Browsing by Subject "sota-aika"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Lehtinen, Susanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa kartoitetaan elävä taidemusiikin konserttitoiminta Helsingissä sotavuosina 1939–1944 eli talvisodan, välirauhan ja jatkosodan ajalta. Tällaista kattavaa musiikkikentän kartoitusta tuolta ajalta ei ole aiemmin tehty. Olennainen tutkimuskysymys on sota-ajan aiheuttamien haasteiden kartoitus. Tutkimalla sotavuosien musiikkielämän ohjelmistopolitiikkaa ja vastaanottoa haetaan vastauksia siihen, miten sota-aika on heijastunut konserteissa ja niiden ohjelmistoissa ja miten merkitykselliseksi yleisö on elävän musiikkielämän kokenut. Tutkimuksen viitekehys on historiallinen. Aineisto on kerätty arkistotutkimuksen menetelmin ja useita eri lähteitä vertailemalla on pyritty mahdollisimman kattavaan kokonaisuuteen. Tutkittava aineisto on kirjallisuuden lisäksi kerätty musiikki-instituutioiden arkistoista sekä aikakauden lehdistöstä. Työ etenee kertomalla ensin yleisemmin sotavuosien arjesta ja kulttuurielämästä. Sen jälkeen esitellään ensin Helsingin kahden suurimman musiikki-instituution, Helsingin kaupunginorkesterin ja Suomalaisen Oopperan toimintaa sotavuosina. Sitten kartoitetaan muut musiikkikentän toimijat. Analyysiosiossa kerrotaan ensin poikkeusolojen haasteista ja sitten syvennytään sotavuosien ohjelmistopolitiikkaan ja konserttien ja siellä esityn musiikin vastaanottoon. Tutkimuksen loppupäätelmä on, että sotavuosina Helsingissä on ollut runsas ja monipuolinen musiikkielämä. Suuret musiikkitoimijat ovat yrittäneet toimia mahdollisimman normaalisti. Niiden rinnalla on ollut paljon yksittäisiä konsertteja ja musiikkitilaisuuksia. Suurimmat käytännön haasteet ovat olleet ilmahälytykset ja miesten joutuminen asepalvelukseen. Suomalaisen musiikin esittäminen on kasvanut hieman ja venäläistä musiikkia ei ole soitettu juuri lainkaan. Taidemusiikin kenttä on kokenut populaarimusiikin suosion kasvun uhkana ja asiasta on käyty sotavuosina paljon keskustelua. Taidemusiikin tapahtumissa on ollut sotavuosina paljon yleisöä. Musiikin ja kulttuurin on katsottu tuovan virkistystä ja henkistä tukea poikkeuksellisen arjen keskellä. Siksi elävän musiikkitoiminnan merkityksen voidaan katsoa olleen sota-aikana suuri.
  • Suurtalkoot (1942)
  • Holma, Marja-Sirkku; Huovinen, Leena (Helsingin yliopisto, 2006)
    Verkkari 2006 (9)
  • Aho, Antti A. (Suomen metsätieteellinen seura, 1951)
  • Ahola, V. K. (Suomen metsätieteellinen seura, 1948)
  • Lihtonen, V. (Suomen metsätieteellinen seura, 1945)
  • Högman, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.
  • Leskinen, Suvi (2007)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on suomalaisessa sanomalehdistössä jatkosodan syksynä 1941 käyty keskustelu suomalaisten naisten ja vierasmaalaisten miesten suhteista. Tarkastelemissani lehtikirjoituksissa käsiteltiin suomalaisnaisten suhteita sekä maassa oleskeleviin saksalaisiin sotilaisiin että kotirintamalle sijoitettuihin neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Tarkastelen tutkielmassani lehtikeskustelua naiskansalaisuuden näkökulmasta: pyrin tutkimaan sitä, miten keskustelussa määriteltiin suomalaiselle naiselle soveliaan käyttäytymisen rajoja. Marianne Junila on nimittänyt tutkimaani lehtikeskustelua omassa väitöskirjassaan "suureksi moraalikeskusteluksi". Tutkielmani johtopäätöksenä on, että keskustelun oikea nimitys olisi mielestäni "syksyn 1941 suuri seksuaalimoraalikeskustelu". Päädyn erilaiseen lopputulokseen Junilaan nähden myös keskustelun aikarajauksen suhteen. Junilan mukaan Valtion tiedoituslaitos esitti keskustelun ensimmäisen puheenvuoron heinäkuussa 1941 toimittamalla sanomalehdille nimimerkki Valentinin pakinan "Eräistä ystävällisistä naisista". Oma lopputulokseni on, ettei Valtion tiedoituslaitoksella ollut merkittävää roolia seksuaalimoraalikeskustelun käynnistämisessä. Suomalainen sensuuri kielsi keskustelun suomalaisnaisten suhteista saksalaisiin ja venäläisiin miehiin 20. marraskuuta 1941, sillä aiheella oli haitallisia vaikutuksia suomalaisten rintamamiesten mielialoihin ja suomalais-saksalaisiin asevelisuhteisiin. Keskustelijoiden näkökulmasta suuressa moraalikeskustelussa ei kuitenkaan ollut kyse saksalaisista sotilaista, vaan suomalaisten naisten käyttäytymisestä. Oman tulkintani mukaan kirjoittajien tarkoituksena ei ollut loukata saksalaisia ja vahingoittaa asevelisuhteita, vaan tämä tapahtui vahingossa. Olen pyrkinyt valitsemaan tarkastelun kohteena olevat sanomalehdet siten, että ne muodostaisivat edustavan kuvan Suomesta sekä alueellisesti että poliittisesti. Pohjoissuomalainen sanomalehdistö on vahvasti edustettuna siksi, että suomalais-saksalainen aseveljeys ilmeni selkeimmin siellä. Tarkastelen tutkielmassani yhteensä kymmenessä suomalaisessa sanomalehdessä esiintyneitä kirjoituksia. Varsinkin puoluepoliittisten sanomalehtien kohdalla oli havaittavissa selviä eroja aiheen käsittelyn suhteen. Suomen Sosialidemokraatti oli kaikista aktiivisin yksittäinen lehti kirjoittamaan vallitsevasta moraaliongelmasta, ja lehden yleisönosastolla ja pakinoissa käsiteltiin nimenomaisesti suomalaisnaisten suhteita saksalaisiin aseveljiin. Äärioikeistolainen Ajan Suunta ja oikeistolainen Uusi Suomi käsittelivät sen sijaan naisten suhteita neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Vaikka suomalaisnaisten kiinnostuksen kohteiksi määriteltiin eri kohteet, olivat yleisesti ottaen sanomalehdissä esiintyneet teemat ja äänenpainot yllättävän samankaltaisia. Suhteet tuomittiin ja tätä perusteltiin mm. tulevan sukupolven terveyden ja moraalin vaarantamisella. Lähes kaikissa tarkastelemissani kirjoituksissa esiintyi naisten kolmijako, jota olen nimittänyt jaoksi "hyviin, pahoihin ja parannuksen tarpeessa oleviin". Kirjoituksissa poikkeuksetta korostettiin sitä, että suurin osa suomalaisnaisista oli käyttäytynyt moitteettomasti. Heidän tuli muodostaa naisten kollektiivisen kontrollin ydinryhmä ja valvoa kanssasisariaan, jotka olivat sortuneet moraalittomaan käyttäytymiseen kansakunnan kohtalonhetkenä. Samoin kirjoittajat olivat yhtä mieltä siitä, ettei suuressa moraalikeskustelussa ollut kyse ns. paheellisista naisista; naisista, joiden moraalittomaan käyttäytymiseen ei nähty pystyttävän vaikuttamaan. Tähän ryhmään kuuluivat ainakin prostituoidut.
  • Laurent, Helene Ann-Marie (2006)
    Tutkimuksen aiheena on pilkkukuume-epidemian torjuminen Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941-1944. Pilkkukuume on vaatetäiden levittämä kuumetauti, joka on ollut pelätyimpiä sodan mukanaan kuljettamia tartuntatauteja. Kuolleisuus pilkkukuumeeseen oli pahimmillaan jopa 50 % ennen antibioottien aikaa, jolloin ainoa tapa torjua tautiepidemia oli tartuntaa levittävien vaatetäiden hävittäminen ja sairastuneiden eristäminen. Suomessa puhkesi jatkosodan aikana keväällä 1942 venäläisten sotavankien keskuudessa pilkkukuume-epidemia, joka käynnisti massiivisen kampanjan taudin leviämisen ehkäisemiseksi sekä sota- että kotirintamalla. Kampanja tunnettiin täisodan nimellä, koska tautia torjuttiin hävittämällä tartuntaa levittävät vaatetäit. Toiminta asetti terveydenhuollon kovalle koetukselle sekä rintamalla että siviilissä. Täisotaan liittyi laaja terveys- ja hygieniavalistus ja ihmisten yksityisyyteen jouduttiin rajustikin puuttumaan. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisissa olosuhteissa pilkkukuumetapauksia esiintyi sekä mitkä olivat tautiin liittyneet torjuntatoimet. Näkökulma tutkimukseen nousee niistä ongelmista ja ristiriidoista, joita tautiepidemian kehittyminen synnyttää sodan aiheuttaman kriisin keskellä. Terveysviranomaisten vallankäyttöä tarkastellaan biovalta-käsitteen kannalta. Tutkimus on pääasiallisesti tehty puolustusvoimien lääkintäorganisaation sekä lääkintöhallituksen arkistoaineistojen pohjalta keskittyen erityisesti terveydenhuollon organisaatioon, sen toimintaan ja mahdollisiin muutoksiin sekä puolustusvoimissa että siviilihallinnossa. Työssä esitellään myös pilkkukuumeen historiaa sekä tautiepidemian torjuntaa muissa sotaakäyvissä maissa toisen maailmansodan aikana. Muiden maiden torjuntastrategioita verrataan Suomen tehokkaaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, joka pohjautui desinfektiosaunojen käyttöön. Saunoissa kylpiessään taistelujoukot saattoivat samalla kuumentaa myös vaatteensa, mikä tuhosi tautia levittävät täit. Saunotus- ja desinfektiotoiminnasta vastasivat kaasusuojelujoukot, jotka alunperin oli perustettu torjumaan taistelukaasuja. Päämajaan perustettiin kaasusuojeluosaston yhteyteen erityinen lääkäreistä ja desinfektioon perehtyneistä asiantuntijoista koostunut epidemiantorjuntayksikkö, joka vastasi myös pilkkukuumeen torjunnasta. Sen alaisena toimi puhdistusosasto Kokko, joka huolehti käytännön desinfektiotoiminnasta pilkkukuume-epidemioissa vankileireillä sekä koulutti desinfektiohenkilöstöä. Siviiliväestön parissa toteutettiin vuosina 1942-44 yleinen täisota, jolloin terveydenhoitoviranomaisilla oli poliisivaltuudet tehdä sekä ruumiin- että asuntojentarkastuksia täiden varalta sekä suorittaa tarvittaessa jopa pakkosaunotuksia. Kampanjan aikana yli miljoona henkilöä tarkastettiin. Vaatetäitä löytyi keskimäärin 6 %:lta tarkastetuista. Täisota herätti vastustusta sekä terveysviranomaisten että väestön keskuudessa, koska tarkastusten katsottiin kajoavan liikaa ihmisten yksityisyyteen. Pilkkukuumetapauksia oli vuosina 1942–44 kaikkiaan 1407, joista 150 johti kuolemaan. Tautia esiintyi sekä suomalaisten että saksalaisten sotavankileireillä, Itä-Karjalan keskitysleireillä ja inkeriläisten siirtolaisten karanteenileireillä. Valtaosa sairastuneista oli venäläisiä sotavankeja ja valloitetun Itä-Karjalan asukkaita. Suomalaisia sairastui kaikkiaan vain 48, joista yhdeksän menehtyi. Tauti ei koskaan päässyt leviämään rintamajoukkoihin eikä kotirintaman siviiliväestöön. Sotasensuurin vuoksi epidemia ei päässyt julkisuuteen, minkä vuoksi se jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi.