Browsing by Subject "tarinallisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Pykälistö, Mari (2003)
    Tutkielman tarkoituksena on pohtia, miten narratiivista analyysia voitaisiin soveltaa katastrofijournalismin tutkimukseen. Katastrofijournalismi omana lajityyppinään tarjoaa hedelmällisen lähtökohdan tarkastella tarinoiden ja journalismin välistä kytköstä. Katastrofien uutisointi voidaan arkipäiväistä rutiinijournalismia enemmän tulkita tarinana. Tarinallisuus tutkimuksessa nähdään kokonaisvaltaisena tapana ymmärtää ja selittää ympäröivää maailmaa. Myyttien tehtävänä on tämä tarinoiden ja todellisuuden välisen kytköksen kuvaaminen. Siksi myyttejä ei voida yhteiskunnallisesti orientoituneessa tutkimuksessa jättää huomiotta. Tutkielman pääasialliseksi tehtäväksi nousee siten käyttökelpoisen tarinallisen työkalupakin rakentaminen. Tehtävästä johtuen tutkielma on painotukseltaan teoreettinen. Työkalupaketin käyttökelpoisuus tosin todennetaan empiirisen aineiston avulla. Aineistona käytetään Helsingin Sanomien uutisointia New Yorkin terrori-iskuista World Trade Centerin osalta. Tutkimuksessa keskeiseksi kohoavat kaksi kysymystä: Miten tarinallisuus voidaan katastrofijournalismissa havaita? Mikä on tarinallisuuden ja myyttien merkitys? Tarinallisesta työkalupaketista rakentuu kolmitasoinen. Ensimmäisellä tasolla analysoidaan tarinan juonta; sitä, miten tarina esitetään. Juonen tasolla erotellaan pääasiassa Barthesin mallin viitoittamana tarinan funktioita sekä osoittimia. Toisella tasolla analyysin kohteena ovat tarinan toimijat. Toimijat koostuvat kaikista tarinan kannalta merkittävistä henkilöhahmoista. Toimijoiden tasolla keskeiset työvälineet ovat Alan Greimasin aktanttimalli sekä Rimmon-Kenanin toimijoiden ominaisuuksien analyysi. Kolmannella tasolla keskitytään kerronnan analyysiin, eli siihen, miten ja mistä näkökulmasta tarina kerrotaan. Kerronnan tasolla keskitytään fokalisaatioon, joka kuvaa sitä, miten kukin tarinaa kertova taho tarinan näkee; millaista näkökulmaa tarinaan tämä ehdottaa. Lisäksi kerronnan tasolla analysoidaan keskeisiä myyttejä. Myyttianalyysi tehdään pääasiassa Jack Lulen viitoittamalla tavalla. Koottu tarinallinen työkalupakki soveltui analysoitavaan katastrofiin hyvin. Se paljasti katastrofin tarinallisen rakenteen: juonen, keskeiset toimijat sekä tarinasta ehdotetun näkökulman. Se auttoi näkemään, miten katastrofijournalismi voidaan nähdä tarinallisuuden ohella myös yhteisöllisyyden korostamisena ja tunteellisuutena. Se herätti kysymyksiä siitä, onko katastrofijournalismi mahdollisesti korostetun yksipuolista painottaessaan yheisöllisyyttä ja voidaanko katastrofijournalismin katsoa nojaavan uutisoinnissaan liiaksi tunteellisuuteen. Toisin sanoen, onko tabloidisaatio alkanut määrittää jo laatujournalismiakin? Keskeisimpiä lähteitä olivat James Careyn Comminication as Culture. Essays on Media and Society; Walter Fisherin Human Communication as Narration: Towards a Philosophy of Reason, Value, and Action; Roland Barthesin Image, Music, Text sekä Susan Onegan & José Landan (toim.) Narratology.
  • Kauttio, Hanna (2008)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten huumeiden käyttäjät itse kuvaavat sosiaalisia suhteita. Tarkastelun kohteena on, millaisia sosiaalisia suhteita huumeiden käyttäjillä on, ennen kuin päihteiden käyttö on aloitettu, ja sitä, mitä sosiaalisille suhteille on tapahtunut aktiivisen päihteiden käytön aikana. Lisäksi tutkielmassa pohditaan omaelämäkertojen kirjoittamisen kontekstin ja kertomusten tuotantoehtojen vaikutusta tarinoiden syntyyn. Tutkielmassa käytetään laadullisia menetelmiä. Aineistona ovat Mikkeli-yhteisössä hoidossa olleiden huumeiden käyttäjien kirjoittamat omaelämäkerrat. Tarinallisuus toimii työn yleisenä metodisena viitekehyksenä. Analyysin apuvälineinä käytetään semioottisen sosiologian välineitä: aktanttimallia ja narratiivista kaaviota. Tutkimuksessa käytettävät tarinat on jaettu neljään eri vaiheeseen: 1) aika ennen huumeita, 2) alamäki, 3) pohja ja 4) nousu. Erilaisten sosiaalisten suhteiden roolia tarkastellaan näissä kaikissa vaiheissa. Aika ennen huumeita vaiheessa huumeet eivät vielä ole keskeisessä asemassa kirjoittajien elämässä. Alamäkivaihe alkaa, kun kirjoittajat alkavat liukua huumeiden täyttämään elämään. Tässä vaiheessa kaikista omaelämäkerran kirjoittajista tulee huumeiden ongelmakäyttäjiä. Jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne, jolloin huumeiden täyttämästä elämästä saadaan tarpeeksi. Tämä on pohjavaihe. Nousuvaihe kuvaa sitä, kun kirjoittajat hakeutuvat hoitoon Mikkeli-yhteisöön. Omaelämäkerran kirjoittajat elävät päihteiden käytön aikana kahdessa erilaisessa sosiaalisessa maailmassa. Toinen on niin sanottu normaali yhteiskunta, josta käyttäjät liukuvat huumemaailmaan. Näissä erilaissa maailmoissa eläminen tuo ambivalenttisuutta kirjoittajien sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaalisten suhteiden rooli huumeiden käyttäjien elämässä vaihtelee sen mukaan, miten käyttäjä itse suhtautuu huumeisiin, haluaako hän niitä käyttää, vai haluaako hän niistä eroon. Tutkimuksessa nousivat esille lapsuuden perheeseen liittyvät suhteet, kaverisuhteet, parisuhteet, sekä eri viranomaisiin liittyvät suhteet. Lapsuuden perhe kuvataan kaiken kaikkiaan lämminhenkisenä, vaikka lähes kaikilla on ollut jollain tapaa ongelmallinen lapsuus. Vanhemmilta, lähinnä äidiltä, saadaan tukea ja apua elämän vaikeina aikoina. Merkittävin läheissuhde on suhde puolisoon, päihteitä käyttävään, tai ei-käyttävään. Parisuhteet kuvataan vaikeina ja konfliktintäyteisinä, mutta silti tärkeinä. Kontaktit ei-käyttäviin kavereihin vähenevät sen jälkeen, kun kirjoittajat ovat liukuneet huumemaailmaan. Käyttävistä kavereista puhutaan aktiivisen huumeiden käytön aikana paljon, mutta elämää niin sanotuissa huumeporukoissa kuvataan vähän. Ennemminkin kirjoittajat nostavat esiin yksittäisiä suhteita käyttäviin kavereihin. Käyttäviin kavereihin liittyvät suhteet kuvataan instrumentaalisina. Viranomaisiin liittyvät kuvaukset lisääntyvät pahenevan huumeiden käytön myötä. Lähes kaikki viranomaiskontaktit kuvataan positiivisessa valossa.
  • Miettinen, Virpi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksen aiheena on huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja äitiys. Tutkimustehtävänä on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautuneiden äitien kuntoutumista päihteettömään äitiyteen, sekä toipumiseen ja äitiyteen liittyviä identiteettimuutoksia. Huumeita ja muita päihteitä ongelmaisesti käyttävät pienten lasten äidit ja raskaana olevat naiset ovat suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa lisääntyvä asiakaskunta. Äidin raskaudenaikaisella käytöllä on tutkimusten mukaan monia haitallisia vaikutuksia sikiön terveydelle. Syntyneen lapsen kohdalla äidin huumeidenkäyttö muodostaa vauvan terveydelle ja turvallisuudelle vakavan riskin. Terveysriskien lisäksi huumeita käyttävän äidin kyvyt vauvan psyykkisten tarpeiden kohtaamiseen eivät ole tutkimusten mukaan riittävät lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta. Tutkimus on toteutettu narratiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen menetelmin. Valittujen menetelmien tavoitteena on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautumista ja äitiyttä kokemuksellisena ja tarinallisena prosessina. Tutkimuksen toiminnallisena kontekstina on päihdeongelmaisille vauva- ja pikkulapsiperheille suunnattu ”Pidä Kiinni”–hoitojärjestelmä, jota toteutetaan Ensi- ja turvakotien liiton päihde-ensikodeissa ja avopalveluyksiköissä eri puolella Suomea. Tutkimuksen aineistona on kahdeksan huumeriippuvuudesta irrottautuneen äidin kertomukset. Aineisto koostuu 12:sta haastattelusta, kahden äidin kirjoittamista teksteistä ja havainnointipäiväkirjasta. Tutkimushaastattelut on toteutettu väljästi strukturoidun teemahaastattelun ja narratiivisen haastattelun menetelmin. Aineiston analyysi olen toteutettu narratiivisen analyysin keinoin. Tutkimusaineiston kertomusten valossa huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja päihteettömän äitiyden identiteetin rakentuminen oli tapahtunut monessa vaiheessa ja tasossa. Huumeista irrottautuminen oli mahdollistanut uudenlaisen päihteettömän identiteetin rakentumisen vaiheittain etenevän identiteettityön avulla. Uusi päihteetön identiteetti oli muuttanut tutkittavien käsityksiä myös omasta äitiydestään. Äitien kertomuksissa erottautui erilaisia päihderiippuvuuteen, siitä irrottautumiseen ja äitiyteen kytkeytyviä identiteettinarratiiveja. Äitiyden identiteettinarratiivit – äitiyden käsikirjoitukset – jakautuivat voimaantuneen, voimattoman ja ristiriitaisen äitiyden käsikirjoitukseen. Haastateltavieni identiteetin uudelleenrakentumista tukeneita vuorovaikutuksellisia, kognitiivisia ja emotionaalisia prosesseja kutsun tutkielmassani tarinalliseksi identiteettityöksi. Sen avulla haastateltavani olivat rakentaneet koherentteja merkityksiä menneisyyden kipeille kokemuksille ja liittäneet ne osaksi uutta päihteetöntä identiteettiään. Päihde-ensikotien ja avopalveluyksikköjen kuntouttavat prosessit kulkivat haastateltavieni kertomuksissa rinnakkain heidän kuntoutumisensa sisäisten prosessiensa kanssa. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumon tarjoama ”kiinnipitävä” ja välittävä tuki oli kannatellut haastateltavieni toipumisen etenemistä silloinkin, kun heidän omat voiman olivat olleet vähissä. Tutkimusaineiston valossa näyttää, että riittävän pitkä ja kuntoutujan tarpeisiin ajantasaisesti vastaava hoitojatkumo kannattelee parhaiten huumeriippuvuudesta irrottautuvan toipumista myös hoitojatkumon nivelvaiheiden yli. Keskeisimmät päihde-ensikodista kotiutumisen haasteet liittyivät äitien kertomuksissa arjessa selviytymiseen, vauvan tarvitsevuuteen vastaaminen ja päihteettömyyden säilyttäminen. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumo rakentuu avo- ja laitosperhekuntoutuksen palveluista, joilla pyritään tukemaan toisaalta äidin tai vanhempien päihteettömyyttä, toisaalta äidin tai vanhempien ja lapsen välistä varhaista vuorovaikutusta. Haastateltavieni kertomuksissa yksittäisiä perhekuntoutuksen käytäntöjä tärkeämpänä näyttäytyi perhekuntoutuksen yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Äitien kokemukset perhekuntoutuksen terapeuttisista elementeistä liittyivät sekä vuorovaikutussuhteisiin työntekijöiden kanssa että vertaissuhteisiin.
  • Kauranen, Maikki (Helsingfors universitet, 2017)
    Aims of this study. The purpose of this study was to describe eight-graders' future narratives in terms of both their qualitative contents and narrative construction. The theoretical framework focused on examining the concept of strength and its construction in narratives utilising the approaches of positive psychology, development psychology and narrative psychology. An integration model of strengths was constructed to support the examination. The aim of this study was to describe how the adolescents' future narratives were constructed and what kinds of qualitative factors and strengths these narratives contain. A further aim was to examine the qualitative similarities and differences between the narratives written in 1997 and 2015. By focusing on the concepts of strength, the adolescents' narratives were considered to provide additional knowledge to educational work. This approach was also perceived to provide possibilities for supporting adolescents in shaping their own paths and building positive future narratives. Methods. The research group consisted of adolescents in the eighth grade. The participants consisted of twelve boys and twelve girls in both 1997 and 2015. In total, the examined group comprised of 48 adolescents (N=48). The qualitative data consisted of written narratives from 1997 and 2015. The adolescents' narratives were analysed with the constructed qualitative frame of four phases. The qualitative data were categorized, organized into themes and worked through to depict different narrative forms and plots. The analysis was completed by examining similarities and differences in the narratives. The analysis applied was influenced by a hermeneutic approach and was supported by the theory section of this study. Results and conclusions. The following themes related to strength were identified: love, modesty, innovation, sociality, autonomy, functionality and trust. Additional themes that emerged from the contents included the proximity of the environment, globality, and personal negativity. The structural forms of the future narratives consisted of the following types: future-shaping, prospective, retrospective and archlike (connecting the present to the future) narratives. These forms of narratives manifested the adolescents' ability to reflect on the future. Furthermore, the different themes presented more detailed narrative types: successful, mundane, there is no good without bad, incoherent, and tragic storylines. When comparing years of 1997 and 2015 to each other, in 2015 adolescents' positivity had increased while the themes of the proximity of the environment and globality had decreased. In conclusion, this study provides support for dynamic nature of the concept of strength construction and the importance of its contextual factors.
  • Nyman, Helena (2004)
    Tutkimuksessa tarkastellaan aluesosiaalitoimiston lastensuojelun sosiaalityöntekijän ja hänen asiakkaansa välistä vuorovaikutussuhdetta. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta on pyritty selvittämään, miten asiakkaan ja työntekijän välinen vuorovaikutussuhde muodostuu lastensuojelutyössä. Tavoitteena on ollut selvittää, tapahtuuko vuorovaikutuksessa asiakkaan kohtaamista, ja miten työntekijä on pyrkinyt löytämään yhteisiä tavoitteita asiakkaansa kanssa sekä miten työntekijä arvioi itse kykyään ymmärtää asiakkaansa tilannetta? Tutkimus on pyrkinyt selvittämään sitä, miten sosiaalityöntekijöiden käyttämät yhteiskuntatieteellinen, psykologinen ja käytännön työn kautta rakentuva kokemuksellinen tieto nivoutuvat yhteen lastensuojelun sosiaalityössä. Tavoitteena on myös ollut sen tutkiminen, miten eri tiedot paikantuvat sosiaalityöntekijöiden pyrkimyksissä luoda merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita asiakkaisiinsa. Psykososiaaliseen sosiaalityön orientaatioon ja sosiaaliseen konstruktionismiin peilautuva tutkimus on rakenteeltaan narratiivinen. Laadullisen tutkimusperinteen mukaisesti tutkimuksessa pohditaan tarinallisen tutkimuksen eettismetodologisia kysymyksiä ja tarinoiden suhdetta sosiaalityön käytäntöön ja tutkimukseen. Empiirinen aineisto koostuu aluesosiaalitoimistoissa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden muistelemista tarinoista, joita he ovat kertoneet tutkijalle teemoiteltujen haastatteluiden yhteydessä. Tarinat ovat sosiaalityöntekijöiden tulkitsemia kertomuksia lastensuojelutyöstä ja asiakasprosesseista. Tarinoiden analyysi on tehty Chatmanin (1983) kerrontahierarkiaa ja Sauraman (2002) aktanttimallia mukaillen. Kaikki aineiston kuusi tarinaa on analysoitu tarinatasolla, kerrontatasolla on analysoitu sosiaali-työntekijän puhetta – tulkintaa ja arvioita omasta työstään ja itsestään. Lastensuojelun sosiaalityössä tehdään vastuullista, vaikeaa ja kuormittavaa työtä. Sosiaalityöntekijät pitivät luottamuksen synnyttämistä asiakassuhteessaan ensisijaisen tärkeänä, jotta muutosprosessi lähtisi käyntiin. Luottamuksen herättämiseen asiakkaassaan työntekijät pyrkivät tietoisesti suhtautumalla asiakkaisiinsa avoimesti, rehellisesti, määrätietoisesti sekä myönteisesti. Asiakkaan näkökulman huomioon ottaminen ja asiakkaan omasta tarpeesta lähtevä työn määrittely olivat sosiaalityöntekijöiden tulkinnan mukaan myönteisesti koetun vuorovaikutussuhteen luomisen edellytyksenä. Vuorovaikutuk-sen luomiseksi ja ylläpitämiseksi työntekijöiltä vaaditaan kykyä reflektoida omia arvojaan ja tunteitaan kriittisesti. Vuorovaikutuksen syntymisen esteenä koettiin yleisesti olevan työpaineet, valtavat tunneskaalat, joiden kanssa on tultava toimeen tai alikehittynyt ammattitaito, joka ei ota asiakkaan erityisti-lannetta tarpeeksi herkällä tavalla huomioon. Tietoammattilaisina sosiaalityöntekijöillä näytti olevan käytössään ”heikkojen signaalien” haalimismenetelmä, jonka avulla työntekijä ”haistelee” asiakkaansa kokonaistilannetta kokemuksensa, intuitionsa ja ennakoimisen avulla. Tutkimuksen pohjalta kehittyi sosiaalityöntekijä-Dramaturgi – malli, jonka mukaan sosiaalityöntekijän käyttämät eri tiedon lajit paikantuvat. Sosiaalityöntekijöillä on tämän mallin mukaan käytössään sisäinen käsikirjoitus, joka koostuu tiedollisesta, kokemus- ja tunneperäisestä tiedosta. Sisäiseen käsikirjoitukseen vaikuttavat kulttuuriset mallit ja myytit ja sen avulla haalitaan ”heikkoja signaaleja” vuorovaikutussuhteessa asiakkaaseen ja tämän ulkoiseen draamaan. Sisäinen käsikirjoitus luo psykososiaalisen sosiaalityön draaman eli sosiaalityön prosessin, jossa päämääränä on asiakkaan tilanteen paraneminen –lapsen hyvinvoinnin ja edun turvaaminen. Tärkeimpiä lähdeaineistoja ovat Saurama (2002) – analyysimenetelmä ja lastensuojelu, Hänninen (1999) – tarinallisuus ja ”sisäinen tarina” sekä Hurtig (2003) – lastensuojelu.
  • Montonen, Tero (2005)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vakuutusalan myyntipäälliköiden omalle työlleen antamia myönteisiä merkityksiä työssä valtaistumisen näkökulmasta. Aineistona on yksilöhaastatteluja. Niitä analysoimalla rakennan myyntipäälliköiden jakaman yhteisötarinan, joka kertoo myyntipäällikön työn myönteisistä ulottuvuuksista. Vertaan yhteisötarinaa siitä selvästi poikkeavaan yksilökertomukseen. Tutkimukseni lähestymistapa on prosessuaalinen ja narratiivinen, ja se perustuu yhteisöpsykologian alueella tehtyyn valtaistumisen tutkimukseen. Lähtökohtana on, että työntekijä on itse oman työnsä asiantuntija, ja hänellä on mahdollisuus hallita omaa työtään ottamalla käyttöön yhteisöllisten tarinoiden tarjoamia resursseja. Työorganisaatioita käsittelevä valtaistamistutkimus jakautuu rakenteelliseen, psykologiseen ja prosessuaaliseen lähestymistapaan Rakenteellinen lähestymistapa on organisaatio- ja johtamistutkimuksen alueella paljon käytetty ja sen piiriin kuuluvat myös useimmat työorganisaatioissa toteutetut valtaistamisohjelmat. Psykologinen lähestymistapa tuo mukaan työntekijöiden näkökulman kiinnittämällä huomion yksilön voimaistumiskokemuksiin. Prosessuaalisessa lähestymistavassa puolestaan korostetaan sitä, että valtaistumisen sisältöä ei kukaan tutkija voi määritellä ulkoapäin tai etukäteen, vaan määrittelyn voivat tehdä ainoastaan tutkimukseen osallistuvat kukin omista lähtökohdistaan. Myyntipäälliköiden yhteisötarinassa korostuvat asiakkaiden, asiakassuhteiden ja lähityöyhteisön merkitys myönteisinä ja valtaistumisen resursseja tarjoavina ulottuvuuksina. Poikkeavassa nuoren menestyjän yksilökertomuksessa ei asiakkaita tai lähityöyhteisöä nähdä voimavaroina omassa työssä. Kun yhteisötarinassa myyntipäällikkö toimii asiakasta palvellen ja hänen etuaan huomioiden, nuori menestyjä keskittyy itsensä kehittämiseen ja oman työuransa edistämiseen. Nuoren menestyjän yksilökertomus toistaa kulttuurisesti jaettua tehokkaan, itsevarman, korkeasti kouluttautuvan ja eteenpäinpyrkivän työntekijän ihannetta. Mielenkiintoista on, että aikaisemman myyntityötutkimuksen kuvaama miehinen työorientaatio löytyy aineistossani yksilökertomuksesta, joka on nuoren naisen kertoma. Yhteisötarinassa on puolestaan paljonkin kulttuurissamme feminiiniksi leimattuja piirteitä kuten huolehtimista ja ihmisläheisyyttä, vaikka valtaosa tutkimukseni myyntipäälliköistä on miehiä. Tutkimukseni tulokset vahvistavat omalta osaltaan, että aikaisemmassakin tutkimuksessa käsitelty teema myyntityön ja sukupuolistereotypioiden välisestä suhteesta on eräs mielenkiintoinen jatkotutkimuksen kohde. Tämän lisäksi olisi syytä tutkia eri tarinatasojen (yksilökertomus, yhteisöllinen tarina ja kulttuurinen tarina) limittymistä ja niiden välistä vuoropuhelua tietyssä kontekstissa, vaikkapa myyntipäälliköiden työssä.
  • Kylkilahti, Eliisa (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurista tarinaa nuoruuden ihanteista ja normeista sekä nuorten suhtautumista niihin. Tutkimuksen aineistona on 51 alle 25-vuotiaiden nuorten kirjoittamaa omaelämäkerrallista tekstiä. Aineisto kerättiin kirjoituskilpailulla, jossa pyydettiin kirjoittamaan, millaista on olla nuori tämän päivän Suomessa. Tutkimuksessa käytetty teoreettinen lähestymistapa on kaksitasoinen. Yhtäältä tarkastellaan kulttuurisia normeja ja toisaalta kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia. Aineiston analyysin menetelmänä on käytetty lähilukua. Tutkimuksessa tarkastellaan aineistoa tarinoina. Tarinoiden avulla kulttuuriin sosiaalistetut nuoret saavat tarinan malleja kotoa, koulusta, mediasta ja kavereilta. Kulttuurisesti nuorten odotetaan aikuistuvan, etenevän tietyillä elämänalueilla ja tekevän elämässään hallittuja valintoja. Nuoret kirjoittavat nuoruudesta perinteiseen tapaan vapautena ja huolettomuutena. Mutta nuoret kirjoittavat myös elämäänsä kuuluvasta ahdistuksesta ja häpeästä, jotka kumpuavat siitä, ettei nuori koe menestyvänsä odotetulla tavalla. Teknologian arkipäiväistyminen ja lama ovat vaikuttaneet nuorten elämään sukupolvikokemuksina. Lamasta huolimatta nuoret ovat kasvaneet runsauden yhteiskunnassa, jossa myös nuoruuden elämänvaiheköyhyys on suhteellista. Tällöin nuorella ei ole riittävästi taloudellisia voimavaroja kulttuurisesti hyväksyttävään elämään. Kaikki nuoret eivät koe elämänvaiheköyhyyttä. Lisäksi menestyminen edellyttää elämänhallintaa, kykyä tehdä oikeita valintoja vaihtoehtojen paljoudesta. Kulttuurisissa mallitarinoissa esitellyistä tavoiteltavista ihanteista rakentuu nuorten teksteissä yhdenmukaisena, normatiivisena ja keskiluokkaisena näyttäytyvä ihanne-elämän kuvasto. Kulttuuristen ihanteiden mukaan menestyvän nuoren on osattava pukeutua ja näytettävä hyvältä sekä hallittava teknologia, muutettava lapsuudenkodistaan varhain ja tavoiteltava omistusasumista, elettävä ydinperhe-elämää sekä edettävä opinnoissaan ja työurallaan. Nuorten tarinoissa suhtautuminen kulttuurisiin ihanteisiin vaihtelee. Nuoret rakentavat omaa identiteettiään kirjoittamalla tarinansa päähenkilön eli itsensä suhtautumisesta kulttuurisiin normeihin. Ihannetta tavoitteleva ja toteuttava identiteettipositio nimetään tutkimuksessa toteuttajaksi. Epäonnistujana ihanteiden tavoittelussa yrityksistä huolimatta epäonnistutaan. Irrottautujana sen sijaan kulttuurisiin ihanteisiin suhtaudutaan kriittisesti ja esitetään vaihtoehtoisia tavoitteita.
  • Kähkönen, Virve (Helsingin yliopisto, 2018)
    Haastattelin Pääkaupunkiseudulla kuutta asunnottomuutta kokenutta. Selvitin millaisia merkityksiä he antoivat kokemillensa menetyksille. Olin erityisen kiinnostunut muutoksista. Valitsin asunto ensin – asumisyksikön haastattelupaikaksi, koska asunnottomien katsotaan olevan yhteiskunnan reuna-alueella, marginaalissa. Asunnottomuuden puolestaan voi katsoa olevan itseään sivistyneeksi yhteiskunnaksi nimittävän häpeänpaikka. Laadullisen tutkimuksen metodina käytin syvähaastattelua. Otin vaikutteita myös teemahaastattelusta ja tarinallisesta haastattelusta. Käytin analyysin apuna tarinallisen metodin holistis-muodollista ja holistis-sisällöllistä analyysimetodia. Hyödynsin myös fenomenologis-hermeneuttisesta metodia, sillä halusin kuunnella ja kuulla, mitä aineisto sinänsä kertoo. Analyysimetodeissa keskeistä on huomioida yksilön tuottamat merkitykset ja tulkinnat. Valitsin teoriaksi yhdysvaltalaisen psykologi Crystal L. Parkin teorian merkitysjärjestelmästä, joka koostuu globaaleista ja situationaalisista merkityksistä. Situationaalinen merkitys syntyy, kun yksilö arvioi kokemansa menetyksen uhkaavuuden globaaleiden merkitystensä näkökulmasta, joita ovat uskot, päämäärät ja merkityksen tunne. Yksilö pyrkii minimoimaan kohonneen stressitason merkityksenantoprosessin avulla, joka pitää sisällään coping-keinoja. Annettu merkitys syntyy, kun ihminen saa menetyksen johdonmukaiseksi oman merkitysjärjestelmänsä kanssa. Kasvu ja muutos tapahtuvat positiivisten uudelleen arviointien avulla ja annettujen merkitysten johdosta. Se voi tarkoittaa muutoksia merkitysjärjestelmässä. Tulosluvuissa esittelen kaksi tarinatyyppiä: 1) Kotiinpaluu. Asunnon järjestyminen päättää traumatisoitumisen, jolloin merkitysjärjestelmän jatkuvuus palautuu koettujen uhkien ja korkean stressitason jälkeen. Ongelmakeskeinen coping, emotionaalis-sosiaalinen ja uskonnollinen coping, mutta myös uskonnollinen kääntymiskokemus, sekä merkityskeskeinen coping auttavat antamaan merkityksiä. Välttelevä coping estää uudelleenarvioinnin, mutta uskonnollinen coping tukee identiteettiä. Muutokset koskevat identiteettiä ja eletyn uskonnon pystysuoraa ja vaakasuoraa ulottuvuutta. Uudelleen arviointien kautta positiivisuus palautuu. 2) Muutos. Ryhmää yhdistää muutokset merkitysjärjestelmässä. Muutokset ovat osin negatiivisia, ja koskevat pääosin globaaleja uskoja, mutta myös päämääriä ja identiteettiä. Välttelevä coping estää uudelleen arvioinnin ja pitkittää traumatisoitumista. Negatiiviseen merkitysjärjestelmään liittyy kyvyttömyys muuttaa uskoja ja päämääriä tai antaa uusia merkityksiä. Muutos on negatiivinen. Ongelmakeskinen coping ja merkityskeskeinen coping johtavat merkityksenantoon. Positiivinen uudelleenarviointi johtaa stressinjälkeiseen kasvuun. Se koskee perustavaa laatua olevaa identiteettimuutosta ja uusien päämäärien syntymistä, mutta myös asteittaista identiteettimuutosta. Molemmissa ryhmissä esiintyy traumatisoitumista ja posttraumaattista stressihäiriötä. Tarinallisuuden ja eletyn uskonnon taustateorioiden avulla on mahdollista selvittää haastateltavien menetyksiä ja merkityksiä. Tarinallisuus valottaa niitä koko elämänkaaren ajalta. Eletty uskonto taas valottaa sitä, mikä on ihmiselle arjessa erityisen merkityksellistä. Traumatisoitumisella on yhteys uskonnollisen merkityksen mutta myös merkityksettömyyden tunteeseen. Käytännön sielunhoito- ja diakoniatyössä tulee kohdistaa huomio uskonnollisiin merkityksiin ja tulkintoihin. Ne vaikuttavat kokonaisvaltaiseen sopeutumiseen ja kasvuun.