Artikkelissa ehdotetaan sosiaalioikeudellisen lainopin uudistamista herkemmäksi valtasuhteille. Artikkelissa käsitellään perinteisen lainopin tutkimusasenteen suhdetta valtaan, suomalaista valtakriittistä oikeustiedettä ja modernin oikeuden rationaliteetteja foucault’laisesta hallinta-analyyttisesta näkökulmasta. Yleisesti ottaen perinteinen julkisoikeudellinen lainoppi pyrkii tulkinta- ja systematisointitehtävänsä kautta tunnistamaan ja tuottamaan oikeuslähteiden perusteella doktriineja, jotka määrittävät julkisen vallankäytön rajat ja puitteet. Samalla kuitenkin modernin oikeuden sekä lain soveltamisen, tulkinnan ja systematisoinnin itsensä ymmärtäminen valtasuhteiden kautta toimivana hallintana on jäänyt riittämättömäksi. Artikkelissa pohditaan mahdollisuutta hallinta-analyyttisen näkökulman sisäistämiseen lainopin itseymmärryksessä tulkinta- ja systematisointityötä myöten. Artikkelissa esitetään, että herkempi suhde valtaan voi ensinnäkin auttaa lainoppia hahmottamaan sosiaalioikeudellisen tavoite- ja arvosidonnaisen sääntelyn soveltamisen yhteyttä sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnan kokonaisuuteen modernissa yhteiskunnassa. Tämän tiedostaminen voi suunnata lainopin perinteisiä kysymyksenasetteluja uudelleen. Toiseksi, hallinta-analyyttisen näkökulman sisäistäminen auttaa arvioimaan kriittisesti lain soveltajan ja lainoppineen tutkijan itsensä oikeudellisen ajattelun taustalla olevia hiljaisia oletuksia. Lopuksi artikkelissa esitetään sosiaalioikeudellisen lainopin tulevaisuuden uudistamissuuntana uusi kriittinen käsitteistö, ”oikeudellistamisen tekniikat”. TOWARDS A NEW LEGAL DOCTRINAL SOCIAL LAW SCHOLARSHIP The article proposes to rethink legal doctrinal social law scholarship as more sensitive to power relations. First, it examines how the methodology of traditional legal doctrinal scholarship understands power, Finnish critical legal scholarship and the rationalities of modern law from the Foucauldian perspective. The article considers the possibility of internalising power-analytical framework in the self-understanding of the legal doctrinal scholarship. At the end, the article presents a new critical concept as a direction for the renewal of social law scholarship in the future, “techniques of judification”.

Tutkimuksessa selvitettiin, miten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklan (Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin) määräykset toteutuvat toimeentuloturvan muutoksenhaussa yhdeksässä Euroopan maassa. Selvityksen pohjalta voitiin löytää ja analysoida joitakin yleisiä 6 (1) artiklan toteuttamiseen liittyviä ongelmia. Suurin osa ongelmista liittyi toimeentuloturvan hallintojärjestelmiin. Hallintoelimillä on yleensä useita toimialaan kuuluvia tehtäviä, joihin kuuluu muun muassa lainvalmistelu. Hallintoelinten toiminnan laaja-alaisuus saattaa johtaa tilanteeseen, jossa tuomioistuimen riippumattomuus ja puolueettomuus sekä osapuolten tasavertaisuus ovat kyseenalaisia. Menettelyyn liittyvistä puutteista käsitellään erityisesti suullisten käsittelyiden lähes täydellistä puuttumista Suomessa. Näyttää siltä, että Euroopassa pyritään vähitellen järjestämään toimeentuloturvan muutoksenhaku samojen oikeusturvavaatimusten mukaisesti kuin muutkin muutoksenhakujärjestelmät. Hallintoelinten vastuu on joka tapauksessa suuri, koska muutoksenhaku on aina toissijainen keino toteuttaa oikeuksia.

Tutkimuksessa selvitetään perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien vaikutuksia ensiasteen ratkaisutoiminnassa päätettäessä yksilön oikeudesta sosiaaliturvaetuuteen. Kyseessä on sosiaalioikeudellinen ensiasteen päätöksenteko, jossa sosiaaliturvalainsäädännön toimeenpanosta vastaavassa viranomaisessa tehdään yksilön oikeutta koskeva hallintopäätös. Tutkimuksen näkökulma on yksilökeskeinen, ja perusoikeuksien merkitystä ratkaisutoiminnassa tarkastellaan nimenomaan yksilön suojan kannalta. Päätöksenteon rakennetta ja ratkaisun normatiivisen perustan muodostumista tarkastellaan tukeutumalla yhtäältä perusoikeuksien oikeudellista merkitystä koskevaan suomalaiseen valtiosääntödoktriiniin ja toisaalta oikeusteoreettiseen keskusteluun. Työ voidaan määritellä julkisoikeudelliseksi tutkimukseksi, jossa on hallinto-oikeudellisia, valtiosääntöoikeudellisia ja sosiaalioikeudellisia sekä yleisiä oikeusteoreettisia aineksia.

Muutoksenhakulautakunnat ovat, asiamäärillä mitaten, Suomen suurimpia lainkäyttäjiä. Niistä suurin, sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta, käsittelee vuosittain yli 20 000 sosiaaliturvaa koskevaa valitusta. Näin sillä, miten asiat käsitellään ja ratkaistaan näissä lautakunnissa, on huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Kansalaiselle taas lautakuntien päätökset ovat monasti kohtalokkaita. Valituksissa kun on kysymys kansalaisen toimeentulolle ja tulevaisuudelle elintärkeistä ratkaisuista. Muutoksenhakulautakunnat ovat olleet viime vuosina arvostelun kohteena: niitä moititaan hitaudesta, päätöksenteon summittaisuudesta, joskus jopa niiden itsenäisyyttä epäillään. Tämän kaksiosaisen teoksen ensimmäisessä osassa (2014) tarkasteltiin muutoksenhakulautakunnille asetettuja tavoitteita sekä niiden toiminnan oikeudellista ja ideologista pohjaa. Nyt julkaistavassa soveltavassa osassa tutkitaan ensiksikin, miten tavoitteet toteutuvat ja missä määrin muutoksenhakulautakunnat täyttävät sen lainkäyttötehtävän, joka niille on hyvinvointivaltiossa uskottu. Toiseksi soveltavassa osassa arvioidaan, mitä mahdollisuuksia nykyisen lautakuntaprosessin kehittämiseen on. Lähtökohdaksi on nimittäin otettava, että muutoksenhakulautakuntien järjestelmälle ei ainakaan lyhyellä tähtäimellä ole realistisia vaihtoehtoja. Kirjoittaja Risto Koulu on prosessioikeuden professori (Helsingin yliopisto) ja tutkimusjohtaja (Conflict Management Institute). Tämä kirja on osa kansaneläkelaitoksen rahoittamaa tutkimushanketta "Oikeussuojan takeet sosiaaliturvan muutoksenhauissa - esimerkkinä sairausvakuutus".

Sosiaali- ja terveysministeriö antaa yhdenmukaisen käytännön aikaansaamiseksi työttömyysetuuksissa toimeenpano- eli yleiset ohjeet. Tutkielmassa selvitetään näiden käytännössä soveltamisohjeiksi kutsuttujen ohjeiden muodollista asemaa ja käytännön roolia toimeentuloturvan yhden osa-alueen eli työttömyyskassojen huolehtiman ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa koskevan työttömyysturvalain toimeenpanossa. Työttömyyskassat ovat osa ns. välillistä julkishal-lintoa. Suomen perusoikeusjärjestelmässä perustuslaki takaa oikeuden työttömyysturvaan sosiaalisena perusoikeutena. Perus-tuslain mukaan lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella. Työttömyysturvasta on säädetty tavalli-sen lain tasoisella työttömyysturvalailla. Työttömyysturvan toimeenpano jakautuu usealla perusteella: itse työttömyystur-vajärjestelmä on sosiaali- ja terveysministeriön alaista toimintaa, jossa työttömyysturvaa toimeenpanevat ansiopäivära-han osalta työttömyysturvalaissa tarkoitetut työttömyyskassat ja peruspäivärahan ja työmarkkinatuen osalta Kansanelä-kelaitos. Työvoimapoliittisissa asioissa taas johto, ohjaus ja kehittäminen kuuluvat työ- ja elinkeinoministeriölle ja sen alaiselle hallinnolle, mm. työ- ja elinkeinotoimistoille paikallisviranomaisina. Työttömyysturvalain työttömyysetuuden työvoimapoliittisia saamisedellytyksiä koskevat säännökset kuuluvat TE-toimistojen toimivaltaan, kun taas varsinaiset rahaetuuksia koskevat säännökset taas kuuluvat maksajien eli Kansaneläkelaitoksen ja työttömyyskassojen toimivaltaan. Työttömyyskassalaissa työttömyyskassa määritellään keskinäisen vastuun perusteella toimiva yhteisöksi, jonka jäseni-nä on joko palkkatyöntekijöitä tai yrittäjiä. Työttömyyskassan tarkoituksena on työttömyysturvalaissa tarkoitetun ansio-turvan ja siihen liittyvien ylläpitokorvausten järjestäminen jäsenilleen. Suomessa toimii tällä hetkellä 24 palkansaajien työttömyyskassaa ja yksi työttömyyskassa yrittäjille. Työttömyyskassojen katsotaan hoitavan julkista tehtävää, kun ne toimeenpanevat työttömyysturvalakia ja maksavat jäseninään oleville yksityisille kansalaisille etuuksia, joiden rahoitta-miseen valtio verovaroin osallistuu. Työttömyysturvalain mukaan sosiaali- ja terveysministeriö antaa yhdenmukaisen käytännön aikaansaamiseksi työttö-myysetuuksissa yleiset ohjeet eli soveltamisohjeet, jotka valmistelee Finanssivalvonta. Työttömyysturvalain soveltamis-ohjeiden antamista koskeva säännös ei kuitenkaan perusta sosiaali- ja terveysministeriölle toimivaltaa oikeudellisesti sitovaan normiohjaukseen: säännös ei täytä niitä täsmällisyysvaatimuksia, jotka koskevat hallintoviranomaisen valtuut-tamista antamaan oikeusnormeja, jotka velvoittavat valtiokoneiston ulkopuolisia organisaatioita ja samalla vaikuttavat yksityishenkilöiden oikeusasemaan. Soveltamisohjeet ovat siis periaatteessa enintään heikosti velvoittavia oikeuslähtei-tä. Oikeuslähdeoppi tyypittelee oikeuslähteitä ja määrittelee niiden keskinäissuhteita ja etusijajärjestystä. Oikeuslähteet ovat se määräävä pohja, jolle oikeudellisen ratkaisun tulee perustua. Nämä lähteet ovat ensisijaisia normitiedon lähteitä, kun julkista valtaa käytetään hallinnollisessa ratkaisutilanteessa. Oikeuslähteet on otettava huomioon virkatoiminnassa sekä muutoin käytettäessä julkista valtaa. Virallislähteet taas täydentävät varsinaisia oikeuslähteitä, mutta on käytännön hallin-totoiminnassa merkittävä rooli, vaikka se onkin lähinnä toissijainen varsinaisiin oikeuslähteisiin verrattuna. Sosiaalioi-keus poikkeaa eräissä olennaisissa suhteissa oikeusjärjestyksen perinteisistä ydinalueista: sosiaalioikeuden etuuksia koskeva lainsäädäntö on toisaalta hyvin teknistä ja vaikeaselkoista, mutta toisaalta sille tyypillisiä ovat hyvin väljät säännökset, jotka jättävät harkintavaltaa niin etuuksien saamisedellytysten kuin määränkin suhteen. Lisäksi sosiaalioi-keuden ensiasteen ratkaisutoiminnalle on ominaista, että ensiasteen päätöksenteosta vastaavat muut kuin lakimiehet. Sosiaalioikeudessa lainsäädäntöä täydentävätkin viranomaisnormit, esim. välillisen julkishallinnon toimijoille annetut ja niiden antamat soveltamisohjeet. Niiden oikeuslähdeopillinen asema saattaa olla epäselvä, mutta silti ne todellisuudessa ohjaavat ensi asteen päätöksentekoa kenties merkittävämminkin kuin lainsäännökset.

Oikeus asumisperusteiseen sosiaaliturvaan on Suomessa perinteisesti syntynyt vakinaisen Suomessa asumisen myötä. Tutkielmassa tarkastellaan kansalliseen sosiaaliturvan kohdentamissääntelyymme sisältyvää vakinaisen asumisen käsitettä ja tämän käsitteen roolissa tapahtunutta muutosta liittyen sosiaaliturvan kohdentamissääntelymme kokonaisuudistukseen. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan pääasiallisia syitä tämän muutoksen taustalla. Laissa tarkastellut säädökset ovat laki asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta, eli niin sanottu soveltamisalalaki sekä tämän säädöksen 1.4.2019 korvannut laki asumisperusteisesta sosiaaliturvasta rajat ylittävissä tilanteissa. Tutkielmassa tarkastellaan vakinaisen asumisen käsitettä ja sosiaaliturvaoikeuden alkamista Suomeen muuttamisen tilanteessa ja erityisesti kolmannen maan kansalaisen näkökulmasta. Tutkielma sijoittuu aihepiiriltään sosiaalioikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välimaastoon. Tutkielmassa havaitaan, että toteutetun kokonaisuudistuksen myötä niin lainsäädäntöömme sisältyvä vakinaisen asumisen käsite kuin käsitteen saama roolikin osana henkilön sosiaaliturvaoikeuden alkamista koskevaa arviointia ovat uudistuneet. Suomeen muuttavan henkilön asumista koskeva arviointi on uudistuksen myötä aiempaa vahvemmin sidottu henkilölle myönnetyn oleskeluluvan tyyppiin. Lisäksi uudistusten myötä eri viranomaiset tekevät henkilön asumista koskevat ratkaisut aiempaa yhtenäisemmin kriteerein. Tutkielmassa myös ilmenee, että vain osa vakinaisen asumisen käsitteen rooliin ja soveltamisalaan toteutetuista uudistuksista liittyy seikkoihin, joiden osalta kansallisella lainsäätäjällä ylipäänsä on ollut liikkumavaraa. Useiden soveltamisalalain voimassaolon aikana lakiin toteutettujen muutosten taustalla ovat vaikuttaneet EU-oikeuden kansalliselle lainsäätäjälle asettamat toimintavelvoitteet. Soveltamisalalain kokonaisuudistuksen yhteydessä kuitenkin on toteutettu olennaisia kansallisen lainsäätäjän liikkumavaran piirissä olevia uudistuksia, joilla erityisesti lyhytaikaisesti maassa oleskelevien henkilöiden oikeusasemaa on parannettu.