Browsing by Subject "tartuntataudit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Taskila-Åbrandt, Taina (2000)
    Tuberkuloosi oli Suomessa aina 1950-luvulle hyvin leimaava sairaus, joka asetti sitä sairastaneet ihmiset marginaaliseen asemaan asemaan yhteiskunnassa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten tämä leima ilmeni ja minkälaisia muotoja se sai. Tutkimuksen keskiössä ovat tuberkuloosia sairastaneet ihmiset. Kuinka he marginaalisen asemansa kokivat ja millaisia selviytymiskeinoja he käyttivät. Tutkimusongelmaa lähestytään sosiologisessa tutkimusperinteessä paljon käytetyn Erwing Goffmanin stigmateorian kautta. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat Parantolaperinne-kilpailun kirjoitukset. Analyysimenetelmänä on Glaserin ja Straussin kehittämä ja myöhemmin Straussin ja Corbinin tarkentama Grounded theory. Tuberkuloosi oli hyvin voimakkaita mielikuvia herättänyt sairaus. Ennen 1900-lukua tuberkuloosia koskevat mielikuvat olivat luonteeltaan romanttisia, mutta 1900-luvulle tultaessa sairauden negatiiviset mielikuvat tulivat yhä tavallisemmiksi. Negatiivisilla mielikuvilla oli suuri merkitys leiman syntymiseen. Keskeisellä sijalla tutkimuksessa onkin kysymys siitä, mikä tuberkuloosin luonteessa oli sellaista, että se leimasi siihen sairastuneet. Negatiivisten mielikuvien alkuperää etsitään tuberkuloosin lääketieteellisestä luonteesta ja sairauden hoitotavoista. Varsinkin tuberkuloosia koskevalla terveysvalistuksella oli yksilöä syyllistävä ja leimaava vaikutuksensa. Myös parantolahoidolla oli merkityksensä leimautumisessa, koska viimeistään parantolassa olo teki tuberkuloottisen ihmisen sairaudesta kiistattoman tosiasian muiden ihmisten silmissä. Sairastumiskokemus jaetaan tutkimuksessa neljään eri ajanjaksoon perustuen sairastuneiden itsensä tapaan jäsentää sairautensa kulku. Nämä neljä ajanjaksoa olivat: sairastuminen, parantolassa olo, toipuminen ja elämä sairauden jälkeen. Sairastuminen ja elämä sairauden jälkeen olivat yksilöllisiä kokemuksia, mutta parantolassa olo sai kertomuksissa niin samankaltaisia merkityksiä, että voidaan puhua parantola-ajan kollektiivisesta muistamisesta. Tuberkuloottisia sairastaneilla ihmisillä oli runsaasti erillaisia leimautumiskokemuksia, jotka ilmenivät konkreettisesti sairauden jälkeen mm. asunnon ja työpaikan saannin vaikeutena. Selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään tuberkuloosipotilaat käyttivät erillaisia selviytymiskeinoja. Tutkimuksessa käytetään soveltaen Agnes Milesin kehittelemää, alunperin vammaisia ihmisiä koskevaa, selviytymisstrategioiden luokitusta. Miles jakaa strategiat neljään eri luokkaan, jotka ovat: peittely, eristäytyminen, normalisointi ja taistelu. Tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla esille tulivat salailu ja välttely hetkellisinä selviytymiskeinoina. Koko elämää kattavana selviytymiskeinona normalisointi oli kaikista keinoista yleisin. Vähitellen sairaus alkoi menettää merkitystään, ja elämään tuli tärkeämpiä, sitä uudelleen jäsentäviä tekijöitä. Tällaisia olivat esimerkiksi perheen perustaminen ja lasten saaminen. Toisin kuin Milesin esittämässä taistelustrategiassa, missä korostetaan leimautuneiden ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa järjestön kautta, tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla korostui henkilökohtaisen taistelun merkitys. Yhteistä kertomuksille olikin yksilöllisten ratkaisujen korostuminen sairaudesta selviytymisessä.
  • Cajander, Henric (J. C. Frenckell & son, 1832)
  • Sillanpää, Miina (Sosialidemokraattinen naisliitto, 1912)
    Työläisnainen : Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja
  • Tapenius, Carl Nils Anders (Frenckell, 1840)
  • Thuring, Lars Oscar (Frenckell, 1844)
  • Nieminen, Tiina (2007)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, kuinka Suomen valtio ja eräät sanomalehdet ovat reagoineet lintuinfluenssan tuomaan uhkaan. Suomen valtion reaktioita tutkiessa aineisto koostuu kansallisesta varautumissuunnitelmasta influenssapandemiaa varten ja lehtien osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Turun Sanomien ja Aamulehden pääkirjoituksista. Reaktioita tutkin kööpenhaminalaisen koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Tarkoitukseni on selvittää näkyykö valtion toimista ja lehtien tavasta kirjoittaa lintuinfluenssasta, että ne olisivat turvallistaneet sen. Työni teoreettinen viitekehys koostuu kööpenhaminalaisen koulukunnan uudesta turvallisuusagendasta. Tämän valitsin sen vuoksi, koska kööpenhaminalainen koulukunta on haastanut perinteisen turvallisuuden käsitteen laajemmalla turvallisuuden käsitteellään. Tähän turvallisuuden käsitteeseen sisältyy myös se, että tartuntatautia voidaan pitää turvallisuusuhkana. Kööpenhaminalaisen koulukunnan turvallistamisen teoriaa voidaan pitää heidän tärkeimpänä saavutuksenaan. Turvallistamisella tarkoitetaan, että jostain asiasta tulee turvallisuuskysymys. Teoriassa mikä tahansa asia voidaan sijoittaa asteikolle ei-politisoidusta politisoituun ja edelleen turvallistettuun. Turvallistamisen teorialla on suuri merkitys tässä tutkimuksessa. Työni viitekehyksen tärkeimpänä lähteenä on Buzan Barryn, Wæver Olen ja de Wilde Jaapin vuonna 1998 julkaisema teos ”Security: A New Framework for Analysis”. Aineiston analyysimenetelmänä käytän teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Teorialähtöinen sisällönanalyysi nojaa johonkin tiettyyn teoriaan, malliin tai auktoriteetin esittämään ajatteluun. Tämä teoria on työssäni kööpenhaminalaisen koulukunnan turvallistamisen teoria. Analyysiyksiköksi olen valinnut ajatuskokonaisuuden. Näitä ajatuskokonaisuuksia etsin aineistosta muodostamani analyysirungon avulla. Analyysirunko on muodostettu turvallistamisen teorian avulla. Tärkeimpiä lähteitä analyysiosiossa ovat Tuomi Jounin ja Sarajärvi Annelin vuonna 2002 julkaisema teos ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” ja Kyngäs Helvin ja Vanhanen Liisan artikkeli “Sisällön analyysi” Hoitotiede-lehdessä vuonna 1999. Tämän tutkimuksen päätulos on, että Suomen valtio ja sanomalehdet eivät ole turvallistaneet lintuinfluenssaa vaan politisoineet sen. Ne ovat sen sijaan turvallistaneet influenssapandemian, joka lintuinfluenssasta uhkaa muodostua. Tutkimuksesta selvisi, että Suomen valtio on ryhtynyt laaja-alaisiin toimenpiteisiin influenssapandemiavaaran vuoksi. Se on myös varautunut käyttämään sellaisia toimia pandemian sattuessa, jotka vaarantavat kansalaisten perusoikeudet. Varautumissuunnitelmassa keskityttiin lähes kokonaan suomalaisen yhteiskunnan toimintakyvyn säilymiseen, kun taas sanomalehdissä oltiin huolissaan myös muista maista, erityisesti kehitysmaiden tilanteesta pandemian sattuessa. Varautumissuunnitelma oli siis hyvin valtiokeskeinen, joka taas on suppean turvallisuuskäsitteen mukaista ajattelua. Näihin eroihin varautumissuunnitelman ja sanomalehtien välillä tulee kuitenkin suhtautua varoen, sillä aineistot ovat tyyliltään ja kooltaan erilaisia.
  • Kangas, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastelen, miten Japania käsiteltiin Helsingin Sanomien covid-19 -uutisoinnissa keväällä 2020. Teoreettisena lähtökohtana on kehysteoria: samat faktat ja tapahtumat voi esittää ja tulkita eri asioita painottaen, eli kehystää eri tavoin. Useiden empiiristen tutkimusten mukaan kehystys vaikuttaa merkittävästi siihen, millaisen kuvan viestin vastaanottaja muodostaa käsiteltävästä asiasta. Tutkin toisaalta sitä, mitä Helsingin Sanomat uutisoi ja mitä se jätti uutisoimatta Japanin epidemiatilanteesta, ja toisaalta sitä, miten se kehysti esittämänsä asiat. Media ja mediatalot ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä taloudellisiin ja poliittisiin valtarakenteisiin, ja globaalissa maailmassa valtarakenteetkin ovat globaaleja. Ulkomaanuutiset päätyvät Helsingin Sanomiin kansainvälisten uutistoimistojen ja mediatalojen ketjun kautta. Yksi ajatustapoihin kytkeytyvä globaali valtarakenne on kulttuurillinen jaottelu ”itään” ja ”länteen” ja siihen liittyvä orientalismi. Yhdysvaltalainen ja brittiläinen media on käsitellyt Japania orientalistisesti, ja pyrin selvittämään, välittyikö tällainen käsittelytapa mediatalojen ketjun kautta myös Helsingin Sanomiin. Aineistoni sisältää ne Helsingin Sanomien covid-19 -aiheiset artikkelit ajanjaksolta 16.1.-31.5.2020, joissa Japani mainitaan (talousuutiset pois lukien). Tarkastelujakso alkaa päivästä, jona Japanissa todettiin ensimmäinen covid-19 -tartunta. Se kattaa tartuntalukujen ensimmäisen merkittävän nousun ja laskun (taudin ns. ”ensimmäisen aallon”) Japanissa sekä ajanjakson, jona maassa oli voimassa hätätila. Erittelen ja luokittelen aineistossani esiintyviä kehyksiä sisällönanalyysiä muistuttavalla menetelmällä. Pääasiallinen metodini on kuitenkin kriittinen diskurssianalyysi, jonka avulla tarkastelen, millaisin kielellisin keinoin kehyksiä rakennetaan. Tutkielmassani rakennan japanilaisia alkuperäislähteitä käyttäen kuvan Japanin covid-19 -epidemiasta keväällä 2020 ja sen hillitsemiseksi tehdyistä toimista. Sen jälkeen tarkastelen Helsingin Sanomien uutisointia tätä taustaa vasten ja vertailen uutisoinnin välittämää käsitystä muodostamaani kuvaan. Japanissa koronaepidemia eteni aluksi verrattain hitaasti. Vaikka se alkoi aiemmin kuin Suomessa, huolet terveydenhuollon kantokyvystä nousivat esiin myöhemmin. Uutisoinnissaan Helsingin Sanomat alkoi kuitenkin käsitellä Japanin toimia onnistuneina käytännössä vasta sitten, kun oli selvää, että kuolleisuus oli jäänyt pienemmäksi kuin Suomessa. Yksi toistuva kehystys oli esittää Japanin toimet hitaina tai tehottomina. Tämä kehys oli yleensä omaksuttu käytetyistä lähteistä. Se kytkeytyy yhtäältä aiempaan Japania koskevaan uutisointiin ja toisaalta implisiittisiin oletuksiin siitä, millaiset epidemianhallintamallit nähtiin toimivina. Lisäksi uutisoinnista nousi esiin mm. kehys, jossa Suomi ja Japani rinnastettiin, ja kehys jossa käsiteltiin epidemian vaikutuksia tyypillisen japanilaisina pidettyihin ilmiöihin. Helsingin Sanomien käyttämät medialähteet olivat yhtä lukuun ottamatta englanninkielisiä, ja niissä painottui yhdysvaltalainen näkökulma. Usein lehti omaksui aihepiirejä ja kehyksiä suoraan lähteistään. Orientalistista käsittelyä Helsingin Sanomissa ei voi kuitenkaan sanoa esiintyneen silloinkaan, kun sitä oli nähtävissä lähteissä. Kehys, jossa Suomi ja Japani samaistettiin, oli yleisempi kuin Japanin outona ja vieraana esittävä kehys.
  • Luoma-aho, Veera (2008)
    Tutkin pro gradu -työssäni, kuinka sukupuolta jäsennetään ja tuotetaan YK:n HIV-politiikassa. Tarkoitukseni on tutkia YK:n kaltaista kansainvälistä instituutiota sukupuolesta kertovan tiedon tuottajana sekä HIV-politiikkaa sukupuolitettuna politiikkana ja sukupuolen tuottajana. Kysyn myös, millaisen argumentatiivisen strategian kautta politiikan syntymiseen pyritään vaikuttamaan, miten sukupuolta tuotetaan hegemonisten diskurssien avulla ja millaisia subjektipositioita sukupuolet saavat. Teoreettisena viitekehyksenäni on feministinen kansainvälisten suhteiden tutkimus. Sukupuolen käsitettä jäsennän jälkistrukturalistisen feministisen teorian, muun muassa Judith Butlerin teorioiden kautta. Väljänä teoreettis-metodologisena viitekehyksenä tutkimuksessani on sosiaalinen konstruktionismi. Metodinani käytän kriittistä diskurssianalyysia ja uutta retoriikkaa. Tutkin YK:n HIV-politiikkaa lähteenäni neljä poliittista ohjelmaa. Kaksi niistä, Declaration of Commitment on HIV/AIDS sekä Political Declaration on HIV/AIDS ovat YK:n yleiskokouksen hyväksymiä poliittisia julistuksia ja HIV-politiikan yleisiä linjaajia. Kaksi muuta poliittista ohjelmaa, Operatinal Guide on Gender & HIV/AIDS sekä Integrating Gender into HIV/AIDS Programmes taas käsittelevät nimenomaan sukupuolen ja HIVin suhdetta, ja ne ovat WHO:n tuottamia ohjelmia asiantuntijoilta asiantuntijoille. Analysoin työssä sukupuolen jäsentämisen tapoja. Tulokseni on, että sukupuolta jäsennetään YK:n HIV-politiikassa lähinnä naisen kategorian kautta, kun taas miehen kategoria ja miehen käsittely sukupuolena puuttuu politiikasta miltei kokokaan. Nostan HIV-politiikasta esiin myös neljä erilaista vetoamisen ja faktuaalistamisen strategiaa, yhteisen vihollisen strategian, vahvan johtajuuden strategian, YK naisten suojelijana -strategian sekä tehokkaan tasa-arvon strategian. Kun tutkin, kuinka YK:n HIV-politiikka tuottaa sukupuolta, nostan aineistosta esiin kolme sukupuolta tuottavaa diskurssia: tasaveroisten kumppanien diskurssin, haavoittuvaisen, alttiin ja suojellun naisen diskurssin sekä osaa ottavan miehen diskurssin. Tuloksenani esitän, että YK:n HIV-politiikka samaan aikaan sekä luonnollistaa HIVin yleisyyttä miesten keskuudessa että rakentaa miehestä ja maskuliinisuudesta politiikan normin. HIV-politiikan diskurssit tuottavat hegemonista maskuliinisuutta tarjoamalla miehille ja naisille hyvin erilaisia subjektipositioita. Näiden subjektipositioiden seurauksena mies unohtuu HIVin uhrina, kun taas naisen toimijan rooli jää kapeaksi ja naisten sosiaalinen ja seksuaalinen kontrollointi legitimoidaan naisten suojelun nimissä.