Browsing by Subject "sopimusoikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Svinhufvud, Kristina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Lisääntynyt tekoälyn hyödyntäminen on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua oikeustieteen saralla. Muun muassa itseohjautuviin autoihin liittyvät sopimuksen ulkopuoliset vastuukysymykset ja algoritmien hyödyntäminen oikeudellisessa päätöksenteossa ovat saaneet tässä keskustelussa paljon huomiota. Tekoälyä hyödynnetään hyvin monipuolisesti muillakin aloilla. Vähemmälle tarkastelulle ovat jääneet tekoälyn hyödyntämisen vaikutukset sopimusoikeuden näkökulmasta. Sähköisen kaupankäynnin lisääntyessä vuosituhannen vaihteessa katsottiin tarpeelliseksi päivittää sitä koskevaa sääntelyä tietyiltä osin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, tuoko tekoälyn hyödyntäminen sellaisia uusia elementtejä digitaalisesti tehtyihin sopimuksiin, joiden vuoksi sopimusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä olisi jälleen aihetta päivittää. Yksi keskeinen tätä hypoteesia puoltava havainto on tekoälyn valmius toimia hyvinkin autonomisesti. Tämä piirre vaikuttaa erottavan tekoälyyn perustuvat sopimukset muista digitaalisista sopimuksista. Ennen sopimusoikeudellisten vaikutusten arviointia tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tekoälyä parhaillaan hyödynnetään sopimuksia tehtäessä. Havaitaan, että tekoälyä hyödynnetään jo nyt varsin monipuolisesti muun muassa sopimusehtojen tarkastamisessa, hinnoittelussa sekä ultranopeassa kaupankäynnissä rahoitusmarkkinoilla. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on arvioida sitä, ovatko olemassa olevat sopimusoikeuden säännöt riittäviä sääntelemään tekoälyn avulla solmittua sopimusta. Arviointi tehdään yllä mainittujen tekoälyn käyttökohteiden pohjalta. Arviointi on rajattu koskemaan Suomen oikeutta ja siinä tarkastellaan neljää sopimusoikeudellista kysymystä, jotka voivat olla ongelmallisia tekoälyn erityispiirteiden vuoksi: - Toteutuuko tahdonilmaisu riittävällä tavalla, kun sopimusta tehtäessä hyödynnetään tekoälyä? - Voidaanko erehdystä koskevia sääntöjä soveltaa, jos tekoäly toimii ennalta arvaamattomalla tavalla? - Miten vilpittömän mielen käsitettä tulisi soveltaa tekoälyn avulla tehtyjen sopimuksien yhteydessä? - Vaikuttaako tekoälyn hyödyntäminen sopimuksen tulkintaan? Tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn rooli sopimuksen teossa vaihtelee paljon. Yksinkertaisimmillaan tekoälyä hyödynnetään apuvälineenä tietyn toiminnon automatisoinnissa. Tekoäly voi myös toimia vaativimmissa sovelluksissa autonomisessa roolissa siten, että älykäs tekoälyyn perustuva sovellus neuvottelee ja toimeenpanee sopimuksen itsenäisesti. Tekoälyn toimiessa autonomisessa roolissa sen erityispiirteiden havaittiin vaikuttavan eniten tässä tutkielmassa tarkasteltuihin sopimusoikeudellisiin kysymyksiin.
  • Kihlström, Iiris (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan vakuutusehtojen epäselvyyttä, siitä aiheutuvia ongelmatilanteita sekä keinoja puuttua epäselvien ehtojen laadintaan. Pääteesi on se, että vakuutusehtojen tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä. Tätä perustelee niin kuluttajansuoja kuin yleinen sopimuskäytäntö ja hyvä vakuutustapa. Epäselvien ehtojen laadinta on sanktioitu lainsäädännössä. Käytännössä vakuutusehtoihin liittyy edelleen paljon epätietoisuutta, vaikeita termejä ja monimutkaisia ehtoja. Vakuutusehdot ovat osa vakuutussopimusta ja ne määrittävät vakuutustuotteen sisällön. Vakuutusehdoista aiheutuu kuitenkin haittoja yksittäisen vakuutuksen hakijan kannalta. Niiden epäselvyys vaikeuttaa vakuutukseen tutustumista ja vakuutuksen vertailua. Vakuutuksenottaja ei tällöin välttämättä tiedä, mitä vakuutus oikeastaan sisältää. Näihin ongelmiin tulisi puuttua ja keino poistaa vakuutusehtoihin liittyvää epäselvyyttä on laatia vakuutusehdot uudelleen niin, että ehtojen muotoiluun kiinnitetään erityistä huomiota. Oikeudellista muotoilua eli legal designin metodeita käyttämällä vakuutusehtojen rakennetta ja ymmärrettävyyttä saisi parannettua huomattavasti. Uudelleenmuotoilua perustelisi niin kuluttajansuoja kuin hyvä vakuutustapa. Myös lainsäädännöstä on saatavissa normatiivista tukea, sillä sopimusehtodirektiivissä edellytetään, että sopimusehdot laaditaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Vakuutussopimuslaki sekä kuluttajansuojalaki tarjoavat kuluttajavakuutuksenottajalle pakottava suojaa niin vakuutusten markkinointiin ja vakuutusehtoista tiedottamisen kannalta. Vakuutussopimuslakiin on kirjattu laajoja tiedonantovelvollisuuksia epäselvyyden ja epätietoisuuden poistamiseksi. Monet oikeustapaukset liittyvätkin kysymykseen vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä. Tiedonantovelvollisuuden merkityksen kasvaessa entisestään herääkin kysymys, miten se vaikuttaa epäselvien vakuutusehtojen tulkintaan. Laaja tiedonantovelvollisuus tarkoittaa parempaa oikeussuojaa, mutta se myös velvoittaa kuluttajaa tutustumaan annettuihin tietoihin vakuutusta otettaessa. Mikäli vakuutuksenottajalle on nimenomaisesti informoitu esimerkiksi rajoitusehtojen sisällöstä, ei tämä voi enää vedota ehtoa koskevaan epäselvyyteen jälkikäteen. Vakuutuk-senantajan tiedonantovelvollisuuksilla on epäselvyyden poistava vaikutus yksittäisen vakuutussopimuksen osalta. Epäselvyys voidaan ratkaista myös tulkinnalla. Sanamuodonmukaista tulkintaa voidaan pitää lähtökohtana, ja jos epäselvyys ei ole ratkaistavissa pelkästään sen perusteella, tulee epäselvyys ratkaista epäselvyyssäännön nojalla. Epäselvyyssääntöön liittyy tulkinnanvaraisuutta, eikä sen sisältö ole tarkkarajainen. Sitä ei olekaan sovellettu ainoana tulkintasääntönä epäselvyystilanteissa. Muina tulkintatapoina epäselvyyden osalta on korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä mainittu niin vahingosta hyötymisen estävä ajattelu sekä objektiivinen tulkinta. Kohtuuttomuuden osalta vakuutusehtojen sovitteluvaatimus on korkeimmassa oikeudessa hyväksytty että hylätty. Kohtuuttomuutta koskevat ratkaisut ovat yksittäistapauksia, mutta niiden perusteluista on löydettävissä samankaltaisuuksia. Ratkaisuissa on tuotu esiin rajoitusehdon vaikutus vakuutuksenottajan vastuuseen ja sen kautta vakuutuksen hintaan ja saatavuuteen. Korkeimman oikeuden mukaan sovittelu tällaisessa tapauksessa, jossa vakuutusturva laajenisi yli sen mistä on sovittu, tulee suhtautua pidättyväisesti. Samaa perustelutapaa on noudatettu myös Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännössä.
  • Islander, Teemu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.
  • Sara, Aronen (Helsingin yliopisto, 2021)
    Viime vuosien aikana yritykset ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin yrityskauppojen yhteydessä. Kilpailuoikeudellisilla vastuuriskeillä tarkoitetaan riskejä kilpailulainsäädännön rikkomisesta seuraavista mahdollisista yksityisoikeudellisista, julkisoikeudellisista ja muista seuraamuksista. Kilpailuoikeudellisille vastuuriskeille on tyypillistä, että ne voivat nousta taloudelliselta arvoltaan moninkertaisiksi verrattuna muihin yrityskauppariskeihin. Lisäksi kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin tyypillisesti sisältyy liiketoimintaa haittaavia kielteisiä maine- ja yritysvastuuhaittoja sekä pitkäkestoisia viranomais- ja tuomioistuinprosesseja. Kilpailuoikeudellisten vastuiden erityispiirteistä johtuen kilpailuoikeudellisten vastuuriskien selvittäminen ja hallinta korostuukin yrityskauppaprosessissa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeuteen perustuvia vastuuriskejä yrityskaupassa huomioon otettavana seikkana erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää, miten kilpailuoikeudellista riskejä voidaan jakaa yrityskaupoissa järkevällä tavalla ottaen erityisesti huomioon markkinoiden toimintaedellytykset ja elinkeinovapauden suojaamisen. Tutkielmassa sekoittuvat niin sopimusoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset kuin liikejuridiset näkökohdat. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millä perusteilla kilpailuoikeudellinen vastuu voi siirtyä yrityskaupan myötä ostajalle ja kuka vastaa kilpailurikkomuksesta, joka on jatkunut yrityskaupan jälkeen. Tarkastelussa otetaan huomioon kilpailuoikeudellisten vastuiden siirtymisen osalta EU:n tuomioistuimen kilpailuoikeuskäytännössä syntyneet kilpailuoikeudelliset seuraanto-opit: oikeudellinen seuraanto ja taloudellinen seuraanto. Lisäksi yrityskaupan jälkeen tehdyn tai jatketun kilpailurikkomuksen osalta tarkastelussa otetaan huomioon henkilökohtaisen vastuun periaate ja emoyhtiön vastuu tytäryhtiönsä kilpailurikkomuksista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää mikä oikeudellinen merkitys kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamisella on ostajalle. Kilpailuoikeudellisella due diligence -tarkastuksella tarkoitetaan tarkastusta, jonka tavoitteena on hallita ja pienentää ostajan kilpailuoikeudellisiin vastuisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja liiketoiminnallisia riskejä. Tarkastelussa otetaan huomioon ennakkotarkastuksen sisältöön ja laajuuteen vaikuttavia seikkoja, kuten kohdeyhtiön kilpailuoikeudellinen riskiprofiili. Kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamiseen liittyy myös olennainen kysymys siitä, miten ostaja ja tämän nimeämät oikeudelliset neuvonantajat pystyvät selvittämään liittyykö kohdeyhtiön toimintaan riskiä mahdollisista kilpailurikkomuksista. Tarkastuksessa on tyypillisesti rajatut resurssit, materiaali ja aika, jolloin ostajan on käytännössä hyvin vaikeaa tunnistaa kohdeyhtiön kilpailurikkomuksia. Vaikeutta lisää myös kilpailurikkomuksen selvittämiseen liittyvät oikeustaloustieteelliset seikat. Tarkastelussa pyritään myös selvittämään, miten ostajan riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista voidaan pienentää sopimusoikeudellisin riskienhallintakeinoin kaupantekovaiheessa sekä muilla toimilla kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen, ja ovatko yritysten käytössä olevat riskienhallintakeinot riittäviä ja tarpeeksi tehokkaita erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaankin sopimusoikeudellisia riskienhallintakeinoja kilpailuoikeudellisten vastuuriskien näkökulmasta. Ostajan näkökulmasta kilpailuoikeudellisten vastuuriskien keskeisimpinä sopimusoikeudellisina riskienhallintakeinoina on pidettävä tuntemattomien riskien osalta myyjän antamia vakuuksia (representations and warranties) ja tunnistettujen riskien osalta myyjän antamia erityisiä vastuusitoumuksia (specific indemnity). Tutkielmassa arvioidaan ja vertaillaan näiden sopimusehtojen tuomaa turvaa ostajan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan miten ostaja voi pienentää riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen.
  • Niesniemi, Heli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tavoitteena on lainopillisin keinoin selventää ja vertailla rakennusalan konsultin vastuita – erityisesti konsultin huolellisuusvelvoitetta ja sen laiminlyönnin seurauksia – sopimuksissa, jotka pohjautuvat konsulttitoiminnan yleisiin sopimusehtoihin KSE 2013 (jatkossa KSE-ehdot) tai FIDIC:n laatimiin vuoden 2017 Client/Consultant Model Services Agreement -ehtoihin (jatkossa FIDIC-ehdot). Tutkielman alussa käsitellään kontekstin ymmärtämiseksi konsultin vahingonkorvausvastuun lähtökohtia. Koska konsultin sopimusvastuu edellyttää muun ohella sopimusrikkomusta, tarkastellaan ensiksi konsultin suoritusvelvollisuutta. Konsultin velvoitteet ovat pääsääntöisesti toimintavelvoitteita, jolloin konsultin toimiessa huolellisesti ei korvausvelvollisuutta lähtökohtaisesti synny, vaikka tilaajan tulostavoitteet jäisivät täyttymättä. Toisin sanoen vastuu edellyttää huolellisuusvelvoitteen rikkomista joko toiminnan tai laiminlyönnin kautta. Tilanne on kuitenkin toinen, jos osapuolet ovat sopineet tulosvelvoitteesta, jolloin konsultti on sitoutunut huolellisen toiminnan sijaan tietyn tuloksen saavuttamiseen. Mikäli sovittu tulos jää saavuttamatta, eikä konsultti voi osoittaa tuloksen saavuttamatta jäämisen aiheutuneen tästä riippumattomasta syystä, on konsultti vastuussa sopimusrikkomuksesta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuitenkin lähtökohtaisesti vain tilanteita, joissa konsultti on sitoutunut huolelliseen toimintaan, jolloin konsultin vastuu on tuottamuksesta riippuvaista ekskulpaatiovastuuta. Huolellisuusvelvoitteen sisältö on siten merkityksellinen konsultin vastuun kannalta. Oikeuskirjallisuudessa konsultin katsotaan toimineen huolellisesti toimiessaan tilaajan etua edistäen tätä velvoittavien toimintaohjeiden mukaisesti tai niiden puuttuessa siten kuin huolellinen konsultti olisi vastaavassa tilanteessa toiminut edellyttäen, että toiminta voidaan katsoa yleisesti hyväksytyksi ja toiminnassa otetut riskit ovat perusteltuja. Lisäksi tämän tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät huolellisuusvelvoitetta täsmentäviä määräyksiä. Ne eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea oikeuskirjallisuudessa esitetystä huolellisuusvelvoitteesta, vaan ennemmin täsmentävät sitä. Myöskään tutkimuksen kohteena oleviin sopimusehtoihin sisältyvissä huolellisuusvelvoitteissa ei ole merkittäviä eroja. Toisin sanoen on perusteltua olettaa, että menettely, joka KSE-ehtojen nojalla katsotaan huolellisuusvelvoitteen laiminlyönniksi, katsotaan tällaiseksi myös FIDIC-ehtoihin perustuvissa sopimuksissa – ja päinvastoin. Eräs huomionarvoinen asia on kuitenkin se, miten ehdoissa lähestytään konsultilta vaadittavaa huolellisuutta. KSE-ehdoissa huolellisuusvelvoite on muotoiltu velvoitteena, jonka mukaan ”(k)onsultin tulee asiantuntijana suorittaa saamansa tehtävä sen edellyttämällä ammattitaidolla objektiivisesti ja hyvää teknistä tapaa noudattaen sekä ottaen huomioon yhteisesti asetetut tavoitteet”. FIDIC-ehdoissa huolellisuusvelvoitetta sen sijaan lähestytään vastuuta rajoittavasti, sillä ehtojen mukaan ”-- the Consultant shall have no other responsibility than to exercise the reasonable skill, care and diligence to be expected from a consultant experienced in the provision of such services for projects of similar size, nature and complexity”. Tällä ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta konsultin huolellisuuden arvioinnissa. Todettakoon myös, että huolellisuutta on aina arvioitava tapauskohtaisesti, sillä konsultilta vaadittuun huolellisuuteen vaikuttavat myös käsillä olevat olosuhteet, kuten konsultin rooli ja tämän suoritusvelvollisuus. Jotta konsultin vastuusta saadaan riittävä kokonaiskuva, ei riitä, että tarkastellaan vain konsultilta edellytettyä huolellisuutta, vaan merkityksellistä on myös se, millaisia seurauksia huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnillä on. Lähtökohtaisesti osapuoli on vastuussa toiselle kaikista huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnistä aiheutuneista vahingoista. Tyypillisesti tätä korvausvastuuta pyritään rajoittamaan erilaisin vastuunrajoitusehdoin, minkä vuoksi myös tutkimuksen kohteena olevat sopimusehdot sisältävät osapuolten vastuita rajoittavia ehtoja. Nämä ehtoihin sisältyvät vastuunrajoitukset muistuttavat kuitenkin pitkälti toisiaan. Ensinnäkin korvattavat vahingot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan. Eroavaisuuksia on kuitenkin vahingonkorvausvastuun ulkopuolelle rajattujen välillisten vahinkojen määrittelyissä. Ehdoissa esitetyt listaukset eivät kuitenkaan ole tyhjentäviä, joten on perusteltua olettaa, että välilliset vahingot määräytyvät pääpiirteittään samalla tavalla riippumatta siitä, kumpia ehtoja sopimukseen sovelletaan. Toinen eroavaisuus liittyy urakoitsijan virheisiin. Todettakoon, että konsultin vastuu tällaisista vahingoista riippuu niin konsultin roolista kuin tämän suoritusvelvollisuudesta. Esimerkiksi FIDIC-ehdoissa vastuu kolmannen osapuolen vahingoista edellyttää tästä sopimista. Siten konsultin vastuu kolmannen osapuolen vahingoista ei koske kaikkia toimeksiantoja, vaan usein vastuu koskee konsulttia tämän toimiessa valvojana. Tällöin konsultti on lähtökohtaisesti vastuussa sellaisista urakoitsijan virheistä, jotka ovat seurausta konsultin omasta sopimusrikkomuksesta. Vastuu urakoitsijan virheistä voi kuitenkin olla rajatumpi FIDIC-ehdoissa, sillä FIDIC-ehdoissa täsmennetään, että konsultti ei ole vastuussa esimerkiksi urakoitsijan työskentelytavoista tai -menetelmistä eikä toimien turvallisuudesta tai riittävyydestä. KSE-ehtoja koskevassa oikeuskäytännössä konsultin on sen sijaan katsottu olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä, jos tämä on toiminut vastoin työselitystä. FIDIC-ehtoihin pohjautuvissa sopimuksissa konsultin kuitenkin voitaneen katsoa olevan vastuussa urakoitsijan työmenetelmistä ja muusta edellä esitetystä, jos urakoitsijan toiminta on sellaista, johon ammattitaitoisen konsultin tulisi puuttua, joten tosiasiallinen ero ei liene merkittävä. Käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen osalta ehdot vastaavat pääpiirteittäin toisiaan, vaikkakin myös niissä on eroja: toisin kuin KSE-ehdot, FIDIC-ehdot eivät pääsääntöisesti salli suorituksesta pidättäytymistä tai tunne osapuolen pidätysoikeutta. Yksi merkittävä eroavaisuus liittyy myös viivästyksen korvaamiseen: KSE-ehdoissa lähtökohtana on toimeksiannon arvoon sidottu korvaus, kun taas FIDIC-ehdot eivät tunne etukäteen sovittuja sopimussakkoja, vaan korvaus määräytyy tosiasiallisen vahingon mukaan. Merkittävin ero huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin seurauksia koskien liittyy kuitenkin vahingonkorvauksen systematiikkaan, sillä toisin kuin KSE-ehdoissa, FIDIC-ehdoissa monet vastuun laajuuteen liittyvät seikat, kuten vastuun kesto ja enimmäismäärä, sovitaan tapauskohtaisesti. Siten sitä, kummassa konsultin vastuu on ankarampi, ei voi yleisesti määrittää.
  • Hämäläinen, Totti (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ohjelmistojen merkitys liiketoiminnassa on korostunut, kun kaikkia yrityksen keskeisiä toimintoja saatetaan hallita ohjelmistolla. Ohjelmistotoimitus saatetaan toteuttaa esimerkiksi asiakaskohtaisen ohjelmiston kokonaisluovutuksena, valmisohjelmiston lisensointisopimuksella tai software as a service -mallisena palvelutoimituksena. Ohjelmistojen yleisyydestä ja tärkeydestä huolimatta ohjelmistoja ei ole säännelty erityislainsäädännöllä eikä ohjelmistojen sopimusoikeudellisesta luonteesta ole kehittynyt oikeuskäytäntöä. Samalla kuitenkin ohjelmistojen ominaispiirteistä johtuu, että täydellisen toimivaa ja virheetöntä ohjelmistoa on käytännössä mahdoton tuottaa. Ohjelmistot aiheuttavat monenlaisia perustavaa laatua olevia oikeudellisia kysymyksiä. Ei ole esimerkiksi täysin selvää, tuleeko ohjelmistoja kohdella tavaroina vai palveluina, mikä tarkalleen ottaen on sopimuksen kohde eri ohjelmistotoimituksissa, mikä sääntely on merkityksellistä ohjelmistosopimuksissa tai milloin ohjelmistotoimituksessa voidaan katsoa olevan virhe. Arviointia ei helpota se, että ohjelmistosopimusten erityispiirteisiin voidaan lukea alan jatkuva muutos, tuotteen abstrakti luonne ja toimitusten verkostomainen luonne. Tästä huolimatta ohjelmistojen hankinnat joko räätälöityinä ohjelmistoratkaisuina tai ohjelmistolisensseinä voivat olla tilaajalle huomattava taloudellinen panostus. Tutkielmassa tarkastellaan yritysten välisiä kotimaisia ohjelmistotoimituksia ja sitä, miten ohjelmiston toimitustapa vaikuttaa ohjelmistotoimittajan sopimukselliseen vastuuseen, kun toimitus on virheellinen. Tutkielmassa vertaillaan erilaisten ohjelmiston toimitustapojen oikeudellista luonnetta, toimittaja sopimusoikeudellisia velvoitteita ja mahdollisesta suoritusvirheestä koituvia vastuutilanteita. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan, minkälaista ja mitä sääntelyä eri ohjelmistojen toimitustapoihin kohdistuu. Sopimuksen ulkoisen sääntelyn tunnistaminen on tärkeää, jotta sopimusta voidaan tarvittaessa tulkita ja täydentää sopimuksen ulkoisilla normeilla oikeaoppisesti. Kolmanneksi tarkastellaan ohjelmistotoimittajan sopimusvastuuta silloin, kun ohjelmistotoimituksessa ilmenee jokin suoritushäiriö esimerkiksi toimituksen viivästymisen tai puutteellisuuden tilanteessa. Tutkielmassa tarkastellaan myös, mitkä keskeiset seikat vaikuttavat ohjelmistotoimittajan vastuun arvioimiseen.
  • Puittinen, Eeva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Elinkaarimallin eli rakennushankkeen, jossa valittu palveluntuottaja vastaa rakennettavan kohteen suunnittelusta, toteutuksesta, sekä ylläpidosta jopa kymmenien vuosien mittaisen sopimusajan, suosio on kasvanut merkittävästi viime aikoina. Elinkaarimallin vastuukysymyksiä ei kuitenkaan ole oikeuskirjallisuudessa juuri tutkittu. Tutkimuksessa selvitetään palveluntuottajan virhevastuun sisältöä ja kestoa erityisesti verrattuna perinteiseen rakennusurakkaan, johon sovelletaan rakennusalan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Vastuuta verrataan sekä rakennusurakkaan, jossa tilaaja vastaa kohteen rakennuttamisesta ja suunnittelusta sekä toisaalta KVR-urakkaan, jossa urakoitsijan vastuulla on rakentamisen lisäksi kohteen suunnittelu ja kokonaiskoordinointi. Elinkaarisopimuksista tutkimukseen sisältyy sekä tilaajan järjestämällä rahoituksella toteutettavat että yksityisrahoitteiset PPP-mallit, joissa investointikustannusten rahoittaminen on siirretty palveluntuottajan vastuulle. Tutkimuksen metodina käytettiin argumentaatiota kehittelevää lainoppia, jossa pyritään selvittämään argumentaatioon vaikuttavia seikkoja, kehittämän argumentteja eri tulkintavaihtojen puolesta ja niitä vastaan sekä suhteuttamaan argumentteja toisiinsa. Metodiin sisältyy myös edellä kuvattu vertaileva elementti perinteiseen rakennusurakkaan. Tutkimus aloitetaan tarkastelemalla rakennusurakan ja elinkaarisopimuksen pääpiirteitä, julkis- ja yksityisrahoitteisen elinkaarisopimuksen eroja sekä tarkasteltujen sopimusten vastuun arviointiin erityisesti vaikuttavia sopimusoikeudellisia argumentteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että elinkaari- että rakennusurakkasopimusten arvioinnissa vaikuttavat hyvin samankaltaiset argumentit: lojaliteetti- ja myötävaikutusvelvollisuudet sekä osapuolille asetettavat korkeat asiantuntemusvaatimukset. Yksityiskohtaisen säädöspohjan puuttumisen vuoksi sopimusten arvioinnissa jää sijaa myös reaaliargumenteille. Tällaisena voidaan etenkin elinkaarisopimukissa nähdä pyrkimys optimaaliseen riskinjakoon. Kolmannessa jaksossa tarkastellaan sitä, milloin suoritus katsotaan virheellisesti. Tässä hyödynnetään kauppaoikeudesta peräisin olevaa niin sanottua vastaavuusteoriaa, jonka mukaisesti lailla sääntelemättömässä sopimuksessa virheen olemassaolo riippuu ensisijaisesti siitä, mitä sopimuksessa on suorituksesta sovittu. Jaksossa havaitaan, ettei elinkaarisopimuksessa asetettu vaatimustaso välttämättä oikeudellisesti tarkasteltuna merkittävästi eroa perinteisestä KVR-urakassa asetetusta vaatimustasosta. Vaatimukset on pääsääntöisesti ilmaistu tulosperusteisina toimivuusvaatimuksina. Sopimuksen vaietessa huomiota on kiinnitettävä myös hyvään rakennustapaan. Vastaavasti vastuun arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota virheen toleranssirajaan ja vastuuta voi vähentää tilaajan määräykset sekä hyväksynnät. Tosiasiallisesti elinkaarisopimuksen pitkä vastuu voi kuitenkin kannustaa palveluntuottajaa toimittamaan kestävämmät ja kokonaistaloudellisemmat ratkaisut, joissa on huomioitu myös ylläpitokustannusten optimointi. Neljännessä jaksossa pureudutaan rakennusurakka- ja elinkaarisopimusten eroihin virheen määräytymishetkessä ja vastuun kestossa. Vastuun keston osalta ero perinteisessä rakennusurakassa ja elinkaarisopimuksessa onkin huomattavia eroja. Siinä missä perinteisen rakennusurakan virhevastuun arvioinnin kannalta relevantti hetki on rakennusurakan vastaanottotarkastus ja YSE 1998 mukaisen kaksivuotisen takuuvastuun piiristä on rajattu normaalista kulumisesta, virheellisestä käytöstä, huollon laiminlyönnistä tai vahingon teosta johtuvat puutteet sekä virheet, jotka olisi vastaanottotarkastuksessa tullut havaita, elinkaarisopimuksessa suorituksen virheettömyyttä on arvioitava jatkuvasti sopimuskohteen ylläpitoaikana, jolloin palveluntuottajalla on kestovelvoite pitää sopimuskohteen olosuhteet jatkuvasti sopimuksen mukaisessa kunnossa. Elinkaarisopimuksissa palveluntuottaja vastaa myös kohteen kulumisesta sekä huollon laiminlyönnistä, mutta vastuuta vahingonteosta ja virheellisestä käytöstä voi olla jaettu. Myös elinkaarisopimuksessa voi kuitenkin olla merkitystä sillä, mikäli virhe on ollut havaittavissa kohteen vastaanottotarkastuksessa, eikä tästä ole vastaanottotarkastuksessa reklamoitu.
  • Sironen, Attikos (Helsingin yliopisto, 2020)
    Syndikoitu luotto on luotto, jonka useampi kuin yksi luotonantaja myöntää luotonottajalle siten, että kukin luotonantaja on luotonottajaan erillisessä oikeussuhteessa, mutta yhteisin ehdoin ja dokumentaatioin. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa syndikoituja luottoja on käsitelty vähän. Tämän lainopillisen tutkielman tavoite on ensinnäkin selvittää, millaiset syndikoidun luotonannon erityispiirteet vaikuttavat vastuuriskeihin syndikoituun luotonantoon osallistuvien pankkien välillä, ja toiseksi esittää kannanottoja siitä, miten tällaisia tilanteita tulisi juridisesti arvioida. Vastuuriskeillä tarkoitetaan tutkielmassa korvausvelvoitteiden lisäksi pätemättömyyteen liittyviä palautusvelvoitteita. Asiaa selvitetään Suomen oikeuden näkökulmasta, mutta pitkälti ulkomaista lähdemateriaalia hyödyntäen. Tästä johtuvia tutkimuksellisia haasteita lievittää se, että Suomen pankkikäytännössä seurataan ulkomaisia käytäntöjä ja hyödynnetään ulkomaisia sopimuspohjia. Tutkielman lähtökohdaksi otetaan syndikoitujen pankkiluottojen yhteydessä käytettävät sopimusjärjestelyt ja niistä johtuvat oikeussuhteet. Erityistä merkitystä on (1) luotonottajan lukuun luoton järjestävän pankin, (2) syndikaattia edustavan agenttipankin, ja (3) jälkimarkkinatransaktiolla osuuden luottoon luovuttavan pankin (siirtäjän) oikeusasemilla. Ulkomaisissa oikeustapauksissa esitetty vaatimuksia etenkin järjestävää pankkia ja siirtäjää kohtaan. Sopimuskäytännön tutkimisen jälkeen selvitetään normistoa, joka Suomen oikeuden mukaan soveltuu syndikoituihin luottoihin liittyviin oikeussuhteisiin. Silloin kun järjestävä pankki ei poikkeuksellisesti ryhdy luotonantajaksi, siitä ei yleensä tule syndikaatin jäsenten sopimuskumppani. Tällöin myös deliktivastuu voi tulla kysymykseen. Useimmiten järjestävä pankki myös osallistuu syndikaattiin. Agenttipankkia taas voidaan pitää välihenkilönä. Jälkimarkkinatransaktion luonteesta riippuen siihen voi soveltua saatavan kauppaa koskeva normisto, keskeisenä säädöksenä velkakirjalaki. Tällöin siirtäjä on myyjän tai siihen vertautuvassa asemassa. Rahoitusvälineitä koskeva sääntely ei voine soveltua jälkimarkkinatransaktioihin kuin poikkeuksellisesti. Tämän jälkeen arvioidaan sitä, millä edellytyksin järjestelyyn osallistuvan pankin vastuuriski voi aktualisoitua. Korvausvaatimukset ovat ulkomaisissa tapauksissa usein liittyneet tiedonantovelvollisuuden väitettyyn laiminlyöntiin. Korvausvaatimuksen tai pätemättömyysväitteen perusteena voi olla ainakin sopimusrikkomus, lojaliteettiperiaate, menettelyn hyvän tavan vastaisuus tai jokin oikeustoimilain pätemättömyysperuste. Erittäin poikkeuksellisessa tapauksessa jopa rikoslain petossääntely voi soveltua. Vastuuta voivat kaventaa vahingonkärsijän myötävaikutus, ml. tämän selonotto- ja tietämisvelvollisuus. Ennen kaikkea vastuun esteenä ovat vastuunrajoitusehdot ja varaumat. Myös pankkisalaisuussääntely on otettava huomioon tiedonantovelvollisuuksia arvioitaessa. Sikäli kuin tutkielman aiheena olevia riitoja tulee ratkaistavaksi Suomen oikeuden mukaan, ei ole poissuljettua, että kynnys vastuun syntymiselle olisi Suomen oikeuden mukaan hieman matalampi kuin angloamerikkalaisessa oikeudessa. Erityisesti vastuuta rajoittavia lausekkeita on angloamerikkalaisessa oikeuskäytännössä tulkittu vahingonkärsijän kannalta varsin tiukasti. Lopputulos lienee silti useimmiten kansainvälisen käytännön mukainen. Tämä on toivottavaa myös mm. oikeussuhteen ennakoitavuutta ja osapuolten perusteltuja odotuksia ajatellen.
  • Pitkäniemi, Teemu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan pilvipalvelun toimittajan palveluun kohdistuvan muutosoikeuden pidättävän sopimusehdon rajoja. Tutkielmassa esitetyt huomiot koskevat pääosin SaaS mallia. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita yksipuolista muutosoikeutta koskevaa sopimusehtoa ja erityisesti sitä, millä tavalla sopimusoikeudelliset säännöt voivat rajoittaa sen sisältöä ja käyttöä pilvipalvelusopimuksissa. Muutosoikeuden pidättävää ehtoa käsitellään siten osana laajempaa IT-oikeudellista kenttää huomioiden pilvipalvelusopimusten omat erityispiirteet. Tällaisiksi muutosoikeuden kannalta relevanteiksi erityispiirteiksi on tutkielmassa hahmotettu muun muassa pilvipalvelusopimusten ominainen sopimusrakenne, vakioehtoihin perustuminen, kestosopimussuhde, luonne vakioituna palveluna sekä sopimuksiin kytketty muutosmekanismi. Palvelusopimukset ovat Suomessa pääosin sääntelemättömiä ja siksi niitä koskevat tulkintakannanotot on välttämätöntä perustaa oikeuskirjallisuudessa- ja käytännössä kehitettyihin sopimusehtojen tulkintaoppeihin. Tarkasteluun on otettu mukaan netissä saatavilla olevia toimittajien vakioehtoja sekä IT 2018 ETP että JIT 2015 liitteen 8 mukaiset ehdot. Yksipuolisen muutosoikeuden perustavan ehdon on nähty muodostavan uhan sopimusten sitovuudelle sekä sopimuksella vakiinnutetulle riskienjaolle. Toisaalta tällainen muutosoikeus nähdään modernimmassa sopimusmalliajattelussa myös perusteltuna tapana varautua tuleviin olosuhteiden muutoksiin. Tutkielmassa käsitellään näitä vastakkaisia kantoja reflektoiden niihin liittyvä argumentteja pilvipalvelusopimusten ja niihin sisällytettävän palvelun muutosmekanismin erityispiirteisiin. Alan ehtokäytännön perusteella on selvää, että muutosoikeuden pidättävä ehto on pilvipalvelusopimuksissa pääsääntö. Lisäksi ehtoja on tyypillisesti rajattu joko sisällöltään, menettelyltään tai vaikutuksiltaan. Myös laajemmin muotoiltuja ehtoja tosin löytyy eikä muutosmekanismia kyetäkään muotoilemaan täsmällisesti. Ehdot tyypillisesti sallivatkin toimittajalle suhteellisen laajan harkintavallan palvelun muutoksissa, muutoksia koskevien ilmoitusten tekemisessä sekä muutosten seurauksena myönnettävässä irtisanomisajassa. Tutkielmassa on valittu pilvipalvelusopimusten erityispiirteiden perusteella käsittelyyn muutosoikeutta mahdollisesti rajaavina tulkintasääntöinä epäselvyyssääntö, suppea tulkinta sekä kohtuussääntö. Näiden lisäksi muutosoikeutta koskevan ehdon rajoja lähestytään oikeustoimilain 36 §:n kohtuuttomuusarvioinnin näkökulmasta. Yksipuolisen muutosoikeuden pidättävään sopimusehtoon liittyy piirteitä, joiden vuoksi se voi olla alttiimpi sitä rajaaville tulkinnoille tai sovittelulle. Yksiselitteistä vastausta muutosoikeuden rajoille on mahdotonta antaa, eikä kaikkia sitä mahdollisesti rajaavia sääntöjä ole mahdollista käsitellä. Tutkielmassa kuitenkin argumentoidaan, että tällainen sopimusvapauden puitteissa sovittu muutosoikeutta koskeva ehto on lähtökohtaisesti pätevä sanamuotonsa mukaisesti, vaikka sille voidaan johtaa tiettyjä sopimusoikeudellisia rajoja. Käytännön sopimustekniikan tasolla asiakkaiden tulee varmistua siitä, että IT-arkkitehtuurin vaatimukset ja riskit heijastuvat niitä koskeviin sopimuksiin. Tämä tarkoittaa pilvipalveluissa sitä, että asiakkaan tulee sopimukseen perustuen saada tieto tunnistetuista riskin aktivoivista muutoksista riittävän ajoissa arvioidakseen omaa reagointia tulevaan muutokseen. Toistaiseksi sopimusoikeuden uudet ajattelumallit ovat taipuneet hyvin nopeasti kehittyvällä informaatioteknologian alalla ilmenneisiin kehityssuuntiin. Toisaalta palveluihin perustuvan liiketoimintamallin yleistyessä riskinä on, että muutosoikeuden pidättävät ehdot kasvattavat suosiotaan. Tällöin myös muilla aloilla, missä ei ole yhtä vahvoja reaalisia argumentteja muutosoikeuden puolesta, voidaan törmätä sopimusoikeudellisiin ongelmiin.
  • Tarkela, Jukka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tavaramerkkilakiin (544/2019, TMerkkiL) kirjattiin sen 1.5.2019 voimaan tulleella kokonaisuudistuksella aiempaan lakitekstiin sisältymättömiä säännöksiä. Yksi näistä on tavaramerkin haltijan oikeuskeinoja lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa koskeva TMerkkiL 42 §:n 3 momentti, jonka mukaan tavaramerkin haltija voi vedota tavaramerkin antamiin oikeuksiin sellaista lisenssinhaltijaa vastaan, joka rikkoo tiettyjä säännöksessä eriteltyjä lisenssisopimuksen määräyksiä. Kuviteltavissa olevia, TMerkkiL 42 §:n 3 momentin soveltamisalaan kuuluvia rikkomustilanteita on mahdollisten sopimusratkaisuiden monimuotoisuuden seurauksena lukemattomia. Rikkomustilanteiden monimuotoisuus johtaa väistämättä myös lisenssinantajan toimintavaihtoehtojen moninaisuuteen. Lisenssinantajan käytettävissä olevat oikeuskeinot jäävät siksi riippumaan kulloinkin kyseessä olevan rikkomustilanteen tosiseikastosta. Tilanteeseen parhaiten soveltuvien oikeuskeinojen ja oikeuspaikkojen valinta voi osoittautua oikeudenhaltijalle ongelmalliseksi. Tutkimuksen tavoitteena on palvella niin sopimus- ja tavaramerkkioikeudesta kiinnostunutta lakimieskuntaa kuin toimintamahdollisuuksiaan lisenssisopimuksen rikkomustilanteessa kartoittavia oikeudenhaltijoita. Tarkoitus on tältä osin toimia lisenssisopimuksia sekä niihin liittyviä oikeuskeinoja koskevan yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmänä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lisenssisopimusrikkomuksen kohteeksi joutuvan oikeudenhaltijan toimintavaihtoehtoja. Tutkimuksessa tarkastellaan lisenssinantajan käytettävissä olevia sopimus- ja tavaramerkkioikeudellisia oikeuskeinoja ja esitetään huomioita näiden soveltuvuudesta TMerkkiL 42 §:n 3 momentin mukaisiin rikkomustilanteisiin. Tätä taustaa vasten tutkimuksessa esitetään perustilanteita lisenssinantajan käytettävissä olevista oikeuskeino- ja oikeuspaikkayhdistelmistä. Tutkimuksessa arvioidaan myös uuden TMerkkiL 42 §:n 3 momentin käytännön merkitystä ja sen mahdollisia vaikutuksia lisenssinantajan vaihtoehtoja koskevaan harkintaan sopimusrikkomustilanteessa.
  • Hartzell, Anton (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kansainvälisen yksityisoikeuden yhtenäistämisinstituutin (”UNIDROIT”) julkaiseman Principles of International Commercial Contracts -periaatekokoelman (”UNIDROITin periaatteet”) soveltamista kansainvälisessä välimiesmenettelyssä osapuolten väliseen liikesopimukseen ilman sopimusaineistoon otettua periaatekokoelmaa koskevaa viittausta. Taustoituksena ensin arvioidaan UNIDROITin periaatteiden oikeudellista merkitystä sekä yleisissä tuomioistuimissa että välimiesmenettelyssä, kun sopijapuolet ovat päättäneet valita sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita. Toiseksi tutkielmassa arvioidaan, millä perustein UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, kun sopimuksesta puuttuu kansallista lainsäädäntöä koskeva lainvalinta. Tutkielmassa osoitetaan, että kansainvälinen välimiesoikeus voi valita voie directe -opin ja lex forin puuttumisen nojalla sopimukseen sovellettavan UNIDROITin periaatteita, kun i) sopimuksesta puuttuu lainvalinta ja sopijapuolet jättäytyvät välimiesmenettelyssä täysin passiiviseksi lainvalintaa koskevan kysymyksen osalta; ii) sopijapuolten tarkoituksena on ollut irrottaa sopimus kansallisesta lainsäädännöstä; tai iii) kansallisen lainsäädännön valinta muodostuu sopijapuolten eriävien tahdonilmaisujen ja liikesopimuksen luonteen takia erityisen hankalaksi. Kansainvälisen välimiesmenettelyn ratkaisutoiminnan yhtenä perustavanlaatuisena luonteenpiirteenä on tarkoitus tuottaa oikeudenmukaisia ratkaisuja, jotka palvelevat kaupallisia intressejä. Tämän seurauksena on kehittynyt transnationaalinen lex mercatoria sääntelemään kansainvälisiä kaupallisia sopimuksia ja niistä johtuvia riitoja. Tutkielmassa kolmanneksi osoitetaan, että UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian aineellisoikeudellista sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun UNIDROITin periaatteet rakentuvat lex mercatorian keskiöön kuuluville oikeusperiaatteille. Lisäksi UNIDROITin periaatteita voidaan soveltaa lex mercatorian sisältöä ilmentävänä lähteenä, kun periaatekokoelma nauttii merkittävää hyväksyntää kansainvälisten markkinatoimijoiden keskuudessa. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan, voidaanko UNIDROITin periaatteita soveltaa vakiintuneina tapoina ja käytäntöinä. Tutkielmassa päädytään tulokseen, ettei periaatekokoelman soveltamiskäytäntöä voida pitää tapojen ja käytäntöjen valossa riittävän vakiintuneena. Tästä huolimatta UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja fair dealing -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja koskeva julkaistu kansainvälinen välimiesoikeuskäytäntö on runsasta. Lopuksi osoitetaan, että eräiden hyväksyttävyyttä koskevien reaalisten argumenttien takia UNIDROITin periaatteisiin kuuluvia good faith ja favor contractus -periaatteita sekä sopimusten tulkintaoppeja voitaisiin hyödyntää vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen tavoin sopimuksen täydentämisessä, mikäli sopijapuolten sopimuksessa ei ole kielletty UNIDROITin periaatteiden soveltamista. Kuitenkin tilanteessa, jossa sopimuksen ja UNIDROITin periaatteiden välillä vallitsee ristiriita, eikä arvioinnin kohteena oleva sopimusehto loukkaa sopimusoikeuden pakottavaan sisältöön kuuluvia lakiin kirjaamattomia yleisiä periaatteita, on sopimuksen ehdolle annettava kansainvälisessä kaupassa vallitsevan laajan sopimusvapauden ja asiantuntijapresumtion takia aina etusija.
  • Simula, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Vuoden 2014 vaihtoehtorahaston hoitajia koskevan sääntelykokonaisuuden voimaantulon jälkeen aikaisemmin pääasiassa sopimusvapauden nojalla kommandiittiyhtiömuodossa harjoitettu pääomasijoitustoiminta on ollut tiheän sääntelyn piirissä. Vaihtoehtorahaston hoitaja on lakisääteinen elin, jonka nimittäminen vaihtoehtorahastolle on pakollista. Kyseessä on henkilöyhtiösääntelylle vieras elementti, jonka yhteensovittaminen vastuunalaisen yhtiömiehen rooliin ei ole yksinkertaista; vaihtoehtorahaston hoitajan ja kommandiittiyhtiön vastuunalaisen yhtiömiehen lakisääteiset tehtävät ovat monin osin päällekkäiset. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahaston hoitajan vastuuta vaihtoehtorahaston toiminnasta kolmesta erillisestä näkökulmasta: (i) yhtiöoikeudelliseen vastuun, (ii) vaihtoehtorahaston hoitajaan rahastomarkkinaoikeudellisen erityissääntelyn perusteella kohdistuvan vastuun ja (iii) sopimusperusteisen vastuun kannalta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ensinnäkin selvittää, kuinka laaja osapuolten sopimusvapaus on ja toisekseen tarkastella, millaisin sopimusehdoin vastuunjakoa tyypillisesti säännellään. Vaihtoehtorahastonhoitajan rahastomarkkinaoikeudelliseen erityissääntelyyn perustuvat vastuuperusteet suhteessa ammattimaisiin sijoittajiin kilpistyvät käytännössä vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain 28 §:ään, jonka mukaisesti vaihtoehtorahaston hoitaja voi sopia vastuunjaosta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vapaasti ammattimaisten sijoittajien kanssa. Yhtiöoikeudellinen vastuu jakautuu yhtäältä henkilöyhtiöoikeudelliseen rajoittamattoman vastuun ulottumiseen vastuunalaisen yhtiömiehen ulkopuolelle (niin sanottu henkilöyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen) ja toisaalta osakeyhtiöoikeudelliseen vastuun samastamista koskevaan doktriiniin, jossa yhtiön vastuut ulottuvat osakeyhtiön osakkeenomistajiin (niin sanottu osakeyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen). Kummassakin vastuumuodossa on kyse yhtiömuotojen perusedellytyksistä poikkeamisesta, joka vaatii lähtökohtaisesti taustalleen erittäin painavat perusteet. Molemmat doktriinit pohjautuvat oikeuskäytäntöön ja käytännössä vaatimuksena on shikaaninomainen yhtiömuodon väärinkäyttö yhtiömuodolle vieraisiin tarkoituksiin epäoikeutetussa hyötymistarkoituksessa tai opportunistisella tavalla velkojien kustannuksella. Yhtiöoikeudellisten vastuun murtumista koskevien doktriinien soveltumisesta vaihtoehtorahastojen hoitajiin ei voida tehdä sitovia päätelmiä, mutta vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että yhtiöoikeudelliset perusteet voisivat johtaa vaihtoehtorahaston hoitajan vastuun laajentumiseen erityissääntelyn tai rahaston toimintaa sääntelevän rahastosopimuksen vastuunjakoa koskevien ehtojen ulkopuolelle. Lähtökohtaisesti ammattimaisille sijoittajille kohdennetun kommandiittiyhtiömuotoisen vaihtoehtorahaston yhtiösopimukseen sisältyvät vastuunjakoa koskevat sopimusmääräykset kuuluvat sopijapuolten keskinäisen sopimus- ja sopimisvapauden piiriin, eikä näitä tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta rajoiteta indispositiivisin säännöksin.
  • Kalliomaa-Puha, L (Kela, 2007)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 90
  • Repo, Rasmus (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yleinen tietosuoja-asetus (EU 2016/679) asettaa velvollisuuksia henkilötietoja käsitteleville toimijoille. Asetuksen vastaisesta toiminnasta voi seurata esimerkiksi vahingonkorvausvelvollisuus tai hallinnollisen sakon määrääminen. Yliopistot käsittelevät usein henkilötietoja tieteellisen tutkimuksen yhteydessä. Usein henkilötietojen käsittelyssä on mukana toinenkin taho, esimerkiksi käsittelijänä tai yhteisrekisterinpitäjänä. Tällöin henkilötietojen käsittelystä on määrättävä osapuolten välillä asetuksen edellyttämin tavoin, ja näiden tahojen välillä on tyypillisesti henkilötietojen käsittelyä koskeva sopimus. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on vastuunhallitseminen sopimusehdoin henkilötietojen käsittelyssä. Tutkimuskohde tarkentui vielä niin, että tutkielmassa arvioidaan kysymystä siitä, että vaikuttaako yliopistojen tieteelliseen tutkimukseen liittyvä henkilötietojen käsittely vastuunhallitsemisen arviointiin. Päähuomio tutkielmassa on siinä, että vaikuttaako asetus henkilötietojen käsittelyyn osallistuvien sopijapuolten mahdollisuuksiin sopia keskinäisestä vastuustaan sen vahingon korvaamiseen suhteen, joka aiheutuu sopimukseen nähden kolmannelle. Hallinnollinen sakko rajattiin tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Kyseiseen seuraamukseen liittyy kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä yliopistojen osalta, minkä vuoksi se huomioidaan tutkielmassa tältä osin. Tieteellinen tutkimus vaikuttaa siihen, miten asetus soveltuu tarkasteltavaan toimintaan, ja siten siihen, millaisiksi toimintaan liittyvät tietosuojavelvoitteet muodostuvat. Sopimusehdoilla voidaan puolestaan osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimus täyttää tieteellisyyden kriteerit, vaikka tutkimuksessa olisi osallisena myös yliopiston ulkopuolinen toimija. Henkilötietojen käsittelyyn liittyvistä riskeistä kiinnitetään huomiota siihen, ettei tietosuojalain (1050/2018) mukaan yliopistoille voida määrätä hallinnollista sakkoa. Vahingonkorvauksen osalta tutkielmassa selvitetään sitä, mikä taho on oikeutettu korvaukseen asetuksen 82 (1) artiklan nojalla. Kysymys on tulkinnanvarainen mutta tutkielmassa päädyttiin siihen, että painavat perusteet kuten sääntelyn tarkoitus perustelevat sitä, että vain rekisteröity on oikeutettu tähän korvaukseen. Osapuolten roolilla rekisterinpitäjänä tai käsittelijänä on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi niiden vastuu muodostuu asetuksen 82 artiklan 2-5 kohtien nojalla. Asetuksen korvaussääntelyn tarkoituksena voidaan nähdä olevan se, että se kohdentaa vastuun vahingon aiheuttajalle. Asetuksen nojalla yliopistojen roolia rekisterinpitäjänä, ja siten niiden vastuuta ja lähtökohtaisesti myös vastuusta sopimista tulee arvioida samoin kuin muiden toimijoiden osalta. Sopimusvapaudella on puolestaan keskeinen asema oikeudessamme, ja sopijapuolilla on yleisesti mahdollisuus sopia myös sopimusriskeistään. Sopimusvapaus ei ole kuitenkaan poikkeuksetonta ja sitä rajoittaa pakottava lainsäädäntö. Asetus vaikuttaa monin tavoin sopimusvapautta kaventavasti. Asetuksen tarkoituksena voidaan katsoa olevan rekisteröidyn suojaaminen. Tästä näkökulmasta tutkielmassa päädyttiin siihen, että tämä tarkoitus on myös asetuksen edellyttämillä sopimuksilla tai sen edellyttämiin järjestelyihin pohjautuvilla sopimuksilla, ja siksi niiden osalta sopimusvapaus on yleisesti ottaen kapeampaa kuin tutkimussopimuksen osalta. Tutkielmassa arvioidaan edellä esitettyyn perustuen kysymystä siitä, onko asetuksen 82 artikla tulkittava pakottavaksi keskinäisen vastuunjaon suhteen, ja rajautuuko sopimusvapaus myös tässä suhteessa. Kysymystä artiklan pakottavuudesta ei ole ratkaistu tuomioistuimessa, ja argumentteja on esitettävissä kumpaankin suuntaan. Tutkielmassa päädyttiin rekisteröidyn suojaa painottamalla siihen, että asetuksen 82 artiklan mukainen vastuunjakosääntely on tulkittavissa pakottavaksi. Henkilötietojen suoja on perusoikeus, ja rekisteröidyn suojan painottuminen on näkynyt EUT:n oikeuskäytännössä. Asetuksen mukainen korvausvastuu menettäisi merkitystään sääntelyn noudattamisen varmistusmekanismina, jos vastuusta voisi sopia toisin. Tutkielmassa arvioitiin, että vastuusta toisin sopiminen voisi siten vaikuttaa siihen, miten osapuolet suhtautuvat ja toteuttavat vastuullaan olevia tietosuojavelvoitteita. Vastuusta toisin sopiminen voisi mahdollistaa myös sääntelyn kiertämisen. TSA 82 artiklan pakottavuus turvaisi siten sääntelyn päämääränä olevaa rekisteröidyn suojaa. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että asetuksen vastaista sopimusehtoa voisi pakottavan sääntelyn vastaisena pitää pätemättömänä, ja asetus tulisi ehdon sijasta noudatettavaksi. Tutkielmassa esitetään lopuksi vielä eräitä tarkentavia näkökohtia. Ensinnäkin huomioidaan, että pakottavuus koskee vain sopimista sen vahingon suhteen, joka tulee asetuksen nojalla korvattavaksi. Lisäksi kiinnitetään huomiota keskeisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin koskien vastuunrajoitusehtoja, sovinnon mahdollisuuksiin ja siihen, ettei asetus estä sopimasta korvaukseen liitännäisistä kuluista.
  • Melin, Marla (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin kuuluu vapaus irtisanoa toistaiseksi voimassaoleva sopimus kohtuullisella irtisanomisajalla. Kohtuullisen irtisanomisajan vaatimus seuraa sopimusoikeudellisesta lojaliteettiperiaatteesta, jonka mukaan sopimuksen päättämisessä on otettava kohtuullisessa määrin huomioon myös sopijakumppanin edut. Uudelleenneuvotteluvelvollisuus syntyy usein sopimukseen otetun niin sanotun renegotiations-ehdon myötä, mutta on esitetty, että tällainen velvoite voisi syntyä pitkäkestoiseksi tarkoitetun yhteistyösopimuksen päättämistilanteessa myös ilman nimenomaista sopimusehtoa sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen johdosta. Tutkielman kannalta keskeinen kysymys on se, mikä uudelleenneuvotteluvelvollisuuden sisältö on siinä tapauksessa, että tällaisen velvoitteen on ensin katsottu syntyvän joko osapuolten välisestä sopimuslojaliteetista taikka nimenomaisesta sopimusehdosta. Tutkielmassa arvioidaan, minkälaisia toimenpiteitä sopimuksen osapuolilta edellytetään, jotta uudelleenneuvotteluvelvollisuus voidaan katsoa täytetyksi. Lisäksi tarkastellaan, mikä on uudelleenneuvotteluvelvollisuuden suhde periaatteeseen, jonka mukaan toistaiseksi voimassaoleva sopimus voidaan irtisanoa, kunhan irtisanomisaika on mitoitettu riittävän pituiseksi. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan vielä sitä, millä edellytyksillä uudelleenneuvotteluvelvollisuuden laiminlyönnistä voi seurata sopimusperusteinen vahingonkorvausvastuu. Tutkielma on lainopillinen, ja sen tavoitteena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä arvioimalla, miten tulkintatilanne viime kädessä ratkaistaisiin soveltuvassa riidanratkaisumenettelyssä.