Maisterintutkielmassani tarkastelen Helsinkiin sijoitetun venäläisen sotaväen julkaisemia ja toimittamia sanomalehtiä 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeisenä aikana. Helmikuun vallankumous oli Venäjän historian murroskohta, joka toi mukanaan uusia mahdollisuuksia ja poliittisia muutoksia, joiden vaikutukset yltivät yhteiskunnan jokaiselle tasolle. Helsinkiin sijoitetun sotaväen keskuudessa nämä vaikutukset näkyivät erityisen hyvin Pietarin läheisyyden, sekä Suomen sodasta hiukan erillään olevan aseman takia. Venäläinen sotaväki oli olennainen osa helsinkiläistä katuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana ja neuvostoja perustettaessa vuonna 1917 heidän poliittinen merkityksensä ja läsnäolonsa kasvoivat huomattavasti. Venäläissotilaiden arki ei kuitenkaan ollut ainoastaan politiikkaa, vaan heidän elämäänsä värittivät Helsingin viihdetarjonta ja koulutusmahdollisuudet, jotka nähtiin keinona parantaa ihmisten elintasoa. Tutkin sanomalehtien sisällön perusteella, miten eri lehdet käsittelivät Venäjän ja Suomen poliittisia tapahtumia ja ilmapiiriä vuonna 1917, sekä tarkastelen Helsingin venäläisten sotilaiden arkea. Lähdeaineistonani toimivat Helsingissä julkaistut Helsingin sotilas- ja työläisneuvoston virallinen lehti Izvestija, sekä viisi paikallista puoluelehteä, jotka edustivat poliittiselta suuntaukseltaan Venäjän sosiaalidemokraattisen työväen puolueen kahta suuntausta, menševikkejä ja bolševikkeja, sekä sosialistivallankumouksellista ja vasemmistososialistivallankumouksellista puoluetta. Käyn läpi näiden lehtien vaiheita ja tuon esille niiden sisällön keskeisiä piirteitä, vertaillen niitä samalla keskenään. Helsingin venäjänkieliset sanomalehdet toimivat poliittisena massamediana, joilla pyrittiin sekä välittämään tietoa, että rakentamaan mielikuvia ja muokkaamaan mielipiteitä. Samaan aikaan ne kuvasivat vuoden 1917 vallankumouksien venäläisille mukanaan tuomia poliittisia ja arkisia mahdollisuuksia.

Kuolemaa isänmaan puolesta on monesti pidetty parhaana ja kunniakkaimpana kuolemana. Sotaa käyvissä maissa ajatellaan näin erityisen usein. Toisen maailmansodan aikainen Suomi ei ollut poikkeus: sotilaan kuolemaa rintamalla sanottiin sankarikuolemaksi. Sotilaan kuolemaan liitettiin niin uskonnollisia kuin nationalistisiakin käsityksiä. Sodassa kuoleminen oli ensisijaisesti miehinen asia, kuoleman sureminen taas naisten; erityisesti sankaripojan ja hänen äitinsä suhde nostettiin esille ihanteellisena sankarikuoleman kuvana. Isänmaan uhrit-teoksessa keskeisiä lähteitä ovat sota-ajan kirjeet, sanomalehdissä julkaistut kuolinilmoitukset ja sotavuosien suomalainen kaunokirjallisuus. Lisäksi viranomaisten toiminta ja sankarihautajaiset ovat tärkeä osa tutkimusta. Keskeistä ei ole vain se, miten viralliset tahot ja julkinen sana kuvasivat sotilaan kuolemaa, vaan myös se, miten yksityiset ihmiset kokivat läheisensä menetyksen. Sankarikuolema ei ollut vain hetkellinen tapahtuma, vaan sen vaikutukset ulottuivat laajalle, niin sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin. Suomalaiset kaatuneet pyrittiin kaikki evakuoimaan kotiseuduilleen sankarihautoihin haudattaviksi. Talvisodan alussa puolustusvoimien piirissäpidettiin kenttähautausta taistelupaikkojen läheisyyteen todennäköisimpänä vaihtoehtona, mutta niin armeijan sisäinen kuin kotirintamankin kanta teki epävirallisena toimintana alkaneesta kaatuneiden evakuoinnista virallisen käytännön, josta ei pääosin luovuttu myöhemminkään. Suomalaisten sotilaiden haudat sijaitsevatkin yleensä tavallisten hautausmaiden yhteydessä, mikä on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Syitä kaatuneiden kotiseudulle evakuoimiseen voidaan etsiä, paitsi siitä, että se hyvien liikenneyhteyksien vuoksi yleensä oli mahdollista, myös siitä, että se koettiin kulttuurisesti tärkeäksi. Sotilaan kuolemaa määriteltiin monessa yhteydessä. Sotilaspastorien,upseerien, asetoverien ja mahdollisesti sairaalahenkilökunnan kirjeet kertoivat omaisille vainajan viimeisistä hetkistä. Omaiset myös kirjoittivat itse kertoakseen läheisensä kuolemasta, ja vastaanottivat surunvalittelukirjeitä. Laajempi yhteisö sai tiedon kaatumisesta kuolinilmoituksesta. Kotiseudulla vietetyt sankarihautajaiset yhdistivät ihmisiä ja olivat osa yhteisöllistä ja henkilökohtaista suremista, mutta niissä myös määritettiin surua, sotaa ja kansakuntaa voimakkaasti. Sankarikuolemaa ylistettiin, samoin suomalaisia sotilaita, ja sotilaan kaatuminen nähtiin myös hänen omaistensa uhrina. Omaisten tulkinnat sotilaan kuolemasta sisälsivät harvoin yhtä isänmaallisen viestin. Erityisesti jatkosodan aikana suuntauduttiin yhä enemmän kunkin surijan omiin tunteisiin, vaikka itse sota kyseenalaistettiin edelleen harvoin. Kaunokirjallisuuden sotakuoleman kuvauksissa painottuu vuosi 1940, eli mieluiten käsiteltiin talvisodan kansakuntaa yhdistänyttä, melko ongelmatonta aikaa. Jatkosodan kuluessa sen hetkistä sotaa käsittelevien romaanien määrä väheni voimakkaasti, eikä sotilaan kuolemastakaan enää mielellään kirjoitettu. Tämä ei tarkoittanut, että sotilaiden kaatuminen olisi täysin menettänyt merkityksensä; sodan oloissa oli kuitenkin niukasti mahdollisuuksia uusien ilmaisutapojen löytämiseen.