Browsing by Subject "skandaalit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Saha, Topi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomalainen korruptio on oikeus- ja yhteiskuntatieteilijöiden mukaan luonteeltaan institutionaalista, rakenteellista ja piilotettua. Oikeusportaiden ja tiedotusvälineiden huomio on keskittynyt yksittäisiin rikkomuksiin ja laajempi vallankäytön analyysi on jäänyt vähäiseksi. Korruptiokeskustelu on ollut individualismi- ja legalismilähtöistä. Sidonnaisuudet, kaksoisroolit, huonot hallintotavat ja hyvä veli -verkostot tekevät pimeän puoluetuen kaltaisesta yksityisen ja julkisen rajapinnassa tapahtuvasta harmaan alueen toiminnasta vaikeasti havaittavaa. Julkisuuden ja avoimuuden on havaittu kitkevän korruptiota tehokkaasti, mutta medialla on myös vastuunsa: tiedotusvälineet eivät voi ryhtyä langettamaan tuomioita. 1980-lukua on kutsuttu rötösherrajahdin aikakaudeksi. Vuosikymmenellä paljastui useita korruptiotapauksia, jotka koettelivat suomalaisten oikeustajua. Tapauksia yhdisti usein se, että varsinaiset rikkomukset olivat tapahtuneet vuosia ennen kuin ne nousivat julkisuuteen. Tämä puolestaan johti väitteisiin uusmoralismin aallosta. Yksikään lahjontaepäily ei saanut niin paljon mediahuomiota osakseen kuin tamperelaisen rakennusliikkeen mukaan nimetty, niin kutsuttu Noppa-juttu. Syytteiden mukaan Noppa oli päässyt käsiksi rahakkaisiin aluerakennusurakoihin vastineeksi pimeästä puoluetuesta. Keskustelu tutkinnan motiiveista äityi kiivaaksi ja osapuolet syyttivät toisiaan tiedotussodasta. Presidentti Koivisto kritisoi tutkintaa äänekkäästi. Tutkinnasta vastannut ja sen etenemisestä ahkerasti lausuntoja antanut keskusrikospoliisin komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin lopulta tehtävästään. Hän itse uskoi astuneensa ”liian suurille varpaille”. Tutkielmassa tarkastellaan median roolia poliittisen skandaalin tulkintakehysten luojana ja välittäjänä. Aineisto koostuu Noppa-tutkintaa ja sitä seuranneita oikeudenkäyntejä koskevista artikkeleista (n=659), jotka on julkaistu Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä vuosina 1979-1989. Päähuomio on tutkinnan toisessa, puoluepoliittisen ulottuvuuden saaneessa ja valtakunnallisen kohun nostaneessa vaiheessa (1982-1986). Tutkimusmetodina on käytetty kehysanalyysia, jonka avulla Noppa-aineistosta nousee kolme erillistä, joskin usein risteävää pääkehystä: 1) moraalikehys, 2) jälkirikkomuskehys, ja 3) konfliktikehys. Moraalikehys korostui uutisoinnin alkuvaiheissa, kun vastakkain asettuivat syytteet rikkeiden vähättelystä ja uusmoralismista. Skandaaliuutisoinnissa väärinkäytösten peittely-yritykset nousevat usein varsinaisia rikkomuksia suuremmaksi uutisaiheeksi ja näin kävi myös Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan kohdalla. Paavolan kadotessa kuukaudeksi poliisin ja tiedotusvälineiden tavoittamattomiin sai lähes kaikki muu uutisointi väistyä jälkirikkomuskehyksen tieltä. Konfliktikehys korostui etenkin Noppa-tutkinnan toisen vaiheen loppupuolella, Aittoniemen hyllytysuutisen myötä. Kehykset ovat yhteensopivia aikaisemman poliittisten skandaalien tutkimuksen kanssa. Luokitteluhypoteesin mukaisesti oman näkökulmansa saivat Noppa-uutisoinnissa parhaiten esiin ne yksilöt, joilla oli eniten yhteiskunnallista valtaa ja/tai viestinnällistä kapasiteettia. Lehdistön suhtautuminen syytteisiin oli osittain alisteista poliittisen kontekstin tasoille ja lahjontakeskustelu korostui vaaliuutisoinnissa. Auktoriteetit kuitenkin ohjasivat korruptiokeskustelun suuntaa. Tämä välittyy etenkin Suomen Kuvalehden uutisoinnista, joka asettui pääosin syytettyjen ja heidän puolustajiensa puolelle. Ilta-Sanomat puolestaan piti poliisin, syyttäjänlaitoksen ja presidentti Koiviston kritisoiman oikeuskansleri Kai Kortteen puolta. Tiedotusvälineillä on lukuisia teknisiä ja retorisia kehystämisen keinoja, joista etenkin siteeraaminen korostui Noppa-uutisoinnissa. Siteeraamisen avulla artikkelin luoja voi ohjata lukijoita osoittamaansa suuntaan ja samalla siirtää tästä vastuun käyttämällensä lähteelle. Aineistosta ei voi havaita selviä merkkejä skandaalisyndroomasta tai trivialisaatioteoriasta, joiden mukaan markkinalogiikkaa seuraavan median kiinnostus epäolennaisuuksiin voi puurouttaa yhteiskunnallisesti merkittävää keskustelua. Päinvastoin, kaikki tarkastellut lehdet suhtautuivat varsin kriittisesti vähäpätöisempinä pitämiinsä kestityssyytteisiin. Noppa-jutun lehdistökäsittely on samalla kuvaus suomalaisen korruption kätketystä luonteesta. Syytteet eivät johtaneet merkittäviin rikostuomioihin johtavien poliitikkojen kohdalla, mutta niiden ympärille syntynyt julkinen keskustelu vaikutti osaltaan muun muassa vuoden 1990 virkarikoslainsäädännön uudistukseen. Noppa-skandaali oli taistelua politiikan moraalista.
  • Vasamies, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee poliittisen eliitin korruptiotapauksia 1950- ja 1990-luvun Suomessa. Kiinnostuksen kohteena ovat valtakunnanoikeuteen ja siellä langettavaan tuomioon pääty-neet tapaukset, jotka olivat omana aikanaan myös laajaa julkisuutta saaneita poliittisia skandaaleja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää Suomen poliittisen eliitin asenteita korruptiota kohtaan ja niissä tapahtuneita muutoksia. Lisäksi tutkin sanomalehdistön osuutta näihin korruptioskandaaleihin ja suhtautumista korruptioon yleensä. Korruptiota on Suomessa tutkittu vähän ja aiempi tutkimus on keskittynyt pääosin vain uusimpaan aikaan. Tutkitut tapaukset ovat niin sanottu salaputkijuttu, jonka tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun alkuun sekä Kauko Juhantalon tapaus 1990-luvun alusta. Aineistona olen käyttänyt eduskunnan valtiopäiväasiakirjoja, joista olen käynyt läpi tapauksiin liittyvät täysistuntojen pöytäkirjat sekä valiokuntamietinnöt. Sanomalehdistön osalta olen käynyt läpi valikoitujen lehtien pääkirjoituksia ja uutisointia tapahtumien ajanjaksolta. Tutkimukselle keskeisiä käsitteitä ovat eliitti, korruptio ja skandaali. Teoreettisen viitekehyksen olen lainannut Ari Adutin ja John B. Thompsonin skandaalintutkimuksista sekä Ilkka Ruostetsaarelta, joka on tutkinut suomalaisia eliittirakenteita. Tutkimustulokset paljastavat 1950-luvun poliittisen eliitin yllättyneen ministeriin kohdistuneesta korruptioepäilystä ja käsitelleen sitä yksittäistapauksena, joka ei kosketa koko eliittiä. Tapaus oli myös leimallisesti poliittinen ja kohdistettiin yksittäisten henkilöiden sijaan koko heidän puolueeseensa. Julkisuus kohteli vielä tuolloin poliitikkoja arvokkaasti kilapailevien puolueiden lehtiä lukuun ottamatta, mutta taitava poliittinen peluri pystyi hyödyntämään tuonkin ajan julkisuutta tehokkaasti korruptiosyytösten eteenpäinviemisessä. Tilanne oli muuttunut 1990-luvulla, jolloin lehdistöllä oli jo selvästi aktiivinen rooli korruptioskandaalin synnyssä ja ministerin erossa. Itsestäänselvyyksiä nämä eivät kuitenkaan olleet vielä 1990-luvullakaan, minkä tutkimukseni osoittaa. Poliittinen eliitti näyttäytyi 1990-luvulla yhtenäisempänä eikä korruptioskandaali saanut ollenkaan puoluepoliittisen ajojahdin piirteitä. Jakolinja asettui tuolloin ”uuden” ja ”vanhan” poliittisen järjestelmän edustajien väliin. Tutkimukseni johtopäätökset antavat osittain tukea aiemman tutkimuksen havainnoille tiedotusvälineiden merkityksen kasvusta poliittisissa skandaaleissa 1970-luvulta lähtien. Tutkimukseni kuitenkin osoittaa, että lehdistöllä oli ratkaiseva merkitys korruptioskandaalin kehityksessä jo 1950-luvulla, vaikka lehdistön rooli ei ollutkaan yhtä itsenäinen, kuin 1990-luvulla. Eliitin ja tiedotusvälineiden suhtautumi-nen korruptioon näyttää myös käyneen läpi muutoksen tarkasteltujen tapausten välillä. Siinä missä tapaukseen suhtauduttiin vielä 1950-luvulla ensimmäisenä ja yksittäisenä valitettavana tapauksena, puhuttiin 1990-luvulla yleisesti koko eliittiä koskevasta ”maan tavasta”.