Tutkimukseni kohteena ovat kahden naissukupolven kokemukset työstä. Tutkin, millä tavalla suomalaisnaisten puhe työstä eroaa kahden sukupolven välillä ja selvitän, millä tavalla naiset määrittelevät suhdettaan työhön ja puhuvat työurastaan. Tarkastelen puhetapoja modernisaatioteorian valossa ja etsin merkkejä yksilöitymisestä modernisaatioon kuuluvana ilmiönä. Olen valinnut tutkimusaineistoikseni kaksi elämäkerta-aineistoa, joita vertaamalla pyrin saamaan esiin sukupolvien välisiä eroja. Vertaan analyysissani sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvea (syntynyt 1925-1939) ja suuren murroksen sukupolvea (syntynyt 1940-1949) toisiinsa. Olen valinnut molemmista aineistoista noin kymmenen elämäkertaa, joiden puhetta työstä analysoin teemoittelun ja elämäkerta-analyysin keinoin. Olen jakanut aineistot neljään elämänvaiheeseen, joihin kuuluvat nuoruus-, perhe-, työelämä-, ja kirjoitusvaihe, ja vertaan aineistoja näiden elämänvaiheiden mukaan. Analyysini teoreettinen viitekehys on yksilöityminen modernisaation osana. Yksilöityminen on prosessi, jossa yksilö tulee tietoiseksi itsestään, erillisenä vallitsevista rakenteista, kuten perheestä tai sukupuolesta. Modernisaatioteorioista olen käyttänyt erityisesti tulkintoja, joissa painotetaan traditionaalisen ja modernin rinnakkaisuutta. Tämän teorian mukaan modernisaatio tapahtuu traditionaalisen elämänmuodon rinnalla. Modernisaatio myös uusintaa traditioita ja luo yhteiskuntaan uudenlaisia normistoja. Tulokseni sekä vahvistavat että kyseenalaistavat yksilöitymisteoriaa. 1979-aineiston naisten puhe on normittunutta ja traditionaaliseen kiinnittynyttä. Työ on naisille pääasiassa keino tulla toimeen. Yksilöityminen näkyy 1991-aineistossa minän esiinnousuna ja lisääntyneenä itsereflektiona. Työn sisällön ja itsensä toteuttamisen painottaminen on alkanut näkyä aineistossa. Sen sijaan työuraan liittyvää tavoitehakuisuutta ei tule esiin. Myös puhetapojen muutos kepeytymisen suuntaan näkyy 1991-aineistossa. Monien naisten tekstejä kuvaa optimismi ja kevyt suhtautuminen elämän eri valintoihin verrattuna aikaisempaan sukupolveen. Tuloksista huolimatta modernisaatioteoriat tuntuvat liioittelevilta aineiston antamiin tuloksiin nähden. Yksilöityminen näkyy 1991-aineistossa vasta aavistuksena itsereflektion muodossa. Sen sijaan traditionaalinen normisto näyttää pitävän pintansa yksilöityneiden puhetapojen rinnalla. Tärkeimmät lähteeni ovat: Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elizabeth (1996): Individualization and "Precarious Freedoms": Perspectives and Controversies of a Subject-orientated Sociology; Jallinoja, Riitta (1991): Moderni elämä; Julkunen, Raija (1993): Suomalainen sukupuoli - esimoderni, moderni, toisenlainen moderni vai liian moderni; Kortteinen, Matti (1992): Kunnian kenttä; J.P Roos (1987): Suomalainen elämä; Viikko, Anni (1997): Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta.

Tässä työssä kysymystä kouluttamattoman maahanmuuton mahdollisesta vaikutuksesta eläkkeiden rahoitettavuuteen ja sitä kautta maahanmuuttopolitiikkaan lähestytään poliittisen taloustieteen näkökulmasta. Tarkastellaan siis sitä, mitkä ikä- ja tuloryhmät hyötyvät kouluttamattomasta maahanmuutosta sen mahdollisesti helpottaessa eläkkeiden maksua ja mitkä eivät ja millaiseen poliittiseen tasapainoon tämä johtaa. Äänestettäessä maahanmuuttopolitiikasta yksilö perustaisi mielipiteensä maahanmuuttopolitiikan liberalisoinnista tai tiukentamisesta siihen, miten maahanmuutto vaikuttaisi hänen omaan etuunsa. Maan väestö jaetaan eläkeläisiin sekä koulutettuihin ja kouluttamattomiin työntekijöihin ja tarkastellaan miten maahanmuutto vaikuttaa näiden ryhmien taloudelliseen hyötyyn. Aluksi tarkastellaan lyhyesti millaisia malleja maahanmuutosta ja eläkejärjestelmän olemassaolon vaikutuksista siihen suhtautumiseen on olemassa. Ensimmäisen johdantoluvun jälkeen käsitellään sitä, miten äänestystulos maahanmuuttopolitiikasta muuttuu mallin oletusten muuttuessa. Työssä tarkastellaan Razinin ja Sadkan (1999) hyvin yksinkertaista mallia, joka sisältää yksinkertaisuutensa takia joitain hyvin rajoittavia oletuksia. Sitten käydään läpi Kriegerin (2004) sekä Razinin ja Sadkan (2000) tekemiä laajennuksia, joissa osasta rajoittavia oletuksia luovutaan ja katsotaan millaisiin muutoksiin tämä johtaa. Työssä tarkastellaan myös Kriegerin (2003) mallia äänestystuloksesta neljässä erilaisessa eläkejärjestelmässä. Tamuran (2006) mallia tarkastellaan näkökulman laajentamiseksi edelleen. Tarkastelun kohteena ei enää ole vain eläkejärjestelmä, vaan myös tulonsiirrot matalapalkka-alojen työntekijöille. Työssä tarkasteltujen artikkeleiden pohjalta näyttää siltä, että erilaisissa eläkejärjestelmissä ja erilaisissa talouksissa elävät yksilöt suhtautuvat maahanmuuttoon eri tavoin sen mukaan, minkä verran he saavat hyötyä siitä. Hyödyn määrään vaikuttavat myös maahanmuuttajien ominaisuudet ja eläkejärjestelmän ominaisuudet, varsinkin se, onko eläkemaksu vai eläke-etuus vakio. Koska maahanmuutto vaikuttaa talouden eri ryhmiin eli kouluttamattomiin ja koulutettuihin työntekijöihin sekä eläkeläisiin eri tavoin, useimmiten yksimielisyyttä maahanmuuttopolitiikasta ei synny.

Tutkielmassa tarkastellaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta helsinkiläisessä monisukupolvisessa asukasyhteisössä, Sukupolvienkorttelissa. Työn tavoitteena on selvittää, voivatko sukupolvet lähentyä toisiaan korttelin yhteistiloissa ja yhteistoiminnassa syntyvien sukupolvien välisten suhteiden kautta. Tähän pureudutaan analysoimalla konkreettisia vuorovaikutuksen muotoja asukkaiden arkisissa toiminnoissa hyödyntäen Nick Crossleyn toimijoiden suhteita painottavaa relationaalisen sosiologian teoriaa ja Marja-Liisa Honkasalon käsitystä toiminnan pienuudesta. Yhteistoiminnan omaehtoisuutta tarkastellaan Pasi Mäenpään ja Maija Fahnlen kaupunkiaktivismin käsittein. Tutkielma kytkeytyy asumistutkimuksen ja kaupunkisuunnittelun keskusteluihin yhteisöllisestä ja monisukupolvisesta asumisesta sekä sosiologiseen keskusteluun kaupungissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Monisukupolvista ja yhteisöllistä asumista on tarjottu ratkaisuksi mm. väestön ikääntymiseen liittyviin haasteisiin, ja sen on nähty lisäävän turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä asumisessa. Tutkielman oleellinen sosiologinen tehtävä on tuottaa tietoa siitä, mitä tällainen konsepti voi asukkailleen tarjota ja millaisia haasteita arjessa voi nousta esiin. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen asukkaan, suunnittelutyöstä vastanneen arkkitehdin ja korttelilla työskennelleen korttelivalmentajan haastatteluista sekä korttelin yhteistiloissa kerätystä havainnointiaineistosta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman tutkimustulosten mukaan Sukupolvienkorttelin asukkaiden välille muodostuu hentoja suhteita heidän jatkuvissa kohtaamisissaan, tervehtimisissään ja keskusteluissaan. Arkkitehtuurillisella suunnittelulla on voitu mahdollistaa asukkaiden kohtaamisia, ja samalla asukkaiden sosiaalinen kanssakäyminen myös muokkaa tiloja. Kohtaamisten lisäksi yhteistoiminta on osoitus asukkaiden sosiaalisesta toiminnasta, johon osallistuminen on asukkaille vapaaehtoista. Tulosten mukaan vapaaehtoisuuden kääntöpuolena on kuitenkin yhteistoiminnan mahdollinen epäaktiivisuus. Kaikki asukkaat kohtaavat kaiken ikäisiä naapureita, mutta sukupolvien välistä kohtaamista rajoittaa sukupolvien erilainen ajankäyttö. Erot näkyvät mm. osallistumisessa yhteistoimintaan ja eri-ikäisten liikkumisessa yhteistiloissa. Sukupolvilla on myös hieman eri areenat korttelilla. Tästä huolimatta naapureiden kohtaamisissa syntyy arjessa tukea tarjoava sosiaalisten suhteiden verkosto. Tämän lisäksi asukkailla olisi toiveita vielä syvemmälle sukupolvien väliselle avunannolle. Ensimmäisenä johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin puolijulkisessa tilassa asukkaiden välille syntyy hentoja suhteita, jotka ovat edesauttamassa arkea tukevan sosiaalisen verkoston rakentumista. Tässä syntyy hiljaista turvallisuutta, näkymätöntä perusturvallisuudentunnetta. Mahdollisuus hakeutua yhteisötiloihin voi myös ehkäistä yksinäisyyttä. Toisena johtopäätöksenä esitetään, että sukupolvien välisen avun lisäämisessä vaadittaisiin tiukempien kahdenkeskeisten suhteiden muodostumista tai kollektiivisen alustamaisen avunannon muodon toteuttamista. Sukupolvienkorttelilla on olemassa kollektiivisia väyliä, joita voisi hyödyntää avunannon lisäämisessä. Kolmantena johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin asumiskonsepti lähentää sukupolvia jossain määrin, mutta ei täysin poista vakiintuneita sukupolvien eriytymisen tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi ajankäyttöön. Tutkielman osana toteutettiin tutkimuksen osallistava osa, asukasilta, jossa asukkailta pyydettiin mielipidettä tutkimustulosten merkittävyydestä ja yleistettävyydestä. Tällaisen tutkimusotteen tavoitteena on tunnistaa tutkittavan yhteisön jäsenet yhtäältä tiedon tuottajina kuin informantteinakin. Asukkaiden osallistaminen tutkimustulosten arviointiin voi myös nostaa tutkimuksen luotettavuuden tasoa.

Tutkielmassa perehdytään kolmen perhesukupolven välillä tapahtuvaan vaihtoon keskimmäisen polven antaman avun näkökulmasta. Keskimmäistä sukupolvea tutkimuksessa edustavat suuret ikäluokat. Näin tutkimus kytkeytyy sekä perhesukupolviin että yhteen yhteiskunnalliseen sukupolveen. Tutkimus kertoo, kuinka suuri osa suurista ikäluokista kuuluu tällä hetkellä keskimmäiseen sukupolveen. Lisäksi tutkielmassa selvitetään kuinka yleistä vanhempien ja lasten auttaminen suurten ikäluokkien keskuudessa on sekä minkälaista tämä annettu apu on. Tutkimus selittää myös lasten ja vanhempien auttamista erilaisilla tekijöillä. Sukupolvien välinen vaihto on monitahoinen ilmiö, joka on viime vuosikymmeninä herättänyt entistä enemmän keskustelua tutkijoiden keskuudessa. Sukupolvien välinen vaihto voidaan jakaa julkiseen ja yksityiseen vaihtoon, jotka kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Julkisella vaihdolla tarkoitetaan lähinnä valtiollisia tulonsiirtoja ja niiden kohdentumista eri sukupolville, yksityisellä vaihdolla taas perhepiirissä tapahtuvaa avunantoa. Yksityinen vaihto on sukupuolittunutta; naiset ovat avunantajissa enemmistönä. Viime aikoina on alettu puhua ns. sandwich-sukupolvesta, jolla tarkoitetaan keskimmäisen sukupolven edustajia ja etenkin naisia, joilla on velvoitteita niin lapsiaan kuin vanhempiaankin kohtaan. Tutkimuksen aineistona käytetään Ikihyvä Päijät-Häme -projektin vuoden 2002 kyselyaineistoa. Ikihyvä Päijät-Häme on Päijät-Hämeen alueen kymmenvuotinen tutkimus- ja kehittämishanke, joka pyrkii muun muassa parantamaan ikääntyvän väestön terveyttä sekä edistämään kuntien valmiuksia vastata väestön ikääntymiseen. Aineisto koostuu vuosina 1926–1930, 1936–1940 sekä 1946–1950 syntyneiden henkilöiden vastauksista. Tutkimuksessa on mukana näistä nuorin ikäryhmä, jonka edustajia aineistossa on 907 henkilöä. Avunantoa koskevissa analyyseissa on mukana vain keskimmäistä sukupolvea edustavat vastaajat, joita aineistossa on 338. Menetelminä käytetään lähinnä ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysia. Tutkimus osoittaa, että vajaa puolet suurista ikäluokista on tällä hetkellä keskimmäisen sukupolven asemassa. Kaksi kolmasosaa keskimmäistä sukupolvea edustavista suurista ikäluokista auttaa lapsiaan. Yleisin mainituista avunannon muodoista on taloudellinen tuki. Lasten auttamista selittää muun muassa avunantajan taloudellinen tilanne sekä peruskoulutus ja sukupuoli yhdessä. Vanhempiaan auttaa lähes puolet keskimmäisen polven edustajista. Yleisimpiä vanhempien auttamisen tapoja ovat kotityöt sekä asioinnissa avustaminen. Vanhempien auttamista selittää muun muassa vastaajan sukupuoli ja sosioekonominen asema. Keskimmäisen polven edustajista 35 prosenttia auttaa sekä lapsiaan että vanhempiaan. Kaikista suurista ikäluokista 13 prosenttia auttaa sekä edeltävää että seuraavaa polvea. He ovat siis varsinaisessa sandwich-sukupolven tilanteessa.

Tutkielma lähestyy 1960-luvun uusvasemmistolaista liikehdintää yksilölliseltä, ideologis-poliittiselta ja kansainväliseltä tasolta. Päälähteenä ovat 1960-luvun uusissa liikkeissä toimineiden uusvasemmistolaisten aktiivien haastattelut. Haastateltavien nimet nousivat esiin Kansan Arkiston ja Työväen Arkiston aikalaismateriaaleista, järjestöjen pöytäkirjoista, lentolehtisistä ja lehtileikkeistä. Haastatellut aktiivit olivat organisoimassa 1960-luvun protesteja keskeisesti liikkeiden ytimessä. Muina lähteinä on käytetty esim. 1960-lukulaisten kirjoittamia elämäkertamuistelmia. Tutkimusaineiston analyysissä käytetään elämäkertatutkimusta ja muistelukerrontametodia. Haastattelujen avulla selvitetään 1960-luvun yhteiskunnallisissa liikkeissä toimineiden keskeisten aktiivien toimintamotiiveja. Miten haastateltavien ajatukset muuttuivat 1960-luvun kuluessa, ja mikä siihen vaikutti? Haastattelujen kautta piirtyy esiin toimijoiden henkilökohtaisten motiivien lisäksi kuva monivivahteisesta 1960-luvun järjestökentästä. Punaisina lankoina tutkimuksessa on kaksi pääteemaa "uusvasemmisto" sekä "sota ja väkivalta". Niiden avulla hahmotetaan toimijoiden aatteellisia motiiveja ja toimintakeinoja. Tutkielmassa pohditaan miten kansainväliset kysymykset heijastuivat suomalaisten liikkeiden keskusteluun. Mitä mahdollisuuksia ne loivat ja mitä raja-aitoja ne synnyttivät? Liikkeiden teoretisoinnin yhteydessä kootaan yhteen eri tutkijoiden näkökulmia 1960-luvun liikehdinnästä ja verrataan niitä suomalaiseen 1960-luvun liikehdintään. Tutkielman yksi johtopäätös oli, että uusien liikkeiden synty ja niiden kehittyminen 1960-luvulla näyttää liittyneen keskeisesti yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. 1960-lukulaisen uusvasemmistolaisen liikkeen synty pohjasi sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, koulutuksen laajentumiseen ja taloudelliseen muutokseen kohti teollisuusyhteiskuntaa. Vanhan Suomen oikeistolainen ja konservatiivinen ilmapiiri murentui: vanhan hegemonian haastamisen henki näkyi haastateltavien toiminnassa läpi 1960-luvun. 1960-luvun liikkeille vuosikymmenen loppuun asti oli tyypillistä, että raja-aidat järjestöjen välillä olivat matalat. Uusvasemmistolaiset olivat oppineet toimimaan yhdessä. Monet 1960-luvun alkupuolen toimijoista olivat löytäneet toisensa yliopiston kuppilaparlamentissa keskustelemassa elokuvista tai vasemmistolaisista ajatussuunnista. Miksi sitten raja-aidat alkoivat kasvaa 1960-luvun lopulla? Miksi taistolaisuus nousi hallitsevaksi voimaksi 1970-luvun alkupuolella? Aineiston pohjalta 1960-luvun liikehdinnän kulminaatiopisteeksi näyttää muodostuvan vuosi 1968 ja etenkin Prahan miehitys. Uusvasemmistolaiset, jotka olivat jo vuosia pohtineet vaihtoehtoa Neuvostoliiton ja lännen välille, tuomitsivat miehityksen. Puolestaan niille nuorille, jotka olivat politisoituneet vasta 1960-luvun lopulla Vietnamin sodan myötä, ei pasifistinen ajattelu ollut yhtä lailla selkärangassa. Aineiston perusteella näyttää, että taistolaisen liikkeen nousussa vuoden 1968 jälkeen oli kyse tavallaan uudesta sukupolvesta, joka politisoitui omanlaisekseen 1970-luvun liikehdinnässä, ja jonka yhdeksi kulmakiveksi muodostui sanoutuminen irti 60-lukulaisten ”virheellistä” kannoista, kuten Tshekkoslovakian miehityksen tuomitsemisesta. Vanhan vasemmiston herääminen talviuniltaan vei tilaa uusvasemmistolaiselta liikkeeltä. Radikaaleimmat 1960-luvun uusvasemmistolaiset tunsivat olonsa yksinäiseksi, kun liike oli kadonnut heidän ympäriltään. Aiemmin heidän keskeinen asemansa aktivistiverkostoissa oli antanut merkittävän roolin niin liikkeen ideologisessa keskustelussa kuin myös toiminnallisen linjan määrittelyssä.

Pro gradu -työni selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että suuret ikäluokat antavat käytännön apua lapsilleen, sekä sitä, miten suuret ikäluokat tätä apua antavat. Tarkastelen työssäni myös aikuisten lasten vanhemmilleen ja isovanhemmilleen antamaa käytännön apua. Perhesukupolvien välinen vuorovaikutus on aiheena ajankohtainen nyt, kun suomalaiset suuret ikäluokat ovat jäämässä tai jo jääneet eläkkeelle. Sukupolvien tutkimuksen avulla voidaan ennustaa, voidaanko perhevastuiden, kuten esimerkiksi hoidon ja hoivavastuun, jatkumiseen yli perhesukupolvien luottaa. Tutkielmani aineistona käytän kyselyaineistoa, joka kerättiin Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella vuonna 2009 päättyneessä Sukupolvien ketju -hankkeessa. Neljä vuotta kestänyt Suomen Akatemian rahoittama Sukupolvien ketju -hanke tutki sukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tilastokeskuksen toteuttamaan Sukupolvien ketju -postikyselyyn vastasi keväällä 2007 yhteensä 1 115 suurten ikäluokkien edustajaa ja 1 435 suurten ikäluokkien edustajan lasta. Sukupolvien ketju -aineiston laajuus mahdollistaa monenlaisten eri vertailujen tekemisen. Työni teoreettisessa osuudessa käsittelen perhekäsityksiä ja näissä käsityksissä tapahtuneita muutoksia. Valotan myös sukupolven käsitettä ja sen erilaisia merkityksiä sekä varsinaista auttamista ja perhesukupolvien välistä vaihtoa. Analysoin aineistoa PASW Statistics 18 -ohjelmalla (aiemmin SPSS). Aineiston kuvailussa käytän frekvenssijakaumia ja varsinaisessa analysoinnissa ristiintaulukoita ja logistista regressioanalyysia. Suurten ikäluokkien jäsenistä kaksi kolmesta auttaa lapsiaan. Tutkimusaineistossani suurten ikäluokkien käytännön avun antamista lapsilleen selittävät yksittäisinä tekijöinä siviilisääty, lasten lukumäärä, lastenlasten lukumäärä, kotitalouden kuukausitulot, lasten asumisetäisyys, viikoittainen yhteydenpito lapsiin, koettu terveydentila sekä vanhempien koulutus. Yhdeksän eri selittäjän vaikutusta käytännön auttamiseen samanaikaisesti tutkineen logistisen regressiomallini tulosten perusteella todennäköisimmin lapsiaan käytännössä auttaa keskiasteen koulutuksen saanut suuriin ikäluokkiin kuuluva nainen. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua puolestaan selittivät logistisessa regressioanalyysissa lasten lukumäärä sekä viikoittainen yhteydenpito vanhempiin. Suurten ikäluokkien lasten vanhemmilleen antamaa käytännön apua selitti lisäksi sukupuoli. Miehillä oli jopa viisinkertainen todennäköisyys auttaa vanhempiaan käytännössä verrattuna naisiin. Aiemmissa tutkimuksissa käytännön avun antamisen on havaittu olevan toiseen suuntaan sukupuolittunutta kuin tämän tutkimuksen tuloksissa. Pyytävätkö suuret ikäluokat modernia apua teknisten laitteiden asentamiseen ja virittämiseen enemmän juuri pojiltaan? Selittäisikö tämä aikuisten poikien suurempaa todennäköisyyttä auttaa käytännössä? Tällä hetkellä, kun suuret ikäluokat ovat vielä hyväkuntoisia ja aktiivisia, näyttää auttamisen pääpaino kulkevan suurilta ikäluokilta heidän lapsilleen. Tulevaisuus näyttää, auttavatko suurten ikäluokkien lapset samalla tavalla omia lapsiaan. Entä riittääkö suurille ikäluokille auttajia? Perhepoliittisissa puheissa ja toimenpiteissä pitäisi joka tapauksessa ottaa huomioon paremmin myös kasvava ikääntyvien ihmisten joukko.

Objectives: The purpose of this master's thesis is to find out what kindergarten teachers think about the meaning of one's history in connection with education and adding consciousness about the significance of teaching history in a kindergarten. Research problems are: What new impressions do kindergarten teachers find in the significance of personal history? What kind of things are kindergarten teachers able to add to their work through reflecting personal history? How do different generations of kindergarten teachers address to personal history? How does kindergarten teachers' awareness of history appear in this study? This study is part of the Aikamatkalla-project. In this project educators have received education concerning personal history in the fall of 2015. The theory is based on references that cover teaching history in a kindergarten, personal history, professional progress of teachers and generations. Methods: Six kindergarten teachers were selected to take part in this study. They all worked in day care centres that took part in the Aikamatkalla-project during 2015 and 2016. This is a qualitative study and the information was gathered through personal interviews. I applied phenomenographical analysis as the research method. Results and conclusions: The interviewees told that during the project they received new insights of the significance of personal history in their work and personal lives. On the basis of this study it seems important to share historical facts of children and families. This helps educators to understand why children act in certain ways. Kindergarten teachers told that they also shared their own personal memories during the project and this only had a positive effect in their work. Knowledge and skills of different generations are very valuable. My conclusion is that we should increase the teaching of history to preschool children. In addition, educators should be aware of the diverse effects of personal history in their work.

Tutkimuksessa selvitään sukulaisten välistä vuorovaikutusta sekä avunantoa suomalaisissa perheissä ja suvuissa. Tutkimuskohteena on kolme perhesukupolvea: suuret ikäluokat, heidän aikuiset lapsensa ja vanhempansa, joista on kerätty laaja postikysely-, lomakehaastattelu- ja teemahaastatteluaineisto. Tutkimuskysymysten muodostamisessa ja tulosten tarkastelussa hyödynnetään aikaisempaa sosiologista sukupolvi- ja perhetutkimusta sekä evoluutioteorian esittämiä vastavuoroisuutta ja altruismia koskevia teorioita ja tuloksia. Tutkimuksessa kysytään, miten eri sukupolvet auttavat toisiaan, millaisia sukupolvikohtaisia eroja auttamiskäytännöissä esiintyy ja mitkä taustatekijät selittävät auttamista. Lisäksi selvitetään sukulaisten auttamisasenteita ja tyytyväisyyttä saatuun apuun sekä auttamiseen liittyviä ristiriitoja. Näiden ohella tarkastellaan, miten sukupolvien väliset sosiaaliset suhteet kytkeytyvät auttamiskäytäntöihin. Tutkimustulokset osoittavat, että sukulaisapu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ihmiset ovat eniten yhteydessä biologisiin sukulaisiinsa, auttavat heitä eniten ja saavat heiltä eniten apua. Mitä keskeisemmästä avun muodosta on kysymys, sitä tärkeämpiä lähisukulaiset ovat. Toisaalta apua annetaan useille eri sukulaisille, mutta avun nettovirta kulkee sukulinjassa vanhemmilta nuoremmille polville. Keskeinen tulos onkin se, että suuret ikäluokat antavat apua enemmän lapsilleen kuin vanhemmilleen. Sukupolvien väliset erot auttamisessa liittyvät yleensä vastaajien ikään tai elämänvaiheeseen. Vastaajat ovat tavallisesti saaneet pyytäessään apua ja ovat yleensä myös tyytyväisiä saamaansa apuun. Sukulaisten auttaminen onkin valtaosalle itsestään selvää riippumatta siitä, koetaanko sitä varsinaisesti velvollisuudeksi. Huolimatta siitä, että sukulaisten auttaminen on runsasta, vain harvat mieltävät esimerkiksi vanhusten auttamisen yksinomaan perheen velvollisuudeksi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä aikuisopiskelu oli merkinnyt eri-ikäisten aikuisten elämässä, erityisesti 'harrastusmaisen' Avoimen yliopiston ja tutkintotavoitteisen yliopisto-opiskelun osalta. Tutkimuksessa tarkasteltiin opiskelun henkilökohtaisia merkityksiä, perheen, sosiaalisten suhteiden, työn ja erilaisten oppimisympäristöjen merkitystä opiskeluun kahden eri ikäluokan; kasvavien koulutusmahdollisuuksien ja itsestäänselvien koulutusvalintojen koulutussukupolveen kuuluvien aikuisopiskelijoiden näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana oli sukupolviproblematiikka, jonka pohjalta tarkasteltiin eri ikäluokkiin kuuluvien aikuisopiskelijoiden kokemia koulutuksen merkityksiä. Tutkimuksen lähtökohtana oli näkemys, jonka mukaan aikuisopiskelun merkitykset syntyvät elämänalueiden luomien mahdollisuuksien ja välttämättömyyksien pohjalta, mutta niihin vaikuttaa myös se yhteiskunnallinen kehitys, josta eri-ikäiset aikuiset ovat saaneet tai saavat edelleen toiminta- ja vaikutusmahdollisuutensa. Tutkimukseen osallistui 12 Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa opiskelevaa aikuisopiskelijaa. He aloittivat opintonsa Avoimessa yliopistossa (tai avoimessa korkeakoulussa) ja jatkoivat niitä yliopistossa pääaineopiskelijoina. Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostivat teemahaastattelut, jotka analysoitiin kvalitatiivisin menetelmin. Tutkimuksessa havaittiin, että tämän tyyppisellä aikuisopiskelulla oli ammatillista, henkilökohtaista ja sosiaalista merkitystä, joita aikuisopiskelijat tulkitsivat erilailla erilaisen elämän- ja koulutushistoriallisen kokemustaustansa pohjalta. Lisäksi aikuisopiskelun 'sopivan tilaisuuden' syntymiseen ja niiden jatkumiseen vaikuttivat heidän erilaiset elämäntilannetekijät ja opiskelumahdollisuuksien - erityisesti Avoimen yliopiston väyläopintojen - alueellinen ja määrällinen saatavuus. Siten tämän tyyppinen aikuisopiskelu osoittautui mahdollisuudeksi, jonka avulla vanhemmat aikuisopiskelijat pystyivät lisäämään urakehitysmahdollisuuksiaan ja kaventamaan koulutuksellisia erojaan suhteessa nuorempiin ikäluokkiin. Nuoremmille aikuisopiskelijoille ne puolestaan merkitsivät entistä parempaa koulutuksellista vaihtoehtoa, jonka avulla he hakivat itselleen sopivampaa ja turvallisempaa asemaa työelämästä tai pyrkivät niiden avulla kiinnittymään työmarkkinoille. Aikuisopiskelu osoittautui myös merkittäväksi itsensä toteuttamisen ja elämänhallinnan välineeksi, jonka avulla eri-ikäiset aikuisopiskelijat pystyivät vahvistamaan itsetuntoaan ja saivat elämäänsä uusia tavoitteita, sisältöä sekä ihmissuhteita. Tämän tyyppinen aikuisopiskelu on mahdollisuus, jota eri elämäntilanteessa elävät ihmiset voivat hyödyntää erilaisten opiskelutarpeidensa ja -valmiuksiensa pohjalta. Kuitenkin tämä edellyttää entistä laajempaa vuoropuhelua näiden koulutusinstituutioiden välillä, jotta saataisiin tarvittavaa tietoa eri-ikäisten opiskelutarpeista, -valmiuksista ja ongelma-alueista, kuten opetukseen ja ohjaukseen liittyvistä puutteista.

Maahanmuutto kehitysmaista länsimaihin kiihtyy. Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen, konfliktit ja levottomuudet saavat tai pakottavat ihmiset lähtemään paremman elämän toivossa kotimaistaan. Yhteiskunnissamme on yhä kasvava ryhmä ns. kolmannesta maailmasta lähteneitä ihmisiä sekä heidän jälkeläisiään. Tämä ryhmä lisää kasvaessaan myös merkitystään jokapäiväisessä elämässämme. Vaikka maahanmuuttajien jälkeläiset ovat ehkä syntyneet ja kasvaneet länsimaissa, he eroavat kantaväestöstä usein kotikasvatuksensa ja ulkonäkönsä perusteella. Tämä erilaisuus aiheuttaa asenneongelmia kantaväestön keskuudessa, mikä saa puolestaan maahanmuuttajataustaiset tuntemaan olonsa ulkopuolisiksi. Ulkopuolisuus ja viihtymättömyys purkautuvat helposti koko yhteiskuntaa koskevina erilaisina ongelmina. Käsittelen työssäni toisen polven maahanmuuttajien etnistä identiteettiä, diasporisuutta ja transnationalisuutta. Maahanmuuttajaperheistä tehty tutkimus osoittaa parhaiten asuinmaassaan viihtyvän ja menestyvän niiden toisen polven edustajien, jotka ovat säilyttäneet transnationaaliset siteet vanhempiensa alkuperämaahan ja ovat ylpeitä juuristaan. Nykyajan maahanmuutto liittyy kehitysmaatutkimuksen peruskysymyksiin, kuten kehitysmaiden ongelmiin ja globalisaatioon, ja siksi maahanmuuttoon liittyviin ongelmiin on syytä tarttua myös tämän oppiaineen sisällä. Identiteetin, diasporan ja transnationalismin käsitteitä sekä aiempaa toiseen maahanmuuttajapolveen keskittynyttä tutkimusta läpikäytyäni analysoin keräämääni haastatteluaineistoa toisen polven chileläismaahanmuuttajista. Haastattelut on tehty pääasiassa kirjallisesti loppukeväästä 2005. Vastaajia oli 36 kappaletta, he asuivat Yhdysvalloissa, Suomessa ja Australiassa ja olivat haastatteluajankohtana 13-31 -vuotiaita. Haastattelukysymykset käsittelivät vastanneiden etnistä identiteettiä, sosiaalisia verkostoja, median seuraamista, uskontoa, rasismia, transnationaalisia verkostoja, Chilen ja asuinmaan kulttuuria sekä tulevaisuuden suunnitelmia. Kysymysten avulla pyrin selvittämään vastanneiden käytäntöjen sekä identiteetin diasporisuutta ja transnationaalisuutta. Aineiston analyysi tukee aiempaa tutkimusta toisen polven maahanmuuttajista. Heidän diasporisuutensa ja transnationaalinen toimintansa on heikompaa kuin heidän vanhempiensa sukupolven keskuudessa, mutta etniset juuret eivät ole heille kuitenkaan yhdentekevä asia. Pieni osa on transnationaalisesti hyvin aktiivisia, mutta maahanmuuttajien toisen polven koon huomioon ottaen hekin muodostavat mahdollisesti merkittävän joukon tulevaisuudessa. Kyselyyni vastanneet vaikuttivat assimiloituneen asuinyhteiskuntiinsa osittain segmentoituneesti, sillä he pitivät tiukasti kiinni omasta maahanmuuttajaidentiteetistään välttääkseen samastumista muihin vähemmistöihin. Haastatellut olivat yleisesti ottaen hyvin ylpeitä taustastaan ja ainakin toistaiseksi heillä oli siteitä ja yhteyksiä Chileen. Sinne muuttamista ei kuitenkaan yleensä suunniteltu, vaan toisen polven edustajat olivat tiukasti juurtuneita asuinyhteiskuntiinsa, joihin halusivat jäädä ainakin eläkepäiviin saakka. Suurin osa kehitysmaista tulleiden maahanmuuttajien jälkeläisistä on kuitenkin yhä nuoria, ja vastauksia moniin kysymyksiin täytyy odottaa, kunnes he ovat itsenäisiä päätöksiä tekeviä aikuisia. Lisätutkimusta siis tarvitaan tästä Suomessakin yhä kasvavasta ryhmästä ja sen vaikutuksesta sekä länsi- että kehitysmaihin.