaisuutena sekä armona ja armollisuutena. Miksi tulisi eheytyä? Ensinnäkin Jokinen toteaa, että kukaan ei täällä maailmassa eheydy täydellisesti. Hän puhuukin riittävästä eheydestä. Ihminen saattaa kokea vain eriasteista pahaa oloa. Jumala haluaa antaa ihmiselle eheyttä, että elämä täällä maan päällä ei olisi niin vaikeaa. Toiseksi ihminen voi tuoda valoa toisen ihmisen elämään, jos itse ei ole aivan rikkinäinen. Kolmas ja todella tärkeä syy on se, että synti tarttuu ihmisen tunne-elämän rikkinäisyyteen ja tämä seikka vaikuttaa jumalasuhteeseen. Kuinka eheytyminen tapahtuu? Jokisen terapeuttinen malli koostuu psykoterapeuttisesta ja sielunhoidollisesta prosessista. Se on psykodynaamisen menetelmän sekä rukouksen ja hengellisten lahjojen käytön yhdistelmä. Psykologinen näkökulma on kuitenkin alisteinen Raamatun näkemykselle. Jokinen korostaa Raamatun arvovaltaa ja auktoriteettia ja hänen Raamattunäkemyksensä on konservatiivinen. Tahdon korostamisessa on kaikuja augustinolaisesta perinteestä. Jokinen vaikuttaa pitkälti jatkavan Erik Ewaldsin työtä herätyskristillisissä piireissä. Vapaakirkollisuudessa ja herätyskristillisyydessä tahdonratkaisu onkin korostuneemmin esillä Lutherin näkemyksiin verrattuna. Sielunhoitometodissa on keerygmaattisia piirteitä: Raamatun, rukouksen ja ripin käyttöä. Myös karismaattisen sielunhoidon elementtejä on mukana, vaikka niiden merkitys ei ole lähdeaineiston perusteella kovin korostunut. Psykologisen, psykodynaamisen tiedon merkitys terapiaprosessissa on keskeinen. Seppo Jokisen Rikotusta eheä -sielunhoitoterapiamalli sopii vain henkilöille, jotka eivät torju esirukousta ja Jumalan kohtaamista. Lähdeaineiston perusteella hän kuitenkin haluaa kristillisen sielunhoidon periaatteen mukaan tarjota ihmisille apua ilman ehtoja.
  • Lukkari, Hannamari Iida Sofia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani tavoitteena on selvittää evankelisluterilaisen kirkon työntekijöiden tekemän monikulttuurisen vankilasielunhoidon toteutumista Suomessa. Työni tuo ennen tutkimatonta tietoa vankilasielunhoidon kentälle, sillä aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu uskontotieteellisessä viitekehyksessä. Tutkimuskysymykseni ovat: 1.Minkälainen käsitys papeilla ja diakoneilla on vankilasielunhoidosta, sekä miten kristillinen perinne ja evankelisluterilaisuus näkyvät heidän työssään? 2.Minkä ei–kristillisen uskontoperinteen edustamia vankeja sielunhoitajat ovat vankilassa kohdanneet, sekä minkälaisia valmiuksia haastatellut ovat saaneet toista uskontoperinnettä edustavan vangin kohtaamiseen? Tarkastelen lisäksi, mitä teemoja sielunhoitajat käsittelevät monikulttuuristen vankien kanssa. 3.Selvitän myös, minkälaisia erityispiirteitä monikulttuurisessa vankilasielunhoidossa on, sekä minkälaisia haasteita ja positiivisia aspekteja kohtaamisiin liittyy. Tutkielmani aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, joihin osallistuneista vankilasielunhoitajista neljä on pappia ja kolme diakonia. Työni aineisto on kattava, sillä siinä on edustajia kaikista Suomen kolmesta rikosseuraamusalueesta. Lisäksi se kattaa melkein kolmanneksen kaikista evankelisluterilaisista vankilasielunhoitajista. Aineisto on tasapuolinen myös sukupuoli– ja ikäjakauman osalta. Haastattelujen etuna on sekä diakonien että pappien äänen kuulluksi tuomisen mahdollistaminen. Haastattelujen analyysi on toteutettu aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen hahmottamisessa toimivat suomalaista uranuurtavaa sielunhoitotutkimusta tehneiden Jouko Kiisken, Paavo Kettusen ja Raili Gothónin käsitykset sielunhoidosta. Työn tuloksia peilataan tutkijoiden näkemyksiin, mutta koska tutkielman metodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, analyysin keskiössä on erityisesti haastateltujen ääni. Vankilasielunhoidon ytimessä ovat holistinen ihmiskäsitys, auttava kohtaaminen, papin ja diakonin virkakäsitys, kristilliset arvot ja vankien uskonnollisten tarpeiden turvaaminen. Haastatellut yhtä lukuun ottamatta, ovat kaikki kohdanneet työssään muiden kuin kristillisen perinteen omaavia vankeja; näistä työntekijöistä kaikki ovat kohdanneet muslimeja. Työntekijöiden valmiudessa kohdata monikulttuurisia vankeja korostui oman aktiivisuuden merkitys; lisäkoulutukselle on suuri tarve. Monikulttuurisessa sielunhoidossa käsitellään samanlaisia teemoja, kuin vankilasielunhoidossa yleensäkin. Sen suurimpina haasteina työntekijät näkivät kieli–ja kulttuurimuurin. Työn positiivisina puolina koettiin erilaisista kulttuureista, ja sen kautta koko elämästä oppiminen. Vankilasielunhoitajat näkevät jokaisen kohtaamisen uskontotaustasta huolimatta arvokkaana. Kuten eräs haastatelluista kiteyttää: ”Armollisen Jumalan näkökulmasta kaikki ovat samassa veneessä.” – niin sielunhoitajat kuin vangitkin.
  • Lepistö, Malla (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimuksessani kuvaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon matkapapin virkojen perustamisvaihetta ja ensimmäisten matkapappien työnkuvaa aikana, jolloin kuurojenopetuksessa vallitsevana aatteena oli oralismi. Oralismi näki puheen merkkinä ihmisyydestä viittomakielen ollessa väistyvä ja alkeellisempi kommunikaatiomuoto. Kuurojen opetuksessa tavoitteena oli puheen opettaminen mihin tähdättiin muun muassa viittomiskiellolla. Viittomakielen asema kirkon kuurojentyössä poikkesi tästä oleellisesti, sillä kuurojenpapin virkaan hakevien oli osattava viittomakieltä. Työnkuvan hahmottamisen lisäksi etsin vastauksia siihen, minkä verran matkapapit käyttivät työssään viittomakieltä ja miten heidän viittomakielen käyttöönsä suhtauduttiin yhteiskunnan, kuurojenkoulun sekä kuurojen itsensä taholta. Pyrin myös vastaamaan kysymykseen siitä, miksi he käyttivät viittomakieltä, vaikka sen käyttö oli aikakauden aatemaailman vastaista. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1896, jolloin matkapapin viran perustaminen otettiin virallisesti esille, mutta keskityn varsinaisesti ajanjaksoon 1908–1916. Aikarajauksen perusteena on se, että ensimmäiset matkapapit aloittivat vuonna 1908 ja 1916 kuurojentyöhön lisättiin papinvirkoja. Tutkimukseni ensisijaisina lähteinä ovat aikalaisjulkaisut: Kuuromykkäin Lehti, sen ruotsinkielinen sisarjulkaisu Tidskrift för Döfstumma sekä Suomen Aistivialliskoulujen lehti. Näistä kaksi ensimmäistä edustaa kuurojen, kolmas puolestaan kuurojenkoulujen näkökulmaa. Metodisena lähtökohtanani on yleinen historiatutkimuksen menetelmä. Hyödynnän tutkimuksessani lehdistöhistorian sisällönanalyysia niin, että tarkastelunäkökulma on henkilöhistoriallinen ja arkipäivän historian from below -näkökulmaa huomioiva. Tutkimukseni mukaan matkapapin työ oli huomattavasti seurakuntapapin virkaa monipuolisempi ja haastavampi. Matkapappi oli kirjaimellisesti matkaa tekevä pappi, sillä yhden papin työkenttänä oli puolikas Suomea. Matkapapin työnkuva oli sekä missionaalinen että diakoninen. Matkapappi oli samaan aikaan sekä kuurojen sielunpaimen, että sosiaalityöntekijä. Tämä kahtalaisuus tulee ilmi hyvin monissa eri yhteyksissä. Matkapappi oli kirkon valitsema, mutta hänen palkkansa tuli valtiolta. Hän oli siis samaan aikaan sielunhoitaja ja valtion virkamies. Viran velvoitteet tulivat myös kahdelta taholta. Matkapapit tulivat erilaisista sosiaalisista taustoista, ja he olivat tutustuneet eri koulutustasolla oleviin kuuroihin ennen kyseiseen virkaan hakeutumista. Tutkimuksessani käy ilmi, että nämä seikat vaikuttivat siihen, miten he yksilöinä suhtautuivat työnsä sosiaaliseen puoleen ja kuuroihin seurakuntalaisiinsa. Lähdemateriaaleista ilmenee matkapappien käyttäneen viittomakieltä hyvin monipuolisesti niin hengellisissä kuin maallisissakin tilanteissa. Ennakkokäsityksistäni huolimatta kuurojenkoulujen opettajat suhtautuivat pappien viittomakielen käyttöön myönteisesti. Tämän taustalla oli aikakauden käsitys uskonnon opetuksen päämäärästä: sen tehtävä oli herättää henkilökohtaista uskoa. Tämän vuoksi matkapapeilla viittomakielen käyttö oli yhtä perusteltua kuin ulkolähetyksessä vieraiden kielten käyttö. Kuurojentyö nähtiin usealla taholla lähetystyönä.