Browsing by Subject "subjekti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 38
  • Syrjäläinen, Anni (Helsingfors universitet, 2013)
    Ihmisten mahdollisuudet olla tekemisissä lääketieteen ja terveydenhoidon kanssa ovat moninaistuneet jamuuttuneet selvästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Yhtäältä molekyylibiologia, geeniteknologia ja lääketeollisuus kehittävät yhä erilaisempia mahdollisuuksia sairauksien hoitoon. Samalla hyvinvointivaltioissailmenneet poliittiset muutokset ovat synnyttäneet paineita muuttaa julkisen terveydenhuollon käytäntöjä ja tapoja, joilla ihmiset ovat tekemisissä palvelujärjestelmän kanssa. Internet ja uusi viestintäteknologia liittyvät olennaisesti terveydenhuollon muuttuviin käytäntöihin. Terveydenhuollon asiakaskeskeisyyttä vahvistamaan julkishallinnossa on käynnistetty useita sähköisiä terveydenhuollon projekteja. Tutkielmassa lähestytään kansanterveyden edistämiseen valjastettuja verkkopalveluita teorialähtöisesti foucault’laista hallinnan analyyttista ja toimijaverkkoteoreettisesta näkökulmaa yhdistäen. Tarkastelun kohteeksi on valittu yksittäinen, sosiaali- ja terveysministeriön ylläpitämä Hyvinvointipolkuterveysportaali, joka sisältää erilaisia sovelluksia ja testejä oman terveydentilan arvioimiseen ja hyvinvoinnin edistämisen tueksi. Tutkielmassa ei käytetä erillistä metodia, vaan tavoitteena on muodostaa kahden lähestymistavan välinen synteesi, jolla selvittää yhtäältä sitä, miten elintavat tuodaan portaalin käytön yhteydessä hallinnan kohteeksi ja toisaalta siten, miten hallinnan subjektin muotoutumista voidaan teorioiden valossa hahmottaa. Keskeiseksi käsitteeksi nousee toimijaverkkoteoreettisesta ajattelusta tuttu kääntämisen (translation) käsite, jonka avulla on mahdollista tarkastella yhtäältä teknologisen ja inhimillisen kytkeytymistä toisiinsa ja toisaalta sitä, miten hallintakäytännöt ja itsen muovaamisen käytännöt liittyvät yhteen. Siinä missä Foucault’n tutkimuskysymykset elämän tulemisesta hallinnan kohteeksi ja subjektin rakentumisesta olivat ennen kaikkea historiallisia ja koskivat pitkiä ajanjaksoja, edellyttää toimijaverkkoteoria keskittymään konkreettisesti empiiriseen nykyhetkeen ja purkamaan siinä itsestään selviltä näyttäviä toimijoita ja ilmiöitä nykyisyydessä, joka on yhä vahvemmin erilaisten viestintäteknologioiden välittämää. Hylkäämällä perinteinen yhteiskuntatieteissä vallinnut jako luontoon ja teknologiaan,inhimilliseen ja ei-inhimilliseen toimijaverkkoteoria antaa mahdollisuuden lähestyä ennakkoluulottomasti erilaisia ilmiöitä sekä toisaalta itsen ja ulkoisen hallinnan välisiä jännitteitä. Tarkasteltaessa subjektiksi muodostumista konkretisoituu hallinnan strategioiden toteutumisen epävarmuus.Portaalia ei voida tarkastella yksinkertaisesti paikkana, jonne asiantuntijuus puhtaana siirtyy ja josta se edelleen liikkuu sellaisenaan käyttäjien ajatuksiin ja käytöksen osaksi. Elämän kontrolloimattomuus herättääkin kysymyksen siitä, miten hallinnan analytiikan ja toimijaverkkoteorian avulla voidaan ymmärtää se verkostojen ulkopuolelle jäävä mahdollisuuksien kenttä, johon nykyinen hallinta pyrkii yhä hanakammin puuttumaan.
  • Nurminen, Sofia (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmani lähtökohtana oli Levinasin käsitys filosofiasta eettisenä metafysiikkana. Tutkimuksessani vertasin Levinasin käsitystä eettisestä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisesta hänen käsitykseensä eroottisesta kohtaamisesta. Tutkielmani metodina oli systemaattinen analyysi. Tutkin Levinasin ajattelua erityisesti tarkastelemalla käsitteiden ja niiden suhteiden kehitystä teoksessa Totaliteetti ja Äärettömyys. Levinas asettaa teoksessaan ihmisen olemassaolon perustaksi Toisen ihmisen eli Äärettömän Idean kohtaamisen. Subjektin olemassaolon perusta on metafyysinen Halu, joka suuntautuu äärettömästi Toiseen. Sekä eettinen että eroottinen suhde edellyttävät, että on olemassa erillinen subjekti, joka kohtaa Toisen. Subjektilla on oma sisäinen maailma, johon hän voi toivottaa toisen tervetulleeksi ja joka mahdollistaa subjektin vastuullisuuden. Subjektin sisäinen maailma perustuu siihen, että hän elää jostakin eli nauttii maailman objekteista. Nautinto eli eläminen jostakin kuvastaa intentionaalisuutta, jossa olemuksellisesti toiset eli objektit muuttuvat samaksi eli osaksi minää. Maailma samassa muodostuu subjektin kielellisistä käsitteistä. Erillinen subjekti voi kohdata Toisen ihmisen ja kasvot. Eettisessä suhteessa kasvot ilmaisevat subjektille äärettömän eettisen velvoitteen. Kasvot ovat suhteessa subjektiin täysin ulkopuoliset ja transsendentit. Eroottinen suhde suuntautuu feminiineihin kasvoihin. Subjekti nauttii eroksessa immanentisti kasvoista, mutta toisaalta subjektin eroksessa kohtaamat feminiinit kasvot kuvastavat aina transsendenssia ei-vielä-olevaa. Tutkielman keskeinen tulos oli, että toisen ihmisen kasvot saavat eettisen merkityksensä hedelmällisyyden kautta. Eettinen suhde ei kuvasta subjektin täyttä transsendenssia, mutta eroksen avulla syntyvä hedelmällisyys kuvastaa. Hedelmällisyydessä syntyy lapsi, jossa isä on sekä itsensä että toinen. Isä valitsee lapsen, ja isällinen valinta tekee lapsesta uniikin. Tämä on perusta veljeydelle ja tasa-arvolle. Poika kuvastaa isän näkökulmasta äärettömyyttä ja vastuuta. Kasvot saavat merkityksen veljeydessä, ja kasvot merkitsevät oikeudenmukaisuutta. Hedelmällisyys mahdollistaa veljeyden, sillä ihmiskunta on tasa-arvoisten veljien yhteisö. Tutkielmassani todettiin myös, että eettinen ja eroottinen suhde liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan Levinasin ajattelussa. Subjektin ja Toisen kasvojen eettinen kohtaaminen on Levinasin mukaan yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Sukupolvien jatkumo mahdollistaa sen, että isä voi olla lapsessaan äärettömästi. Myös pojalla on mahdollisuus hedelmällisyyteen. On mahdollista ajatella, että subjekti on olemuksellisesti vastuullisuutta. Levinasin mukaan isä asettaa pojan vastuulliseksi. Subjekti saa tällöin olemassaolonsa Toiselta, joka asettaa subjektin vapauden kyseenalaiseksi. Toinen voisi olla hedelmällisyydessä isä tai eettisessä kohtaamisessa veli, joka on tasa-arvoinen, sillä hänkin on sekä isänsä että toinen samaan tapaan kuin subjekti. Levinasin mukaan Äärettömän Idea on filosofisesti ensisijainen, ja subjektin olemassaolo perustuu Äärettömän Ideaan. Jokaisen ihmisen olemassaolo perustuu Äärettömän ideaan, mikä on myös veljeyden perusta.
  • Tirkkonen, Sanna (2010)
    Tutkielma käsittelee Michel Foucault’n (1929 - 1984) etiikkaa vuosina 1982 - 1984. Foucault tunnetaan parhaiten tiedon ja vallan filosofina, joka ajattelee subjektin muodostuvan erilaisissa säännönmukaistavissa sosiaalisissa koodistoissa, diskursseissa, pysyvän olemuksellisuuden sijaan. Lähtökohtana Foucault’n etiikalle on, ettei diskursiivinen subjektikäsitys pysty täysin vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka henkilö perustelee itselleen toimintansa ja asettaa itsensä oman toimintansa kohteeksi. Aluksi Foucault kääntyy yksilön itsesuhteen ja -reflektion pohdintaan. Tästä johtuen Foucault’n etiikkaa on tulkittu yksilökeskeisenä ja yhteiskunnallisesta toiminnasta irrallisena. Foucault on universaalietiikan kriitikko. Hän muodostaa tilannekohtaisuuteen perustuvaa etiikkaa ”olemassaolon taitojen” (l’art de l’existence) ja ”olemassaolon estetiikan” (esthétique de l’existence) käsitteillä. Englanninkielisessä keskustelussa tämä on johtanut tulkintoihin, joissa Foucault’n etiikka on vertautunut individualistisiin taiteisiin. Seksuaalisuuden historian osassa Huoli itsestä (1984) Foucault tarkastelee sitä, kuinka tiukentunut käsitys seksuaalimoraalista ei johda I ja II vuosisadalla suoriin kieltoihin vaan kehotuksiin ”pitää huolta itsestä”. Foucault tutkii, kuinka ”itsestä huolta pitäminen” liitetään ”itsensä tuntemiseen” ja erilaisiin itseen kohdistuviin harjoitteisiin (pratique de soi). Foucault’n Collège de Francessa pitämä luentosarja L’herméneutique du sujet (Subjektin hermeneutiikka, 2001) tutkii kuitenkin itsesuhteen etiikan lisäksi suhdetta, joka avautuu toiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka suhde toiseen neuvotellaan tasavertaiseksi, ja minkälaista yhteiskunnallista relevanssia Foucault suhteella näkee. Hiljattain ilmestynyt Le courage de la vérité (Totuuden rohkeus, 2009) irrottautuu kokonaan subjektin sisäisyyden etiikasta ja pohtii subjektipositioiden neuvottelusuhdetta yksilöiden välillä. Etiikka määrittyy tällöin uudella tavalla: ekspressiivisenä, yhteiskuntaan suuntautuvana toimintana ja kritiikkinä yhteisössä. Luentosarjoja on tutkittu Suomessa vähän. Tutkielman tarkoituksena on luoda uusi, Foucault’n etiikan eri tutkimuslinjat huomioiva tulkintakehys. Tutkielma tuo esille, että etiikka ”taiteen” sijaan määrittyy ”taitona”, myös sosiaalisessa merkitysyhteydessä. Etiikka taitona merkitsee ainutkertaisessa tilanteessa tapahtuvaa toimintaratkaisua, jolle annetaan erilaisia kontekstisidonnaisia ja suhteissa neuvoteltavia merkityssisältöjä. Foucault’n etiikka ei palaudu yhteen, subjektilähtöiseen tulkintakehykseen, vaan sitä on tutkittava genealogisen tutkimusmenetelmän mukaisesti useina eri lähtöpisteinä, jotka Foucault’n etiikan kohdalla löytyvät antiikin filosofiasta. Foucault’n antiikintutkimukset ovat analogisia kohteita nykyisyydelle, vaikka eksplisiittisesti nykyisyys on teksteissä pienessä roolissa; karkeiden antiikintulkintojen avulla Foucault tutkii lopuksi myös oman ajattelunsa ongelmallisuutta.
  • Arvinen, Jasmine (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vertailen tutkielmassani fiktiivisiin henkilöhahmoihin viittaavia subjekteja Maylis de Kerangalin romaanissa Réparer les vivants ja sen suomennoksessa Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Teoksen ovat suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Ranskankielisessä teoksessa on käytetty paljon pitkiä virkkeitä, joiden sisältämien lauseiden subjektit muodostavat henkilöhahmoihin viittaavia referentiaalisia ketjuja. Tutkin näihin hahmoihin viittaavissa subjekteissa käytettyjen viittauskeinojen eroja lähtötekstin ja suomennoksen välillä ja selvitän, millaisissa konteksteissa muutoksia on tehty. Tutkin myös, miten nämä muutokset voivat vaikuttaa korrelaattina toimivien henkilöhahmojen identiteetin rakentumiseen. Lähestyn tutkimuskysymystä syntaksin, tekstilingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista. Luokittelen hahmoihin viittaavat subjektit Hallidayn ja Hasanin koheesiokeinojen jaottelumallin pohjalta laatimani luokittelun mukaan anaforisiin pronomineihin, ellipsiin ja leksikaalisia sidoskeinoja edustaviin subjekteihin. Käyn lähtötekstin ja käännöksen välisiä eroja läpi esimerkkien kautta kartoittaen niitä ympäristöjä, joissa muutoksia on tehty ja arvioin näiden muutosten vaikutusta tekstin ja hahmojen tulkintaan. Analyysin perusteella suomennos pyrkii noudattamaan lähtötekstin viittauskeinoja mahdollisimman tarkasti. Muutoksia esiintyy eniten sellaisissa kohdissa, joissa joko kielten rakenteelliset erot, viittaussuhteiden yksiselitteisyys tai tekstin sujuvuus ja hyväksyttävyys sitä edellyttävät. Osa tutkitun suomennoksen viittauskeinojen muutoksista aiheuttaa kuitenkin tulkintaeroja. Ranskankielinen lähtöteksti käyttää sidoskeinoista eniten anaforista pronominia, kun taas suomennoksessa on suosittu eniten ellipsiä. Variaatiota löytyykin enimmäkseen juuri anaforisten pronominien ja ellipsien välillä. Leksikaaliset sidoskeinot on suomennoksessa sen sijaan hyvin pitkälti säilytetty. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että mitä enemmän ja tarkempaa informaatiota subjekti antaa tarkoitteestaan, sitä epätodennäköisemmin sen viittauskeinoon tehdään muutoksia.
  • Takkinen, Pasi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.
  • Hertz, Jussi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen aiheena on kerronnalliset tekniikat subjektiviteetin rakentumisen ja vuorovaikutuksen esittämisen välineinä David Mazzucchellin sarjakuvaromaanissa Asterios Polyp (2009). Tarkastelen teoksen kerrontaa ja kuinka se kuvaa henkilöhahmojen subjektiviteettia ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Tutkin teoksen visuaalisia ja kielellisiä piirteitä niiden kerronnallisten merkitysten kannalta. Tarkastelen miten visuaalisuus ja kielellisyys toimivat kerronnallisesti fiktiivisten hahmojen mielten ja dialogisten suhteiden rakentamisessa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Kai Mikkosen teosta The Narratology Of Comic Art (2017). Mikkosen sarjakuvatutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kautta tarkasteluna sarjakuvaromaanin kerronnallisuus perustuu visuaalisten ja kielellisten osa-alueiden erilaisille funktioille. Lisäksi sarjakuvaromaanin kontekstissa tekijän tyyli määrittää teoksen fiktiivisen maailman rakentumista ja erilaisten visuaalisten ja kielellisten ominaisuuksien roolia. Nykynarratologian ja kirjallisuudentutkimuksen valossa sarjakuvatutkimuksen teoreettinen viitekehys tarjoaa runsaasti välineitä erilaisten sarjakuvateosten tarkasteluun. Mazzucchellin sarjakuvaromaani hyödyntää runsaasti erilaisia kerronnallisia tekniikoita, joiden avulla hahmojen mieliä ja vuorovaikutusta kuvataan. Fiktiivisten hahmojen mielten, kokemusten ja suhteiden esittäminen sarjakuvaromaanin lajin kontekstissa osoittautui laaja-alaiseksi kokonaisuudeksi, jossa Mazzucchellin teos toimi hedelmällisenä tutkimuskohteena. Teoksen kerronnan tarkastelu tarjosi näkökulmia visuaalisuuden ja kielellisyyden kerronnallisiin kytköksiin, joiden tutkiminen on sarjakuvatutkimuksen ja narratologian kontekstissa alati ajankohtainen kerronnallinen sidos. Mazzucchellin teos tarjoaa runsaasti materiaalia jatkotutkimukselle ja erilaisille lähestymistavoille.
  • Pitkänen-Walter, Tarja (2006)
    Tarkastelen kuvataiteen tohtorin opin- ja taidonnäytteessäni maalausta moniaistisuuteen ja aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana. Representatiivisen, symbolisen objektin asemesta tarkastelen pikemminkin aistisuuden avaamaa merkityksen muutosta. Tarkastelen maalaamisen tapahtumaa subjektin uudelleenmuokkautumisen kannalta ja pohdin maalauksen erityispiirteitä ja mahdollisuuksia nykyajassa. Opin- ja taidonnäytteeni koostuu kolmesta yksityisnäyttelystä sekä kymmenestä artikkelista. Kolmessa artikkeleista olen haastatellut psykoanalyytikko Pirkko Siltalaa. Näissä artikkeleissa käsitellään subjektin ja mielikuvan varhaisen muotoutumisen edellytyksiä ja kuvan ja sanan osuutta subjektin muotoutumisessa ja taiteellisessa prosessissa. Näissä artikkeleissa pohditaan myös aistimuksellisuuden ja halun suhdetta tiedostamattomaan sekä eritellään tyhjän symbolisoitumista ja tyhjän merkitystä maalauksen prosessissa. Muissa artikkeleissa määritellään maalauksen muuttuvaa sisällöllistä merkitystä aistimuksellisen ruumiillisuuden näkökulmasta, myös haptisen visuaalisuuden teoriaa hyödyntäen. Taideteoreetikko Laura U. Marks esittää haptisen visuaalisuuden houkuttelevan sellaiseen samastumiseen, jossa katsoja ja katsottu, subjekti ja objekti, liukenevat toisiinsa. Tässä tapahtumassa katsominen ei merkitse valtaa vaan antautumista – jopa sitä, että objekti on voimallisempi kuin subjekti: “--- näytti siltä, että jokin kamppaili tullakseen ilmaistuksi. Tämä jokin oli liian hauras muodostuakseen kuvaksi. Tämä hauraus liittyi kulttuurien väliseen liikkeeseen, merkityksen menetykseen ja uudelleentulkintaan.” (Marks 2004.) Artikkelissani Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen väitän, että vastaavat antautumisen, liukenemisen ja kamppailun toiminnot tapahtuvat myös maalauksen prosessissa. Myös maalauksessa jokin “liian hauras kuvaksi” pyrkii tulemaan ilmaistuksi. Maalauksen prosessilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä eri kulttuurien kanssa. Maalatessa kylläkin operoidaan erilaisilla merkityksen muodostuksen rakenteilla: intuitiivisilla, kehollisilla ja myös lingvistisesti lähestyttävillä tietoisuuden alueilla. Tällöin maalaus sisällyttää vastakohtia toisiinsa ja haastaa diskursiivisen maailmanjärjestyksen. Artikkelissani Moniaistisuudesta pohdin synestesiaa ja amodaalisia aistimuksia – maalaamistapahtumaa moniaistisen minuuden kannalta. Maalauksessa kohtaavat intensiteetit: värit, muodot, tekstuurit – asiat ja voimat ilman valmiiksi määriteltyä, tarkkarajaista identiteettiä. Asioiden suhteet, erot ja merkitykset rakentuvat vasta maalauksen tapahtumassa. Maalaaminen synnyttää ”vapaata” intensiteettiä, joka mahdollistaa läsnäolon pikemminkin kuin viittaa psyykkiseen tai tiedostamattomaan sinänsä. Artikkeleissa Kuvan rikkomisesta ja Taiteen kosketuksesta pohdin kuinka näillä intensiteeteillä työskentely tuottaa representatiivisen efektin asemesta ja ohessa performatiivista läsnäoloa, tekijän muokkautuessa teoksen muokkautumisen myötä. Artikkelissa Tyhmänä kuin maalari esitän taidehistorioitsija Jonathan Craryn tutkimukseen nojaten, että maalaus poikkeaa yksilön subjektiivisesta tunneilmaisusta tai tavanomaisesta havainnonesityksestä. Itseilmaisun asemesta maalausprosessi haastaa maalarin subjektiivisuuden. Tämä tarkoittaa myös sitä, että todellisuuden haltuun ottamisen väline – muodostettu mielikuva tai representaatio – alkaa horjua. Samalla teos lähestyy hajoamistaan, osiensa vaihdettavuutta ja uudelleen käyttämistä. Artikkelissani Keksiä maalaus uudelleen! maalaus ei välttämättä määrity suorakaiteiseksi representaatioksi seinälle. Se voi vaikkapa valua lattialle tai sisällyttää konkreettisia esineitä itseensä. Tavoiteltaessa jotakin ”liian haurasta kuvaksi” representaatio purkautuu materiaalisuuteensa. Maalauksen kuvamaisuus kääntyy katsojan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen vetoavaksi aistimuksen alkeeksi. Opintoihini sisältyvistä näyttelyistäni ensimmäinen oli Galleria Artinassa Helsingissä 1998. Käsittelin työskentelyssäni subjektin murtumisen teemaa. Olennaiseksi tulivat materiaalin itsensä herättelemät aistimukset. Tämä oikeutti abstraktimman ilmaisun: työn aiheeksi riitti aistimuksen tunnustelu. Näyttelyssäni 2001 tulkitsen abstraktia kuvakieltä, modernisuuden aistimuksia eriyttävästä eetoksesta poiketen, aistimusten yhteen kietoutumisen ilmaisuna. Tarkastelen abstraktia kuvakieltä lingvistisesti määrittymättömän ilmaisemisena, representaatiota vastaan kapinoivana ilmiönä. Tästä ei seuraa, että abstrakti olisi merkityksetöntä, muttei liioin, että se sisältäisi transsendenttisia merkityksiä. Näen abstraktin kuvakielen pikemminkin immanenssin, kehollisen läsnäolon ja aistimisen esityksenä. Kolmas näyttelyni “Maalaus on lihan kiilto silmissämme”, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasman Studio K:ssa 2003. Näyttelyn teosten tekeminen alkoi ”minulla ei ole mitään sanottavaa” -mielialassa. Työskentelin tämän olotilan turvin, pitkälti tiedostamattomien intentioiden ja sattumanvaraisten ympäröivän maailman tapahtumien ohjaamana. Perinteisen akateemisen tutkimuksen argumentista toiseen etenevän asiankäsittelyn asemesta opinnäytteeni teoreettisen osan kirjoittaminen eteni pikemminkin maalausprosessin ”logiikkaa” seuraten. Tutkimukseni syntyi vähän kuin maalauskin, lumipallon lailla. Se keräili elementtejä enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti maailman sen hetkisestä tarjonnasta, sieltä täältä: yksi risunen taidehistorioitsija Rosalind Kraussilta, toinen kuvataiteilija Fabian Marcacciolta, kolmas – oksankokoinen – Laura U. Marksilta, neljäs korsi säätilasta, viides uutispätkästä, ja niin edelleen. Kun kävin läpi näitä tekstejä niiden kirjoittamisen jälkeen, paljastui muuan mielenkiintoinen piirre. Tekstit synnyttivät vaikutelman, että diskursiivisen järjen logiikkaa oli sekoittanut, sumentanut, tahrannut – ikään kuin maalannut jokin muu ”järjestys”. Tämä toinen “järjestys” hyppyytti ajatusta rekisteristä toiseen. Tämän havainnon jälkeen teoreettinen työni muotoutui yrityksestäni sekä tulkita että seurata tätä outoa järjestystä, jota diskursiivisen logiikan asemesta ohjasivat pikemminkin aistimukselliset assosiaatiot. Maalausprosessi muodostaa eräänlaisen ”paon viivan” (Deleuze & Guattari), jossa on mahdollista elävöittää käsitystä todellisuudesta hetkellisen diskurssien romahtamisen seurauksena. Kirjaimellisessa merkityksessään pako viittaa pois lähtemiseen, etäisyyden ottamiseen. Tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitan sillä pikemminkin kykyä hetkeksi purkaa luokittelevat kategoriat ympäröivän maailman tapahtumien kohtaamiseksi. Juuri tämä määrityksiä ja luokituksia pakenevan elementti on kiinnostavinta maalauksessa. Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.
  • Kurki, Lea Tuulikki (2004)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen Kenian luo-heimon hautajaisia ja seremoniasta avautuvia subjektikäsityksiä sekä niiden muutosta yhteiskunnallisen muutoksen kanssa. Alkusanoissa esimerkkinäni on edesmenneen kenialaisen luo-asianajaja S. M. Otienon hautajaistapaus ja kiista 'modernin' luon oikeasta hautapaikasta. Myös omassa kenttäaineistossani tavoitteenani on ollut tutkia hautajaisten erilaisia subjekteja, vainajia, lähinnä Meyer Fortesin 'sosiaalista persoonaa' koskevan teorian valossa. Meyer Fortesin tutkimat Ghanan tallensit näkivät subjektin osana yhteisöä: sosiaalista persoonaa rakennettiin koko elämän ajan, ihmisten arkisissa teoissa ja toiminnassa. Päämääränä oli sosiaalisen persoonan täydellistyminen: kuolemassa täydellistynyt, lapsia saanut ja yhteisön ihanteita toteuttanut subjekti hyväksyttiin osaksi yhteisön esi-isiä. Yleisemmin teoreettinen keskustelu liittyy afrikkalaisen antropologian ja etenkin siinä vaikuttaneen strukturalistis-funktionalistisen koulukunnan ongelmallisiin käsityksiin subjektista ja sosiaalisesta järjestelmästä. Työni perustuu antropologiseen osallistuvaan havainnointiin ja kenttätyöhön Kenian pääkaupungissa Nairobissa sekä luo-heimon kotiseudulla Luolandissä, Länsi-Keniassa, jossa heimon hautajaiset tavallisesti pidetään. Luolandiin hautaaminen on luoille yksi tärkeimmistä kulttuurisista normeista ja sillä halutaan etsiä yhteisyyttä heimon, suvun ja yksilön välille. Aineisto on koottu pääosin kesän 2002 aikana, mutta materiaalia on kerätty jo vuoden 2000 matkalla Keniaan. Kenttätyöaineisto koostuu nauhoitetuista ja teemoitelluista luojen haastatteluista, tapaustutkimuksista sekä lehdistömateriaalista. Luojen hautajaisistaan käymä väittely on myös osa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kulttuurisista arvoista ja niiden säilyttämisestä. Pääargumenttini tässä pro gradu -työssä on, että subjektin omavaltainen toiminta ja korostunut toimijuus sosiaalisen ryhmänsä ulkopuolella aiheuttaa ainakin luoilla konflikteja hautajaistilanteessa, jotka yhteisö pyrkii itse hautajaistilanteessa selvittämään. Mielestäni Fortesin 'sosiaalinen persoona' vastaa lähinnä heimon perinteisten kulttuuristen kategorioiden mukaisia arvostuksia, jotka ovat sukupuolittuneita sekä ohjautuvat esimerkiksi subjektin statuksen sekä moraalin arvioinnin kautta. Kuitenkin luoilla kulttuuristen kategorioiden toiselle puolen jää myös erilaisia sosiaalisesta muutoksesta johtuvia välitiloja, joita sosiaalisen persoonan käsitteellä ei voida selventävästi ymmärtää. Näin ollen ainakin luojen kohdalla Meyer Fortesin teoria subjektista jää riittämättömäksi. Yritän tässä työssä tuoda myös luojen subjektiuden muita ulottuvuuksia näkyviin. Sivuan samassa myös muutamia muita afrikkalaiseen subjektikäsitykseen antropologiassa vaikuttaneita muuttuvan subjektin kannalta keskeisiä teorioita, esimerkiksi afrikkalaista filosofiaa, modernisaatioteoriaa ja toimintateoriaa sekä näiden käyttökelpoisuutta omassa aineistossani.
  • Malm, Karla (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani kuvaan seksuaalikasvatusta peruskoulun yläkouluikäisten oppikirjoissa vuosina 1972–2013. Tavoitteenani on tehdä seksuaalisuuden normeja näkyviksi, sekä tarkastella normaalin ja epänormaalin välisen rajanvedon historiallisuutta ja muuttuvaista luonnetta. Tässä tarkoituksessa olen pyrkinyt erottamaan ajallisten jaotteluiden sisällä esiintyvät keskeisimmät seksuaalisuuden diskurssit ja niiden rakentaman kehityskaaren. Aineistona käytän peruskoulun oppikirjoja. Oppiainekohtaisen rajauksen sijaan olen pyrkinyt pitämään tarkasteluni mahdollisimman laajana ja analysoinut uskonnon, uskonnon historian ja siveysopin, elämänkatsomustiedon, biologian, terveystiedon sekä kansalaistiedon oppikirjoja. Näin ollen aineisto noudattaa tarkastellun ajanjakson aikana muuttuvia painopisteitä myös tästä näkökulmasta. Oppikirjat sisältävät erilaisia seksuaalisuuden diskursseja, joista olennaisimmiksi olen nostanut kristillisen moraalin, sekulaarin, perhekasvatuksellisen, biologisen, terveydellisen sekä seksuaaliterveydellisen diskurssin. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Michel Foucault’n ja Nikolas Rosen ajatuksille vallasta, sisäistetyistä normeista ja subjektiksi tulemisen ehdoista ja edellytyksistä. Näin ollen kyse on väistämättä myös valtaan liittyvistä kysymyksistä. Tutkielmani kysymyksenasettelun kannalta olennaisinta on strategisesti integroiva valta, tuottava valta. Kysymys ei ole siitä, kenellä on valtaa, vaan siitä, miten valtasuhde muovaa ja muotoilee subjektin. Subjekti on kiinnittynyt olosuhteisiin, joissa se syntyy. Oletus vallasta, joka tukahduttaa ”aidon” subjektin on siis strategisesti integroivan vallan näkökulmasta mieletön; subjekti ei edellä valtaa, sillä vallan ulkopuolta ei ole. Rose on jatkanut Foucault’n viitoittamalla tiellä ja tarkastellut subjektiviteettia suhteessa vapauttamisen pedagogiikkaan. Keskeiseksi teesiksi erottunut velvollisuus tulla vapaaksi on keskeisessä asemassa tarkastelemassani aihepiirissä, seksuaalikasvatuksen normeissa. Analyysini perusteella oppikirjat asettavat murrosiän seksuaalisen heräämisen alkupisteeksi. Oppikirjojen mukaan lapsuus ja lapsuudenperhe ovat myöhemmän seksuaalisen kehityksen taustatekijöitä. Oppikirjojen ymmärryksen mukaan murrosikä on merkinnyt nuoren kasvua sukupuoliseksi olennoksi ja tämän sukupuolisuuden myötä on herännyt myös nuoren seksuaalinen halu. Sukupuolisuus ja seksuaalisuus kietoutuvat aineistossa yhteen erottamattomalla tavalla; seksuaaliseksi kasvaminen on sukupuoleen kasvamista. Usein tämä pelkistyy myös kaksijakoisen sukupuolikäsityksen korostamiseksi, jossa sukupuoliero ja sukupuolten vastakkaisuus selittävät heteroseksuaalisen halun heräämistä. Sukupuolieroon perustuvan heteroseksuaalisen halun kuvaaminen on yksi selitys sille, miksi ei-heteroseksuaalisuus rajataan toistuvasti oppikirjoissa seksuaalisen kehityskaaren ulkopuolelle. Kehityskaari kulkee ihastumisesta rakastumiseen ja seurustelusta avioliittoon sekä perheen perustamiseen. Seksuaalinen kehityskaari ja seksuaalisuuden diskurssit kokevat suuren muutoksen, kun seksuaalikasvatuksesta tulee osa terveystiedon oppiainetta. Seksuaaliterveydellinen diskurssi läpäisee seksuaalikasvatuksen, ja muut diskurssit jäävät toissijaisiksi. Kutsun tätä seksuaalikasvatuksen suureksi murrokseksi, sillä se merkitsee tarkastellun ajanjakson olennaisinta irtiottoa aikaisempaan sekä uudenlaisen seksuaalisuuden subjektin muotoutumista. Seksuaalisuudesta tulee uudella tavalla osa itsensä etsimistä, minuutta ja persoonallisuutta. Seksuaalikasvatuksen kiellot muuttuvat sisäisen pohdiskelun ja valintojen tekemisen alueeksi. Tämä merkitsee pyrkimystä normittomaan seksuaalikasvatukseen. Muutos ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä myös normittomuutta tavoitteleva seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. Uudenlainen seksuaalisuuden subjekti merkitsee Rosea mukaillen velvollisuutta tulla vapaaksi. Ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen ja sukupuolikohtaiset normit eivät myöskään aineistosta katoa, vaikka liikkumavara murroksen myötä lisääntyy. Elämänkaareen liittyvät normit eivät tyystin menetä merkitystään, mutta niiden vapaavalintaisuus korostuu aikaisempaa enemmän. Lisäksi oppikirjoissa nousee esiin etninen toiseuttaminen, sillä liberaali ja vapaa toimija, valintoja tekevä seksuaalisuuden subjekti, kuvataan usein etniseen suomalaisuuteen palautuvana normina, jonka ulkopuolelle suljetaan seksuaalisesti epävapaiksi kuvatut etniset toiset. Voidaankin todeta, että myös normittomuuteen pyrkivä seksuaalikasvatus rakentaa omat norminsa. 2000-luvun tärkeimmät seksuaalikasvatuksen normit liittyvät subjektiin ja toimijaan, ei elämänkaareen.
  • Makkonen, Mikko (2015)
    Taiteellinen opinnäytetyöni oli kokonaisuutena minulle käänteen tekevä avaus kohti monimuotoisempaa käsitystä esiintyjäntyöstä. Jeremy Waden TADaC-ryhmälle koreografioima teos Human Resources edusti itselleni aiemmin vierasta esiintymisen laatua ja se muutti ajatteluani olla esityshetkessä. Kirjallisessa opinnäytetyössäni reflektoin tuota teosprosessia ja suhteutan sitä maisteriopintoihini kokonaisuutena. Työni alkaa Human Resources –prosessin kokonaisvaltaisella auki kirjoittamisella, jossa käsittelen muun muassa konteksteja, työskentelyä, prosessin luonnetta, teoksen esteettisiä raameja sekä esiintyjien ja koreografin välistä vuorovaikutusta. Teosprosessin luonnetta kuvaillessani käytän Jo Butterworthin (2009) kehittämää didaktisdemokraattista prosessityöskentelyn mallia, jossa hän jäsentää viisi erilaista prosessityöskentelyn luonnetta. Näistä käsittelen kahta (ensimmäistä ja kolmatta) luonnetta. Tässä luvussa korostan myös kokemani vertaistuen ja ryhmähengen tärkeyttä. Kuvailen myös tarkasti Cris af Enehielmin, Harriet Seveliuksen ja Ari Tenhulan tarjoaman tuen tärkeyttä esiintyjäryhmällemme. Tämän jälkeen kirjoitan itselleni tärkeimmistä työkaluista ja strategioista tanssijantyössä. Luvussa kuvailen tarkemmin tanssin koulutusohjelman professori Ari Tenhulan antamien palautteiden sisältöjä ja merkityksiä itselleni tanssijana. Luvussa Tanssija ja teoksen maailma kartoitan maisteriopintojeni aikana muuttunutta taidekäsitystä ja sen olennaisuutta teoksessa työskentelyn mielellisyydessä. Pohdin luvussa tanssijan ajattelun sekä kokemuksellisuuden tärkeyttä, jonka johdan tarkkaan kuvailuun teoksesta kohtauksina. Käytän luvussa pohdintani tukena katkelmia Kirsi Monnin (2004) väitöstyössä kirjoittamia tulkintoja tanssin uudesta ontologiasta. Tämän jälkeen pyrin reflektoimaan omaa esiintyjyyttäni teoksessa erilaisista näkökulmista, joiden tueksi olen liittänyt erään teosprosessissa merkittäväksi kokemani harjoitustilanteen. Käsittelen sukupuolisuutta ja toiseuden esittämistä. Tuon esiin identiteetin rakentumista ja sen suhdetta esiintyjänä toimimiseen. Hyödynnän pohdinnassani Pilvi Porkolan (2014) väitöstyöstä poimimiani Stuart Hallin (1997) käsitteitä. Viimeisessä luvussa kuvailen kahden maisteriopintojeni aikana valmistamieni soolo-esitysten merkityksellisyyttä opinnoissani ja niistä vasta opinnäytetyön jälkeen esiin nousseita oivalluksia. Tarkastelen opinnäytetyökokonaisuuteni aikaan saamaa uutta suhtautumista opintoihini kokonaisuutena.