Browsing by Subject "sosiaalihistoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 26
  • Pyykkö, Jori (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.
  • Virkkunen, Gia (SKS, 2010)
    On the material level of poverty, the work shows how the Great Depression forced rural women and children to enhance their work input and find new ways of coping. The most serious impact of the Depression was poor nutrition, as well as scarcity of food and clothes. Women's and men's ways to make a living started to resemble each other; men had also to consent to wages in form of foodstuff. The research also focuses on immaterial poverty by means of exploring experiences of otherness: shame, hatred and expressions of protest. Substantial humiliation was induced by poor relief and begging. A clear gap prevailed between the poor and the better off people in school, work and at leisure. The economic crisis deepened this gap even further. The dissertation specifies the poor people s every day experiences by taking into account the different worlds of men and women. The analysis of four different memory-based sources is the core in the micro-historical research design. The narrators of the research were survivors, unlike many others, who experienced the Great Depression. Moralization and humiliation of the poor have not ceased in contemporary society. Therefore, the historical perspective of both the material and the immaterial side of poverty could increase the understanding of the multifaceted phenomenon of today s poverty.
  • Katainen, Elina (Suomen Historiallinen Seura, 1998)
    Studia historica 58
    My main interest is whether all this had anything to do with a certain policy backed by a certain ideology. And what role the new woman – or the gender system that became prevalent in the Soviet Union and later in the other socialist countries – had in this process.
  • Östman, Nora (2003)
    Vuoden 1920 oppivelvollisuuslain toimeenpanemisen jälkeen kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille suomalaislapsille. Kansakoulun luominen liittyi väestöpoliittisen valtion muodostamisen projektiin, jossa kansalaisten elämään tulivat vaikuttamaan monet hankkeet ja huoltotoimenpiteet, jotka tähtäsivät kansan terveyden ja työkyvyn nostamiseen. Suomalaisessa kontekstissa voidaan tätä kansakunta-ajattelulle perustuvaa väestöpolitiikan projektia pitää 1920-40-lukujen väliselle ajalle ominaisena ilmiönä. Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvun kansakoululaisen kuvaa liikuntakasvatuksen kontekstissa, jossa lapset olivat kokonaisvaltaisen muokkauksen kohteina. Teoreettinen viitekehys perustuu Michel Foucault'n ajatukselle tuottavasta vallasta, joka rakentaa yksilön suostuttelemalla tämän sisäistämään yhteiskunnassa propagoidut terveet käyttäytymismallit ja normit subjektiutensa luonnolliseksi osaksi. Metodisena työkaluna on hyödynnetty Stuart Hallin identiteettikäsitystä seuraavaa diskurssianalyysin piiristä nostettua subjektiposition käsitettä. Sillä viitataan vallitseviin diskursseihin sisältyviin erilaisiin olemisen malleihin, joista identiteettiä rakentava yksilö joutuu omaksumaan itsekuvansa ainekset; siis siihen, keitä esimerkiksi koululiikunnan kontekstin toimijat olivat ja mitä heistä "tiedettiin". Identiteetti muokkautuu tässä mallissa jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla yksilöitä representoidaan tai puhutellaan ympäröivässä kulttuurisessa järjestelmässä. Tutkielmassa eritellään sitä, miten kansakoululaisen hahmo asettuu vuosina 1918-1929 Kasvatus ja koulu -lehdessä ja Kisakenttä -lehdessä julkaistusta artikkeleista koostuvassa aineistossa kansakunnan rakentamisen projektiin, sekä sitä miten hahmottuva kuva sukupuolittuu aikakauden sukupuolieroa koskevien käsitysten mukaiseksi. 1920-luvun kansakoululaisuuteen sisältyi kaksi sukupuolittunutta subjektipositiota, 'tyttö' ja 'poika', joiden ominaisuudet määrittyivät erilaisiksi ja toisilleen vastakkaisiksi. Kansakoululaisuutta määritti myös ikä. Lapsuus ja nuoruus nähtiin kypsymiskausina, jotka asettivat kansakoululaiset kriittiseen asemaan kansakunnan rakentamisessa. Lapsissa ja nuorissa lepäsi kansakunnan tulevaisuus. Positioiden erot määrittyivät kansakuntadiskurssissa sen kautta, mitä velvollisuuksia sukupuolilla oli sen piirissä. Miespuolisuus oli normatiivista ja naispuolisuus jäsentyi siihen nähden synnytystehtävän merkitsemänä erona. Kansakoulutyttöjen ja -poikien ero määrittyi pitkälti edellisten tulevasta synnytystehtävästä johtuvana henkisenä ja fyysisenä heikommuutena jälkimmäisiin nähden. Terveyden projekti jäsentyi terveyden ja rappion käsitteillä. Terveydestä käyty keskustelu limittyi siveellisyyskeskustelun kanssa tavalla, jossa niiden ihanteet määrittyivät normaalin kehityksen lopputuloksiksi. Terveys viittasi kansakoululaisten kohdalla sekä ihanteelliseen ruumiillisuuteen, että terveisiin arvoihin ja toimintaan, rappio puolestaan vahvisti ihannetta määrittymällä sen ei-toivottuna vastakohtana: fyysisenä ja henkisenä jälkeenjääneisyytenä, sekä pahatapaisuutena. Tapa, jolla kasvatukselliset päämäärät, kansakoululaisista tiedetyt asiat ja terveyden edistämisen kansallinen projekti liittyivät yhteen, esiintyy modernille tyypillisenä vallan kenttänä. Siihen vaikutti esioletus kansakuntaa uhkaavan rappion vaarasta, joka lisäsi kiinnostusta kansakunnan tulevaisuudelle tärkeän voimavaran, kansakoululaisten, tutkimiseen ja kiinnittämiseen paikoilleen sekä diskursiivisin keinoin, että näiden konkreettisiin ruumiisiin kohdistuvien toimenpiteiden kautta kansakoulun liikunnanopetuksessa.
  • Tolvi, Jorma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lammaistenlahden kulttuurimaisema on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö Kokemäenjoen rannalla Nakkilan ja Harjavallan rajalla. Siihen kuuluu alueita keskiajalla syntyneistä Lammaisten, Pirilän ja Torttilan kylistä. Tämä kulttuuriympäristö koostuu Harjavallan voimalaitoksesta sekä näiden kolmen kylän vanhojen talonpoikaisten kantatilojen rakennuksista. Pitkästä historiastaan ja aiemmasta keskeisestä asemastaan huolimatta näistä kantatiloista, niiden talonhaltijoista ja ympäristön kehityksestä on ollut vain hajanaisia tietoja, vaikka selvää yleistä mielenkiintoa niitä kohtaan on. Tutkimuksessa kertynyt tarkempi tieto tukee myös alueen kulttuuriperinnön säilyttämistä ja rikastuttaa kirjallisuudessa esitettyjä yleisiä käsityksiä tutkituista ilmiöistä. Tutkimuksessa selvitettiin ja selitettiin näiden kylien tilarakenteen ja niiden kantatilojen kokonais- ja viljelyalojen kehitystä 1750-luvulta 1980-luvulle sekä niiden torppien kehitystä. Lisäksi selvitettiin näitä kantatiloja isännöineet talonhaltijat sekä analysoitiin sukulaisuuksien vaikutuksia kantatilojen suvussa säilymiseen. Kuuden eri kylissä keskeisesti vaikuttaneen talonhaltijan toimintaa tutkittiin muita tarkemmin. Ympäristön osalta tarkasteltiin maankäytön kehittymistä kylien koko alueella ja rakennuskannan kehitystä kulttuurimaiseman alueen osalta. Erityisen tarkasti selvitettiin vanhinta 1800-luvulta olevaa rakennusperintöä. Kehitystä verrattiin, jos mahdollista, koko Suomen, mutta joskus myös lähialueen tai Ruotsin kehitykseen. Eri kylien ja kantatilojen kehityksistä tehtiin kokonaisarviot sekä konstruoitiin juuri tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävä viitekehys. Lisäksi arvioitiin joidenkin yleisten teorioiden ja viitekehysten selitysvoimaa tässä tapauksessa. Valmiin tutkimusaineiston puuttuessa se koottiin alkuperäisistä tai niihin rinnastettavista lähteistä. Näitä olivat mm. maarekisterikirjan otteet, henkikirjat, eräät osittaiset talonhaltijaluettelot, vuoden 1901 ruokakuntakyselyjen vastaukset, laajojen maanmittaustoimitusten asiakirjat ja kartat, valokuvat eri ajoilta, jotkut kantatilojen edustajien haastattelut, itse tehdyt havainnot sekä sukukirjat ja muu kirjallisuus. Vertailutietoja löytyi talous- ja maataloushistorioista sekä pitäjänhistorioista. Kantatiloja oli vuonna 1750 yhdeksän ja enimmillään halkomisten jälkeen 1800-luvun alussa 14, mutta 1980-luvulla jälleen yhdeksän. Kantatiloilla säilyivät niille isojaossa jaetut maat 1800-luvun loppuun asti. Sen jälkeen ne menettivät 1980-lukuun mennessä maistaan ulkopuolisille keskimäärin 2/3. Eniten menetyksiä oli vuosina 1940–1960 johtuen pääosin sotatila- ja maanhankintalakien ym. nojalla tehdyistä pakkoluovutuksina, mutta osin myös vapaaehtoisista kaupoista ja perinnönjaoista. Vertailutietoja tälle pitkäaikaiskehitykselle ei Suomen maataloushistoriasta löytynyt. Alueen torppien määrä oli suurimmillaan jo 1860-luvulla, josta se pieneni viidesosaan 1910-luvulle mennessä eli paljon koko maan kehitystä aikaisemmin ja sitä alemmalle tasolle. Torpparien hallussa oli v. 1901 viljelymaista 6–25 % kylästä riippuen. Torpparien sosiaalisesta noususta 1900-luvun vaihteessa oli useita esimerkkejä ja välit talollisten kanssa näyttivät sopuisilta ainakin tarkemmin tutkitussa Torttilassa, jossa kehitys ei aivan vastannut tutkimus- ja muusta kirjallisuudesta syntynyttä yleiskuvaa. Kantatiloilla oli tutkimuskaudella 156 talonhaltijaa, joista 2/3 oli kaudella I (1750–1869) ja 1/3 kaudella II (1870–1989). Talonhallinnan keskikesto piteni näiden välillä 16 vuodesta 25 vuoteen, mikä johtui keskieliniän pitenemisestä. Lähisuvusta saatu sukutila pysyi suvussa todennäköisemmin kuin ulkopuolelta hankittu ostotila, vaikka näiden ero pienenikin kaudella II. 1930-luvulla yhä toimineista kantatiloista oli samassa suvussa pysynyt 100–150 vuoden ajan suhteellisesti useampi kuin vertailukohtana käytetyssä laajassa ruotsalaisessa tutkimuksessa. Vain Torttilassa ryhmäkylä hajosi ja viljelymaan määrä kasvoi siten, kuin ympäristöhistoriassa yleensä esitetään. Lammaisissa ryhmäkylästä katosivat talot, kunnes jäljellä oli vain yksi. Pirilässä ryhmäkylässä on yhä kolme taloa entisillä paikoillaan. Kaikkien kylien maankäyttöön vaikuttivat suurten laitosten kuten Satalinnan parantolan, Harjavallan voimalaitoksen ja Torttilan teollisuusalueen rakentamiset myöhempine laajennuksineen ja uusine asuinalueineen. Pääosa kaikkien kolmen kylän alueista on kuitenkin säilynyt maaseutumaisena. Vanhimmasta 1800-luvun rakennusperinnöstä on yhä jäljellä yhteensä 21 rakennusta viidellä eri kantatilalla. Niistä 1/3 on asuinrakennuksia, 1/3 talousrakennuksia ja 1/3 pienempiä rakennuksia kuten aittoja. Vanhimmat asuinrakennukset ovat nykyisten tietojen mukaan 1800-luvun alusta. Tutkimuksessa kootun viitekehyksen mukaan tämän tutkimuskohteen kehitystä selittävät kulloisetkin instituutiot, talonhaltijoiden oma toiminta, suuret laitokset, kantatilojen ja niiden hallinnan tilanteet, yhteiskunnan ja maatalouden yleinen kehitys ja tilanne sekä sattumat. Hyvin yleisistä teorioista tutkimuskohteen kehitystä selitti parhaiten Giddensin strukturaatioteoria täydennettynä MacRaildin ja Taylorin esittämällä tavalla mm. mentaalisilla rakenteilla kuten asenteilla.
  • Kouvalainen, Marja Liisa (Helsingin yliopisto, 1980)
  • Sahakari, Suvi (Helsingfors universitet, 2016)
    John Dominic Crossan on tuonut 1990-luvulla Uuden testamentin tutkimukseen sosiaalista kerrostuneisuutta ja talonpoikaisvastarintaa selittävän sosiologisen mallin, joka perustuu sosiologi Gerhard Lenskin ja yhteiskuntatieteilijä John Kautskyn luomiin malleihin, jotka Crossan yhdistää Lenski–Kautsky-malliksi, ja soveltaa sitä ajanlaskun ajan Palestiinaan ja erityisesti Galileaan. Lenski–Kautsky-mallissa maatalousyhteiskunnassa ihmisiä vajoaa alempiin yhteiskuntaluokkiin, kun yhteiskunnassa tapahtuu samanaikaisesti kaupungistumista (urbanization), rahatalouden kehitystä (monetization) ja kirjallisen kulttuurin kasvua (scribalization) (Lenski), ja kaupallistuneessa yhteiskunnassa eliitti vie talonpojilta maat, mikä aiheuttaa heissä merkittävää vastustusta ja kapinahenkeä (Kautsky). Vertailen Crossanin Lenski–Kautsky-mallin lähtökohtia, kaupungistumista, rahatalouden kehitystä, kirjallisen kulttuurin kasvua, kaupallistumista, talonpojan aseman huononemista ja vastarintaa, tekstien ja arkeologian antamiin näkökulmiin. Käytän pro gradu -tutkielmassani kirjallisina lähteinä Josefuksen Juutalaissodan historiaa (Bellum Judaicum) ja Juutalaisten muinaisaikoja (Antiquitates Judaicae) sekä synoptisia evankeliumeita ja Q-lähdettä. Pro gradu -tutkielmani tulokset ovat seuraavat: arkeologian ja tekstien valossa Lenski– Kautsky-malli on sovellettavissa Herodes Antipaan ajan Galileaan osittain. Tekstit ja arkeologia tukevat mallin oletusta sosiaalisesta eriarvoisuudesta kaupungistumisen, rahatalouden kasvun ja kirjallisen kulttuurin kasvun esiintyessä yhteiskunnassa samanaikaisesti. Tekstit ja arkeologia eivät kuitenkaan tue oletusta ihmisten vajoamisesta yhteiskuntaluokissa alemmas. Vastarinnasta ja kapinahengestä ei myöskään ole viitteitä lähdeaineistossa. Arkipäivän hiljaista vastarintaa Galilean maaseutuväestössä todennäköisesti ilmeni, sillä verorahat veivät galilealaisilta osan tuloista. Rahaa oli niukasti, mutta galilealaiset talonpojat saivat toimeentulonsa viljelemästään maasta. Vakaa poliittinen ilmapiiri oli talonpojille tärkeämpää kuin kapinaliikkeiden muodostaminen. Lenski–Kautsky-mallin analyysi tuotti merkittäviä näkökulmia sosiologisten mallien käytöstä Galilea-tutkimuksessa.
  • Petterson, Laura (2001)
    Tutkielmassa tarkastellaan lasten asemaa Helsingin kaupungin julkisessa köyhäinhoidossa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tutkittavavina on 133 vuosina 1898-1915 huostaanotettua lasta.Tutkimuksen päälähteenä on käytetty Helsingin kaupungin Lastensuojeluviraston Lastensuojelutoimiston huollettavien lasten akteja (1825-1899). Lasten huostaanotto oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta työläislapsiin suunnattua huoltotoimintaa.Tutkielmassa tarkastellaan viranomaisten toimia ja vallankäyttöä varatonta työväestöä kohtaan, sekä tutkitaan miten lasten hoito käytännössä toteutui. Huostaanotetut lapset tulivat hyvin erilaisista perheistä, suurin osa lapsista oli kuitenkin joko orpoja tai yksinhuoltajien lapsia. Huostaanottojen ilmoitetut syyt paljastuivat lähemmässä tarkastelussa usein todellisuutta vääristeleviksi ja köyhiä vanhempia leimaaviksi.Kontrolli ja vallankäyttö heijastelevat sääty-yhteiskunnan vahvaa patriarkaalista ja alistavaa perinnettä köyhää väestöä kohtaan. Lasten hoidon tärkeimpänä muotona käytettiin elätehoitoa, mikä tarkoitti lapsen sijoittamista maksua vastaan vieraaseen perheeseen joko kaupunkiin tai maaseudulle.Vain pieni osa lapsista sijoittui laitoksiin. Viranomaisia kiinnosti ennen kaikkea lasten kasvattaminen ahkeriksi ja kurinalaisiksi työntekijöiksi.Köyhäinhoidon pääasiallisena tavoitteena oli saada lapset elättämään itsensä kunniallisesti 15- vuotiaana. Hoidon valvontaa tärkeämmäksi tuli lasten käytöksen ja ahkeruuden kontrollointi.Kasvatus tarkoitti lasten totuttamista työntekoon.Hyvä köyhäinhoitolapsi oli kuuliainen ja ahkera, huono puolestaan laiska ja tottelematon."Turvaton lapsi" joutui hyvin helposti "pahatapaisen" kirjoille jos uskalsi vastustaa köyhäinhoitoviranomaisia tai kasvatusvanhempia.Huonoimmassa tapauksessa lapsi luovutettiin pahatapaisena kasvatuslautakunnalle,mikä tarkoitti yleensä lapsen joutumista kasvatuslaitokseen epämääräiseksi ajaksi.
  • Luomanen, Petri; Jokiranta, Jutta; Lehtipuu, Outi (Suomen Eksegeettinen Seura, 2020)
    Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja ; 105
    Millaista oli perheiden tai köyhien, lasten ja naisten elämä Raamatun ajan maailmassa? Millaista oli elämä Jeesuksen ajan Galileassa? Miten arkeologia voi hyödyntää Raamatun ajan sosiaali- ja kulttuurihistorian tutkimusta? Miten lahkotutkimus tai sosiaalipsykologian teoriat pienryhmien välisistä suhteista auttavat ymmärtämään Jeesus-liikkeen syntyä ja varhaiskristillisten ryhmien keskinäisiä kiistoja? Teos etsii vastauksia edellä kuvattuihin ja moniin muihin kysymyksiin. Kirja tarjoaa yleiskatsauksen sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen syntyyn sekä sen keskeisiin metodologisiin suuntauksiin. Kirjoittajat valottavat artikkeleissaan Raamatun ajan sosiaalihistoriaa ja havainnollistavat sosiaalitieteiden sekä kognitiotieteen soveltamista uskonnon ja erityisesti Raamatun tutkimukseen.
  • Jokiniemi, Eeva-Maija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma tarkastelee varhaislapsuuden kasvueroja Helsingissä vuosina 1934-1937 syntyneiden poikien välillä. Selitettävänä muuttujana on varhaislapsuuden painoindeksin kehitys ikävuosina 0–2. Tutkimusaineistona on otos Helsingin syntymäkohorttiaineistosta. Tutkielma selvittää tilastollisin menetelmin, miten kotitalouden tulot ja vanhempien ammatti näkyvät lasten kasvukehityksessä. Lisäksi pyritään hahmottamaan, löytyykö kasvussa alueellisia eroja. Työssä havaitaan tulojen voimakas yhteys kasvuun. Lisäksi havaitaan, että avioliiton aikaisella ammatissa toimimisella on positiivinen yhteys kasvuun keskiluokkaisissa ammateissa toimivien äitien lapsilla, ja negatiivinen yhteys työväenluokkaisten äitien lapsilla. Näitä yhteyksiä selitetään kotitalouden resursseilla – työläisäideillä työssäkäynti on liittynyt voimakkaampaan taloudelliseen pakkoon ja vaihtoehdottomuuteen kuin toimihenkilöäideillä. Lisäksi tutkimuksessa havaitaan huonompien kasvutulemien kasauma Toukolan ja Kumpulan alueella, minkä epäillään johtuvan huonommista asumisolosuhteista ja taloudellisiin syihin perustuvasta väestön alueellisesta valikoitumisesta.
  • Ailio, Jarmo (Helsingfors universitet, 1999)
    Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle.
  • Korhonen, Anu (2005)
    Abstract: Boiling blood : anger at the start of the modern era in England
  • Fellman, Susanna (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia;730
    Artikkelissani tarkastelen taloushallinnon ylempien toimihenkilöiden asemaa ja tehtäviä suomalaisissa teollisuusyrityksissä vuosisadan alusta 1960-luvulle. Tarkastelun kohteena ovat myös markkinointi-, myynti-, osto- ja henkilöstötehtavien toimihenkilöt. Kasittelyn ulkopuolelle jäävät ylemmät tekniset toimihenkilöt. Tutkimus perustuu pääasiallisesti empiiriseen aineistoon muutamasta suomalaisesta teollisuusyrityksestä seka aikalaiskirjoituksiin ammattilehdissä.
  • Vuolanto, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.
  • Kujala, Antti (2009)
    Oheisena on englanninkielisen kirjani The Crown, the Nobility and the Peasants 1630–1713: Tax, rent and relations of power (Helsinki: SKS, 2003), isbn 978-952-10-5375-7 alkuperäinen suomenkielinen käsikirjoitus. Se julkaistaan tässä sellaisena kuin se oli ennen kääntämistä eli ilman mitään jälkikäteen tehtyjä täydennyksiä tai korjauksia. Olen kuitenkin korjannut lyöntivirheitä ja suomentanut joitakin jo alun perin englanniksi kirjoitettuja sanoja. Suomenkielisen tekstin viitenumerot vastaavat englanninkielisen kirjan viitenumeroita. Toivon, että suomenkielisestä versiosta on hyötyä, sillä verojärjestelmä ja sen terminologia ovat muutenkin aika hankalia, mutta aivan erityisesti englanniksi. Vastaavia termejä oli vaikea löytää.
  • Ekholm, Laura (2004)
    Tutkimus käsittelee juutalaisten tekstiilialan yrittäjien sosiaalisia verkostoja Helsingissä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomessa ei koskaan ole ollut suurta juutalaisvähemmistöä. Sotienvälisenä aikana juutalaisten määrä oli suurimmillaan, silloinkaan juutalaisia ei ollut yli kahta tuhatta. Vähäiseen määräänsä nähden juutalaiset näyttäytyivät Helsingin katukuvassa ja liike-elämässä merkittävällä tavalla: lähes kaikki työskentelivät vaatteiden ja turkisten tukku- tai vähittäiskauppiaina. Tutkielmassa kysytään, miten juutalaisiin tekstiilialan yrittäjiin suhtauduttiin ja miten yrittäjyys oli kytköksissä juutalaisuuteen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, erityisesti maailmansotien välisenä aikana? Sodan jälkeen juutalaiset on hyväksytty osaksi suomalaista yhteiskuntaa, ja juutalaiset mielletään tavallisesti pieneksi uskonnolliseksi vähemmistöksi, ei varsinaisesti erilliseksi etniseksi ryhmäksi. Työmarkkinat ovat avainasemassa etnisen ryhmän ja muun yhteiskunnan kohtaamisessa. Siksi kysymys, miten vieroksutuista ja diskriminoiduista ortodoksijuutalaisista perheistä tuli menestyvää ylempää keskiluokkaa, johon ei liity erityistä etnistä stigmaa, muodostuu mielekkääksi juuri elinkeinoelämän kysymysten kautta. Työn teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiaalisen pääoman teoriat, joissa painotetaan ihmisten välisiä sosiaalisia tukiverkostoja tärkeänä osana yhteisöjen taloudellista menestymistä ja kykyä jakaa resursseja. Tiiviit sosiaaliset suhteet, kattavat tukiverkostot ja muilta suljetut instituutiot näyttävät lisäävän yhteisön taloudellista menestymistä, vaikkei niiden ensisijainen funktio lainkaan liittyisi liike-elämään. Kaupparekisteriä, yrityskalentereita ja Suomen juutalaisen arkiston aineistoa yhdistelemällä olen kartoittanut, miten Helsingin juutalaisen seurakunnan ja juutalaisten yrittäjien suhteet nivoutuivat yhteen ennen toista maailmansotaa. Yrityksiä tarkastelemalla kävi ilmi, että seurakunta oli yhtenäinen, mutta ei kovin tasa-arvoinen mitä tulee sen jäsenien sosiaaliseen asemaan ja elinoloihin. Hyvälle yhteishengelle löytyi muita, juutalaisten asemaan liittyviä syitä. Juutalaisiin liitettiin hanakasti liike-elämään ja keinotteluun liittyviä mielikuvia, jotka kuvasivat vastakohtaisuutta 'aitojen kansalaisten' ja 'vieraiden juutalaisten' välillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa juutalaiset yrittäjät on yleensä mainittu lyhyesti viittaamalla autonomian ajan juutalaisten elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, erityisesti narinkka-toriin, jolla juutalaiset myivät vanhoja vaatteita. Tämän tutkielman valossa yrittäjyys on ollut keskeinen osa juutalaista identiteettiä, eikä juutalaisten sijoittumista vaatetusalalle voi perustella vain aikaisemmilla rajoituksilla. Vaatetusala kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alkuvuosina ja osa juutalaisista yrittäjistä menestyi erittäin hyvin. Menestys kanavoitui koko yhteisön hyväksi mm. erilaisten lahjoitusten ja avustujärjestöjen kautta. Toisaalta yksipuolinen ammattirakenne teki seurakunnasta haavoittuvaisen lama-aikoina. Lamavuodet 1930-luvulla ja toista maailmansotaa seurannut pula-aika leimaavat muistoissa vahvasti 'juutalaisten rättikauppiaiden' kokemuksia. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että sotienvälinen aikakausi on usein kuvattu vain siirtymäkaudeksi, jonka aikana juutalaiset vähitellen pääsivät pois narinkan ikeen alta.
  • Oittinen, Riitta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)
    SKS:n toimituksia 730
    Ammattityö ei aina ole ollut selkeästi määriteltävää: Erillisiksi väitetyt kategoriat — julkinen (työ) ja yksityinen (koti) — eivät olleet edes kaupungeissa läheskään aina erillisiä. Vaikkapa vuokralaisten pitoon kuului muutakin kuin asuinsija: naiset saattoivat valmistaa aterian vuokralaiselle samalla kun ruokakuntansa muille jäsenille, pesivät varsinkin miespuolisten asukkien pyykin ja osin huolsivat näiden vaatetusta. Missä siis kulki raja rahallista korvausta saavan vuokraemännän tai perheenemännän töissä, kun kyseessä oli yksi ja sama ihminen? Myös ompelukoneen käyttö sekä kotona että teollisuudessa on ilmiö, jota useat historioitsijat ovat kutsuneet palkallisen ja palkattoman työn hybridiksi eli risteymäksi. Yksi kansainvälisessä tutkimuksessa toistunut huomio onkin, että miesten tehtäviä on kutsuttu todennäköisemmin "työksi" ja naisten tehtäviä "auttamiseksi" tai "kotityöksi". Sukupuolen analysoiminen osana työnteon historiaa on johtanut arvioimaan uudelleen sellaisten peruskäsitteiden kuin "työ", "taito", "luokka", "nainen" ja "mies" merkityksiä. On ryhdytty kysymään ketkä ovat työläisten tai käsityöläisten ryhmiin kelvanneet ja millä kriteereillä yhtäältä aikalaiset ja toisaalta tutkijat ovat ihmisiä niihin määritelleet. Tässä yhteydessä on havaittu että käytännöt naisten ja miesten töissä sekä "normaalin" tai sallitun rajat eivät ole historian kuluessa pysyneet samoina eivätkä edes olleet täysin yksiselitteisiä. Muuttujina ovat olleet tekijän sukupuolen lisäksi taito sekä tekemisen konteksti, tilanne jossa työtä tehtiin. Tässä artikkelissa tarkastelen miten ne yhdistyivät ompelun kohdalla. Tapaustutkimuksena analysoin ammattiperinnekyselyssä koottua muistitietomateriaalia, jossa käsitellään ompelua ammattityönä. Mitä se aiheesta kertoo ja mitä jättää kertomatta?
  • Hentilä, Marjaliisa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia;730
    Artikkelissa käsitellään kaupan myymälähenkilökunnan naisistumista ja kauppojen työolojen kehittymistä 1900 alkupuolella.
  • Matilainen, Riitta (2003)
    Tutkielman aiheena on sosiaalidemokraattisen liikkeen lasten ja varhaisnuorten raittiusvalistus ja -kasvatus. Tutkimuskohteena on Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton (SDR)Päivän Nuoret –toiminta 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun asti. Päivän Nuorten tutkiminen on perusteltua, koska historiantutkimus on lähes tyystin sivuuttanut suomalaisten raittiusjärjestöjen 1940- ja 1950-lukujen toiminnan nousukauden eikä Päivän Nuorten toimintaa ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielma ei edusta perinteistä järjestöhistoriaa, vaan siinä analysoidaan Päivän Nuorten kirjallisen raittiusvalistuksen diskursseja ja raittiuskasvatuksen käytäntöjä sekä ritualismia. Päivän Nuorten toiminnan mikrotason saamiseksi mukaan tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös valistuksen ja kasvatuksen kohteina olleiden lasten ja varhaisnuorten panokseen raittiusideologian muotoilussa ja käytännön toteutuksessa. Foucaultlaisesti virittyneen tutkimuksen peruskysymyksen voi kiteyttää kysymällä mikä totuus tuotetaan raittiudesta. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu monipuolisesta arkisto- ja lehtiartikkelimateriaalista ja SDR:n tuottamasta neljästä raittiuselokuvasta. Työväen arkiston laajasta SDR:n ja Päivän Nuorten materiaalikokoelmasta kannattaa erityisesti nostaa esille SDR:n ja Päivän Nuorten johdon kokousten pöytäkirjat, Päivän Nuorten järjestöohjaajien matkaselosteet, yksittäisten Päivän Nuoret –osastojen kokouspöytäkirjat ja nurkkapöytäkirjat sekä lasten ja varhaisnuorten itse kirjoittamat raittiuskilpakirjoitukset sekä käsinkirjoitetut kerho- ja leirilehdet. Tutkimusta varten on myös läpikäyty SDR:n julkaiseman lastenlehti Sarastuksen ja aikuisille suunnatun SDR:n lehden Raittiin Kansan vuosikerrat 1940-1970 sekä tutustuttu tutkimuksen ajankohdan yleiseen raittius- ja alkoholipoliittiseen keskusteluun Alkoholiliikkeen Aikakauskirjan ja Alkoholipolitiikka-lehden sivuilla. Päivän Nuorten raittiusprojektin historialliset juuret ovat 1900-luvun alun raittiusliikehdinnässä, työväenliikkeen lapsi- ja nuorisotyössä sekä 1800-luvun fennomaanisessa kansansivistysprojektissa. SDR:n ja Päivän Nuorten suhde emopuolue SDP:hen oli vaikea ja ristiriitainen, sillä Päivän Nuoret korosti olevansa eetillisellä pohjalla toimiva järjestö työväenliikkeessä eikä poliittinen järjestö. Päivän Nuorten diskursseissa esille nousevat raittiuden ja kunnollisuuden vaatimukset: oikea Päivän Nuori on ehdottomasti raitis raittiustaistelija ja viettää säännöllistä ja koko työväenluokkaa hyödyttävää elämää. Tytöt ja pojat nähdään olemuksellisesti erilaisina ja tämän takia myös heidän tarpeensa ja tehtävänsä elämässä eroavat toisistaan. Raittiuskäytäntöjen ja erilaisten Päivän Nuorten symboleiden ja rituaalien avulla pyrittiin luomaan jatkuvuutta raittiustoimintaan. Päivän Nuorten kirjoittamien raittiuskilpakirjoitusten ja lehtien tarkastelu osoittaa, että lasten ja varhaisnuorten kirjoituksista on löydettävissä diskursseja, jotka jatkuvat läpi vuosikymmenien ja jotka eivät ole ristiriidassa Päivän Nuorten virallisen raittiusideologian kanssa. Lasten ja varhaisnuorten raittiustekstit voi kuitenkin nähdä kulttuurisen neuvottelun välineinä: lapset hahmottavat niissä omaa paikkaansa ja identiteettiään.
  • Kantola, Urpo (Sub Lupa Academic Publishing, 2017)
    U Schyłku Starożytności Studia Źródłoznawcze