Browsing by Subject "synkretismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Leimio, Marianne (2006)
    Tarkastelen pro gradussani Perun Amazoniassa esiintyvää henkiparannusrituaalia, jossa juodaan länsimaisittain psykedeeliseksi huumeeksi luettavaa juomaa, joka valmistetaan harmala-alkaloideja sisältävästä Banisteropsis caapi -liaanista ja esimerkiksi tryptamiinihallusinogeeneja sisältävästä Psychotria viridiksestä. Rituaalissa toteuteaan riittejä ja lausutaan ääneen kristillisiä rukouksia, mutta rituaalin päämääränä on kuitenkin šamanistinen parantaminen. Rituaalin ohjaa aikaisemmassa kirjallisuudessa "šamaaniksi" kutsuttu henkilö, jota itse tässä työssäni nimitän paikallisella termillä "curandero". Rituaalia toteutetaan sekä sademetsässä että kaupungissa. Tarkoitukseni oli tutkia, millä tavalla rituaali šamanistinen rituaali. Amazonilaista ayahuascarituaalia on aikaisemmassa antropologisessa kirjallisuudessa kutsuttu kritiikittömästi "šamanismiksi", vaikka käsite tulee alun perin Siperiasta. Šamanismi on siperialainen uskomusjärjestelmä. Tässä työssäni paneudun teoreettiseen keskusteluun šamaani-termin universaalista vs. kulttuurisidonnaisesta käytöstä. Teoreettisena viitekehyksenä olen šamaani-käsitettä määritellessäni käyttänyt Anna-Leena Siikalan (1978, 1992) Siperiaan sijoittuvia, sekä Mircea Eliaden (1964) globaaleja, ilmiön universalisoivia tutkimuksia šamanismista. Šamanismin kriittiseen tarkasteluun käytin Alice Beck Kehoen (2000) tutkimusta. Tässä työssäni tarkastelen myös, millä tavalla Perun valtionuskonto katolisuus, globaalit liikkeet sekä traditionaaliset alkuperäiskansojen käsitykset maailmankaikkeudesta ovat sekoittuneet ja vaikuttaneet toisiinsa. Globaaleilla liikkeillä viittaan New Age konsensukseen. Tällaisia globaaleja elementtejä rituaaliin tuovat turistit ja ne tulevat esiin niissä uskomuksissa, joita rituaaliin liitetään. Tutkimukseni mukaan uskonnollinen synkretismi kulminoituu juuri ayahuascarituaalissa. Pro gradu -työni pohjalta totesin, että ayahuascarituaalia ei voida kutsua puhtaasti šamanismiksi, sillä se on synkretistinen rituaali, johon on sekoittunut amazonilaista kosmologiaa, kristinuskoa sekä uuden ajan spiritualismia. Rituaali pohjautuu amazonilaiseen kosmologiaan. Kristinuskoa alettiin sekoittaa alkuperäisuskomuksiin valloitusten myötä 1500-luvulla. Globaalin ilmeen rituaaliin tuovat siihen osallistuvat turistit. Työni puolustaa sitä väitettä, että šamanismi-termiä ei voida sellaisenaan soveltaa muuhun kuin sen alkuperäiseen kontekstiin. On erittäin vaarallista käyttää universalisoivaa termiä etenkin sellaisiin alkuperäiskulttuureihin, jotka ovat katoamisuhkan alla. Paikallisia uskomusjärjestelmiä tulisi kutsua niiden paikallisilla nimityksillä. Aineistoni, joka liittyy amazonilaisiin kosmologisiin käsityksiin sekä paikallisiin uskomusjärjestelmiin, keräsin kenttätyöllä Perun Iquitosissa, joka sijaitsee sademetsässä Amazonjoen varrella. Metodina tässä työssäni olen käyttänyt osallistuvaa havainnointia sekä diskurssianalyysia.
  • Vainio, Juulia (2006)
    Tämä tutkielma käsittelee kahta symbolia ja rituaalia sekä sitä, miten ne toimivat paikallisen kulttuurin ilmentäjinä ja muovaajina meksikolaisessa Tepoztlánin kylässä. Toinen tarkastelemani symboli on Guadalupen neitsyt, joka on koko Meksikon nationalistinen symboli, ja toinen on el Tepozteco, Tepoztlánin kylän prehispaaninen jumalhahmo ja myyttinen viimeinen hallitsija. Tutkielma lähtee oletuksesta, jonka mukaan kustakin kulttuurista on löydettävissä keskeisiä symboleja, joilla on merkittävä asema ajattelun ja toiminnan määrittäjänä kyseisessä kulttuurissa. Tutkielman merkittävin teoreettinen lähtökohta on Victor Turnerin ajatus sosiaalisista maailmoista prosesseina, joissa vuorottelee ja elää rinnakkain kaksi sosiaalisen kanssakäymisen eri muotoa, struktuuri ja communitas. Struktuuri on se yhteiskuntaelämän puoli, jota määrittää hierarkiat, statukset ja erottelut, kun taas communitaksessa ihmiset kohtaavat toisensa ikään kuin kokonaisina, vailla struktuuriin kuuluvia rajoituksia. Tutkielma käsittelee sitä, miten kaksi symbolia sijoittuu struktuuri-communitas -akselille, ja mitä ne kertovat tepoztlánilaisesta kulttuurista. Tutkielmasta käy ilmi, että Guadalupen neitsyt, jonka on usein nähty edustavan meksikolaisessa kulttuurissa niin sanottuja pehmeitä arvoja ja communitasta, edustaakin Tepoztlánin barrioissa struktuuria. Guadalupen neitsyen kultti on tullut osaksi tepoztlánilaista uskonnollista ja sosiaalista järjestelmää nationalismikasvatuksen ansiosta ja edustaa siten kylässä vallan rakenteita, jotka sijaitsevat pääkaupungissa ja katolisen kirkon hierarkioissa. Lisäksi Guadalupen neitsyt on Tepoztlánissa kahden suurimman ja nationalistisimman barrion suojeluspyhimys. Toinen tarkastelemani symboli, el Tepozteco, ilmentää sen sijaan tepoztlánilaista communitasta. Tepoztecoon liittyvä mytologia kertoo hänen elämästään ja ilmestymisistään vuorilla, kylän marginaalissa. Toisaalta el Tepozteco yhdistää koko kylän vuosittaisessa fiestassaan. Tepozteco ilmentää myös toisenlaisen, communitakseen liittyvän sosiaalisen organisoitumisen mahdollisuutta. Se, miten tämä potentiaali toteutui Tepoztlánissa 1990-luvulla niin kutsutussa "golf-sodassa", kertoo siitä, että Tepozteco representoi tepoztlánilaisten yhteyttä samalla tavoin kuin Guadalupen neitsyt symboloi Meksikon kansakuntaa. Tutkielma perustuu neljän kuukauden pituiseen kenttätyöhön, jonka suoritin Tepoztlánissa talvella 2002-2003. Aineisto koostuu osallistuvan havainnoinnin avulla kootusta aineistosta, paikallisten ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista ja heidän haastatteluistaan. Aineistoon kuuluu myös Tepoztlánia ja sen kulttuuria käsittelevää kirjallista materiaalia, joista tärkeimpiä ovat Robert Redfieldin Tepoztlán: A Mexican Village (1930) ja Oscar Lewisin Tepoztlán. Village in Mexico (1960). Näiden klassisten Tepoztlán-etnografioiden lisäksi tärkeitä lähteitä työssäni ovat meksikolaisten yhteiskuntatieteilijöiden Yolanda Corona Caraveon ja Carlos Perez y Zavalan golf-sotaa käsittelevä artikkeli Resonancias Mítico religiosas de un movimiento de resistencia sekä Eugenia Echeverrían tepoztlánilaista fiestojen sykliä käsittelevä teos Tepoztlán ¡Que Viva la Fiesta!.
  • Mertanen, Karri (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksen tavoitteena on tutkia tuoretta aihetta kotimaisen uskonnollisuuden kentällä ja päivittää aiempaa satanismitutkimusta. Tutkimuksen kohteena ovat saatanakuva ja itsensä kehittäminen vuonna 2006 perustetussa Azazelin tähti-nimisessä okkulttis-filosofisessa seurassa. Työ edustaa kotimaisen vasemman käden tien hengellisyyden ja satanismin tutkimusta – laajemmassa mielessä länsimaisen esoterian ja uususkonnollisuuden tutkimusta. Tutkimusmenetelminä ovat tekstiaineiston ja haastattelujen systemaattinen analyysi. Työ on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa haastatellaan kymmentä seuran jäsentä. Tutkimuksen keskiössä on hermeneuttinen kehä, jolle tässä tutkimuksessa on keskeistä uuden ymmärryksen taustalla olevan esiymmärryksen asteittainen muuttuminen uuden ymmärryksen ja tulkinnan kautta. Haastattelujen lisäksi aineistona on kirjallisuus, internet lähteet ja seuran jäsenten radiohaastattelut. Livehaastatteluissa käytetään puolistrukturoitua teemahaastattelua, joka antaa tilaa vuorovaikutukselle. Niiden lisäksi käytetään sähköisiä haastatteluja. Satanismi ja saatananpalvonta kytkeytyvät monen informantin vastauksissa toisiinsa, joka on tyypillistä teistiselle satanismille. Tätä kenttää on tutkittu akateemisesti vain vähän. Informanttien maailmankuva paljastuu synkretistiseksi ja ihmisyyden kehityspotentiaaliin positiivisesti suhtautuvaksi. Tutkimustulosten mukaan kirkkojen ja median välittämä negatiivinen saatananpalvontakuva ei edusta objektiivista todellisuutta Azazelin tähden kohdalla. Kuuluakseen seuraan ei tarvitse olla satanisti. Seuran toiminnassa mukana on niin tieteen kuin hengellisyyden edustajia. Moni informantti rinnastaa Saatanan muiden kulttuurien jumaluuksiin, kuten hindulaiseen Shivaan. Azazelin tähti näyttäytyy kuvaavana esimerkkinä uususkonnollisesta ajattelusta, jolle leimaa antavaa on synkretistinen ote – merkityksessä, että uskontoja vertaillaan toisiinsa ja myös uudelleentulkitaan. Seura on vahvasti teosofispohjainen, jossa ykseyden ideaa korostetaan dualistisen kahtiajaon sijaan. Vasemman käden tiestä ja musta magiasta puhutaan uudessa kontekstissa puhdistettuna negatiivisista konnotaatioista.
  • Mannonen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.
  • Saarinen, Ari (Helsingfors universitet, 2014)
    Pohjois-Amerikan Suurilla tasangoilla elävät lakota-intiaanit olivat 1880-luvun loppuun mennessä ajettu ahtaalle Yhdysvaltain toimesta. Lakotat oli asutettu reservaatteihin, joissa intiaaneista yritettiin tehdä kristillisiä maanviljelijöitä. Lakotojen elämäntavalle kriittiset biisonit oli ajettu lähes sukupuuton partaalle ja reservaattien kokoa haluttiin pienentää. Merkittävänä iskuna oli vuonna 1883 tehty säädös, jonka mukaan lakotat eivät saaneet enää harjoittaa perinteisiä uskonnollisia seremonioitaan. Samalla kiellettiin perinteisten shamaanien toiminta. Lisäksi nälänhätä yltyi 1880-luvun loppua lähestyttäessä. Kaiken kärsimyksen keskellä lakotat saivat joko loppuvuodesta 1888 tai alkuvuodesta 1889 kirjeen läheisiltä arapaho- ja shoshone-intiaaneilta, että lännessä Nevadassa asui Jumalan poika nimeltä Wovoka. Tämä mies julisti, että intiaaneille koittaisivat paremmat ajat, sillä pian saapuisi uusi maailma, joka hautaisi valkoiset alleen. Intiaanit nauttisivat paratiisinomaisesta maasta, jossa intiaanit voisivat harjoittaa vanhoja elämäntapojaan, ja kuolleet heräisivät henkiin. Tämän toteutumista varten intiaanien tulisi tanssia Wovokan kehittämää henkitanssiseremoniaa. Samalla heidän pitäisi käyttäytyä rauhanomaisesti toisiaan ja valkoisia kohtaan. Wovokan henkitanssi sekoitti piirteitä kristinuskosta, mormonismista, pohjoisten paiute-intiaanien uskomuksista sekä häntä edeltäneen Wodziwob-nimisen profeetan henkitanssista. Lisäksi siinä oli piirteitä Dreamer-liikkeestä, ja vähäisissä määrin myös Shaker-liikkeestä. Lakotat lähettivät lähetystön Nevadaan tapaamaan Wovokaa. Palatessaan Nevadasta lakotat alkoivat harjoittaa Wovokan henkitanssia. Revitalisaatioliikkeiden tapaan se sopeutui lakotojen omaan kulttuuriin ja sai vaikutteita siitä. Nämä vaikutteet näkyivät henkitanssiseremoniassa, joka elvytti muun muassa vanhan hikimajaseremonian, vanhat lauluperinteet, pyhän piipun käyttämisen sekä henkien näkemisen perinteen. Samalla lakotojen henkitanssi sisälsi paljon kristinuskosta lähtöisin olevia piirteitä. Lakotat pitivät Wovokaa Jumalan poikana, joka oli tullut intiaanien pariin ja aikoi rangaista valkoisia näiden tekemistä rikkeistä. Lakotat omaksuivat myös kristinuskosta käsityksen lopun ajoista: pahantekijöitä rangaistaisiin, ja hurskaita ihmisiä edustavat intiaanit pääsisivät nauttimaan uudesta maailmasta, jossa ei olisi kärsimystä, ja jossa he voisivat nähdä kuolleita sukulaisiaan. Lakotat omaksuivat kristillistä lähimmäisen rakkautta painottavaa etiikkaa, joka tuli ulottaa sekä muihin intiaaneihin että valkoisiin. Henkitanssin kristilliset piirteet vaikuttivat seremonioiden sijasta ajatustasolla: kristinuskon vaikutus näkyi myyttien, oppien sekä etiikan tasolla. Lakotat eivät kokeneet kristillisiä vaikutteita vieraina, vaan he omaksuivat ne kiinteäksi osaksi omaa, joustavaa maailmankatsomustaan. Kristillisten piirteiden omaksuminen oli helppoa, sillä lakotoilla oli jo ennakkoon joitain uskonnollisia perinteitä, jotka muistuttivat uusia vaikutteita, kuten ajatusta Messiaasta. Suurena syynä kristillisten piirteiden omaksumiseen oli niiden luoma toivo, jota lakotat kaipasivat lohduttomassa tilanteessa reservaateissa.