Tutkielmani lähtökohtana oli Levinasin käsitys filosofiasta eettisenä metafysiikkana. Tutkimuksessani vertasin Levinasin käsitystä eettisestä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisesta hänen käsitykseensä eroottisesta kohtaamisesta. Tutkielmani metodina oli systemaattinen analyysi. Tutkin Levinasin ajattelua erityisesti tarkastelemalla käsitteiden ja niiden suhteiden kehitystä teoksessa Totaliteetti ja Äärettömyys. Levinas asettaa teoksessaan ihmisen olemassaolon perustaksi Toisen ihmisen eli Äärettömän Idean kohtaamisen. Subjektin olemassaolon perusta on metafyysinen Halu, joka suuntautuu äärettömästi Toiseen. Sekä eettinen että eroottinen suhde edellyttävät, että on olemassa erillinen subjekti, joka kohtaa Toisen. Subjektilla on oma sisäinen maailma, johon hän voi toivottaa toisen tervetulleeksi ja joka mahdollistaa subjektin vastuullisuuden. Subjektin sisäinen maailma perustuu siihen, että hän elää jostakin eli nauttii maailman objekteista. Nautinto eli eläminen jostakin kuvastaa intentionaalisuutta, jossa olemuksellisesti toiset eli objektit muuttuvat samaksi eli osaksi minää. Maailma samassa muodostuu subjektin kielellisistä käsitteistä. Erillinen subjekti voi kohdata Toisen ihmisen ja kasvot. Eettisessä suhteessa kasvot ilmaisevat subjektille äärettömän eettisen velvoitteen. Kasvot ovat suhteessa subjektiin täysin ulkopuoliset ja transsendentit. Eroottinen suhde suuntautuu feminiineihin kasvoihin. Subjekti nauttii eroksessa immanentisti kasvoista, mutta toisaalta subjektin eroksessa kohtaamat feminiinit kasvot kuvastavat aina transsendenssia ei-vielä-olevaa. Tutkielman keskeinen tulos oli, että toisen ihmisen kasvot saavat eettisen merkityksensä hedelmällisyyden kautta. Eettinen suhde ei kuvasta subjektin täyttä transsendenssia, mutta eroksen avulla syntyvä hedelmällisyys kuvastaa. Hedelmällisyydessä syntyy lapsi, jossa isä on sekä itsensä että toinen. Isä valitsee lapsen, ja isällinen valinta tekee lapsesta uniikin. Tämä on perusta veljeydelle ja tasa-arvolle. Poika kuvastaa isän näkökulmasta äärettömyyttä ja vastuuta. Kasvot saavat merkityksen veljeydessä, ja kasvot merkitsevät oikeudenmukaisuutta. Hedelmällisyys mahdollistaa veljeyden, sillä ihmiskunta on tasa-arvoisten veljien yhteisö. Tutkielmassani todettiin myös, että eettinen ja eroottinen suhde liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan Levinasin ajattelussa. Subjektin ja Toisen kasvojen eettinen kohtaaminen on Levinasin mukaan yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Sukupolvien jatkumo mahdollistaa sen, että isä voi olla lapsessaan äärettömästi. Myös pojalla on mahdollisuus hedelmällisyyteen. On mahdollista ajatella, että subjekti on olemuksellisesti vastuullisuutta. Levinasin mukaan isä asettaa pojan vastuulliseksi. Subjekti saa tällöin olemassaolonsa Toiselta, joka asettaa subjektin vapauden kyseenalaiseksi. Toinen voisi olla hedelmällisyydessä isä tai eettisessä kohtaamisessa veli, joka on tasa-arvoinen, sillä hänkin on sekä isänsä että toinen samaan tapaan kuin subjekti. Levinasin mukaan Äärettömän Idea on filosofisesti ensisijainen, ja subjektin olemassaolo perustuu Äärettömän Ideaan. Jokaisen ihmisen olemassaolo perustuu Äärettömän ideaan, mikä on myös veljeyden perusta.

Vertailen tutkielmassani fiktiivisiin henkilöhahmoihin viittaavia subjekteja Maylis de Kerangalin romaanissa Réparer les vivants ja sen suomennoksessa Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Teoksen ovat suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Ranskankielisessä teoksessa on käytetty paljon pitkiä virkkeitä, joiden sisältämien lauseiden subjektit muodostavat henkilöhahmoihin viittaavia referentiaalisia ketjuja. Tutkin näihin hahmoihin viittaavissa subjekteissa käytettyjen viittauskeinojen eroja lähtötekstin ja suomennoksen välillä ja selvitän, millaisissa konteksteissa muutoksia on tehty. Tutkin myös, miten nämä muutokset voivat vaikuttaa korrelaattina toimivien henkilöhahmojen identiteetin rakentumiseen. Lähestyn tutkimuskysymystä syntaksin, tekstilingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista. Luokittelen hahmoihin viittaavat subjektit Hallidayn ja Hasanin koheesiokeinojen jaottelumallin pohjalta laatimani luokittelun mukaan anaforisiin pronomineihin, ellipsiin ja leksikaalisia sidoskeinoja edustaviin subjekteihin. Käyn lähtötekstin ja käännöksen välisiä eroja läpi esimerkkien kautta kartoittaen niitä ympäristöjä, joissa muutoksia on tehty ja arvioin näiden muutosten vaikutusta tekstin ja hahmojen tulkintaan. Analyysin perusteella suomennos pyrkii noudattamaan lähtötekstin viittauskeinoja mahdollisimman tarkasti. Muutoksia esiintyy eniten sellaisissa kohdissa, joissa joko kielten rakenteelliset erot, viittaussuhteiden yksiselitteisyys tai tekstin sujuvuus ja hyväksyttävyys sitä edellyttävät. Osa tutkitun suomennoksen viittauskeinojen muutoksista aiheuttaa kuitenkin tulkintaeroja. Ranskankielinen lähtöteksti käyttää sidoskeinoista eniten anaforista pronominia, kun taas suomennoksessa on suosittu eniten ellipsiä. Variaatiota löytyykin enimmäkseen juuri anaforisten pronominien ja ellipsien välillä. Leksikaaliset sidoskeinot on suomennoksessa sen sijaan hyvin pitkälti säilytetty. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että mitä enemmän ja tarkempaa informaatiota subjekti antaa tarkoitteestaan, sitä epätodennäköisemmin sen viittauskeinoon tehdään muutoksia.

Pro gradu -tutkielmassani kuvaan seksuaalikasvatusta peruskoulun yläkouluikäisten oppikirjoissa vuosina 1972–2013. Tavoitteenani on tehdä seksuaalisuuden normeja näkyviksi, sekä tarkastella normaalin ja epänormaalin välisen rajanvedon historiallisuutta ja muuttuvaista luonnetta. Tässä tarkoituksessa olen pyrkinyt erottamaan ajallisten jaotteluiden sisällä esiintyvät keskeisimmät seksuaalisuuden diskurssit ja niiden rakentaman kehityskaaren. Aineistona käytän peruskoulun oppikirjoja. Oppiainekohtaisen rajauksen sijaan olen pyrkinyt pitämään tarkasteluni mahdollisimman laajana ja analysoinut uskonnon, uskonnon historian ja siveysopin, elämänkatsomustiedon, biologian, terveystiedon sekä kansalaistiedon oppikirjoja. Näin ollen aineisto noudattaa tarkastellun ajanjakson aikana muuttuvia painopisteitä myös tästä näkökulmasta. Oppikirjat sisältävät erilaisia seksuaalisuuden diskursseja, joista olennaisimmiksi olen nostanut kristillisen moraalin, sekulaarin, perhekasvatuksellisen, biologisen, terveydellisen sekä seksuaaliterveydellisen diskurssin. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Michel Foucault’n ja Nikolas Rosen ajatuksille vallasta, sisäistetyistä normeista ja subjektiksi tulemisen ehdoista ja edellytyksistä. Näin ollen kyse on väistämättä myös valtaan liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmani kysymyksenasettelun kannalta olennaisinta on strategisesti integroiva valta, tuottava valta. Kysymys ei ole siitä, kenellä on valtaa, vaan siitä, miten valtasuhde muovaa ja muotoilee subjektin. Subjekti on kiinnittynyt olosuhteisiin, joissa se syntyy. Oletus vallasta, joka tukahduttaa ”aidon” subjektin on siis strategisesti integroivan vallan näkökulmasta mieletön; subjekti ei edellä valtaa, sillä vallan ulkopuolta ei ole. Rose on jatkanut Foucault’n viitoittamalla tiellä ja tarkastellut subjektiviteettia suhteessa vapauttamisen pedagogiikkaan. Keskeiseksi teesiksi erottunut velvollisuus tulla vapaaksi on keskeisessä asemassa tarkastelemassani aihepiirissä, seksuaalikasvatuksen normeissa. Analyysini perusteella oppikirjat asettavat murrosiän seksuaalisen heräämisen alkupisteeksi. Oppikirjojen mukaan lapsuus ja lapsuudenperhe ovat myöhemmän seksuaalisen kehityksen taustatekijöitä. Oppikirjojen ymmärryksen mukaan murrosikä on merkinnyt nuoren kasvua sukupuoliseksi olennoksi ja tämän sukupuolisuuden myötä on herännyt myös nuoren seksuaalinen halu. Sukupuolisuus ja seksuaalisuus kietoutuvat aineistossa yhteen erottamattomalla tavalla; seksuaaliseksi kasvaminen on sukupuoleen kasvamista. Usein tämä pelkistyy myös kaksijakoisen sukupuolikäsityksen korostamiseksi, jossa sukupuoliero ja sukupuolten vastakkaisuus selittävät heteroseksuaalisen halun heräämistä. Sukupuolieroon perustuvan heteroseksuaalisen halun kuvaaminen on yksi selitys sille, miksi ei-heteroseksuaalisuus rajataan toistuvasti oppikirjoissa seksuaalisen kehityskaaren ulkopuolelle. Kehityskaari kulkee ihastumisesta rakastumiseen ja seurustelusta avioliittoon sekä perheen perustamiseen. Seksuaalinen kehityskaari ja seksuaalisuuden diskurssit kokevat suuren muutoksen, kun seksuaalikasvatuksesta tulee osa terveystiedon oppiainetta. Seksuaaliterveydellinen diskurssi läpäisee seksuaalikasvatuksen, ja muut diskurssit jäävät toissijaisiksi. Kutsun tätä seksuaalikasvatuksen suureksi murrokseksi, sillä se merkitsee tarkastellun ajanjakson olennaisinta irtiottoa aikaisempaan sekä uudenlaisen seksuaalisuuden subjektin muotoutumista. Seksuaalisuudesta tulee uudella tavalla osa itsensä etsimistä, minuutta ja persoonallisuutta. Seksuaalikasvatuksen kiellot muuttuvat sisäisen pohdiskelun ja valintojen tekemisen alueeksi. Tämä merkitsee pyrkimystä normittomaan seksuaalikasvatukseen. Muutos ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä myös normittomuutta tavoitteleva seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. Uudenlainen seksuaalisuuden subjekti merkitsee Rosea mukaillen velvollisuutta tulla vapaaksi. Ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen ja sukupuolikohtaiset normit eivät myöskään aineistosta katoa, vaikka liikkumavara murroksen myötä lisääntyy. Elämänkaareen liittyvät normit eivät tyystin menetä merkitystään, mutta niiden vapaavalintaisuus korostuu aikaisempaa enemmän. Lisäksi oppikirjoissa nousee esiin etninen toiseuttaminen, sillä liberaali ja vapaa toimija, valintoja tekevä seksuaalisuuden subjekti, kuvataan usein etniseen suomalaisuuteen palautuvana normina, jonka ulkopuolelle suljetaan seksuaalisesti epävapaiksi kuvatut etniset toiset. Voidaankin todeta, että myös normittomuuteen pyrkivä seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. 2000-luvun tärkeimmät seksuaalikasvatuksen normit liittyvät subjektiin ja toimijaan, ei elämänkaareen.

Tutkielma tarkastelee kahden Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin osallistavan esitystaideteoksen jaettua, kollektiivista subjektinmuodostusta ja emansipatorisen taiteen implisiittisen uskonnollista maastoa. Teoreettisena viitekehyksenäni toimivat implisiittisen uskonnon teoria, draaman jälkeisen teatterin teoria ja Karen Baradin performatiivinen toimijuusrealismi. Tutkielma nojaa posthumanistiseen ontologiaan ja epistemologiaan, joka hylkää perustavana taustaoletuksena kartesiolaisen dualismin, representationalismin sekä liberaalin humanismin autonomisen subjektin. Metodologisesti työn keskeisimpiä välineitä on diskurssintutkimus sekä diffraktiivinen optiikka, jonka ideana on sivuuttaa reflektio eli peilaaminen ja tuoda tilalle apparaatti, jolla voidaan lukea luovasti eri teorioita rinnakkain ja ei-hierarkkisesti. Aineistona olevat esitystaideteokset paikantuvat tutkielman epistemologisen ja eettisen taustan kanssa samankaltaiselle alueelle: antroposeenin perustavanlaatuisiin ongelmiin etsitään vastauksia luomalla yhteyksiä ei-inhimilliseen ja kyseenalaistamalla stabiilit rajanvedot esimerkiksi subjektinmuodostuksessa. Esityksien dramaturgiat tulkitsen edistävän postinhimillistä tilaa ja monisuuntaista, intra-aktiivista subjektinmuodostusprosessia. Esitystaideteokset sisältävät emansipatorisen ulottuvuuden, joka performoituu esiin konventionaalisten ajatus- ja kokemistapojen haastamisena sekä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisyyden problematisoivana perspektiivien suhteellistamisena. Esityksien postinhimillisessä emansipatorisessa toiminnallisuudessa tulkitsen ilmenevän implisiittisen uskonnollisia toimintatapoja. Tutkielmani myös rohkaisee tarkastelemaan implisiittisen uskonnon käsitteen avulla taideteoksia laajemmin osana elämismaailmaa, joka sijoittuu binääristen havainnointi- ja kokemistapojen ulkopuolelle. Esimerkiksi pyhä ja profaani -jaottelun ulkopuolelle jäävän sekularismin ja uskonnollisen ekslusivismin välissä olevan kolmannen alueen tarkastelu monenlaisissa sosiaalisissa konteksteissa kuten digitaalisilla muuntuvilla alustoilla ja yhteisöllisissä kulttuurin ja taiteen tiloissa voisi avata laajempaa tutkimuskenttää uskontotieteellisessä keskustelussa. Yhtenä tutkielmani tavoitteena on keskustella ihmisen paikkaa ja subjektiviteettia uusiksi ja samalla hahmottaa kaikkien olentojen välistä samanarvoisuutta poikkitieteellisessä tutkimuksessa.