Browsing by Subject "sotavangit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Turunen, Meri Tuulia (2005)
    Suomen jatkosodassa saamat suomensukuiset sotavangit (ns. heimosotavangit) muodostivat sotavankimassasta eroteltuna erityisryhmän, joka oli sodan jälkeen tarkoitus sulauttaa osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja uutta Suur-Suomea. Sodan aikana heimosotavangit pyrittiin eristämään muista sotavangeista ja kohtelemaan paremmin kuin muita kansallisuuksia. Kansallisuuden perusteella tehdyn erottelun taustalla oli toisaalta kotoperäinen heimoaate, toisaalta Saksasta omaksuttu malli. Satoja heimosotavankeja työskenteli Savonlinnan seudulla maatöissä, millä pyrittiin työvoimapulan lieventämiseen ja heimosotavankien tapauksessa erityiseen asennekasvatukseen. Pro gradu -tutkielmassa luodaan kokonaiskuvaa suomenheimoisten sotavankien arjesta ja kohtelusta sekä vuorovaikutuksesta siviiliväestöön Savonlinnan seudulla vuosina 1941-1944. Lisäksi käsitellään erityisesti Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan (ItäKarSE) suomensukuisten sotavankien varalle tehtyjä suunnitelmia sekä niitä ristiriitoja ja jännitteitä, joita ryhmän olemassaolo aiheutti suomalaisessa sotilashallinnossa ja kotirintamalla. Tutkielmassa on myös kiinnitetty huomiota sotatilanteen kääntymisen aiheuttamiin muutoksiin heimosotavankien käsittelyssä ja kohtelussa. Tutkielman päälähteinä ovat olleet Sota-arkistossa säilytettävät sotavankiorganisaation sekä ItäKarSE:n luomat asiakirjat. Lisäksi toissijaisina lähteinä on käytetty vuoden 2004 aikana kerättyä haastattelumateriaalia, jolla on pyritty luomaan tarkempaa kuvaa maaseudun siviiliväestön suhteista heimosotavankeihin. Tutkielman esioletuksena pidettiin sitä, että kahden ideologisen voiman, heimoaatteen ja ryssävihan historiallinen vastakkainasettelu vaikutti voimakkaasti heimosotavankien kohteluun ja päätöksentekoon. Ilmeni, että heimoaate oli voimakkaampi voima etenkin ItäKarSE:n toiminnassa ja maaseudun siviiliväestön suhtautumisessa vankeihin. Miehityshallinnon esityksestä heimovankeja mm. pyrittiin vapauttamaan vallattuun Itä-Karjalaan, Savonlinnan lähelle perustettiin erityinen heimosotavankileiri ja itäkarjalaisia vankeja pyrittiin kouluttamaan kansakoulunopettajiksi. Savonlinnan seudun pienehköillä maatiloilla suomensukuisia sotavankeja kohdeltiin pääasiassa kuten perheenjäseniä ja suhtautuminen vankeihin oli luottavaisen lämmintä. Ongelmia aiheuttivat etupäässä liian vapaa kohtelu ja naapurikateus. Ryssäviha lienee vaikuttanut lähinnä yksittäisten henkilöiden tasolla eikä sen vaikutuksia tässä tutkielmassa voitu laajemmin todistaa. Heimosotavankien kohtelu oli kuitenkin ajoittain ristiriitaista, sillä suomea puhuvia vankeja saatettiin epäillä mm. vakoojiksi. Epäilevä suhtautuminen korostui etenkin sodan loppupuolella, jolloin heimosotavankien käytös samoin kuin sotavankiorganisaation suhtautuminen heimosotavankikysymykseen muuttuivat sotatilanteen kääntyessä. Sotilasviranomaisten eli päämajan ja ItäKarSE:n välille heimosotavankikysymys aiheutti jossain määrin ristiriitatilanteita. Miehityshallinnon päämääränä oli nimenomaan vankien vapauttaminen Itä-Karjalan asuttajiksi, kun taas päämajassa suhtauduttiin skeptisesti laajamittaisempien siirtojen toteuttamiseen. Mikään heimosotavankeja koskenut hanke ei kuitenkaan toteutunut halutussa laajuudessa. Suunnitelmien epäonnistuminen konkretisoitui, kun Neuvostoliitto saneli rauhanehtonsa ja vangit tuli luovuttaa itärajan taakse.
  • Savolainen, Hannu (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmani käsittelee Elina Sanan Luovutetut-tietokirjaa ja sen aiheuttamaa laajaa julkista keskustelua. Graduni tarkoituksena on selvittää, miksi teos aiheutti poikkeuksellisen kiivaan kotimaisen ja osin kansainvälisenkin kohun. Keskustelu käynnistyi marraskuussa 2003. Teoksessa esitettiin, että Suomi luovutti jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 3 000 sotavankia ja siviiliä. Näistä osa oli juutalaisia. Kirjan tietojen vuoksi Simon Wiesenthal -keskus lähetti tasavallan presidentti Haloselle selvityspyynnön. Tämän johdosta valtioneuvoston kanslia tilasi emeritusprofessori Heikki Ylikankaalta selvityksen jatkosodan ihmisluovutusten tutkimustilanteesta. Ylikankaan selvityksen pohjalta päätettiin käynnistää Kansallisarkiston hallinnoima tutkimusprojekti. Tutkielmani aineisto koostuu suomalaisista ja ulkomaisista sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista uutisista, kolumneista, kirja-arvosteluista ja artikkeleista. Lisäksi olen käyttänyt Internetissä julkaistua aineistoa. Olen rajannut tutkimani keskustelun välille 1.11.2003–31.3.2004. Olen syventynyt Luovutetut-kohuun kolmesta eri näkökulmasta. Jatkosodan ihmisluovutukset ovat osa vaikeaa ja ikävää menneisyyttä. Nimitän niitä menneisyyden kipupisteeksi. Olen eritellyt jatkosodan varjopuolien käsittelystä esitettyjä näkökulmia. Keskityn etenkin puheenvuoroihin oman pesän likaamisesta ja Suomen osallisuudesta holokaustiin. Toiseksi, olen tarkastellut kohua akateemisen historiantutkimuksen ja maallikoiden kohtaamisena. Keskustelussa nousi vahvasti esille historiantutkimuksen tehtävä menneisyyden työstämisessä. Keskeisiä näkökulmia olivat, kuka saa tutkia historiaa, ja olivatko Elinan Sanan esittämät tiedot uusia. Kolmanneksi, olen tarkastellut jatkosodan ihmisluovutuksia muiden sodan varjopuolien rinnalla. Jatkosodan historiakuva on monivivahteinen, jossa nämä pitkään vaietut varjopuolet näyttäytyvät säröinä. Tutkielmani perusteella voi sanoa, että jatkosodan ihmisluovutukset olivat 2000-luvun alussa menneisyyden kipupiste. Keskustelijoiden enemmistölle tiedot luovutuksista ja suomalaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa olivat uusia ja hämmentäviä. Elina Sanan kirja osoitti, että jatkosodan historiakuva oli puutteellinen. Keskustelun varsinaisena katalyyttinä toimi Wiesenthal-keskuksen lähettämä kirje. Juutalaisten osuus luovutetuista nosti esille kysymyksen suomalaisten osuudesta holokaustiin, mikä lisäsi kiinnostusta ulkomailla. Historiantutkijat joutuivat kohussa puolustuskannalle. Heitä syytettiin vaikeiden asioiden tutkimisen laiminlyömisestä. Puolustukseksi he pyrkivät osoittamaan heikkouksia Sanan teoksesta ja korostamaan aiemman tutkimuksen merkitystä.
  • Högman, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.
  • Laurent, Helene Ann-Marie (2006)
    Tutkimuksen aiheena on pilkkukuume-epidemian torjuminen Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941-1944. Pilkkukuume on vaatetäiden levittämä kuumetauti, joka on ollut pelätyimpiä sodan mukanaan kuljettamia tartuntatauteja. Kuolleisuus pilkkukuumeeseen oli pahimmillaan jopa 50 % ennen antibioottien aikaa, jolloin ainoa tapa torjua tautiepidemia oli tartuntaa levittävien vaatetäiden hävittäminen ja sairastuneiden eristäminen. Suomessa puhkesi jatkosodan aikana keväällä 1942 venäläisten sotavankien keskuudessa pilkkukuume-epidemia, joka käynnisti massiivisen kampanjan taudin leviämisen ehkäisemiseksi sekä sota- että kotirintamalla. Kampanja tunnettiin täisodan nimellä, koska tautia torjuttiin hävittämällä tartuntaa levittävät vaatetäit. Toiminta asetti terveydenhuollon kovalle koetukselle sekä rintamalla että siviilissä. Täisotaan liittyi laaja terveys- ja hygieniavalistus ja ihmisten yksityisyyteen jouduttiin rajustikin puuttumaan. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisissa olosuhteissa pilkkukuumetapauksia esiintyi sekä mitkä olivat tautiin liittyneet torjuntatoimet. Näkökulma tutkimukseen nousee niistä ongelmista ja ristiriidoista, joita tautiepidemian kehittyminen synnyttää sodan aiheuttaman kriisin keskellä. Terveysviranomaisten vallankäyttöä tarkastellaan biovalta-käsitteen kannalta. Tutkimus on pääasiallisesti tehty puolustusvoimien lääkintäorganisaation sekä lääkintöhallituksen arkistoaineistojen pohjalta keskittyen erityisesti terveydenhuollon organisaatioon, sen toimintaan ja mahdollisiin muutoksiin sekä puolustusvoimissa että siviilihallinnossa. Työssä esitellään myös pilkkukuumeen historiaa sekä tautiepidemian torjuntaa muissa sotaakäyvissä maissa toisen maailmansodan aikana. Muiden maiden torjuntastrategioita verrataan Suomen tehokkaaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, joka pohjautui desinfektiosaunojen käyttöön. Saunoissa kylpiessään taistelujoukot saattoivat samalla kuumentaa myös vaatteensa, mikä tuhosi tautia levittävät täit. Saunotus- ja desinfektiotoiminnasta vastasivat kaasusuojelujoukot, jotka alunperin oli perustettu torjumaan taistelukaasuja. Päämajaan perustettiin kaasusuojeluosaston yhteyteen erityinen lääkäreistä ja desinfektioon perehtyneistä asiantuntijoista koostunut epidemiantorjuntayksikkö, joka vastasi myös pilkkukuumeen torjunnasta. Sen alaisena toimi puhdistusosasto Kokko, joka huolehti käytännön desinfektiotoiminnasta pilkkukuume-epidemioissa vankileireillä sekä koulutti desinfektiohenkilöstöä. Siviiliväestön parissa toteutettiin vuosina 1942-44 yleinen täisota, jolloin terveydenhoitoviranomaisilla oli poliisivaltuudet tehdä sekä ruumiin- että asuntojentarkastuksia täiden varalta sekä suorittaa tarvittaessa jopa pakkosaunotuksia. Kampanjan aikana yli miljoona henkilöä tarkastettiin. Vaatetäitä löytyi keskimäärin 6 %:lta tarkastetuista. Täisota herätti vastustusta sekä terveysviranomaisten että väestön keskuudessa, koska tarkastusten katsottiin kajoavan liikaa ihmisten yksityisyyteen. Pilkkukuumetapauksia oli vuosina 1942–44 kaikkiaan 1407, joista 150 johti kuolemaan. Tautia esiintyi sekä suomalaisten että saksalaisten sotavankileireillä, Itä-Karjalan keskitysleireillä ja inkeriläisten siirtolaisten karanteenileireillä. Valtaosa sairastuneista oli venäläisiä sotavankeja ja valloitetun Itä-Karjalan asukkaita. Suomalaisia sairastui kaikkiaan vain 48, joista yhdeksän menehtyi. Tauti ei koskaan päässyt leviämään rintamajoukkoihin eikä kotirintaman siviiliväestöön. Sotasensuurin vuoksi epidemia ei päässyt julkisuuteen, minkä vuoksi se jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi.
  • Ala-Häivälä, Kai (Helsingfors universitet, 2000)
    Suomen sisällissodassa keväällä vuonna 1918 syntyi useita vankileirejä, jotka oli tarkoitettu valkoisten vangitsemia punaisia varten. Yksi vankileireistä sijaitsi Oulun Raatinsaaressa. Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut Oulun vankileirin vankeja, vartijoita ja leirin oloja sekä valtiorikosoikeuden toimintaa ja leirin kuolleisuutta. Oulun vankileiri toimi Valloitettujen alueiden turvaamisosastoon kuuluneen sotavankilaitoksen alaisuudessa. Vankileiri oli tarkoitettu lähinnä Oulun ja Lapin läänin punavankeja varten. Myös asevelvollisuuskutsuntoja vältelleitä ja asevelvollisuudesta kieltäytyneitä oli vangittujen joukossa. Vankien määrä oli suurimmillaan hieman yli 800. Vangit kuuluivat pääsääntöisesti työväenluokkaan. Vangittuina oli myös naisia, joista suurin osa oli pidätetty venäläisten kasarmeilta. Venäläisiä sotilaita, joita oli noin 1000, pidettiin vangittuina omilla kasarmeillaan, ennen kuin heidät kotiutettiin toukokuun lopussa. Vartijoina toimivat aluksi Oulun ja lähikuntien suojeluskuntajoukot ja toukokuun lopusta lähtien asevelvollisuusjoukot. Erityisesti asevelvollisjoukkoja pidettiin vartiointitehtävään sopimattomina. Sotilaat suhtautuivat tehtäviinsä välinpitämättömästi ja vankeihin myötämielisesti. Heistä suurin osa oli kotoisin samoilta paikkakunnilta, mistä punavangitkin ja he kuuluivat suurimmalta osaltaan myös työväenluokkaan. Asevelvollisjoukot olivat myös ylityöllistettyjä ja sotilaskuri oli olematonta, joten ei ollut ihme, että heinäkuun alussa useat asevelvollissotilaat karkasivat riveistä. Vangit asuivat leirillä ahtaasti ja saivat vain niukasti ruokaa. Leirillä vankeja hoitivat lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Sairaanhoito oli hankalaa, koska sairastuneita ja heikkoja vankeja oli paljon. Vankien hengellisestä huollosta oli vastuussa kasvatusosasto, jonka johdossa oli pappi apunaan kaksi kasvatusapulaista. Kesäkuun aikana Oulussa toimintansa aloitti kaksi valtiorikosoikeuden osastoa, jotka langettivat tuomioita samanlaisen linjan mukaisesti kuin muuallakin maassa. Punaisena lankana näyttää olleen työväenliikkeen poliittinen nujertaminen. Kuolleisuuden suhteelliseen alhaisuuteen oli osasyynä se, että vartijat eivät olleet kiinnostuneita tehtäviään kohtaan. He eivät estäneet yhteydenpitoa vankien ja heidän omaistensa välillä. Vartijat eivät myöskään syyllistyneet vankileiriterroriin, vaan suhtautuivat vankeja kohtaan pääsääntöisesti maltillisesti. Vangeilla oli mahdollisuuksia ulkopuoliseen ruoansaantiin omaisten kautta ja työskennellessään leirin ulkopuolella eri työtehtävissä. Vankeja käytettiinkin vankileirin ulkopuolisiin työtehtäviin paljon. Koska työnantajat oli velvoitettu kustantamaan työssäkäyvien vankien ruoan, he saivat lisäravintoa ohi vankileiriorganisaation. Siten vangit olivat tarpeeksi vastustuskykyisiä tarttuvia tauteja kohtaan. Oulun vankileirissä kuolleisuus jäikin suhteellisen alhaiseksi hieman alle kuuteen prosenttiin.