In recent years there has been renewed interest in, and concern about, firms' use of vertical control as a way to exert market power. Such behavior could be used to gain a competitive advantage over rivals in input and/or output markets. In the following paper, the main purpose is to analyse how incumbent firms' behavior at input markets may create substantial barriers to potential entry. The importance of studying input markets arises in the context of possible entry deterrence strategies, because actions at input markets might be the only credible way to affect negatively to the potential entrants costs. This conversely, affects substantially to the entrants' expected post-entry profits, which in turn, is the key element while entrants are making their entry decisions. Based on a vast literature review, I present the common entry barriers in the homogeneous goods industries and analyse the basic conditions for credible entry deterrence. It is also shown how strategic behavior in input markets can be used to deter possible entry, and how vertical relations affect to entry barriers. Chapter two covers the literature concerning entry, and barriers to entry. Based on an article by Polasky and Bin (2001) a more thorough examination of entry deterrence in a non-renewable resources model is covered. Chapter three analyzes the potential effects of entry deterring strategies by focusing on the issues concerning vertical relations. Mainly based on articles by Salop and Scheffman (1987) and Aghion and Bolton (1987) two central issues are analyzed: (i) how vertical integration might be used to raise rivals' costs, and (ii) how contracts can create entry barriers. It is shown that vertical integration and contracts may act as possible entry deterring tools for the incumbent firms.

This thesis consists of an introductory chapter and four essays on the financial contracting theory. In the first essay, we argue that many adverse selection models of the standard one-period loan contracts are not robust to changes in the market structure. We argue that debt is not an optimal contract in these models, if there is only one (monopoly) financier instead of a large number of competitive financiers. In the second essay, we examine the welfare effects of allowing banks to hold equity in their borrowing firms. According to the agency cost literature, banks' equity stakes in their borrowing firms would seem to alleviate firms' asset substitution moral hazard problem associated with debt financing. We argue that this alleged benefit of banks' equity holding is small or non-existent when banks are explicitly modeled as active monitors and when firms have access also to market finance. In the third essay, we extend the well-known incomplete contracting model of Aghion and Bolton to attempt to explain the empirical observation that the allocation of control rights between the entrepreneur and the venture capitalist is often contingent in the following way. If the indicator of the company's performance (eg earnings before taxes and interest) is low, the venture capital firm obtains full control of the company. If company performance improves, the entrepreneur retains or obtains more control rights. If company performance is very good, the venture capitalist relinquishes most of his control rights. The fourth essay is a short note, in which we show that main result of the model of Aghion and Bolton related to the optimality properties of contingent control allocations under incomplete contracting environment holds only if an additional condition is satisfied.

Kilpailu on oleellinen osa markkinoiden toimintaa. Reaalimaailmassa kilpailu ei kuitenkaan ole täydellistä vastoin kuin taloustieteessä usein oletetaan. Yritykset pyrkivät rajoittamaan kilpailua monella tavalla, sillä se mahdollistaa usein yksittäiselle yritykselle suuremmat voittomarginaalit. Vertikaaliset rajoitukset ovat esimerkki kilpailua rajoittavista toimista. Vertikaalisilla rajoituksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä valmistajayrityksen jälleenmyyjälle asettamia ehtoja ja rajoituksia. Tässä opinnäytteessä tarkastellaan kahta vertikaalista rajoitusta: määrähinta- ja määrärajoitesopimusta sekä niiden hyvinvointivaikutuksia. Keskeisenä tekijänä tarkastellaan informaation merkitystä vertikaalisten rajoitusten haitallisuuteen. Luvussa 2 esitellään Chicagon koulukuntaa myötäilevä malli, jossa kuluttajien hyvinvointi lisääntyy vertikaalisten rajoitusten johdosta. Tämä malli on kahden perättäisen monopolin malli ja on oletettu täydellinen informaatio. Luvussa 3 esitellään päämies-agentti – teoriaa, joka pyrkii löytämään optimaalisia sopimuksia epäsymmetrisen informaation vallitessa. Päämies-agentti – teoria johdetaan vertikaaliseen rakenteeseen, jossa valmistaja on päämies ja jälleenmyyjä agentti. Luvussa 4 käsitellään kaksi mallia, joissa molemmissa tarkastellaan määrähinta- ja määrärajoitesopimusta epäsymmetrisen informaation vallitessa. Epäsymmetrinen informaatio aiheuttaa sekä haitallisen valikoitumisen ongelman että moraalikato-ongelman. Valmistajayritys pyrkii suunnittelemaan sellaisen sopimuksen, joka minimoisi epätäydellisestä informaatiosta johtuvat ongelmat. Luvun 4.1 malli (Martimort ja Piccolo 2007) on kahden peräkkäisen monopolin malli ja luvussa 4.2 (Acconcia et al 2008) oletetaan kilpailu valmistajatasolla. Tulokset eivät kuitenkaan anna yksiselitteistä vastausta näiden vertikaalisten rajoitusten haitallisuudesta. Luvun 4.1 analyysi nostaa kuitenkin esille kaksi pääkohtaa. Ensiksikin valmistajayritys pitää aina parempana määrähintasopimusta, sillä kontrolli jälleenmyyjään on parempi kuin määrärajoitesopimuksessa. Määrähintasopimus voi kuitenkin vähentää tietyissä olosuhteissa tuotannollista tehokkuutta enemmän kuin määrärajoitesopimus, joten kuluttajien hyvinvointi voi tämän seurauksena alentua. Toiseksi näytetään, että jos vertikaalinen rakenne kokonaisuutena pitää määrähintasopimusta parempana, on tämä sopimusmuoto parempi myös kuluttajille. Luvun 4.2 mallissa tuodaan mukaan jälleenmyyjän ulkopuolinen optio. Acconcia et al (2008) tulkitsivat ulkopuolisen option voivan tarkoittaa myös kilpailua valmistajatasolla. Riippuen ulkopuolisen option vaikutuksen suuruudesta saadaan kolme eri tulosta: (1) määrähintasopimus on haitallinen kuluttajille, (2) vertikaalinen rakenne kokonaisuutena pitää määrärajoitesopimusta parhaimpana tai (3) määrähintasopimus tuottaa kaikkien osapuolten kannalta optimaalisen tuloksen. Jälkimmäinen tulos saadaan ainoastaan, jos ulkopuolisella optiolla on vähäinen vaikutus. Tämän opinnäytteen tulokset tuovat erityisesti mielenkiintoista tietoa määrärajoitesopimuksesta. Vaikka määrähintasopimusta pidetään lainsäädännössä yleisesti haitallisempana sopimusmuotona, näyttää se kuitenkin lieventävän epäsymmetrisestä informaatiosta johtuvia hyvinvointitappioita paremmin kuin määrärajoitesopimus.

Tämä tutkielma tarkastelee poikkikansallisten investointien sääntelyä koskevia kauppaneuvotteluita Maailman kauppajärjestössä. Tutkimusongelma keskittyy WTO:n jäsenvaltioiden pyrkimykseen neuvotella poikkikansallisia investointeja sääntelevä sopimus Cancúnin ministerikokouksessa Meksikossa vuonna 2003. Tarkastelun kohteena on poliittinen prosessi, jonka keskeisenä kiistakysymyksenä on ulkomaisia investointeja koskevan sääntelyn yhdenmukaistaminen monenkeskisen sopimuksen muodossa. Tarkastelen poliittisen kiistan luonnetta kahden samankaltaisen tapauksen avulla, joissa molemmissa on pyritty yhdenmukaistamaan poikkikansallisten investointien sääntelyä monenkeskisen sopimuksen avulla. Ensimmäinen yritys neuvotella monenkeskinen investointisopimus oli OECD:n vuonna 1998 kariutunut investointisopimusluonnos MAI (Multilateral Agreement on Investment). Toinen tapaus on samojen asiakysymysten käsittely WTO:ssa ja niiden aiheuttaman poliittisen kamppailun kärjistyminen Cancúnin ministerikokouksessa. Tutkielman tavoitteena on selvittää mitkä toimijat ovat olleet aktiivisia investointisopimuksen laajentamisen eteenpäinviemisessä. Kysyn työssäni myös, mitä jäsenvaltioiden investointisopimuksen laajennukseen tähtäävä kiista paljastaa kansainvälisen kauppajärjestelmän valtarakenteista ja valtarakenteiden muutoksesta sekä kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteesta WTO:ssa. Tutkielman näkökulma on kvalitatiivinen. Tarkastelen tutkimusongelmaani dialektisen metodin avulla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän ensisijaisesti John Braithwaiten ja Peter Drahosin Global Business Regulation -tutkimusta. Käytän Braithwaiten ja Drahosin käsitettä foorumin vaihdosta (forum shifting) selittämään investointikysymyksen siirtymistä OECD:stä Maailman kauppajärjestöön. Täydennän analyysiä Robert Coxin ja kriittisen kansainvälisen politiikan teorian selityksillä kansainvälisen talousjärjestelmän luonteesta ja valtarakenteista. Tutkimuksessa käytetty aineisto sisältää WTO:n sopimusluonnoksia ja lausuntoja sekä investointien ja kaupan suhdetta selvittävän komitean parissa tuotettuja jäsenmaiden kannanottoja. Aiheeseen liittyvä tutkimuskirjallisuus sekä asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen tuottama materiaali muodostavat tärkeän osan tutkimusaineistoa. Kiista investointisopimuksen neuvottelemisesta kärjistyi WTO:n viidennessä ministerikokouksessa Cancúnissa. Kehitysmaat onnistuivat tehokkaalla koalitiopolitiikalla vastustamaan uuden sopimuksen neuvottelemista, jonka seurauksena rikkaiden maiden ajama sopimusluonnos ei mennyt läpi. Neuvotteluita uusista aiheista ei aloitettu ja ne poistettiin kokonaan Dohan kierroksen neuvotteluagendalta. OECD-maat ovat olleet investointisopimuksen ajamisessa aktiivinen osapuoli sekä jäsenmaiden koalitiona, että yksittäisten maiden taholta. Varsinkin EU ja Yhdysvallat ovat aktiivisesti ajaneet liberaalimman ja kattavamman monenkeskisen investointisopimuksen neuvottelemista WTO:ssa. Molempien aktiivisten toimijoiden voidaan katsoa heijastavan maiden yksityisen sektorin intressejä. Investointisopimuksen vastustajat estivät WTO:n käytön foorumina, jossa uusi entistä liberaalimpi investointisopimus olisi neuvoteltu. Foorumin käytön estäminen investointisopimuskiistassa antoi kehitysmaiden koalitiolle uuden roolin entistä vahvempana toimijana kauppajärjestössä. Vaikka OECD-maiden vahva rooli WTO:ssa ei todennäköisesti muutu, kehitysmaiden uusi painoarvo kauppajärjestössä tarkoittaa sitä, että niiden intressit täytyy ottaa huomioon, jos uusia asioita tai sopimuksia halutaan saada kauppajärjestössä menestyksekkäästi neuvoteltua.

Esiselvityksen tavoitteena oli analysoida teollisuuden toimialakohtaisen materiaalitehokkuussopimuksen (MAT-sopimus) toteuttamiseen liittyviä haasteita ja laatia alustava ehdotus toteuttamiskelpoisen sopimuksen periaatteiksi sekä valmistella mahdollisen esimerkkihankkeen toteuttamista. Sopimusjärjestelmää tarkasteltiin erityisesti jätteen synnyn ehkäisyn ohjauskeinona. Selvitys toteutettiin kirjallisuuskatsauksena sekä haastattelemalla keskeisten sidosryhmien edustajia. MAT-sopimus vaikuttaa soveltuvammalta teollisuuden jätteen synnyn ehkäisyyn kuin normiohjaus ja lupaohjaus. Sopimus on voimakkaampi väline kuin tavanomainen informaatio-ohjaus, koska se vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja sitouttaa teollisuutta konkreettisiin tavoitteisiin. Sopimuksen suurimpia vahvuuksia ovat: yrityskohtainen joustavuus, teollisuuden ja viranomaisten kumppanuuden vahvistuminen sekä viranomaisten tietotason karttuminen. Ohjauskeinon riskinä voidaan pitää neuvotellun tavoitetason asettumista liian vaatimattomaksi. Ohjauskeinon täysimittainen käyttöönotto edellyttää myös paljon työtä katselmusjärjestelmän rakentamisessa tavoitteiden sekä indikaattorien sopimisessa. Yritysten motivoimiseksi katselmustoiminnan julkista tukea pidettiin tärkeänä. Kaikki haastatellut asiantuntijat pitivät MAT-sopimusta tavoiteltavana. Suomalainen energiatehokkuussopimuksen malli soveltuu periaatteiltaan myös materiaalitehokkuuteen. Laajalti toivottiin energia- ja materiaalitehokkuuskatselmusten yhteen niveltämistä jollakin aikavälillä. Mahdollinen sopimus olisi luonteeltaan materiaalitehokkuutta ja jätteen synnyn ehkäisyä edistävän dialogin ja jatkuvan parantamisen väline. Siihen ei liitettäisi sanktion uhkaa yritysten tai organisaatioiden tasolla. Toimialatason merkitys olisi MAT-sopimuksessa suurempi kuin energiatehokkuussopimuksessa, sillä materiaalitehostamisen tavoitteet ja mittarit pitäisi räätälöidä toimialakohtaisesti. Määrällisten tavoitteiden lisäksi voitaisiin sopia joistakin tuoteryhmän elinkaareen liittyvistä laadullisista kehittämistavoitteista tai painopisteistä. Materiaalitehokkuutta voidaan parantaa melko nopeasti lisäämällä nykyisten jätteiden hyötykäyttöä ja tuotteistamista sivutuotteiksi. Materiaalien haitallisuus ympäristölle elinkaarensa aikana olisi keskeinen kriteeri, kun valitaan materiaalit, joiden käytön tehostamiselle asetetaan erityisiä tavoitteita. Esiselvityksen perusteella varsinainen MAT-sopimuksen kokeiluhanke on ennenaikaista. MOTIVAn materiaalitehokkuusyksikkö pitää välttämättömänä katselmustyökalujen kehittämistä ennen sopimustoiminnan tarkempaa suunnittelua. Tämän esiselvityksen jatkotoimenpiteenä olisi kuitenkin tarpeen huolehtia siitä, että kehitettävä katselmusmalli ja sen toimialakohtainen soveltaminen ottaa huomioon myös jätteen synnyn ehkäisyn sekä jätteen kierrätyksen edistämistavoitteet. Jätelähtöinen näkökulma pitäisi sisällyttää materiaalitehokkuuden määritelmään ja seurannan indikaattoreihin.