Lisääntynyt tekoälyn hyödyntäminen on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua oikeustieteen saralla. Muun muassa itseohjautuviin autoihin liittyvät sopimuksen ulkopuoliset vastuukysymykset ja algoritmien hyödyntäminen oikeudellisessa päätöksenteossa ovat saaneet tässä keskustelussa paljon huomiota. Tekoälyä hyödynnetään hyvin monipuolisesti muillakin aloilla. Vähemmälle tarkastelulle ovat jääneet tekoälyn hyödyntämisen vaikutukset sopimusoikeuden näkökulmasta. Sähköisen kaupankäynnin lisääntyessä vuosituhannen vaihteessa katsottiin tarpeelliseksi päivittää sitä koskevaa sääntelyä tietyiltä osin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, tuoko tekoälyn hyödyntäminen sellaisia uusia elementtejä digitaalisesti tehtyihin sopimuksiin, joiden vuoksi sopimusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä olisi jälleen aihetta päivittää. Yksi keskeinen tätä hypoteesia puoltava havainto on tekoälyn valmius toimia hyvinkin autonomisesti. Tämä piirre vaikuttaa erottavan tekoälyyn perustuvat sopimukset muista digitaalisista sopimuksista. Ennen sopimusoikeudellisten vaikutusten arviointia tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tekoälyä parhaillaan hyödynnetään sopimuksia tehtäessä. Havaitaan, että tekoälyä hyödynnetään jo nyt varsin monipuolisesti muun muassa sopimusehtojen tarkastamisessa, hinnoittelussa sekä ultranopeassa kaupankäynnissä rahoitusmarkkinoilla. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on arvioida sitä, ovatko olemassa olevat sopimusoikeuden säännöt riittäviä sääntelemään tekoälyn avulla solmittua sopimusta. Arviointi tehdään yllä mainittujen tekoälyn käyttökohteiden pohjalta. Arviointi on rajattu koskemaan Suomen oikeutta ja siinä tarkastellaan neljää sopimusoikeudellista kysymystä, jotka voivat olla ongelmallisia tekoälyn erityispiirteiden vuoksi: - Toteutuuko tahdonilmaisu riittävällä tavalla, kun sopimusta tehtäessä hyödynnetään tekoälyä? - Voidaanko erehdystä koskevia sääntöjä soveltaa, jos tekoäly toimii ennalta arvaamattomalla tavalla? - Miten vilpittömän mielen käsitettä tulisi soveltaa tekoälyn avulla tehtyjen sopimuksien yhteydessä? - Vaikuttaako tekoälyn hyödyntäminen sopimuksen tulkintaan? Tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn rooli sopimuksen teossa vaihtelee paljon. Yksinkertaisimmillaan tekoälyä hyödynnetään apuvälineenä tietyn toiminnon automatisoinnissa. Tekoäly voi myös toimia vaativimmissa sovelluksissa autonomisessa roolissa siten, että älykäs tekoälyyn perustuva sovellus neuvottelee ja toimeenpanee sopimuksen itsenäisesti. Tekoälyn toimiessa autonomisessa roolissa sen erityispiirteiden havaittiin vaikuttavan eniten tässä tutkielmassa tarkasteltuihin sopimusoikeudellisiin kysymyksiin.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Tutkimuksessa perehdytään yhtäältä tulospalkkiojärjestelmiin ja toisaalta allianssisopimusten Hankkeen parhaaksi -ehtoon hyödyntäen funktionaalisen sopimisen teoriaa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on sekä se, mistä näiden järjestelmien ja ehdon vaikuttavuus syntyy, että järjestelmien ja ehdon rajapinta ylemmän toimihenkilön tai johtajan kannalta. Ylempi toimihenkilö tai johtaja ei ole funktionaalisen sopimisen teorian näkökulmasta ulkopuolinen taho suhteessa työnantajansa ja tämän liikekumppaneiden välisiin liikesopimuksiin, vaan hänellä on keskeinen rooli työnantajan sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Oikeusvertailevia menetelmiä hyödyntävä tutkimus sijoittuu työ-, sopimus- ja velvoiteoikeuden toisiaan risteävään välimaastoon ja tarkastelee Suomen ja Australian oikeusjärjestelmien eroja ja yhtäläisyyksiä tulospalkkiojärjestelmien ja allianssisopimusten osalta. Yhteys mainittujen oikeudenalojen välillä on relevantti siksi, että työsopimusta tarkastellaan viime kädessä velvoiteoikeudellisena sopimuksena varsinkin common law -maihin lukeutuvassa Australiassa, mutta myös Suomessa. Tulospalkkiojärjestelmiä ja Hankkeen parhaaksi -ehtoa yhdistää se, että niiden velvoittavuus ei ole perinteisessä sopimus- tai velvoiteoikeudellisessa mielessä yksiselitteistä. Tulospalkkiojärjestelmien tai Hankkeen parhaaksi -ehdon velvoiteoikeudellisesti heikko sitovuus ei kuitenkaan tarkoita, että nämä oikeudelliset konstruktiot olisivat merkitykseltään tyhjiä. Tutkimus osoittaa, että tulospalkkiojärjestelmien vaikuttavuus rakentuu ylemmän toimihenkilön tai johtajan ja työnantajan välisessä suhteessa yhteistyön jatkumisen ja tulevien uramahdollisuuksien turvaamiselle. Hankkeen parhaaksi -ehdon vaikuttavuus allianssihankkeen osapuolten suhteessa rakentuu ennen kaikkea pyrkimykselle varmistaa hankkeen taloudellinen onnistuminen ja tulevat liiketoimintamahdollisuudet. Lisäksi vaikuttavuutta vahvistavat tietynlaiset sopimukselliset interventiot. Osapuolten käyttäytyminen tukee tulospalkkiojärjestelmien ja Hankkeen parhaaksi -ehdon ymmärtämistä nimenomaan sopimuksellisina ja yleisten sopimusvelvoitteiden kuten lojaliteetin ja good faith -velvoitteen heijastusvaikutuksia niihin.

Ammattimaisen joukkueurheilun liiketoimina piirissä solmituilla kilpailuoikeuden vastaisilla niin kutsutuilla herrasmiessopimuksilla voi olla tuntuvia vaikutuksia rajoitukseen osallistuneille elinkeinonharjoittajille. Vaikutukset voidaan jakaa julkisoikeudellisiin ja yksityisoikeudellisiin vaikutuksiin, joista tutkielmassa ensiksi mainitun osalta käsitellään erityisesti hallinnollisena sanktioina toimivaa seuraamusmaksua. Yksityisoikeudellista puolta tutkielmassa edustaa pätemättömyysseuraamus, sekä kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus. Näihin vaikutuksiin liittyy suhteellisen tuoreita lainsäädäntömuutoksia, joiden tarkoituksena on Euroopan unionin kilpailuoikeudellisten tavoitteiden tehokas toteutuminen. Näitä muutoksia tarkastellaan tutkielmassa erityisesti urheilun liiketoiminnan toimijoiden kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan lähemmin sitä, miten urheilun erityispiirteet voidaan mahdollisesti huomioida kilpailuoikeudellisessa harkinnassa. Tutkielma käsittelee myös poikkeusperusteita, joilla menettely voi jäädä kilpailuoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle. Tutkielma käsittelee myös kysymystä siitä, voiko sillä seikalla, että rajoitus on solmittu juuri herrasmiessopimuksella, olla vaikutusta asian arvioinnin kannalta. Tutkielmassa havaitaan tarkasteltujen herrasmiessopimuksen olevan yleensä jo luonteeltaan kilpailulainsäädännön taikka hyvän tavan vastaisia, jolloin poikkeussäännöstön soveltuminen muodostuu yksittäistapauksissa yleensä hankalaksi. Tällöin etenkin riski kasvaneista taloudellisista seuraamuksista voi aktualisoitua urheilun liiketoiminnan piirissä toimiville toimijoille.

Tämän tutkielman tavoitteena on lainopillisin keinoin selventää ja vertailla rakennusalan konsultin vastuita – erityisesti konsultin huolellisuusvelvoitetta ja sen laiminlyönnin seurauksia – sopimuksissa, jotka pohjautuvat konsulttitoiminnan yleisiin sopimusehtoihin KSE 2013 (jatkossa KSE-ehdot) tai FIDIC:n laatimiin vuoden 2017 Client/Consultant Model Services Agreement -ehtoihin (jatkossa FIDIC-ehdot). Tutkielman alussa käsitellään kontekstin ymmärtämiseksi konsultin vahingonkorvausvastuun lähtökohtia. Koska konsultin sopimusvastuu edellyttää muun ohella sopimusrikkomusta, tarkastellaan ensiksi konsultin suoritusvelvollisuutta. Konsultin velvoitteet ovat pääsääntöisesti toimintavelvoitteita, jolloin konsultin toimiessa huolellisesti ei korvausvelvollisuutta lähtökohtaisesti synny, vaikka tilaajan tulostavoitteet jäisivät täyttymättä. Toisin sanoen vastuu edellyttää huolellisuusvelvoitteen rikkomista joko toiminnan tai laiminlyönnin kautta. Tilanne on kuitenkin toinen, jos osapuolet ovat sopineet tulosvelvoitteesta, jolloin konsultti on sitoutunut huolellisen toiminnan sijaan tietyn tuloksen saavuttamiseen. Mikäli sovittu tulos jää saavuttamatta, eikä konsultti voi osoittaa tuloksen saavuttamatta jäämisen aiheutuneen tästä riippumattomasta syystä, on konsultti vastuussa sopimusrikkomuksesta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuitenkin lähtökohtaisesti vain tilanteita, joissa konsultti on sitoutunut huolelliseen toimintaan, jolloin konsultin vastuu on tuottamuksesta riippuvaista ekskulpaatiovastuuta. Huolellisuusvelvoitteen sisältö on siten merkityksellinen konsultin vastuun kannalta. Oikeuskirjallisuudessa konsultin katsotaan toimineen huolellisesti toimiessaan tilaajan etua edistäen tätä velvoittavien toimintaohjeiden mukaisesti tai niiden puuttuessa siten kuin huolellinen konsultti olisi vastaavassa tilanteessa toiminut edellyttäen, että toiminta voidaan katsoa yleisesti hyväksytyksi ja toiminnassa otetut riskit ovat perusteltuja. Lisäksi tämän tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät huolellisuusvelvoitetta täsmentäviä määräyksiä. Ne eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea oikeuskirjallisuudessa esitetystä huolellisuusvelvoitteesta, vaan ennemmin täsmentävät sitä. Myöskään tutkimuksen kohteena oleviin sopimusehtoihin sisältyvissä huolellisuusvelvoitteissa ei ole merkittäviä eroja. Toisin sanoen on perusteltua olettaa, että menettely, joka KSE-ehtojen nojalla katsotaan huolellisuusvelvoitteen laiminlyönniksi, katsotaan tällaiseksi myös FIDIC-ehtoihin perustuvissa sopimuksissa – ja päinvastoin. Eräs huomionarvoinen asia on kuitenkin se, miten ehdoissa lähestytään konsultilta vaadittavaa huolellisuutta. KSE-ehdoissa huolellisuusvelvoite on muotoiltu velvoitteena, jonka mukaan ”(k)onsultin tulee asiantuntijana suorittaa saamansa tehtävä sen edellyttämällä ammattitaidolla objektiivisesti ja hyvää teknistä tapaa noudattaen sekä ottaen huomioon yhteisesti asetetut tavoitteet”. FIDIC-ehdoissa huolellisuusvelvoitetta sen sijaan lähestytään vastuuta rajoittavasti, sillä ehtojen mukaan ”-- the Consultant shall have no other responsibility than to exercise the reasonable skill, care and diligence to be expected from a consultant experienced in the provision of such services for projects of similar size, nature and complexity”. Tällä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta konsultin huolellisuuden arvioinnissa. Todettakoon myös, että huolellisuutta on aina arvioitava tapauskohtaisesti, sillä konsultilta vaadittuun huolellisuuteen vaikuttavat myös käsillä olevat olosuhteet, kuten konsultin rooli ja tämän suoritusvelvollisuus. Jotta konsultin vastuusta saadaan riittävä kokonaiskuva, ei riitä, että tarkastellaan vain konsultilta edellytettyä huolellisuutta, vaan merkityksellistä on myös se, millaisia seurauksia huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnillä on. Lähtökohtaisesti osapuoli on vastuussa toiselle kaikista huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnistä aiheutuneista vahingoista. Tyypillisesti tätä korvausvastuuta pyritään rajoittamaan erilaisin vastuunrajoitusehdoin, minkä vuoksi myös tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät osapuolten vastuita rajoittavia ehtoja. Nämä ehtoihin sisältyvät vastuunrajoitukset muistuttavat kuitenkin pitkälti toisiaan. Ensinnäkin korvattavat vahingot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan. Eroavaisuuksia on kuitenkin vahingonkorvausvastuun ulkopuolelle rajattujen välillisten vahinkojen määrittelyissä. Ehdoissa esitetyt listaukset eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, joten on perusteltua olettaa, että välilliset vahingot määräytyvät pääpiirteittään samalla tavalla riippumatta siitä, kumpia ehtoja sopimukseen sovelletaan. Toinen eroavaisuus liittyy urakoitsijan virheisiin. Todettakoon, että konsultin vastuu tällaisista vahingoista riippuu niin konsultin roolista kuin tämän suoritusvelvollisuudesta. Esimerkiksi FIDIC-ehdoissa vastuu kolmannen osapuolen vahingoista edellyttää tästä sopimista. Siten konsultin vastuu kolmannen osapuolen vahingoista ei koske kaikkia toimeksiantoja, vaan usein vastuu koskee konsulttia tämän toimiessa valvojana. Tällöin konsultti on lähtökohtaisesti vastuussa sellaisista urakoitsijan virheistä, jotka ovat seurausta konsultin omasta sopimusrikkomuksesta. Vastuu urakoitsijan virheistä voi kuitenkin olla rajatumpi FIDIC-ehdoissa, sillä FIDIC-ehdoissa täsmennetään, että konsultti ei ole vastuussa esimerkiksi urakoitsijan työskentelytavoista tai -menetelmistä eikä toimien turvallisuudesta tai riittävyydestä. KSE-ehtoja koskevassa oikeuskäytännössä konsultin on sen sijaan katsottu olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä, jos tämä on toiminut vastoin työselitystä. FIDIC-ehtoihin pohjautuvissa sopimuksissa konsultin kuitenkin voitaneen katsoa olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä ja muusta edellä esitetystä, jos urakoitsijan toiminta on sellaista, johon ammattitaitoisen konsultin tulisi puuttua, joten tosiasiallinen ero ei liene merkittävä. Käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen osalta ehdot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan, vaikkakin myös niissä on eroja: toisin kuin KSE-ehdot, FIDIC-ehdot eivät pääsääntöisesti salli suorituksesta pidättäytymistä tai tunne osapuolen pidätysoikeutta. Yksi merkittävä eroavaisuus liittyy myös viivästyksen korvaamiseen: KSE-ehdoissa lähtökohtana on toimeksiannon arvoon sidottu korvaus, kun taas FIDIC-ehdot eivät tunne etukäteen sovittuja sopimussakkoja, vaan korvaus määräytyy tosiasiallisen vahingon mukaan. Merkittävin ero huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin seurauksia koskien liittyy kuitenkin vahingonkorvauksen systematiikkaan, sillä toisin kuin KSE-ehdoissa, FIDIC-ehdoissa monet vastuun laajuuteen liittyvät seikat, kuten vastuun kesto ja enimmäismäärä, sovitaan tapauskohtaisesti. Siten sitä, kummassa konsultin vastuu on ankarampi, ei voi yleisesti määrittää.

Loyalty in Licensing Agreements The purpose of the dissertation is to analyse the impact of the principle of loyalty on licensing agreements from the viewpoint of Finnish law using the traditional legal method (Rechtsdogmatik) combined with empirical data in the form of licensing agreements. The need for good licensing agreements is crucial. One should avoid mechanical and stereotyped agreements in favour of more conscious and goal-oriented ones. When the parties' will and goals have been made clear, the drafting technique should be chosen accordingly. The importance of the principle of loyalty in the interpretation of licensing agreements varies according to their degree of relationality. This is a concept originating in the relational contract theory, more precisely Ian Macneil's spectrum of contracts, where contracts can be placed on an axis according to their degree of relationality. In the dissertation different factors are used to conclude whether the licensing agreement at hand is to be placed on the axis closer to the transactional pole or closer to the relational pole. A conclusion of the dissertation is that few licensing agreements can be placed so close to the transactional pole, that the principle of loyalty lacks importance altogether. The impact of the principle of loyalty the main focus of which is on fostering the contracting parties to behave in accordance with best practices, not for example on altering contract terms is analysed in different situations where the parties' interests typically collide. These situations are discussed from the point of view of three patent and knowhow licensing agreements that differ as to their degree of relationality. A balance needs to be struck between freedom of contract and relational needs. Especially when interpreting more modern licensing agreements, one should not focus on the written document alone, as is often recommended in the literature on Nordic intellectual property law. Neither is the principle of caveat emptor a proper starting point. Moreover, where the parties are of equal bargaining power, one should not assume that the grants in licensing agreements are to be interpreted narrowly. Focus in the interpretation should instead be on the entirety of the circumstances.

Software as a Service (SaaS) eli tietokoneohjelmiston tarjoaminen palveluna internetin välityksellä on vallannut IT-alan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Yhä enenevämpi osuus yritysten elintärkeistä toiminnoista, kuten laskutus, kirjanpito ja varastonhallinta toteutetaan erilaisilla ohjelmistopalveluilla. Suomessa suurista yrityksistä 97 % käytti pilvipalveluita vuonna 2022. Kuluttajansuojalakiin (38/1978) lisättiin 1.1.2022 voimaan tullut pilvipalvelusopimuksiakin koskeva 5 a luku, jolla pantiin täytäntöön EU:n digisopimusdirektiivi (2019/770). Yritysten välisiä pilvipalvelusopimuksia ei sen sijaan säännellä lailla, kuten ei palvelusopimuksia yleensä muutoinkaan. SaaS-sopimuksista ei juuri ole myöskään korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopin metodeja hyödyntämällä, mihin ohjelmistopalvelun laatua koskeviin velvoitteisiin ohjelmistotoimittaja sitoutuu kaupallisessa SaaS-sopimuksessa. Huomiota kiinnitetään erityisesti ohjelmiston laatuvaatimuksiin sekä toimittajan velvollisuuteen pitää ohjelmistopalvelu tilaajan saatavilla. Lainsäädännön ja oikeuskäytännön puuttuessa on tukeuduttava sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin ja oppeihin. Tärkeä kysymys on, missä määrin kaupallisten ohjelmistopalvelujen laatuvirheitä koskeviin oikeuskysymyksiin voidaan johtaa vastauksia kuluttajansuojalaista ja kauppalaista (355/1987). Tutkielman alussa pyritään hahmottamaan SaaS-sopimusten oikeudellisia erityispiirteitä, joilla on vaikutusta laatuvelvoitteiden määrittelyssä. SaaS-sopimukset ovat yleensä vakiomuotoisia sopimuksia, jotka perustuvat valmisohjelmiston tarjoamiseen usealle asiakkaalle. Ennen kaikkea SaaS-sopimusta on arvioitava palvelusopimuksena, jossa toimittajan päävelvoitteena on ohjelmistopalvelun pitäminen tilaajan saatavilla.

Elinkaarimallin eli rakennushankkeen, jossa valittu palveluntuottaja vastaa rakennettavan kohteen suunnittelusta, toteutuksesta, sekä ylläpidosta jopa kymmenien vuosien mittaisen sopimusajan, suosio on kasvanut merkittävästi viime aikoina. Elinkaarimallin vastuukysymyksiä ei kuitenkaan ole oikeuskirjallisuudessa juuri tutkittu. Tutkimuksessa selvitetään palveluntuottajan virhevastuun sisältöä ja kestoa erityisesti verrattuna perinteiseen rakennusurakkaan, johon sovelletaan rakennusalan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Vastuuta verrataan sekä rakennusurakkaan, jossa tilaaja vastaa kohteen rakennuttamisesta ja suunnittelusta sekä toisaalta KVR-urakkaan, jossa urakoitsijan vastuulla on rakentamisen lisäksi kohteen suunnittelu ja kokonaiskoordinointi. Elinkaarisopimuksista tutkimukseen sisältyy sekä tilaajan järjestämällä rahoituksella toteutettavat että yksityisrahoitteiset PPP-mallit, joissa investointikustannusten rahoittaminen on siirretty palveluntuottajan vastuulle. Tutkimuksen metodina käytettiin argumentaatiota kehittelevää lainoppia, jossa pyritään selvittämään argumentaatioon vaikuttavia seikkoja, kehittämän argumentteja eri tulkintavaihtojen puolesta ja niitä vastaan sekä suhteuttamaan argumentteja toisiinsa. Metodiin sisältyy myös edellä kuvattu vertaileva elementti perinteiseen rakennusurakkaan. Tutkimus aloitetaan tarkastelemalla rakennusurakan ja elinkaarisopimuksen pääpiirteitä, julkis- ja yksityisrahoitteisen elinkaarisopimuksen eroja sekä tarkasteltujen sopimusten vastuun arviointiin erityisesti vaikuttavia sopimusoikeudellisia argumentteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että elinkaari- että rakennusurakkasopimusten arvioinnissa vaikuttavat hyvin samankaltaiset argumentit: lojaliteetti- ja myötävaikutusvelvollisuudet sekä osapuolille asetettavat korkeat asiantuntemusvaatimukset. Yksityiskohtaisen säädöspohjan puuttumisen vuoksi sopimusten arvioinnissa jää sijaa myös reaaliargumenteille. Tällaisena voidaan etenkin elinkaarisopimukissa nähdä pyrkimys optimaaliseen riskinjakoon. Kolmannessa jaksossa tarkastellaan sitä, milloin suoritus katsotaan virheellisesti. Tässä hyödynnetään kauppaoikeudesta peräisin olevaa niin sanottua vastaavuusteoriaa, jonka mukaisesti lailla sääntelemättömässä sopimuksessa virheen olemassaolo riippuu ensisijaisesti siitä, mitä sopimuksessa on suorituksesta sovittu. Jaksossa havaitaan, ettei elinkaarisopimuksessa asetettu vaatimustaso välttämättä oikeudellisesti tarkasteltuna merkittävästi eroa perinteisestä KVR-urakassa asetetusta vaatimustasosta. Vaatimukset on pääsääntöisesti ilmaistu tulosperusteisina toimivuusvaatimuksina. Sopimuksen vaietessa huomiota on kiinnitettävä myös hyvään rakennustapaan. Vastaavasti vastuun arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota virheen toleranssirajaan ja vastuuta voi vähentää tilaajan määräykset sekä hyväksynnät. Tosiasiallisesti elinkaarisopimuksen pitkä vastuu voi kuitenkin kannustaa palveluntuottajaa toimittamaan kestävämmät ja kokonaistaloudellisemmat ratkaisut, joissa on huomioitu myös ylläpitokustannusten optimointi. Neljännessä jaksossa pureudutaan rakennusurakka- ja elinkaarisopimusten eroihin virheen määräytymishetkessä ja vastuun kestossa. Vastuun keston osalta ero perinteisessä rakennusurakassa ja elinkaarisopimuksessa onkin huomattavia eroja. Siinä missä perinteisen rakennusurakan virhevastuun arvioinnin kannalta relevantti hetki on rakennusurakan vastaanottotarkastus ja YSE 1998 mukaisen kaksivuotisen takuuvastuun piiristä on rajattu normaalista kulumisesta, virheellisestä käytöstä, huollon laiminlyönnistä tai vahingon teosta johtuvat puutteet sekä virheet, jotka olisi vastaanottotarkastuksessa tullut havaita, elinkaarisopimuksessa suorituksen virheettömyyttä on arvioitava jatkuvasti sopimuskohteen ylläpitoaikana, jolloin palveluntuottajalla on kestovelvoite pitää sopimuskohteen olosuhteet jatkuvasti sopimuksen mukaisessa kunnossa. Elinkaarisopimuksissa palveluntuottaja vastaa myös kohteen kulumisesta sekä huollon laiminlyönnistä, mutta vastuuta vahingonteosta ja virheellisestä käytöstä voi olla jaettu. Myös elinkaarisopimuksessa voi kuitenkin olla merkitystä sillä, mikäli virhe on ollut havaittavissa kohteen vastaanottotarkastuksessa, eikä tästä ole vastaanottotarkastuksessa reklamoitu.

Tutkielmassa tarkastellaan pilvipalvelun toimittajan palveluun kohdistuvan muutosoikeuden pidättävän sopimusehdon rajoja. Tutkielmassa esitetyt huomiot koskevat pääosin SaaS mallia. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita yksipuolista muutosoikeutta koskevaa sopimusehtoa ja erityisesti sitä, millä tavalla sopimusoikeudelliset säännöt voivat rajoittaa sen sisältöä ja käyttöä pilvipalvelusopimuksissa. Muutosoikeuden pidättävää ehtoa käsitellään siten osana laajempaa IT-oikeudellista kenttää huomioiden pilvipalvelusopimusten omat erityispiirteet. Tällaisiksi muutosoikeuden kannalta relevanteiksi erityispiirteiksi on tutkielmassa hahmotettu muun muassa pilvipalvelusopimusten ominainen sopimusrakenne, vakioehtoihin perustuminen, kestosopimussuhde, luonne vakioituna palveluna sekä sopimuksiin kytketty muutosmekanismi. Palvelusopimukset ovat Suomessa pääosin sääntelemättömiä ja siksi niitä koskevat tulkintakannanotot on välttämätöntä perustaa oikeuskirjallisuudessa- ja käytännössä kehitettyihin sopimusehtojen tulkintaoppeihin. Tarkasteluun on otettu mukaan netissä saatavilla olevia toimittajien vakioehtoja sekä IT 2018 ETP että JIT 2015 liitteen 8 mukaiset ehdot. Yksipuolisen muutosoikeuden perustavan ehdon on nähty muodostavan uhan sopimusten sitovuudelle sekä sopimuksella vakiinnutetulle riskienjaolle. Toisaalta tällainen muutosoikeus nähdään modernimmassa sopimusmalliajattelussa myös perusteltuna tapana varautua tuleviin olosuhteiden muutoksiin. Tutkielmassa käsitellään näitä vastakkaisia kantoja reflektoiden niihin liittyvä argumentteja pilvipalvelusopimusten ja niihin sisällytettävän palvelun muutosmekanismin erityispiirteisiin. Alan ehtokäytännön perusteella on selvää, että muutosoikeuden pidättävä ehto on pilvipalvelusopimuksissa pääsääntö. Lisäksi ehtoja on tyypillisesti rajattu joko sisällöltään, menettelyltään tai vaikutuksiltaan. Myös laajemmin muotoiltuja ehtoja tosin löytyy eikä muutosmekanismia kyetäkään muotoilemaan täsmällisesti. Ehdot tyypillisesti sallivatkin toimittajalle suhteellisen laajan harkintavallan palvelun muutoksissa, muutoksia koskevien ilmoitusten tekemisessä sekä muutosten seurauksena myönnettävässä irtisanomisajassa. Tutkielmassa on valittu pilvipalvelusopimusten erityispiirteiden perusteella käsittelyyn muutosoikeutta mahdollisesti rajaavina tulkintasääntöinä epäselvyyssääntö, suppea tulkinta sekä kohtuussääntö. Näiden lisäksi muutosoikeutta koskevan ehdon rajoja lähestytään oikeustoimilain 36 §:n kohtuuttomuusarvioinnin näkökulmasta. Yksipuolisen muutosoikeuden pidättävään sopimusehtoon liittyy piirteitä, joiden vuoksi se voi olla alttiimpi sitä rajaaville tulkinnoille tai sovittelulle. Yksiselitteistä vastausta muutosoikeuden rajoille on mahdotonta antaa, eikä kaikkia sitä mahdollisesti rajaavia sääntöjä ole mahdollista käsitellä. Tutkielmassa kuitenkin argumentoidaan, että tällainen sopimusvapauden puitteissa sovittu muutosoikeutta koskeva ehto on lähtökohtaisesti pätevä sanamuotonsa mukaisesti, vaikka sille voidaan johtaa tiettyjä sopimusoikeudellisia rajoja. Käytännön sopimustekniikan tasolla asiakkaiden tulee varmistua siitä, että IT-arkkitehtuurin vaatimukset ja riskit heijastuvat niitä koskeviin sopimuksiin. Tämä tarkoittaa pilvipalveluissa sitä, että asiakkaan tulee sopimukseen perustuen saada tieto tunnistetuista riskin aktivoivista muutoksista riittävän ajoissa arvioidakseen omaa reagointia tulevaan muutokseen. Toistaiseksi sopimusoikeuden uudet ajattelumallit ovat taipuneet hyvin nopeasti kehittyvällä informaatioteknologian alalla ilmenneisiin kehityssuuntiin. Toisaalta palveluihin perustuvan liiketoimintamallin yleistyessä riskinä on, että muutosoikeuden pidättävät ehdot kasvattavat suosiotaan. Tällöin myös muilla aloilla, missä ei ole yhtä vahvoja reaalisia argumentteja muutosoikeuden puolesta, voidaan törmätä sopimusoikeudellisiin ongelmiin.

Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.