Self-rated health (SRH) is a frequently used survey indicator of general health. It is periodically utilised in the study of educational health disparities. Several researchers have, however, suggested that systematic population sub group differences in health self-ratings (reporting heterogeneity) may results in SRH reflecting a different health status, or aspects of health, for different educational groups. Previous studies imply that the associations between SRH and other indicators of health may be strengthened by higher education. However, the studies disagree on the strength and the scope of the interaction effect. Comparability is also an issue due to, for example, the variation in the selected health indicators by which SRH is assessed. No such studies have so far been conducted in Norther Europe. The purpose of this Master’s thesis is to address educational SRH reporting heterogeneity. Using quantitative methods, this thesis analyses which aspects of health are included in dichotomised poor or very poor SRH ratings, and whether education moderates the relationship between SRH and the indicators of health. The selected health indicators represent five health dimensions identified in previous studies: clinical health, functional health, health behaviours, mental health and bodily symptoms and experiences. The analyses are conducted using logistic regression and regression –based nonlinear decomposition methods. The study utilises the Health 2000 data (n= 5586) for the household and institution dwelling population over the age of 30 residing in mainland Finland. The data is nationally representative and consists of a clinical- and mental health examination, and survey sections. Overall, a high volume of somatic complaints was found strongly associated with poor self-rated health for all educational groups. Other significant contributors were functional health, diagnosed mental health conditions, and to some extent diagnosed diseases. An educational interaction effect was found for cardiovascular disease, subjective functional limitations in everyday tasks, and high volume of somatic complaints. In all cases education strengthened the association. However, for the majority of the indicators, SRH was associated with, no interaction effect was found. Compared to those respondents with a higher education, those with lower educational attainments more often reported poor SRH, but the selected health indicators and demographic variables explained virtually the whole difference. The study then, to some extent, concurs with earlier findings of higher education strengthening some of the associating between poor SRH and other indicators of health. However, the effect was statistically significant only when comparing basic education to higher educational attainments, and it was less systematic than some of the previous studies have suggested.

Sosiaali-ja terveyspalvelut sekä kasvavat terveyteen liittyvät erot ovat yhteinen huolemme. Palvelujen rakenteesta, rahoituksesta ja sisällöstä käydään kiivasta keskustelua. Käsitykset ongelmien laajuudesta, syistä ja ratkaisuehdotuksista perustuvat usein tosiasioiden sijaan mielikuviin. Mitä mieltä kansalaiset ovat sosiaali-ja terveyspalveluista? Vaikuttaako palvelujärjestelmä väestöryhmien välisiin terveyseroihin? Tukevatko palvelut työurien pidentämistä? Kuinka rahoitusvastuun tulisi jakautua kunnallisen järjestelmän ja sairausvakuutuksen kesken? Tarvitaanko sosiaali-ja terveyspalvelujärjestelmään vuosisadan mullistus? Kansallista vai paikallista? on Kelan tutkimusosaston vastaus sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisen ajankohtaisiin tietotarpeisiin. Kansalaiskeskustelun herättäjäksi ja päätöksentekijöille tarkoitettu kirja perustuu laajaan tutkimuskirjallisuuteen sekä Kelan käytössä olevien tutkimusaineistojen ja rekisterien hyödyntämiseen.

Useat aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että matala koulutustaso on yhteydessä korkeampaan alkoholisairastavuuteen ja -kuolleisuuteen. Tämän on ajateltu liittyvän osittain matalasti koulutettujen lapsuuden perheen sosioekonomiseen asemaan. Toisaalta aikuisuudessa saavutetulla koulutustasolla saattaa myös olla itsenäinen vaikutus alkoholisairastavuuteen. Sisarusten jakamien havaitsemattomien ominaisuuksien vaikutusta aikuisuudessa saavutetun koulutustason ja alkoholisairastavuuden yhteyteen ei ole Suomessa tutkittu. Tämän tutkielman tavoitteena on analysoida koulutustason ja alkoholisairastavuuden yhteyttä väestötasolla ja samaa yhteyttä sisaruksilla. Sisarusanalyysin avulla tarkastellaan, onko koulutustaso yhteydessä alkoholisairastavuuteen, kun syntymäkohortti ja sisarusten jakamat havaitsemattomat sosiaaliset ja geneettiset ominaisuudet on huomioitu. Tutkimusaineisto on suomalainen rekisteriaineisto, joka mahdollistaa pitkittäistutkimuksen. Aineisto perustuu vuoden 1950 väestölaskentaan ja siihen henkilötunnuksen avulla liitettyihin tietoihin. Coxin elinaikamallia on käytetty estimoimaan koulutustason ja alkoholisairastavuuden välistä yhteyttä. Tutkimuskohortit ovat syntyneet vuosina 1935-1950 ja alkoholisairastavuuden seuranta alkaa 36 vuoden iässä ja päättyy syntymävuodesta riippuen viimeistään 60-75-vuotiaana. Tutkielman tulosten mukaan matalasti kouluttautuneilla on korkeampi alkoholisairastavuus verrattuna korkeammin kouluttautuneisiin. Miehillä yhteys havaitaan myös sisarusmallissa, jossa veljesten jakamat havaitsemattomat ominaisuudet on huomioitu. Naisilla sisarusanalyysien tulokset eivät ole tilastollisesti merkitseviä. Sisarusmalleissa korkeintaan perusasteen koulutuksen suorittaneiden miesten alkoholisairastavuus on noin kaksinkertainen (hazard ratio HR 2,10 (95% luottamusväli 1,61-2,74)) verrattuna vähintään alemman korkea-asteen koulutuksen suorittaneisiin miehiin. Yhteys koulutuksen ja alkoholisairastavuuden välillä havaitaan myös miesten ja naisten väestötasoisissa kohorttimalleissa, joissa lapsuudenperheen mitatut ominaisuudet on huomioitu. Miehillä koulutuksen ja alkoholisairastavuuden yhteys on voimakkaampi kuin naisilla. Miehillä koulutuksen ja sairastavuuden yhteys on samansuuntainen myös vanhemman koulutuksen mukaan, mutta matalasti koulutettujen vanhempien lapsilla ero alkoholisairastavuudessa on suurin korkeasti ja matalasti kouluttautuneiden välillä. Kokonaisuudessaan tutkielman tulokset viittaavat siihen, että aikuisuuden koulutustasolla on itsenäinen vaikutus alkoholisairastavuuteen erityisesti miehillä. Tutkielman tulosten perusteella alkoholin haitallisia terveysvaikutuksiin olisikin syytä puuttua erityisesti matalasti kouluttautuneiden joukossa. Alkoholisairastavuuden haittojen ehkäisyssä esimerkiksi matalankynnyksen varhainen avohoito ja ennaltaehkäisevä toiminta voisivat heikentää koulutustason ja alkoholisairastavuuden yhteyttä.

Noin joka neljännen suomalaisen työssäkäyvän arvioidaan kärsivän työuupumuksesta. Työuupumus on pitkäaikaisen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota määrittävät uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Uupumusasteista väsymystä pidetään työuupumuksen keskeisimpänä ulottuvuutena. Valtaosa työuupumustutkimuksesta on kohdistunut psykososiaalisten työolojen ja työuupumuksen suhteeseen. Vaikka sosioekonomisen aseman on havaittu olevan yhteydessä valtaosaan terveyden ja hyvinvoinnin indikaattoreista, ei työuupumusta ole juurikaan tutkittu sosioekonomisten terveyserojen näkökulmasta. Usein työuupumustutkimusten kohteena on ollut yksittäinen organisaatio, ammattiryhmä tai toimiala, mutta ammattiryhmien tai toimialojen välisistä eroista työuupumuksessa on niukasti tietoa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ammattiaseman yhteyttä uupumusasteiseen väsymykseen Helsingin kaupungin nuorilla työntekijöillä. Psykososiaaliset työolot huomioidaan yhteyttä mahdollisesti välittävinä tekijöinä. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, eroavatko ammattiaseman, psykososiaalisten työolojen ja uupumusasteisen väsymyksen väliset yhteydet eri toimialojen välillä. Tutkielman aineistona käytettiin Helsinki Health Study -tutkimuksen alle 40-vuotiaiden Helsingin kaupungin työntekijöiden kohorttiaineistoa, joka kerättiin syksyllä 2017. Niille vastaajille, jotka antoivat luvan kysely- ja rekisteritietojen yhdistämiseen, lisättiin tieto ammattiasemasta ja toimialasta. Lopullinen aineisto koostui 4837 havaintoyksiköstä. Selitettävänä muuttujana käytettiin uupumusasteisen väsymyksen osiota Työterveyslaitoksen kehittämästä MBI-mittarin versiosta. Työntekijän ammattiasemaa kuvasi neliportainen jako ylempiin, keskitason ja alempiin toimihenkilöihin ja työntekijöihin. Psykososiaalisten työolojen mittaamiseen hyödynnettiin Framinghamin versiota Karasekin JCQ-mittarista. Tarkasteltavia työoloja olivat työn vaatimukset, työn hallinta ja työn kuormittavuus. Ammattiaseman ja uupumusasteisen väsymyksen välisiä yhteyksiä tarkasteltiin lineaaristen regressiomallien avulla, joihin lisättiin vaiheittain psykososiaalisia työolomuuttujia. Lisäksi suoritettiin toimialakohtaiset analyysit, joissa mallit sovitettiin erikseen sosiaali- ja terveysalalle, kasvatus- ja koulutusalalle sekä muille toimialoille. Eniten uupumusasteisesta väsymyksestä kärsivät ylemmät toimihenkilöt. Työn vaatimukset selittivät ammattiasemien välisiä eroja, kun taas työn hallinnan ja kuormittavuuden huomioiminen kasvatti näitä. Kasvatus- ja koulutusalalla esiintyi eniten uupumusasteista väsymystä. Ammattiasemien välisten erojen rakenne ja psykososiaalisten työolojen merkitys vaihtelivat toimialojen välillä. Sosiaali- ja terveysalalla vähiten uupumusasteista väsymystä kokivat keskitason toimihenkilöt, kun taas kasvatus- ja koulutusalalla ja muilla toimialoilla uupumusasteinen väsymys oli vähäisintä alemmilla toimihenkilöillä. Kaikkiaan ammattiasemien väliset erot uupumusasteisessa väsymyksessä olivat pieniä. Aiemmassa tutkimuksessa on viitteitä siitä, että työn vaatimusten ja hallinnan yhteydet sosioekonomisiin terveyseroihin saattaisivat olla erisuuntaisia siten, että korkeat vaatimukset altistaisivat ylemmät sosioekonomiset asemat työstressille, kun taas hallinnan puute vaikuttaisi epäsuotuisasti alemmissa sosioekonomisissa asemissa. Epäsuotuisat työolot saattavat aiheuttaa stressiä ja uupumusta niin alemmissa kuin ylemmissä ammattiasemissa, mutta eri mekanismien kautta. Toimialakohtaisten tarkastelujen tulokset tukevat aiemmassa tutkimuksessa toistuvaa havaintoa, jonka mukaan opettajilla ja muilla koulutusalan ammattilaisilla esiintyy keskimääräistä enemmän työuupumusta. Jatkossa on tärkeää tutkia uudenlaisten työtapojen ja niihin liittyvien kuormitustekijöiden yhteyksiä työuupumukseen. Lisäksi ammattiryhmien välisten erojen tutkiminen väestötasolla on tarpeen, jotta saadaan uutta tietoa siitä, mihin ryhmiin työstressin kielteiset terveysvaikutukset kuten uupumusasteinen väsymys kasaantuvat.

Eriarvoisuus terveyspalvelujen laadussa ja saatavuudessa voi vahvistaa sosioekonomisia terveyseroja. Toimeentulotuen saajat sairastavat ja käyttävät julkisia terveyspalveluja muuta saman ikäistä väestöä enemmän. Tutkimuksessa vertailtiin rekisteriaineiston avulla toimeentulotuen saajien (N=37 836) ja ei-toimeentulotuen saajien (N=430 997) lääkekorvausoikeuksia ja lääkkeiden käyttöä Helsingissä vuonna 2010. Menetelminä käytettiin vakiointia ja logistista regressioanalyysia. Kun erot ikä- ja sukupuolirakenteessa, maahanmuuttajataustassa, tulotasossa ja opiskelijoiden osuudessa vakioidaan, toimeentulotuen saajilla on ei-toimeentulotuen saajia useammin lääkekorvausoikeuksia (20 % vs. 15 %) sekä psyykensairauksiin (34 % vs. 14 %), astmaattisiin sairauksiin (11 % vs. 5 %), diabetekseen (6 % vs. 3 %) ja sydän- ja verisuonisairauksiin (21 % vs. 13 %) liittyviä lääkeostoja. Psyykenlääkkeiden käyttö yleistyy toimeentulotuen saantikuukausien määrän kasvaessa, mutta psyyken sairauden vuoksi erityiskorvaukseen oikeutetut saavat toimeentulotukea yleisimmin vain muutaman kuukauden. Psyykenlääkityksen (korvausoikeus tai lääkeosto) ja toimeentulotuen saannin yhteys on samansuuntainen kantaväestöllä ja maahanmuuttajilla (toimeentulotukea 1–3 kuukautta ja 10–12 kuukautta saaneilla ristitulosuhteet (OR) 2,8 [2,7–2,9] ja 5,3 [5,0–5,5] kantaväestöllä; 2,4 [1,9–3,2] ja 7,8 [6,4–9,5] OECD-maista saapuneilla; 2,3 [1,8–3,0] ja 3,6 [2,9–4,3] entisen Neuvostoliiton alueelta saapuneilla; ja 2,0 [1,6–2,6] ja 5,1 [4,4–6,0] muista kuin em. maista saapuneilla, kun vertailuryhmänä ei-toimeentulotuen saajat). Tutkimus vahvistaa käsitystä sairaudesta osana huono-osaisuutta. Terveysongelmien yleisyys on syytä ottaa huomioon toimeentulotuen saajien palveluita suunniteltaessa.