Browsing by Subject "suvereniteetti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Järvinen, Zara (Helsingfors universitet, 2012)
    This thesis is motivated by what some would consider as the erosion, or demise, of nation-state sovereignty today. There is a growing consensus that the nature of sovereignty has changed in the recent decades, as the state as the centrepiece of power and authority is being increasingly affected by forces of globalization and the proliferation of international organizations and institutions. However, the approaches adopted by theorists to confront this perceived crisis of sovereignty seem to be largely divided between those aiming to defend some notion of nation-sate sovereignty, and those aiming to discard it, transform it, migrate or divide it. There is thus an urgent need to re-examine and re-think the concept of sovereignty, and its place and status in today’s politics and political theory. The purpose of this thesis is to contribute to this project through a philosophical analysis of the concept of sovereignty, and the various approaches and conceptualizations present in the modern sovereignty discourse. Especially, the thesis will explore a possibility of re-configuring sovereignty towards a conceptualization that enables it to be dispersed, shared or transferred away from the nation-state to other political units. One such re-configuration is suggested by Thomas Pogge, who promotes a cosmopolitan institutional reform through a vertical dispersal of sovereignty, or a process of decentralization and centralization downwards to local, and upwards to global level - his idea will be critically assessed in detail. The key modern sources adopted in this thesis include: Jacques Maritain’s 'The Concept of Sovereignty' (1950); Literature and Evil by George Bataille (1973); Rogues: Two Essays on Reason by Jacques Derrida (2005); 'Democracy, Demography and Sovereignty' by Seyla Benhabib (2008); World Poverty and Human Rights by Thomas Pogge (2008); Walled States, Waning Sovereignty by Wendy Brown (2010); and After Sovereignty edited by Pavlich & Barbour (2010). The historical texts considered in this thesis are Polybius’ Histories (264-146 BC); Six Books of the Commonwealth by Jean Bodin (1576); Leviathan by the Thomas Hobbes (1651); and John Locke’s Second Treatise of Government (1689). The main conclusion in this thesis is that through a thorough philosophical analysis of the concept of sovereignty, it becomes evident that sovereignty evades any fixed meanings, and is inherently ambiguous and polysemic. Being polysemic the concept then allows re-configurations and re-conceptualizations that enable conceiving sovereignty as something that can be dispersed, shared or transferred. In addition, such re-conceptualization is further enabled by deliberations and iterations of the concept manifesting in deliberative sovereignty discourse. Throughout the thesis some important considerations and reservations are identified, which will eventually suggest several avenues for further research on the concept of sovereignty.
  • Nikunen, Ville (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälinen humanitaarinen oikeuden päämääränä on vähentää inhimillistä kärsimystä konfliktitilanteissa. Kansainvälinen oikeus on hyvin valtiokeskinen järjestelmä. Konflikteissa on kuitenkin osapuolena usein myös valtioiden ulkopuolisia ryhmiä. Tilanteesta ja näkökulmasta riippuen nämä ryhmät on voitu nähdä esimerkiksi vapaussankareina tai terroristeina. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja millä perusteilla valtioiden ulkopuoliset aseelliset toimijat on otettu huomioon kolmessa humanitaarisen oikeuden sopimuskokonaisuudessa: Brysselin julistuksessa 1874, Haagin yleissopimuksissa 1899 ja 1907 sekä Geneven yleissopimuksissa 1949. Tutkielman aineisto koostuu sopimusteksteistä, niiden esitöistä sekä aikalaiskirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmänä on kontekstointi. Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitään sopimusneuvotteluiden aikaan ajankohtaisista konfliktitilanteista, kansainvälisen politiikan ilmiöistä sekä sopimusneuvottelijoiden argumenteista. Valtioiden suhtautumisessa epävaltiollisiin aseellisiin toimijoihin näkyy humanitaarisen ideologian vaikutus. Humanitaarisuuden kanssa on jännitteisessä asetelmassa valtioiden pyrkimys kansallisen suvereniteetinsa säilyttämiseen mahdollisimman laajana. Tutkielman perusteella valtioiden ulkopuolisten ryhmien hyväksyminen humanitaarisen oikeuden piiriin on ollut valtio-osapuolille vaikea kysymys. Pelkona on ollut sotilaan ja siviilin rajan hämärtyminen sekä tavallisten rikollisten tai kapinallisten siirtyminen kansallisesta tuomiovallasta kansainväliseen säätelyyn. Ratkaisuna sopimusneuvotteluissa on päädytty kirjaamaan sodan osapuolen määritelmä ja ehdot tiukasti rajattuun muotoon, joka on käytännössä sulkenut suurimman osan esimerkiksi sissi- ja partisaanisodankäynnin tavoista humanitaarisen oikeuden suojan ulkopuolelle. Kansainvälisen oikeuden instituutiot ovat muuttuneet jähmeämmin kuin sodan todellisuus. Tutkielman perusteella sopimusneuvotteluiden keskusteluasetelmissa vallitsi jatkuvuus, vaikka sodankäynti oli muuttunut. Samoja argumentteja käytettiin Genevessä 1949 kuin jo Brysselissä 1974. Toisessa vaakakupissa on painanut valtioiden suvereeni oikeus käyttää oman lainsäädäntönsä keinoja laittomiksi katsottuihin taistelijoihin, toisessa puolestaan sopimusten yleinen pyrkimys vähentää humanitaarista kärsimystä mahdollisimman kattavasti.
  • Sykes, Kirsi-Mari Kristiina (2006)
    Tämä pro gradu -tutkielma on teksti- ja käsitteellinen analyysi, jonka aiheena on inhimillinen turvallisuus Kanadan ulkopolitiikan osana. Tutkimuksen viitekehyksenä toimivat suvereniteetti-käsite ja inhimillisen turvallisuuden käsite. Inhimillisellä turvallisuudella tarkoitetaan yksilön turvaamista, kun taas valtion suvereniteetti viittaa valtion turvallisuuteen. Yhä yhtenäisemmässä maailmassa tavanomainen suvereniteetti käsitys ei enää riitä. Tutkimuksen keskeinen argumentti onkin, että inhimillinen turvallisuus voi parhaimmillaan täydentää tavanomaista suvereniteetti-käsitettä. Täten suvereniteetti ja inhimillinen turvallisuus muodostavat laajemman turvallisuuskäsitejatkumon. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa miksi Kanada on ottanut inhimillisen turvallisuuden ulkopoliittiselle agendalleen sekä miten tämä on vaikuttanut Kanadan ulkopolitiikkaan. Tutkimuskysymykseen vastataan ensiksi analysoimalla niin suvereniteetti-käsitettä, kuin inhimillisen turvallisuudenkin käsitettä. Seuraavaksi käsitellään Kanadan poliittista roolia rauhanturvaajamaana sekä vauraana länsimaana joka käyttää niin sanottua pehmeää valtaa (soft power). Tämä rooli on omalta osaltaan vaikuttanut Kanadan päätökseen sisällyttää inhimillinen turvallisuus osaksi kokonaisvaltaista ulkopolitiikkaansa. Lisäksi Kanadan multilateraalinen diplomatia on ollut tärkeä tekijä. Kolmanneksi, tutkimuksessa analysoidaan Kanadan viittä inhimillisen turvallisuuden ulkopolitiikalle asetettua päätavoitetta. Nämä ovat siviilien suojelu konflikteissa, rauhanturvaamisoperaatioiden hoitaminen, konfliktien ehkäisy, hyvä hallinto ja vastuuvelvollisuus sekä julkinen turvallisuus. Tutkimuksessa identifoidaan kolme pääkohtaa joilla inhimillisen turvallisuusden agenda on vaikuttanut Kanadan ulkopolitiikkaan. Ensin, Kanadan entisen ulkoministerin Lloyd Axworthyn työ jätti inhimillisen turvallisuuden osaksi Kanadan kokonaisvaltaista ulkopolitiikkaa. Ilman Axworthyn ideologista panosta, inhimillinen turvallisuus ei ehkä olisi noussut yhtä tärkeäksi osaksi Kanadan ulkopolitiikkaa. Toinen tärkeä virstanpylväs oli Kanadan valtion sponsoroima raportti, Responsibility to Protect – Report of the International Commission on Intervention and State Sovereignty vuonna 2001. Raportti asettaa tavoitteeksi siviilien turvaamisen, siis inhimillisen turvallisuuden lisäämisen. Kolmanneksi, Kanada on ollut johtoasemassa inhmillisen turvallisuuden edistämisessä maailmassa. Tärkeimmät saavutukset ovat muunmuassa maamiinat kieltävä sopimus sekä kansainvälinen rikostuomioistuin. Nämä saavutukset ovat tuoneet Kanadalle uskottavuutta niin kansainvälisesti. Tutkimuksessa päätellään, että Kanada on edistänyt inhimillistä turvallisuutta erinomaisesti johtoasemallaan. Puutteita kuitenkin on taloudellisten investointien osalta ja eritoten puolustusvoimien rauhanturvaamisoperaatioiden rahoituksessa ja kehitysapubudjetissa. Primääriaineistona tutkimuksessa on käytetty Kanadan valtion asiakirjoja, Kanadan ulkoministeriön verkkosivuja sekä McRaen ja Hubertin kirjaa Human Security and the New Diplomacy. Sekundääriainesto koostuu alan lehdistä, kansalaisjärjestöjen verkkosivustoista sekä YK:n eri alajärjestöjen asiakirjoista.
  • Sandelin, Marianne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.
  • Simelius, Satu Marianna (Helsingfors universitet, 2012)
    Monia taloustieteilijöitä ja politiikan tutkijoita on kiehtonut paradoksi valtioista, joilla on mittavat luonnonvarat, mutta joiden taloudella ja yhteiskunnalla menee silti huonosti. Tätä resurssikiroukseksi kutsuttua ilmiötä tarkoitetaan kun etsitään kausaliteettia valtion suurten öljytulojen ja talouden yksipuolistumisen sekä autoritaarisen hallinnon välillä. Suurilla kansainvälisillä kehitysaputoimijoilla on usein mielikuva, että resurssikirous on prosessi, joka voidaan muuttaa oikeanlaisella talouspolitiikalla tai hyvällä hallinnolla. Esimerkiksi Maailmanpankki on monissa maissa pyrkinyt puuttumaan tähän luonnonvaroista saatavien tulojen kansanvaltaa heikentävään vaikutukseen politiikkainterventioiden avulla. Tässä työssä tutkitaankin kolmen suurimman vuosina 2008–2010 kehitysapua Nigeriaan antaneen toimijan suhtautumista resurssikiroukseen Nigeriassa ja Nigerian valtion suvereniteettiin. Nämä kolme toimijaa ovat Maailmanpankin kehitysapujärjestö IDA, Yhdysvaltojen valtiollinen kehitysapujärjestö USAID sekä Ison-Britannian valtion kehitysapujärjestö DFID. Työn tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että keskittyminen resurssivaikutukseen on liian yksipuolinen näkökulma Nigerian talouden ja yhteiskunnan ongelmista, ja näiden ongelmien ymmärtämiseksi tulisi erityisesti tutustua Nigerian valtion historiaan ja valtiomuodostukseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimiikin Jeffrey Herbstin teoretisointi afrikkalaisten valtioiden valtiosuvereniteetista, tai oikeastaan tämän valtiosuvereniteetin puutteesta. Aineistona käytetään yllä mainittujen kolmen kehitysapujärjestön tuoreimpia julkisia, Nigeriaa koskevia strategiapapereita, joita analysoidaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä. Esiinnousseista teemoista käy ilmi, että Maailmanpankin, USAID:n ja DFID:n strategiat eroavat yllättävän vähän toisistaan mielipiteissään resurssikirouksesta Nigeriassa, ja perusteluissa siihen miksi Nigerian suvereniteettiin pitää puuttua, joskin vain maltillisesti ohjaamalla ja opettamalla. Kaikissa asiakirjoissa painotetaan öljytalouden ulkopuolisen talouskasvun lisäämistä ja hyvän hallinnon kehittämistä uudistushaluisia johtajia tukemalla. Johtopäätelminä tutkielmassa kehotetaan ottamaan laajempi perspektiivi toisten valtioiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa yleisesti, ja erityisesti Nigerian valtion haurauden voittamisessa. Työssä nähdään, että Nigerian valtion heikkous tai epävakaus ei johdu öljytuloista, ja öljytulot pahentavat epävakautta ainoastaan, koska Nigerian valtio halutaan pitää nykyisen muotoisena. Lopuksi kannustetaan kyseenalaistamaan Afrikan itsestäänselvyytenä otetut valtioiden rajat ja rakenteet.
  • Lakanen, Annukka (2010)
    Tutkimukseni käsittelee Euroopan unionin (EU) sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden kumppanuussuhteita 1970-luvulta tälle vuosituhannelle asti. Osapuolten välisen yhteistyön tavoitteena on edistää AKT-maiden integroitumista maailmantalouteen ja osaltaan torjua köyhyyttä. Kumppanuuden, omistajuuden ja suvereniteetin kunnioituksen periaatteet ovat olleet läsnä yhteistyösopimuksissa jo alkuajoista lähtien, mutta erityisesti kumppanuuteen liittyvä retoriikka on korostunut tällä vuosituhannella. Keskityn tutkimaan erityisesti sitä, millaisia muutoksia EU-AKT -yhteistyössä on tapahtunut suvereniteetin näkökulmasta katsottuna, mitä kumppanuudelta ja taloudelliselta integraatiolta on edellytetty eri aikakausina ja minkälaisia kauppapoliittisia konteksteja nämä edellytykset heijastelevat. Tutkimukseni seuraa sitä kehitystä, jonka AKT-valtiot ovat kokeneet yhteistyössään EU:n kanssa suhteessa valtion rajoihin ja poliittiseen tilaansa. Tutkimukseni pohjautuu kolmen historiallisesti merkittävän yhteistyösopimuksen tarkasteluun sisällönanalyysin menetelmin. Analyysini osoittaa, että EU-AKT -yhteistyön käytännön todellisuus on kulkenut irrallaan kansainvälisesti vahvistuneesta kumppanuuden ja omistajuuden retoriikasta. Alun perin puhtaammin taloudellisena yhteistyönä käynnistynyt prosessi on saanut yhä poliittisempia ulottuvuuksia. AKT-maat ovat pitkälti kokeneet poliittisen liikkumavaransa kaventuvan ja suvereniteetin rajojensa häilyvän. Kansainvälisten toimijoiden vaikutusvalta on lisääntynyt, valtion rajat ovat häilyneet sekä ”taloudellinen” ja ”poliittinen” ovat yhdistyneet historian saatossa. Tämä yhteistyössä tapahtunut kehitys on vaikuttanut osaltaan valtion suvereniteetin eri ulottuvuuksiin. Tutkimukseni osoittaa, että yhteistyö nojaa pitkälti ulkoiseen suvereniteettiin niin AKT-valtioiden kuin EU:nkin kohdalla. Suhteet ovat vahvistaneet osapuolten ulkoista profiilia ja lisänneet kansainvälisten instituutioiden vaikutusvaltaa kansallisessa päätöksenteossa. Samalla yhteistyö on irtautunut yhä enemmän valtioiden sisäisistä poliittisista prosesseista aiheuttaen sisäiselle suvereniteetille uudenlaisia haasteita. Sekä EU:lla että AKT-mailla on vahva tarve korostaa ulkosuhteitaan ja voimistaa ulkoista profiiliaan erilaisten neuvotteluiden kautta. Molemmat kohtaavat haasteita myös legitimiteetin ja empiirisen suvereniteetin näkökulmista. Osapuolten maantieteellisille alueille mahtuu myös moninaisia identiteettejä, kulttuureja ja kieliä, jotka asettavat yhtenäisyyden tunteen luomiselle suuria haasteita. EU ja AKT-valtiot eivät siis varsinaisesti edusta tässä tutkimuksessa valtiotyyppien ääripäitä, vaan jakavat keskeisiä piirteitä. Yksi tutkimukseni johtopäätöksistä liittyykin juuri keskusteluun postkoloniaalisten ja postmodernien valtioiden luonteesta sekä tämänkaltaisen jyrkän erottelun soveltuvuudesta EU:n ja AKT-maiden yhteistyössä.
  • Kiljunen, Veikko (2004)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kosovon konfliktia kansainvälisen politiikan nykytutkimuksessa keskeisen moderni–myöhäismoderni-jaottelun valossa. Tässä asetelmassa tutkielman painopisteeksi on nostettu umpikuja, johon Kosovon kriisi on päätynyt sekä käytännön politiikassa että kriisin ratkaisuvaihtoehtoja koskevassa keskustelussa. Tutkimusasetelma toimii kaksisuuntaisesti siten, että yhtäältä kysytään miten modernin ja myöhäismodernin poliittisen ajattelun kysymyksenasettelut ja keskeiset paradigmat tulevat esiin Kosovon umpikujassa. Tarjoavatko ne tilanteeseen uusia tai toisinkerrottuja näkökulmia ja teemoja, joiden kautta sitä voitaisiin purkaa vaihtoehtoisella tavalla. Samalla kysytään, kuinka vahvoja modernia ja myöhäismodernia painottavat agendat Kosovossa ovat ja näyttävätkö nämä edesauttavan tilanteen helpottumista vai muodostavan ongelmia itsessään. Toisaalta työssä käytetään Kosovon ongelmallista tapausta esimerkkinä, jonka valossa tarkastellaan modernia ja myöhäismodernia painottavien tulkintojen puutteita, vaikeuksia ja keskinäisiä suhteita nykyisessä kansainvälisen politiikan valossa sekä arvioidaan jaottelun käyttökelpoisuutta tarkastelun työvälineenä. Kosovon kriisi on ajankohtainen ja merkittävä sekä Balkanin että koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden kannalta. Kosovon tyyppiset kriisit yleistyvät, mikä pakottaa syventämään ja kehittämään ymmärrystä kansainvälisen intervention ja kriisien ratkaisujen muuttuneista haasteista ja mahdollisuuksista. Moderni–myöhäismoderni-jaottelun osalta korostetaan globaalin muutoksen näkökulmaa ja tyypitellään toisaalta modernille valtiolle ja modernille kansainväliselle politiikalle sekä toisaalta myöhäismodernille valtiolle ja myöhäismodernille maailmanpolitiikalle keskeisiä ominaisuuksia ja lähestymistapoja. Tarkastelussa kiinnitetään erityistä huomiota Kosovon tulevan statuksen määrittämisessä keskeisiksi nouseviin kysymyksiin suvereniteetista, turvallisuudesta, identiteetistä, legitimiteetistä, valtion vaikutusmahdollisuuksista ja kansainvälisestä järjestelmästä. Keskeisinä lähteinä käytetään kansainvälisen politiikan myöhäismodernia lähestymistapaa edustavia nykyteoreetikkoja Zygmunt Baumania, David Heldiä, Ulrich Beckiä sekä Georg Sörenseniä. Tutkielman tuloksina esitetään, että Kosovon tilanne on auki moneen suuntaan sekä käytännön ratkaisujen osalta että käsitteellisesti modernin ja myöhäismodernin elementtien sulautuessa vaikeasti yhteen. Kosovon "todellisuudessa" moderni ajattelu ja sen mukaiset ratkaisut ovat enemmän esillä ja käytännössä vahvemmassa asemassa kuin myöhäismoderni ajattelu. Modernilta pohjalta kyetään esittämään ratkaisuvaihtoehtona kansainvälisen nykyjärjestelmän ainoana valtiotyyppinä tunnustamaa ja tunnistamaa perinteistä modernia valtiota. Myöhäismodernin lähestymistavan puitteissa ei ole toistaiseksi syntynyt käyttökelpoisia ratkaisuesityksiä statuskysymykseen. Umpikujan keskiöön nousseen suvereniteetin osalta kysymyksessä on joko–tai-asetelma osapuolten tulkitessa sitä modernisti absoluuttisena ja jakamattomana, eikä siten kyetä etsimään ratkaisua myöhäismodernien käsitemuutosten pohjalta. Myöhäismodernit ulottuvuudet ovat nykyään läsnä eurooppalaisissa tulkinnoissa, näkökulmissa, maailmankatsomuksessa ja myös käytännön politiikassa. On tärkeää, että Kosovon asema osana eurooppalaista kontekstia voidaan tunnustaa ja sitä kautta huomioida eurooppalaisen poliittisen ajattelun muuttuneiden paradigmojen ja EU:n viitekehyksen merkitys konfliktin ratkaisussa.
  • Keitanen, Maarit (Helsingfors universitet, 2010)
    Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän 'Pahaa hyvän puolesta?' -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.
  • Kyllästinen, Eva-Maria (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suvereniteetti-käsitteen käyttöä ja käsitteellistämistä Britannian kaksikamarisessa parlamentissa 1950-, 1970- ja 1990-luvuilla. Suvereniteetti on kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tärkeimpiä käsitteitä. Käsitteellä on yleisesti tarkoitettu poliittisen yhteisön korkeimman vallankäyttäjän ominaisuutta. Suvereniteettiin liitetään myös itsemäärääminen ja itsenäisyys. Politiikan tutkijoiden ja lainharjoittajien parissa ei kuitenkaan vallitse konsensusta sen merkityksestä ja on esitetty käsitteen hylkäämistä sen paradoksaalisuuden vuoksi. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä dimensioita Britannian parlamentaarikkojen suvereniteettidiskurssit ovat heijastaneet Euroopan integraation ja globalisaation edetessä. Britannia on hyvä tutkimuskohde, koska se on suhtautunut ylikansalliseen päätöksentekoon varauksellisesti. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä nostetaan esille suvereniteetin monet määritelmät, Britannian parlamentin suvereenisuuden periaate, Euroopan poliittisen järjestelmän ja valtiosuvereenisuuden muotoutuminen sekä konstruktionistinen lähestymistapa suvereniteetin käsitteeseen. Tarkasteltavat vuosikymmenet on valittu niiden poliittisen ja historiallisen merkityksen vuoksi. 1950-luvulla Brittiläinen imperiumi alkoi purkautua ja Schumanin julistuksen myötä elettiin Euroopan yhteisön ensihetket. Vuonna 1973 Britannia liittyi Euroopan yhteisön jäseneksi ja postmodernilla 1990-luvulla globalisaation voidaan nähdä entisestään kiihtyneen. Tutkielmassa suvereniteettia lähestytään sekä määrällisesti että laadullisesti analysoimalla Hansard-korpukseen tallennettuja Britannian parlamentissa käytyjä puheita. Tutkimusaineistona on 900 kolmelta eri vuosikymmeneltä sattumanvaraisesti valittua suvereniteetti-käsitteen sisältävää konkordanssiriviä ja suvereniteetin 30 kollokaatiota. Aineiston analysoimiseksi käsitteelle on luotu seitsemän eri dimensiota, jotka ovat kotimainen dimensio, juridinen dimensio, supranationaalinen dimensio, parlamentaarinen dimensio, kontraktuaalinen dimensio, teoreettinen dimensio ja dekonstruktiivinen dimensio. Kotimainen dimensio viittaa valtion sisäiseen suvereniteettiin, juridinen dimensio ulkoiseen suvereniteettiin, supranationaalinen dimensio toimivallan siirtymiseen ylikansallisille elimille, parlamentaarinen dimensio suvereenia lainsäädäntövaltaa käyttäviin instituutioihin, kontraktuaalinen dimensio kansanvaltaan, teoreettinen dimensio suvereniteetin ontologiaan ja dekonstruktiivinen dimensio suvereniteetin olemattomuuteen tai pahuuteen. Konkordanssirivit on analysoitu dimensioihin ja analyysiosiossa on esitetty laskelmat dimensioiden frekvensseistä ja vertailtu käsitteen kollokaatioprofiileja konkordanssianalyysin tuloksiin. Tutkielman tulokset osoittavat hypoteesin mukaisesti, että juridinen dimensio on ollut korkeimmillaan 1950-luvulla ja parlamentaarinen dimensio 1970-luvulla. 1990-luvulla ei ole nähtävissä hypoteesissa esitettyä dekonstruktiivisen dimension frekvenssin merkittävää kasvua. Sen sijaan 1990-luvulla on lisääntynyt kontraktuaalinen dimensio, mikä indikoi tarvetta painottaa demokraattista valtuutusta vallankäytölle. Kollokaatti national, “kansallinen”, esiintyy kaikkina vuosikymmeninä kahden frekventeimmän kollokaatin ryhmässä. Tämä viittaa siihen, että suvereenisuus liitetään kansallisvaltioiden ensisijaisuutta koskeviin normatiivisiin periaatteisiin. Tutkielman loppupäätelmissä esitetään, että suvereniteetin dimensioiden olemassaolo määräytyy niiden konstruoitumisesta poliittisissa diskursseissa. Suvereniteetin eri dimensioiden tutkiminen on tärkeää, koska suvereniteetti-konstruktio on yhteydessä siihen, kuinka käsitettä harjoitetaan poliittis-oikeudellisissa toimintaympäristöissä. Aikana, jolloin kansallista päätäntävaltaa on delegoitu ylikansallisille elimille, absoluuttisen ja jakamattoman suvereenisuuden klassiseen käsitykseen kohdistuu erityisiä haasteita.
  • Tuominen, Suvi (2008)
    Tutkielman aiheena on Darfurin kriisin ympärillä käyty rauhanturvadebatti vuosina 2004 - 2007. Debatin osapuolina olivat Sudanin hallitus, YK ja Afrikan unioni. Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan millä lailla suvereniteetti on näyttäytynyt rauhanturvaamisesta puhuttaessa Darfurin tapauksessa ja eroavatko eri osapuolten näkökulmat toisistaan. Lisäksi tutkitaan, kertooko Darfurin tapaus mahdollisesti jotain yleisemmin suvereniteetin suhteesta rauhanturvaamiseen. Tutkielma tarjoaa myös ymmärtämystä rauahnturvadebatissa esiintyneiden diskurssien käytännön vaikutuksista. Tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysia. Aineistona käytetään lehdistöstä poimittuja osapuolten kommentteja sekä puheita ja haastatteluja. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu kahdesta pilarista: rauhanturvaamisesta sekä valtion suvereniteetin sosiaalisen rakentumisen teoriasta, joka nojaa konstruktivismiin. Vaikka rauhanturvaaminen on merkittävä osa kansainvälistä politiikkaa, ja sitä on tutkittu kansainvälisen politiikan oppiaineen piirissä, tutkimuksesta on valitettavan usein puuttunut teoreettinen ote. Tämän vuoksi tutkielmassa lähestytään Darfurin rauhanturvaamista juuri teoreettisesta näkökulmasta. Suvereniteettiproblematiikkaan tartutaan myös perinteisistä näkökulmista poiketen. Perinteisessä kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suvereniteetin luonnetta ei ole kyseenalaistettu, ja sitä on kohdeltu pysyvänä ja muuttumattoman instituutiona. Tutkimuksen lähtökohtana on näitä tutkimuksellisia puutteita paikkaava Thomas Bierstekerin ja Cynthia Weberin teoria suvereniteetin sosiaalisesta rakentumisesta. Eri osapuolten osittain toisistaan poikkeavat diskurssit vahvistavat käsitystä suvereniteetin sosiaalisesta luonteesta. Kyse on jatkuvasti käynnissä olevasta prosessista, jossa eri osapuolet määrittelevät suvereniteettia yhä uudelleen. Darfurin rauhanturvadebatin kolmen eri osapuolen rakentamat kuvat valtion suvereniteetista olivat erilaiset, mutta osittain myös päällekkäiset. Tiukinta kuvaa suvereniteetista on rakentanut Sudanin hallitus. Hallituksen käyttämissä diskursseissa suvereniteetin muuri on rakennettu tiukasti oman valtion ympärille, sekä tiukasti länsimaita vastaan: milloin koskemaan Afrikkaa, milloin muslimimaita. Afrikan unionin rakentama kuva suvereniteetista oli löyhin, sillä AU:n diskursseissa yksittäisen valtion absoluuttista suvereniteettia ei enää kunnioitettu. Lisäksi käsitys oli löyhä siinä mielessä, että panafrikkalaisuus-diskurssissa suvereniteetti ei koskenut tiukasti perinteistä valtiota, vaan oli laajentunut koskemaan koko Afrikkaa - vaikkakin tätä koko mantereen suvereniteettia rakennettiin tiukaksi muuriksi ulospäin länsimaille, ainakin debatin alkuvaiheessa. YK jää näiden kahden väliin edustaen mielenkiintoisesti sekä tiukkaa, että löyhää näkemystä suvereniteetista. Suvereniteetin käsite on tutkimuksen mukaan ongelmallinen rauhanturvaamiselle sen valmisteluvaiheessa. Vetoomuksilla valtion suvereniteettiin voidaan hidastaa ja viivyttää päätöstä rauhanturvajoukoista loputtomiin. Tutkimus osoitti myös suvereniteetin merkityksen nykymaailmassa. Darfurin tapauksessa sitä on rakennettu mitä erilaisemmaksi, mutta loppujen lopuksi, sitä on kuitenkin kunnioitettu. Työni kuitenkin asetti kyseenalaiseksi sen, että voidaanko ylipäätään puhua enää tiukasti valtion suvereniteetista. Tutkimuksen tulosten mukaan valtio ei suinkaan ole enää ainoa yksikkö, jonka ympärille suvereniteettia voidaan rakentaa. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista onkin se, että suvereniteettia voidaan rakentaa sosiaalisesti myös yli perinteisen valtion rajojen.
  • Nikkinen, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman lähtökohtana on ristiriita suvereniteetin merkityksestä kansainvälisessä järjestelmässä. Globalisaation, tai siihen liittyvien ilmiöiden, kriitikot ovat pyrkineet osoittamaan, kuinka kansallisvaltioiden suvereniteetti on katoamassa kiihtyvän kansainvälistymisen johdosta. Toisaalta suvereniteetti nähdään hyvin keskeisenä perustana kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen oikeuden toiminnan kannalta. Työn tavoitteena on tutkia tätä ristiriitaa tarkastelemalla suvereniteetin käsitteeseen liittyviä keskeisiä historiallisia ja moderneja tulkintoja. Suvereniteetin merkityksen ymmärtämiseksi tutkielmassa perehdytään suvereniteetin käsitteen modernin merkityksen syntymiseen, sekä niihin tekijöihin, jotka muokkasivat suvereniteetin käsitettä ratkaisevalla tavalla. Tutkielmassa osoitetaan, kuinka suvereniteetin käsite on toistuvasti muototutunut aikakauden poliittisten paineiden seurauksena. Absolutismin ja liberalismin välisen kamppailun jälkeen merkittävimmän haasteen suvereniteetin käsitteen määrittämiselle asetti Carl Schmittin analyysi suvereniteetista poikkeustilan käsitteen kautta. Tutkielma analysoi sitä, miten käsitys suvereenista oikeusjärjestelmän ulkopuolisena toimijana vaikuttaa käsitteen merkitykseen. Tarkasteltaessa suvereniteetin käsitteen määrittelemiseen liittyviä yhteiskunnallisia olosuhteita on myös kysyttävä, missä määrin suvereniteetti käsitteenä muokkaa poliittisen vallan todellisuutta. Tätä kysymystä tarkastellaan tutkielmassa nostamalla esiin keskeisiä tapoja, joilla suvereniteetti muokkaa poliittisen vallan ymmärtämisen reunaehtoja. Näitä reunaehtoja käsitellään myös tuomalla esiin näkökulmia, joiden mukaan suvereniteetin käsitteestä tulisi kokonaan luopua. Tutkielman pääargumenttina on, että suvereniteetin merkitys ja rooli kansainvälisessä järjestelmässä ei ole sidottu mihinkään kiinteisiin ominaisuuksiin, vaan globaalien toimijoiden välisiin suhteisiin ja kansainvälisen yhteisön ja voimakkaiden valtioiden tavoitteisiin. Näiden tavoitteiden ja suhteiden mukaan suvereniteetti taipuu erilaisiin tarkoituksiin. Suvereniteetti on siten hyvin mukautuvainen siihen kohdistuvien poliittisten paineiden suhteen niin historiallisesti kuin nykyäänkin.
  • Myllymaa, Antti (2008)
    Pro gradu -tutkielman tavoitteena on toimia tapaustutkimuksena valtiosuvereniteetin kaupallistumisesta sekä uusliberaalista ideologiasta Euroopan unionissa. Tapaukseksi tutkimuksessa on valittu internet-rahapelimarkkinoiden liberalisaatio Euroopan unionissa. Offshore-alueet ja kommunikaatioteknologian kehitys ovat mahdollistaneet sen, että veroparatiisivaltiot ovat suostuneet luomaan tiettyä maksua vastaan omalla lainsäädännöllään ”sopivan” juridisen sääntelykehyksen yhteistoiminnassa yksityisten rahapeliyhtiöiden sekä näitä edustavien tilintarkastusorganisaatioiden kanssa. Muutos rahapelitaloudessa sekä sitä koskevassa sääntelyssä on tapahtunut, kun uusliberaali ajattelutapa on saanut lisääntyvissä määrin jalansijaa valtioiden sisällä Euroopan unionin uusliberaalien normistojen ja periaatteiden vuoksi, jolloin valtion suhde markkinoihin on tulkittu uudella tavalla. Euroopan unionin jäsenmaiden haluttomuus käsitellä teknologista kehitystä rahapelien osalta ”eurooppalaisena kysymyksenä” on johtanut siihen, että rahapelitalouden sääntelyvajetta on kehittynyt täyttämään erilaisia itsesääntelymuotoja, kuten eettisiä periaatteita. Tutkimuksen päätelmien mukaan valtion roolin muutos hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioksi on edelleen kesken. EY-tuomioistuimella on tällä hetkellä suurin valta vaikuttaa siihen, ohjataanko unionin ja unionin jäsenmaiden kehitystä uusliberaalimpaan suuntaan, jossa valtiot joutuvat kilpailemaan keskenään alentamalla verotustaan ja sääntelyään.
  • Vänskä-Rajala, Katja (2008)
    Tutkimuksen kohde on kansainvälinen työvoimanvälitys globaalitalouden muotona. Sitä tarkastellaan kansallisvaltiosuvereniteetin ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Suvereniteetin muutoksen osalta keskeinen osa teoriaa on Hedley Bullin neomedievalistinen malli, joka pohjautuu ajatukseen monista päällekkäisistä auktoriteeteista ja lojaliteeteista keskiajan tapaan. Viitekehyksen osalta keskeiset lähteet ovat Hedley Bull (1977): The Anarchical Society. A Study of Order in World Politics ja David Held (1995): Democracy and the Global Order. Tutkimus on kuvaileva tapaustutkimus, jossa tutkimuskohdetta ilmentää kiinalaisten kivimiesten tapaus. Kivimiesten osalta tutkimus kohdistuu ajalle 3/2001-9/2007. Tutkimuksen tarkoitus on kuvata kansainvälistä työnvälitysteollisuutta ilmiönä ja tarkastella työntekijöiden oikeuksien toteutumista matalasti koulutettujen siirtotyöläisten osalta. Tutkimuksen konteksti on aasialainen työvoimanvälitys, jossa se monissa maissa on osa valtiollista kehitysstrategiaa. Tutkimus pyrkii osoittamaan, millaisia piirteitä siihen yksilön oikeuksien kannalta liittyy. Keskeisiä lähteitä muuttoliikkeen ja työvoimanvälityksen osalta ovat olleet Castles, Stephen & Miller, Mark (1998): The Age of Migration sekä Nicola Piperin ja Rochelle Ballin Aasian sisäistä muuttoliikettä tarkastelleet artikkelit. Tärkeä teos on ollut myös Saskia Sassen (1988): The Mobility of Labor and Capital. A Study in International Investment and Labor Flow. Tutkimuksen keskeisen aineiston muodostavat oikeudenkäyntiasiakirjat, välitysprosessiin liittyvät kiinalaisten ja suomalaisten osapuolten väliset dokumentit ja kivimiesten tapauksesta kirjoitetut lehtiartikkelit. Kirjallista materiaalia on täydennetty yhden kivimiehen haastattelulla, ja taustakeskustelulla Rakennusliiton henkilöiden kanssa. Aineiston käsittelyssä menetelmänä on käytetty kronologista kuvailua. Näin aineisto on saatu tarinan muotoon, jota on voitu tarkastella valitussa viitekehyksessä. Tärkeimpinä tuloksina todetaan tutkimuksen vahvistaneen aasialaisessa kontekstissa esiin tulleen ilmiön, että kansainvälisessä kaupallisessa työvoimanvälityksessä matalasti koulutetun työntekijän asema on oikeuksien näkökulmasta heikko. Tutkimalla työvoimanvälitystä globaalitalouden ilmiönä on voitu myös osoittaa, että heikentyneen kansallisvaltiosuvereniteetin vastapainoksi tarvitaan yhä tehokkaampaa ja parempaa kansainvälistä yhteistyötä, valvontaa ja sanktiojärjestelmää, jotta työnvälitys voisi toimia eettisesti kestävällä pohjalla.
  • Kupiainen, Irina (2004)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista turvallisuuspoliittista argumentaatiota kylmän sodan päättymisen jälkeen. Aineistona ovat vuosien 1997 ja 2001 valtioneuvoston turvallisuuspoliittiset selonteot sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita ja lausuntoja vuosilta 1997, 1999 ja 2001. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkielmassa on yhteisöllisyyskäsitteen esiintyminen aineistossa. Yhteisöllisyyttä on joissain keskusteluissa käytetty kuvaamaan mm. uudenlaista turvallisuusajattelua kylmän sodan jälkeen, jolloin puhutaan esim. laajasta turvallisuuskäsitteestä ja uusista turvallisuusuhkista sekä kansainvälisestä yhteistyöstä, yhteisistä arvoista ja taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta turvallisuuden tuottajina. Suomen kohdalla on puhuttu erityisesti EU:sta jonkinlaisena turvallisuusyhteisönä, josta Suomi hakee turvallisuutta ensisijaisesti muilla kuin sotilaallisilla keinoilla. Yhteisöllisyyskäsite on kuitenkin ongelmallinen, koska sitä käytetään hyvin erilaisissa yhteyksissä ja sen sisältö vaihtelee tulkinnasta riippuen. Siksi tässä tutkielmassa pyritään myös selkiyttämään yhteisöllisyyden käsitettä ja määrittelemään sitä, mikä on sotilaallisen ulottuvuuden rooli yhteisöllisyydessä. Tutkimusongelma on, onko EU Suomelle turvallisuusyhteisö. Tutkielmassa tehdään katsaus turvallisuuden tutkimuksen teoreettisiin suuntauksiin ja etsitään niistä yhtymäkohtia yhteisöllisyyskeskusteluun. Erilaisia tulkintoja yhteisöllisyydestä käydään läpi, ja niitä nivotaan Suomen lähihistorian tapahtumiin. Teoreettista pohjaa yhteisöllisyyden määrittelylle löytyy mm. demokraattisen rauhan teoriasta, liberalistisesta suuntauksesta, realistisesta ja neorealistisesta suuntauksesta, joiden soveltuvuutta kyseenalaistetaan mm. kriittisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta. Vaikka yhteisöllisyyskäsitteen määrittely osoittautuu vaikeaksi, nousevat sekä teorioista että aineistosta esiin keskeisinä kysymyksinä valtiokeskeisyys, identiteetti ja suvereniteetti, joiden kautta esim. käytännön EU-keskustelussa vuoropuhelua käydään liittovaltiollisuuden ja hallitustenvälisyyden välillä. Suomen turvallisuuspoliittisessa argumentaatiossa on nähtävissä ristiriita kansallisen ja EU-tason identiteetin välillä, sekä myös siinä, että toisaalta tukeudutaan voimakkaasti yhteistyöhön, mutta kuitenkin korostetaan kansallisten etujen ajamista ja uskottavan itsenäisen puolustuksen tärkeyttä.
  • Ahtiainen, Jenni Elina (2008)
    Tutkielman aiheena on kansainvälisten ihmisoikeusnormien kehittymisestä ammentavan ja yksilöille kansainvälisen rikosoikeudellisen vastuun perustavan kansainvälisen rikosoikeuden suhde kansainvälistä järjestelmää pitkään määritelleeseen suvereniteettiperiaatteeseen. Ihmisoikeusnormien kehittymistä pidetään usein uhkana valtioiden suvereniteetille. Tiettyjä vakavimpia ihmisoikeusloukkauksia pidetään tällöin niin perustavanlaatuisina rikoksina ihmisyyttä vastaan, että ne kuuluvat koko kansainväliselle yhteisölle. Suvereniteettiperiaatteen ja kansainvälisen rikosoikeudellisen vastuun suhdetta tarkastellaan kansainvälisten rikostuomioistuinten kehittymisen kautta. Niiden tarkoituksena on lopettaa rankaisemattomuuden kulttuuri, joka on ollut osittain seurausta valtion suvereniteetin korostamisesta kansainvälisen järjestelmän kulmakivenä. Rankaisemattomuuden kulttuurissa rikosoikeudellisilla immuniteeteilla on ollut keskeinen merkitys – valtion johdon rankaiseminen vakavistakin rikoksista on saattanut estyä immuniteettisuojan takia. Tutkimuksessa kysytään, kuinka valtiot suhtautuivat kansainvälisen rikostuomioistuimen luomiseen. Lisäksi tutkimuksessa määritellään valtioiden erilaisia tapoja suhtautua kansainväliseen rikosoikeuteen Simonovicin mallin avulla. Mallin mukaan valtioiden asennoitumista kansainväliseen rikosoikeuteen voidaan määritellä neljällä eri ulottuvuudella: tasa-arvo, interventionismi, suvereniteetti ja valikoitavuus. Näiden yhdistelmistä syntyy erilaisia tapoja asennoitua kansainväliseen rikosoikeuteen. Vertailtavat valtiot ovat niitä, jotka olivat päättämässä Ruandan ja Jugoslavian tilapäisten tuomioistuimien perustamisesta YK:n turvallisuusneuvostossa vuosina 1993 ja 1994. Tutkimuksessa käytettiin aineistona valtioedustajien puheita kansainvälisen rikostuomioistuimen Roomassa 15.6.1998–17.7.1998 pidetyssä perustamiskonferenssissa. Analysoitaessa valtioiden suhtautumista kansainväliseen rikosoikeuteen lisäaineistona käytettiin YK:n turvallisuusneuvoston äänestystuloksia päätöksistä 827 ja 955, joilla perustettiin Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuimet sekä tietoja kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöön liittymisestä. Analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa aineisto luokiteltiin erilaisten teemojen mukaan ja toisessa osassa valtiot sijoitettiin Simonovicin malliin. Puheissa korostuivat teemat siitä, miksi tuomioistuin tulee perustaa ja millainen sen tulisi olla. Tuomioistuimen perustamisen tärkeimmäksi syyksi kohosi rankaisemattomuuden lopettaminen. Keskeisessä asemassa oli sen pohtiminen, millainen rooli syyttäjällä ja YK:n turvallisuusneuvostolla tulisi olla kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ja ketkä voivat käynnistää prosessin tuomioistuimessa. Keskeinen poliittinen kysymys oli kansainvälisen rikostuomioistuimen lainkäyttövalta. Myös toissijaisuusperiaatteen merkitystä korostettiin. Valtioista suurin osa määrittyi suhtautumistavaltaan tasa-arvoisen interventionismin edustajiksi. Toiseksi eniten valtioissa oli valikoivan interventionismin kannattajia, kun taas suvereniteettipainotteiset lähestymistavat eivät olleet suosittuja. Tasa-arvoisen interventionismin edustajat ovat sisäistäneet sen, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa tarvitaan yhteistyötä ja myös omasta suvereniteetista tinkimistä yhteisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Valikoivan interventionismin edustajat puolestaan ovat valmiita hyväksymään kansainvälisen rikosoikeudellisen lainkäyttövallan vain sen kohdistuessa muihin valtioihin. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että suvereniteettiperiaate on ainakin jossain määrin menettämässä aiemmin keskeistä asemaansa.