Browsing by Subject "suora esitys"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Rapelo, Jenni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan suorien esitysten johtolauseita ja johtolauseiden verbejä. Tutkimuksessa keskitytään siihen, mitä tehtäviä johtolauseilla ja johtoverbeillä on tekstissä, ja millaisia merkityksiä niillä tuotetaan. Aineisto koostuu kymmenestä eri prinsessatarinasta, jotka on kerätty kahdesta eri satukokoelmasta. Aineisto on siis kirjoitettua fiktiivistä proosatekstiä. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen viitekehys on lingvistinen tekstintutkimus. Työssä hyödynnetään sekä kaunokirjallisen dialogin että puhutun kielen referointiin liittyvää tutkimusta. Työssä osoitetaan, että tarinoiden johtolauseet ovat tavallisesti melko prototyyppisiä: ne sisältävät hyvin usein vain puhujan, kommunikaatioverbin ja mahdollisesti vastaanottajan. Lisäksi johtolauseet sijaitsevat tyypillisesti repliikin välissä tai jäljessä, ja etujohtolauseet ovat harvinaisempia. Joskus johtolause puuttuu kokonaan. Johtoverbeistä yleisin on neutraali sanoa, mutta siitä huolimatta erilaisten verbien kirjo on laaja. Merkitykseltään yleisten verbien (esimerkiksi sanoa, todeta, selittää, kysyä) lisäksi johtoverbeinä esiintyy runsaasti huutamisverbejä ja muita puhumisen tapaa kuvailevia verbejä (esimerkiksi huudahti, huokaisi). Myös tunnetiloja ja tiedollisia prosesseja kuvailevat johtoverbit ovat melko yleisiä (esimerkiksi tuumia, riemastua). Tutkielmassa verrataan prinsessatarinoiden johtolauseiden samankaltaisuutta ja eroja aiempaan referoinnin tutkimukseen. Yksi jatkotutkimuksen aihe olisi tarinoiden muiden verbien tarkastelu suhteessa johtoverbeihin. Edelleen voisi myös verrata nykytarinoiden johtolauseita ja johtoverbejä vanhempiin taidesatuihin.
  • Lado-Villar, Marianne (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa käsitellään puheenomaisuuden muodostumista sekä dialogien ja muun kerronnan välistä yhteistyötä Reko Lundánin ja Tina Lundánin romaanissa Viikkoja, kuukausia. Työn yhtenä tarkoituksena on tarkastella puheenomaisuuden muodostumista sen kontrastin kautta joka syntyy, kun päiväkirjakerrontaan yhdistetään suoraa puheen esitystä. Lisäksi tarkoituksena on selvittää dialogien ja repliikkien tehtäviä kerronnassa sekä tutkia kertojan näkökulman vaikutusta repliikkien ja dialogien tulkinnassa. Puheenomaisuuden lisäksi työn keskeisiä termejä ovat puhekieli sekä Wallace Chafen käsite ajatusyksikkö, jonka käyttöä pohditaan lauseen pituuden mittarina. Näiden avulla aineistoa lähestytään kielen mikrotasolla vertailemalla repliikkien ja muun kerronnan kielimuotoa ja ajatusyksiköiden pituutta. Puheen esittämisen ja kerronnan yhteistyön tarkastelu nojaa puolestaan siihen, että puheen suoran esityksen riippumattomuus kertojan näkökulmasta on näennäistä. Puhekielen äänteellinen taso osoitetaan repliikkien näkyvimmäksi puheenomaisuuden merkiksi, mutta puheenomaisuutta luodaan romaanissa myös muilla elementeillä kuten finiittiverbittömillä lauseilla. Näiden tarkastelu on kuitenkin kontekstisidonnaisempaa, ja niiden roolin tärkeys selviää, kun dialogeja tarkastellaan vuorovaikutuksennäkökulmasta. Lisäksi puheenomaisuuteen liittyy tilanteen mukainen kielenkäyttö. Ajatusyksiköiden pituuden perusteella tehdyt päätelmät ovat aineiston rajallisuuden perusteella tässä tutkimuksessa vain viitteellisiä. Niiden sanamääräinen tarkastelu viittaa siihen, että ajatusyksikkö mittaa enemmän lauseiden pituutta eri kielimuodoissa kuin puheenomaisuutta. Myös vuorovaikutustilanteella näyttäisi olevan vaikutusta ajatusyksiköiden pituuteen. Dialogien avulla lukija pääsee lähemmäksi henkilöitä ja tilanteita ja niiden avulla kerrontaan luodaan jännitettä. Yhdessä kerronnan kanssa ne myös näyttävät, minkälaisia rooleja henkilöt ottavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan. Dialogit tulkitaan sen kertojan näkökulmasta, joka ne esittää. Kertoja voi käyttää muiden henkilöiden repliikkejä retorisena keinona omien näkemystensä korostamiseen. Kertojan tunteet voivat näkyä myös siitä, miten repliikit esitetään, vaikka hän ei pyrkisi oman näkemyksensä paljastamiseen. Kertojalla, joka dialogeja esittää omassa kerronnassaan, on myös mahdollisuus perustella näkemyksiään ja selitellä sanomisiaan vielä dialogien ulkopuolella. Tällöin hänellä on myös enemmän mahdollisuuksia taivutella lukija puolelleen.