Browsing by Subject "surrealismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Happonen, Olli (Helsingfors universitet, 2016)
    Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.
  • Kähärä, Tiia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tarkastelen työssäni merkitysten hämärtämisen ja tuottamisen välistä jännitettä sekä henkilöhahmojen koke-muksia vieraiden ja hämmentävien maailmojen äärellä Eeva-Liisa Mannerin proosateoksessa Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia (1957). Käsittelen erityisesti novelleissa rakentuvia maailmoja, joista osan voi tulkita henkilöhahmojen sisäisiksi maailmoiksi, kuten uniksi, kuvitelmiksi tai tajunnan kuvauksiksi. Analysoin, millä kielen ja kerronnan keinoilla maailmoista muodostuu hämmentäviä ja millaisen kuvan teos antaa yksittäisen ihmisen mielestä ja kokemuksista modernissa maailmassa. Lisäksi tarkastelen, miten novellit hyödyntävät piirteitä lajeista, joissa merkitysten pohdinta on olennaista. Merkitysten etsinnän tematiikan kautta avautuu myös Kävelymusiikin käsitys taiteen ja kielen mahdollisuuksista välittää ja tuottaa merkityksiä. Kävelymusiikin novelleissa kuvataan erilaisia vieraita, ihmeellisiä ja absurdeja maailmoja. Monet novellien fantasia-aineksia hyödyntävät, assosiatiivisesti etenevät tai muuten arkitodellisuudesta poikkeavat maailmat kuvaavat henkilöhahmojen mielentiloja, kuten unia, mielikuvitusta tai assosioivia ajatuskulkuja. Toisaalta myös novellien reaalimaailma näyttäytyy absurdina ja vieraana. Unien, alitajunnan ja tunnekokemusten kuvauksen kautta teoksessa pohditaan rationaalisen järkiajattelun ja vaistonvaraisten ajattelun, kokemusten ja tunteiden suhdetta. Teos kritisoi kartesiolaista dualismia ja ihmisjärjen nostamista tunteiden, kokemustiedon, eläinten ja luonnon yläpuolelle. Järkikritiikki liittyy maailmansotien jälkeiseen kielen kriisiin ja arvotyhjiöön. Suurinta osaa novelleista leimaa vahva tunnekokemus, joka näyttäytyy erityisesti yksityisten maailmojen rajoilla ja maailmojen jännitteisissä kohtaamisissa. Alkuosan novellien onnentäyteiset eläinhahmoja sisältävät maailmat herättävät päähenkilöissä vahvoja myönteisiä tunteita ja tuovat merkityksellisyyttä ahdistavaan ja merkitykset-tömän tuntuiseen arkimaailmaan. Loppuosan novellien maailmat ovat alkuosaa groteskimpia, ahdistavampia ja painajaismaisia. Usein tunnekokemukset liittyvät vuorovaikutustilanteisiin ja niissä empatian osoittamiseen tai torjumiseen, mikä johtaa joko vahvoihin samastumisen ja yhteenkuuluvuuden tai vierauden ja sivullisuuden kokemuksiin. Tunnekokemuksia herättävät myös taidekokemukset ja eksistentialistiset todellisuuden mielettömän luonteen tajuamisen kokemukset tai autenttisen olemisen tavoittamisen hetket. Merkitysten ja merkityksellisyyden etsintä näkyy novelleissa henkilöhahmojen kokemuksen lisäksi myös kielen ja kerronnan keinoissa. Novelleissa leikitään merkityksillä ja luodaan eri merkityskenttiä yhdistelemällä sekoitettuja tiloja, jotka ehkä pintatasolla vaikuttavat sekavilta tai hämäriltä, mutta joissa muodostuukin uudenlaisia merkityksiä. Kävelymusiikissa hyödynnetään piirteitä erityisesti lajityypeistä, joiden ytimessä on kielen, maailman tai ihmisen kokemuksen hämäryyden, ihmeellisyyden tai merkitysten hajoamisen pohdinta tai keinot etsiä uudenlaista merkitystä uudenlaiseen maailmankokemukseen. Näitä lajeja ja kaunokirjallisuuden suuntauksia ovat nonsense, allegoria, surrealismi, eksistentialistinen romaani ja absurdi draama. Kielen ja kerronnan merkityksiä sekoittavat keinot sekä henkilöhahmojen kokemuksen tason merkitysten etsintä kietoutuvat yhteen Kävelymusiikin itsereflektiivisissä kielifilosofisissa pohdinnoissa. Teoksessa pohditaan kielen ja kirjallisuuden luonnetta, muun muassa kommunikaation ongelmia ja tavanomaisen kielenkäytön riittämättömyyttä sanoittaa sanomaton. Teoksen kielikäsitys lähestyy bahtinilaista dialogista käsitystä kielestä, joka on jatkuvassa muutoksessa ja jokaiselle puhujalle pohjimmiltaan omanlaisensa.
  • Närhinen, Tuula (2016)
    Visual science and natural art : a study on the pictorial agency of natural phenomena Tuula Närhinen’s doctoral research is built around an artistic practice that explores tracings and (photo)graphic recordings created by waves, rain and seawater. Re-adapting instruments derived from natural science, she constructs visual interfaces that enable us to move beyond the explicit and to grasp the unfurling of a world invisible to the naked eye. Närhinen’s project considers the inherent visual potential in naturally occurring events. The thesis includes four exhibitions on the theme of water: Clapotis (2009), Seawatercolours(2012), Touch of Rain (2013) and Baltic Sea Plastique (2014). The artworks exhibit the making of the pictorial representations. The works emerge from interactions with water and result in gallery installations that, alongside the yielded graphs and artefacts, showcase the methods of inscribing and the devices implemented. The poetics of the practice arise from the corporeal enactment and the exposition of the medial translation. The artworks serve as case studies for further analysis of the cognitive and epistemic underpinnings of visual representation. In the written component of the thesis, Närhinen discusses aspects of visual knowledge in broader terms. Informed by the disciplines of science studies, natural history and philosophy her research compares and draws parallels between the instrumental practices of natural science and visual art, with an emphasis on optical technologies. The thesis focuses on pragmatic analogies between the scientific and artistic ways of knowing in order to explicate and contextualise methods of aesthetic meaning-making and to provide for a critical approach to the study of the phenomenal world.
  • Knuuttila, Sirkka Tellervo (Suomen avantgarden ja modernismin seura, 2018)
    Itävallan tärkein kokeellinen runoilija Friederike Mayröcker vastusti poliittisella kollaasilla maansa kirjallista vanhoillisuutta 1960-luvulla. Artikkeli käsittelee tästä vaiheesta kehkeytynyttä intertekstuaalista puherunoutta, sen ironiaa, tunnelatauksia sekä dadaistista ja surrealistista virettä. Mayröckerin kielen raju rikkaus vaikutti ja yhä vaikuttaa saksankieliseen lyriikkaan luonnonrakkautta ilmentävällä, keskustelevalla otteellaan. Sen vahva aistimellisuus pudottaa kuin vaivihkaa teknologisen hybriksen valtaaman nykyihmisen jalustaltaan muiden elollisten rinnalle.
  • Ylianttila, Annamari (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Leena Krohnin Valeikkunan (2009) poetiikkaa ja sen suhdetta surrealismiin. Poetiikalla tarkoitetaan niiden säännönmukaisten ja lajityypillisten keinojen tutkimista, joista teoksen ominaislaatu rakentuu. Tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten ja millä keinoilla Valeikkunan poetiikassa luodaan surrealismin tuntua. Tutkielma kysyykin, miten figuratiivinen surrealismi näkyy Valeikkuna-romaanin kirjallisissa keinoissa. Figuratiivinen surrealismi luo realistista representaatiota hyödyntäviä kuvia, joissa yhdistetään tuttua ja outoa tavalla, joka herättää arvoituksellisuutta, ihmeen tuntua ja hämmennystä. Valeikkunaa ja kirjallista surrealismia yhdistää realismin kritiikki. Molemmat pyrkivät osoittamaan todellisuuden objektiivisen esittämisen mahdottomuuden, sekä tuovat samalla esiin uusia tapoja nähdä tuttu todellisuus. Valeikkunassa unen ja valveen välistä rajaa hämärretään, toden ja valheen suhde problematisoidaan ja todellisuuden olemusta kyseenalaistetaan. Teoksessa painottuvat juonen sijaan dialogi, kuvat ja asetelmalliset kohtaukset. Ne esittelevät yhä uusia filosofisia kysymyksenasetteluja, jotka jäävät kuitenkin vaille vastauksia. Valeikkunan surrealistinen poetiikka hahmottuu analyysissa vastakohtien ja muodonmuutosten leikiksi, joka saa aikaan surrealismin ihanteiden mukaisen todellisuuden liikkeelle saattamisen. Teoksen maailmassa se näkyy jatkuvana todellisuuden olemuksen problematisointina. Todellisuutta esitetään variaatioin ja kysymyksin. Sisäisten näkyjen ja objektiivisen todellisuuden rinnakkain ja samanarvoisena esittäminen korostaa todellisuuden ongelmaa läpi teoksen. Teoksen tapa hyödyntää figuratiivista surrealismia on tietoista ja luo poetiikkaan surrealistista ironiaa. Surrealistisiin todellisuuden ylityksiin suhtaudutaan sekä vakavasti että nauraen. Teoksen melankolinen sävy korostaa arkisen todellisuuden taakse kätkeytyvää mysteeriä, jonka äärelle päädytään usein subliimin kokemusten kautta. Kahtalainen asenne surrealismiin muodostaa opposition, jonka välille teoksen vakavanaurullinen surrealistinen poetiikka jännittyy. Valeikkunan episodimainen juoni hahmottuu sarjana figuratiivisen surrealistisia kuvia. Tutkielma osoittaa, että Valeikkunan kerronta on tietoista surrealismin keinoista ja historiasta. Se muuntelee niitä ja luo omanlaistaan surrealistista ironiaa, mutta toisaalta jakaa surrealismille tyypillisen ihmetyksentäyteisen todellisuuskäsityksen.
  • Koskimies, Merita (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aihealue on suomalainen piirustustaide ja piirtämisen praktiikka. Tutkielmassa tarkastellaan kuopiolaisen kuvataiteilija Arto Väisäsen (s. 1958) piirustusmetodia ja visuaalista retoriikkaa seuraavien käsitteiden kautta: muisti, inventio, teko, kompositio ja tyyli. Aihetta tarkastellaan morfologisesta ja retorisesta näkökulmasta, muodon ja muodostumisen kautta eli millä tavalla teosten aiheita visuaalisesti ilmaistaan ja miten piirustuksellinen tyyli syntyy. Aineisto käsittää Väisäsen 12 piirustusta/piirustuskollaasia vuosilta 2011–2019 ja taiteilijan keskusteluhaastattelut 2019–2020. Aineistolähtöiseen ja havainnoivaan tarkasteluun yhdistetään käsitteellistä ja vertailevaa metodia. Nykypiirtämistä käsitellään suhteessa länsimaiseen piirustusperinteeseen, jossa piirtäminen nähdään kehon- ja mielenliikkeen vuorovaikutteisena tapahtumana ja intentionaalisena taiteellisena tekona. Tutkielman kaksinapaiseksi jännitteeksi muodostuu inventio ja idean hylkääminen taiteellisessa teossa. Kysymys koskettaa länsimaisen taiteen perusongelmia: imitaation ja invention suhdetta, intentionaalisuuden ja ei-intentionaalisuuden ongelmaa sekä narraatiosta retoriikkaan siirtymistä. Retoriikka on taiteilijan ilmaisutapa, joka on välittömässä yhteydessä tekniikkaan ja tyylittelyyn. Tyylittely on keskeinen tekijä varhaisen modernin taiteen kaudella. 1900-luvun modernismissa on sen sijaan myös tyylittelyä ja retorisia pyrkimyksiä välttäviä suuntauksia. Paul Klee puhuu avoimesta piirustusprosessista ja artikulaatiosta, joka hylkää retoriikan. Klee näkee piirtämisessä orgaanisen muodostumisen muotoa tärkeämpänä tekijänä. Nykytaiteessa retorinen ilmaisu on jälleen saanut erityisen aseman sekä narraation luomisessa että sen hävittämisessä. Väisäsen visuaalinen retoriikka on runollista, dramatisoitua ja morfoottista. Taiteilija lumoutuu keskiajan taiteesta: sen haurauden ja kärsimyksen kuvauksesta. Piirustuksissa on myös modernin henkeä: draamaa ja lavastettuja kohtauksia – elämän, kuoleman, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden teemoja. Muotokieli on tyyliteltyä ja retorista. Se sisältää antiklassisia piirteitä ja hylkää naturalismin. Piirtäessä karataan fyysisestä todellisuudesta kohti surrealismia ja abstraktia ilmaisua, ei kuitenkaan puhdaspiirteisesti vaan toteuttamalla sisäkkäisiä ja lomittaisia kuvia, vaihtelevaa merkkikieltä ja erilaisia tyylittelyn tapoja. Tutkielmassa Väisäsen piirustustyyliä kutsutaan morfoosipiirustukseksi. Morfoosipiirustus on prosessinomainen ja verkostomainen piirtämisen laji, jossa yhdistetään orgaanisia muotoja, symbolisia merkkejä ja epäkonventionaalista piirustusjälkeä. Morfoosipiirustuksen tarkastelussa ongelmaksi muodostuu taiteellisen teon intentionaalisuus ja ei-intentionaalisuus. Väisäsen piirtämisen tavoitteena on visuaalisesti ja taiteellisesti merkittävä teos. Tässä tapauksessa kohtaamme intentionaalisen ongelman suhteessa Kleen prossessipiirtämiseen. Kleen mukaan piirtäminen ei ole kompositionaalista vaan evolutiivista. Väisäsen prosessissa kuitenkin operoidaan sekä aiheen että materiaalin, sommittelun ja teknisten inventioiden parissa. Kollaasipiirustuksissa toteutuu taiteilijan tietoisesti luoma visuaalinen ja sensitiivinen tila. Väisäsen taiteellisessa teossa onkin Kleen evolutiivisen piirtämisen lisäksi, kysymys myös Michael Baxandallin tarkoittamasta intentionaalisesta visuaalisesta intressistä eli taiteilijan kuvaan kohdistamasta aktiivisesta toiminnasta.