I denna pro gradu-avhandling undersöks bestraffningar i visionslitteratur skriven i västra Europa mellan 800- och det tidiga 1200-talet. Fokus ligger på hur bestraffningar beskrivs i visionerna, vad bakgrunden till dessa beskrivningar är, hur bestraffningar kopplade till själslig rening, och därmed skärseldskonceptet, skiljer sig från bestraffningar kopplade till förtappelse, samt hur allt detta utvecklas under den undersökta perioden och även hur det relaterar till Jacques Le Goffs tes om att skärselden ”föds” kring 1170-talet. Målet med avhandlingen är att bidra till historieforskningen kring såväl visionslitteratur som skärseldens utveckling genom att använda en infallsvinkel, bestraffningar, som tidigare inte använts på detta sätt. Avhandlingens huvudsakliga källmaterial består av 18 visioner, varav sju är från 800-talet, tre från 900–1000-talet, sju från 1100-talet och en från början av 1200-talet. De flesta av dessa visioner är skrivna på latin och de beskriver i regel resor till den andra sidan, dvs. livet efter döden. Även om deras egentliga sanningshalt därmed kan ifrågasättas är detta något som inte påverkar deras användbarhet som källor i denna avhandling. Såframt denna avhandling kan sägas bygga på någon teori är det i själva verket just att visioner av detta slag är av värde som källmaterial för forskning, vilket historiker som Claude Carozzi, Alan E. Bernstein och Isabel Moreira tidigare visat prov på i sin forskning. I avhandlingen konstateras i enlighet med tidigare forskning att lidande och bestraffningar under medeltiden sågs som ett sätt att återställa den av synd rubbade balansen i kosmos och att bestraffningar i visionslitteraturen, samt i livet efter detta mera allmänt, dels var avsedda att fylla denna funktion, dels att avskräcka från ytterligare synd. Visionslitteraturens ofta brutalt fysiska bestraffningar indelas i elva huvudkategorier och det påvisas att bestraffningarna vanligtvis bygger på traditionen inom genren, samtida i jordelivet tillämpade bestraffningar, olika mindre trevliga aspekter av dåtidens samhälle och/eller litterära samt bibliska källor. Ytterligare påvisas att bestraffningarna i sig för det mesta inte kan kategoriseras som enbart renande eller enbart fördömande och att information om bestraffningarnas kontext, särskilt hur länge de varar, är nödvändig för att avgöra deras sanna natur. Överlag är temporära bestraffningar renande och permanenta bestraffningar fördömande, men även inom dessa kategorier finns utrymme för variation vad gäller bestraffningarnas längd. Slutligen fastställs att det under den undersökta perioden sker en utveckling både vad gäller individuella bestraffningar och bestraffningar mera allmänt. En del bestraffningar blir vanligare senare, medan andra visar prov på nya element senare under perioden. Även bestraffningar som är helt nya inom genren tillkommer. Dessutom är beskrivningarna av bestraffningar oftast såväl mer detaljerade som mer morbida i de senare visionerna. Trots detta är bestraffningarnas natur i sig lika tvetydig under hela perioden. Eftersom bestraffningarna kontextualiseras allt mer i de senare visionerna är det dock lättare att avgöra om ett visst straff är renande eller fördömande då man läser visioner från 1100- och det tidiga 1200-talet än då man läser visioner från 900-talet. Denna ökade kontextualisering kan kopplas till en ökad spatial differentiering av den andra sidan och är på så vis även kopplad till den ”födsel av skärselden” som Le Goff hävdat att sker kring 1170-talet. En av avhandlingens viktigaste slutsatser är, utöver att en ökad kontextualisering äger rum, dock att visionslitteraturens bestraffningar, denna koppling till trots, inte stöder Le Goffs tes om en ”födsel” av skärselden efter 1100-talets mitt, utan istället reflekterar den numera allmänt vedertagna synen att skärseldens utveckling bör ses som en lång process. Övriga viktiga slutsatser som dras i avhandlingen är att en ny kategori av bestraffningar, att bli tillredd som mat, börjar synas i visionslitteraturen som en följd av att västeuropéer i och med korstågen kom i kontakt med kannibalism, och att regelrätta skamstraff tycks dyka upp i visionerna först under slutet av 1100-talet. Båda dessa är ämnen som med fördel kunde utforskas vidare i framtida forskning.

Tutkielman tavoitteena on luoda systemaattinen esitys Jean Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksestä. Tutkimuskysymykset ovat: (1) Mitä Calvin pitää epäjumalanpalveluksena? (2) Mistä ihminen saa tiedon siitä, mikä on epäjumalanpalvelusta? (3) Mikä on epäjumalanpalveluksen alkuperä? Kuka on siitä vastuussa? (4) Miten epäjumalanpalvelus ilmenee? Millaista epäjumalanpalvelusta Calvin erityisesti kritisoi? Tutkielman primäärilähteinä ovat Institutio Christianae Religionis (1559) ja Catéchisme (1552). Sekundaarilähteinä hyödynnän Calvinin Raamatun kommentaareja, hänen kirjoittamiansa kirjeitä, saarnoja ja muita tekstejä. Kirjallisuutta ei ole kovin kattavasti tarjolla suoraan tutkimusaiheesta, joten se on koostettu aina kuhunkin alaluvun aiheeseen liittyen. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimustulos voidaan tiivistää seuraavasti: Calvinin mukaan epäjumalanpalvelus on Jumalan väärin ilmentämistä ja hänen kunniansa loukkaamista tavalla, joka ilmenee vastoin hänen itseilmoitustaan etenkin Raamatussa. Epäjumalanpalvelus on läsnä jokaisen ihmisen olemuksessa, halussa ja teossa, mutta se näyttäytyy erityisesti katolisen kirkon kuvain- ja pyhäinpalvonnassa sekä messussa. Muita johtopäätöksiä on Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksen kattavuus. Sen lisäksi, että teema näyttäytyy jokaisessa Calvinin opinkohdassa, voidaan havaita sen myös suorasti vaikuttaneen näistä suureen osaan. Esimerkiksi Calvinin pelastusoppi rakentuu hyvin paljon hänen käsityksensä päälle ihmisestä täydellisen kykenemättömänä edes kaikkein pienimpään mahdolliseen hyvään. Calvinin käsitys jokaisesta ihmisestä taukoamattomana epäjumalien takomona ulottuu myös uudestisyntyneisiin kristittyihin. Vaikka Pyhä Henki vaikuttaa heissä hyviä tekoja, ne sotkeutuvat heidän luontonsa saastaisuuteen, eivätkä heidän ”parhaimmatkaan” tekonsa kelpaa Jumalalle muuta kuin Kristuksen sovitustyön kautta.

Kiinnostuin aluksi Vanhan testamentin Gen.6.1–6 tekstistä, jossa jumalain pojat näkevät maan kauniit tyttäret ja ihastuvat heihin. Teksti jäi kuitenkin torsoksi ja jatkoin 1 Henokin kirjan 1–36 kertomuksella, josta löysin tutkimukseeni sopivia tekstejä. Tutkin miten näissä työhöni mukaan ottamissa teksteissä esiintyy kauneus, seksuaalisuus ja millaisia ovat niiden mahdolliset seuraamukset sekä mistä nämä käsitykset tulevat. Miksi kauneus mainitaan molemmissa teksteissä? Olisivathan kirjoittajat voineet olla käyttämättä adjektiivia kaunis ja kirjoittaa ainoastaan, että jumalien pojat näkivät ihmisten tyttäret ja jatkaa kertomusta sitten siitä eteenpäin. Pro graduni on temaattinen, mutta olen poiminut tutkimuskysymykseni avautumiseen osia erilaisista tutkimusmenetelmistä. 1 Henok kirjan 1-16 eli Valvojaenkelien kirjan valitut tekstit olen kääntänyt suomeksi Nickelsburgin englanninkielisestä tekstistä. Tekstejä tutkiessani olen ottanut huomioon sen, että tapahtumilla on myös aina taustansa. Toisen temppelin ajan yhteiskunta- ja perherakenteet sekä naisten asema taustoittavat siten myös aihettani. Heprealaisen raamatun kirjoittaminen on tapahtunut Babyloniasta palaamisen jälkeen ja sen tekstejä on editoitu vielä toisen vuosisadan eaa. jälkeen ja näin naisen aseman tarkka rajaus ennen ja jälkeen Toisen temppelin ajan aikakausille on vaikeaa. Selvittelen millaisia tuon ajan yhteisön ja kulttuurin moraalikäsityksiä liittyy kauneuteen ja seksuaalisuuteen. Se, että tekstissä kerrotaan jostain naisesta, ei se tarkoita, että kaikki naiset olisivat samanlaisia. Niin antiikin kreikkalaisissa teksteissä kuin myös Raamatun teksteissä käytetään naisstereotypioita kuvaamaan tiettyjä ominaisuuksia. Kauneutta on kautta aikojen ja kulttuurien käsitelty joko hyveenä tai negatiivisena ominaisuutena. Nainen on saanut ylistystä kauneutensa vuoksi jo muinaisissa kreikkalaisissa tarustoissa. Näissä tarustoissa jumalat huomasit kauniit naiset ja ottivat heidät lemmenkumppaneiksi. Näin kerrotaan myös Vartijaenkelien kirjassa, jossa asia on esitetty ”raamatullisemmin” eli piilotellummin. Genesis 6:2 ja 1 Henokin kirja 6:1 kertovat kumpikin näissä kohdissaan, että valitut naiset olivat kauniita. Kun jumalien pojat näkevät 1 Henokin kirjassa maan tyttärien olevan erityisen kauniita, niin heissä herää halu maata heidät ja tehdä heidän kanssaan jälkeläisiä. Kauneus houkuttelee näin taivaallista väkeä ja he sortuvat erilaisiin kiellettyihin tekoihin kuolevaisten naisiin yhtymisen lisäksi. Seksuaalisuus esiintyy siten näissä tutkimissani teksteissä voimakkaasti, osin peiteltynä osin hyvinkin selkokielisesti. Kertomuksen tunnuspiirteinä ovat haluaminen, synnyttäminen, vaimoksi ottaminen, tahrautuminen, joka käsittää myös naisten epäpuhtauden ja veren ja naisten makaamisen. Naisten opettaminen käyttämään esimerkiksi kosmetiikkaa on kirjoittajan tapa kuvata negatiivisia vaikutuksia. Tarinassa on ikiaikainen ajatus naisesta synnin tekijänä, vaikka nämä miehen muodon ottaneet enkelit olivat osasyyllisiä tapahtuneeseen. Naisen rikkeitä ovat kaunistautuminen, vietteleminen ja seksuaalisuus, jolla hän saastuttaa miehen puvussa olevan Valvojaenkelin ja ajaa miehen turmioon. Naisen osana kuului näiden kirjoitusten aikakausina olla hyvä neitseellinen tytär, jolle kotitalous valitsee puolison, hyvä ja ahkera puoliso, joka ei turhaan ole kauneuden perään. Hän hoitaa kotitalouden työt ja synnyttää lapset ja on kuuliainen miehelleen.

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tarkastellaan Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanin naiskuvan ja tematiikan välistä suhdetta. Työssä tutkitaan, onko teoksen antama naiskuva ensivaikutelmaa syvällisempi, vahvempi ja merkittävämpi tematiikan kannalta kuin pintatason perusteella voi päätellä. Tutkimuksen lähtöajatus on, että suuri osa Pohjanmaan laajasta naishahmojen galleriasta ei noudata konservatiivista stereotypiaa, jossa naiset ovat miehille alisteisia ja toimivat miesten pään mukaan. Työssä tutkitaan naisten merkitystä teoksen kokonaiskompositiossa, arvomaailmassa ja tematiikassa sekä heidän merkitystään kokonaisuuden rakentumisessa. Naiset ovat romaanin sivuhenkilöitä, mutta osasta heistä annetaan ennemmän informaatiota kuin kollektiivisen päähenkilön jäsenistä eli Hakalan perheen neljästä veljeksestä. Lähtökohtana tutkimukselle on, että heidän merkityksensä löytyy ensivaikutelman alta. Tutkimus osoittaa, että naisten merkitys teoksen kokonaisuudessa on suuri. Pohjanmaa-romaanin naishahmot voidaan jakaa vahvoihin ja heikkoihin naisiin. Suurin osa teoksen naishahmoista ovat vahvoja naisia: maatilan emännät isomummo eli vanhaisu, äiti eli Marjatta, Sylvi-täti sekä perheen maatilan nykyinen emäntä Laina. Riitan ja Saaran hahmot ovat myös vahvoja hahmoja. He asuvat kaupungissa ja ovat ottaneet paikkansa maatilayhteisön ulkopuolella. Romaanin kaksi naishahmoa, Helena ja Taina, ovat heikompia naisia. Isomummon ja mummon hahmot lähentyvät merkitysasteeltaan päähenkilöä. Kertojan välittämä naiskuva on samanarvoinen mieskuvan kanssa. Teoksen henkilöt todentuvat romaanissa samanarvoisina vikoineen ja hyveineen. Naisissa kiteytyvät teoksen realiteetit, kysymykset lähtemisestä ja paluusta sekä kotiin ja elämän jatkumiseen liittyvistä seikoista, kuten työstä ja koulutuksesta, työn turvaamisesta ja maaseudun arvoista. Tässä asetelmassa naiset ovat miesten vastavoima ja turva ja he edustavat teoksen syvällisiä arvoja, siteitä perheeseen, maahan, työhön sekä elämän jatkuvuuteen. He ovat myös Pohjamaa-romaanin ja sen edustaman todellisuuden perimmäinen voima. Heihin kiteytyvät teoksen dualistiset pääteemat, petoksen vastakohta luottamus ja synnin vastakohta sovitus. Kysymykseen siitä, onko miesten maailma myös naisten maailma, tutkimus vastaa, että se on molempien.

Tutkielmassa tarkastellaan Ruotsin Birgitan Napoliin sijoittuvia ilmestyksiä Jerusalemin pyhiinvaelluksen ajalta 1372-1373. Tutkielman lähdemateriaali koostuu seitsemästä ilmestyksestä, joista kolme sijoittui Jerusalemin pyhiinvaelluksen menomatkalle ja neljä paluumatkalle. Ilmestykset on jaettu vastaanottajiensa perusteella kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa analysoidaan kirkonmiehiä koskettavat ilmestykset VII 10, VII 12 ja VII 29. Niiden pääteema on kirkollisen hierarkian eri asemia edustavien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Toisessa pääluvussa analysoidaan Napolin kuningaskunnan hallitsijaa, kuningatar Johannaa, koskeva ilmestys VII 11. Birgitta opastaa Johannaa niin kutsutun "kuningattaren peilin" avulla, joka oli kuvaus hyvän kuningattaren ominaisuuksista. Kolmannessa pääluvussa analysoidaan sekä Napolin kaupungin asukkaita koskevat ilmestykset VII 27 ja VII 28, että ilmestys VII 30, joka on tarkoitettu paitsi Napolin asukkaille, myös universaalisti kristityille kaikkialla. Birgitta kritisoi niissä esimerkiksi napolilaisten pinnallisuutta, noitakeinojen käyttöä sekä lähimmäisten kaltoinkohtelua. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisena Birgitta näki napolilaisten tilanteet suhteessa pelastukseen. Selvitys perustuu Birgitan ilmestysten ja niissä annettujen ohjeiden ja neuvojen syvälliseen analysointiin. Tutkielma tutkii, mihin Birgitta pyrki ilmestystensä vastaanottajia ohjaamaan, eli, millaisiin asioihin Birgitta oli kiinnittänyt huomiota. Mitä Birgitta vastusti napolilaisten tavoissa ja mihin hän heitä kannusti? Pohdin myös, kohteliko Birgitta kaikkia ilmestysten vastaanottajia samalla tavoin, kenen puolelle hän näyttää asettuvan ja millaiseen asemaan hän näytti ilmestyksissä asettavan itsensä. Napolilaisten tilanne näyttäytyi Birgitalle hyvin huolestuttavana. Valtaosa napolilaisista oli luopunut uskostaan ja langennut toistuvasti syntiin. Toisille tämä oli tietoisesti tehty valinta, toisille tiedostamaton. Syntisyys näyttäytyi maallistuneisuutena, minkä vuoksi napolilaiset näyttäytyivät Birgitalle Kristukselle vihollisina, jotka olivat matkalla helvettiin. Birgitta pyrki ilmestyksillään siihen, että napolilaiset ymmärtäisivät tilansa hengenvaarallisuuden ja kääntäisivät katseensa maallisista tavoitteista takaisin Kristukseen. Birgitta välitti heille myös armon sanomaa. Napolilaisia kehotettiin tekemään parannus, eli aidosti katumaan syntejään, nöyrästi ripittäytymään sekä osallistumaan ehtoolliselle. Tärkeintä oli pyrkimys jatkossa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Näin he saisivat osakseen Kristuksen armon ja olisivat jälleen pelastuvia.

Raamattu on vuosisatojen ajan toiminut vaikuttimena taiteilijoille. Monet maalaukset sisältävät Raamatun kertomuksia ja tematiikkaa. Taiteilijalla on lähes aina jokin syy maalata tietty teos. Tarkoituksena on voinut olla tarkan kuvan luominen Raamatun kertomuksesta tai muunnellun kuvauksen luominen omilla näkemyksillä. Jotta maalauksen merkitykset selviävät, täytyy tarkastella taiteilijan taustoja, mahdollisia motiiveja ja tavoitteita teosten maalaamiselle. Tässä tutkielmassa tarkastelen alankomaalaisen taidemaalarin Hieronymus Boschin (n. 1450–1516) triptyykkejä, eli kolmiosaisia tauluja, Maallisten ilojen puutarha ja Viimeinen tuomio. Teokset sisältävät runsaasti raamatullista tematiikkaa, ja niiden näkyvimmät teemat ovat nautinto, synti ja viimeinen tuomio. Keskiajalla ei ollut tavatonta, että näitä teemoja esiintyi maalauksissa. Boschin triptyykit eroavat tyyliltään ja yksityiskohtaisuudeltaan selkeästi verrattuna muihin sen ajan raamatullisiin maalauksiin. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten Hieronymus Bosch käyttää Raamattua triptyykeissään "Maallisten ilojen puutarha" ja "Viimeinen tuomio"? 2) Mikä on raamattukytkentöjen merkitys triptyykeissä. Tarkoituksenani on paikantaa Raamatun reseptio triptyykeistä ja selvittää reseption syyt ja merkitykset. Reseption paikannan intertekstuaalisella analyysilla. Tämän jälkeen tarkastelen paikannettua reseptiota reseptiohistoriallisella analyysilla. Reseptiohistoriallisessa analyysissa keskityn Boschin syihin ja tavoitteisiin maalata nämä triptyykit. Olennaista on myös sen ajan maailma ja vallitsevat ideologiat. Analyysissa käytän apuna Kari Syreenin kolmen maailman mallia, johon kuuluvat tekstimaailma (kuvamaailma), historiallinen maailma ja symbolinen maailma. Tutkimustulokset osoittavat, että Raamatun reseptiota löytyy runsaasti. Erityisesti Genesis ja Ilmestyskirja ovat toimineet vaikuttimina maalauksissa. Bosch on kuvannut molemmissa triptyykeissä ihmisen elämän luomisesta viimeiseen tuomioon. Vasemmissa paneeleissa on puutarha ja oikeissa helvetti. Keskipaneelit kuvaavat kaikkea sitä, mikä johtaa ihmiset tuomioon. Raamattukytkennät maalauksissa ovat osittain suoria ja osittain muunneltuja. Boschin tarkoituksena on ollut herättää katsojat siihen, millaisia valintoja he tekevät. Hän painottaa maalauksissaan sekä perisyntiä että tekosyntien vaikutusta. Helvettikuvauksillaan hän pyrkii pelottelemaan katsojaa siitä, mitä voi pahimmillaan seurata, jos omaa toimintaansa ei muuta. On myös todennäköistä, että triptyykit ovat vaikutuspyrkimysten lisäksi luotu viihdyttämään värileikittelyillään, yksityiskohdillaan ja erikoisilla hahmoillaan