Hyvinvointierojen kaventaminen on ollut kärkitavoitteita Suomen politiikassa jo vuosikymmenien ajan. Edelleen hyvinvointierot ovat sitkeästi säilyneet ja heikompi hyvinvointi kasaantuu heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa oleviin väestöryhmiin. Työttömyyden on todettu olevan merkittävä tekijä yksilön köyhyysriskin kasvamisen ja heikon hyvinvoinnin kannalta. Tässä tutkielmassa pyrittiin laadullisen haastattelututkimuksen avulla selvittämään työttömien nuorten käsityksiä toimeentulosta, hyvinvoinnistä sekä näiden välisestä yhteydestä. Tutkielman aineisto koostui kolmesta 20-29-vuotiaiden työttömien nuorten ryhmähaastattelusta. Haastattelut kerättiin loka-marraskuussa 2016 osana ECOSOS-tutkimushanketta, jossa tutkittiin ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä työn ja toimeentulon muotoja erityisesti nuorten näkökulmasta. Tässä tutkielmassa hyvinvoinnin teoreettisena taustana on käytetty Pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa tunnettua ja käytettyä Erik Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksien teoriaa. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tulokset osoittivat, ettät työttömät nuoret kokivat vaikeuksia täyttää kohtuulliseen elintasoon vaadittavia perustarpeita. Niukka taloudellinen tilanne aiheutti jatkuvan taloudellisen suunnittelun ja tulojen epävarmuuden vuoksi myös psyykkistä kuormitusta ja stressiä. Niukka toimeentulo myös rajasi elämistä ja se vaikutti sekä elintasoon, sosiaalisiin suhteisiin että itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Hyvinvointi ja sen komponentit rakentuivat nuorten puheessa elintasosta ja perustarpeiden tyydyttämisestä, sosiaalisista suhteista sekä itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista, jotka mukailivat Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksia (elintaso, yhteisyyssuhteet ja itsensä toteuttamisen muodot). Toimeentulon ja hyvinvoinnin yhteyttä tarkastellessa nuorten puheesta nousi toimeentulon merkitys perustarpeiden täyttämisessä. Lisäksi rahan riittäminen myös muuhun, kuten vapaa-ajan aktiviteetteihin, harrastamiseen ja muihin itsensä toteuttamisen muotoihin koettiin olevan keskeinen asia riittäväksi koetussa toimeentulossa. Tutkielma osoitti, että työttömät nuoret kokivat toimeentulovaikeuksia ja riittävä toimeentulo oli nuorten puheissa sidoksissa hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Tulokset vahvistivat aiempaa tutkimusta työttömien merkittävästä köyhyysriskistä ja toimeentulovaikeuksien yleisyydestä. Työttömyyden aiheuttama taloudellinen niukkuus luo ylimääräisiä stressitekijöitä ja psyykkistä kuormitusta, jotka pitkään kestäessään nostavat terveyden heikkenemisen riskiä ja näin ollen vaikeuttavat työttömän uudelleen työllistymistä. Työttömien nuorten hyvinvoinnin tarkastelu laadullisin keinoin antaa mahdollisuuksia muun muassa työllistymistoimenpiteiden kehittämiselle sekä työttömän yksilölliselle kohtaamiselle, jota vaaditaan työllistymisen esteiden muodostuessa yksilöllisesti.

This study investigates the effects of oil palm smallholding, wealth, and ecosystem services produced by oil palm dominated agroecosystem in the villages of Tanjung Bering and Betung in Sumatra, Indonesia in 2008. The cultivation of oil palm has many environmental and socio-economic impacts. In particular, indigenous peoples are vulnerable stakeholders between the expanding oil palm plantations. Oil palm industry has sought to find sustainable models for palm oil production: the inclusion of indigenous peoples to oil palm development is an essential part of this. The purpose of the study is to chart the situation and to investigate the impact of the oil palm smallholding for the well-being of local indigenous people, and to provide information for the sustainable decision-making. The study is based on household interviews in the area of the Petalangan ethnic group. The interviews were added to a relational database, which was used to provide variables on ecosystem services, economy and well-being for statistical analysis. Statistical analysis was carried out mainly by cross-tabulating the mentioned variables with wealth and the oil palm smallholding status, significance has been defined with the Pearson’s khii-test. Interpretation and analysis of the results has been made in the framework of ecosystem services by the Millennium Ecosystem Assessment. Oil palm smallholding highly significantly increased households’ income, and wealth increased highly significantly household’s well-being. The fragmented oil palm dominated agroecosystem was still providing ecosystem services to households. The wealth reduced households’ dependency on most ecosystem services as well as substituted many of them. It is concluded based on this study that in the oil palm dominated agroecosystem, oil palm smallholding and higher income affects very favourable to the households’ well-being, and vice versa non-oil-palm-smallholding and poverty predicts ill-being.

Tutkimuksessa tarkastellaan toisen asteen opiskelijoiden elämäntilannetta ja toimeentuloa. Ikä ja asumismuoto ovat keskeisimmät heidän toimeentuloonsa vaikuttavat tekijät. Lukiolaisista noin 93 prosenttia ja samanikäisistä ammatillista perustutkintoa suorittavista nuorista noin 70 prosenttia asuu vanhempiensa taloudessa. Yli 20-vuotiaista ammatillista perustutkintoa suorittavista joka viides asuu vanhempiensa kanssa. Lukiolaisista suurin osa (80 prosenttia) kokee pienistä tuloistaan huolimatta taloudellisen asemansa vähintään kohtalaiseksi, mikä heijastelee lähinnä heidän taloudellisesti hyvin epäitsenäistä asemaansa. Huonoksi tai hyvin huonoksi oman taloudellisen asemansa kokee joka viides lukiolainen. Ammatillista tutkintoa suorittavien kokemus omasta taloudellisesta asemasta on huomattavasti negatiivisempi: 45 prosenttia ilmoittaa taloudellisen tilanteensa olevan huono tai hyvin huono. Eroa kokemuksissa eri oppilaitoksissa opiskelevien välillä selittävät ikä, itsenäisempi asuminen ja vanhempien pienemmät tulot. Toisen asteen opiskelijoiden mielestä opintotuki on riittämätön ja järjestelmä epäoikeudenmukainen. Kriittisimpiä ovat opintotukea saaneet. Toisen asteen opintotukeen liittyy olennaisesti kysymys vanhempien, yksilön itsensä ja yhteiskunnan vastuusta opintojen aikaisen toimeentulon rahoittamisessa. Alle 20-vuotiailla, asuivatpa he vanhempiensa taloudessa tai itsenäisesti, opintotukeen vaikuttaa vanhempien tuloja koskeva tiukka tarveharkinta. Lukiolaisista vain 18 prosenttia ja ammatillista perustutkintoa suorittavista noin puolet sai opintorahaa keväällä 2006. Ammatillista tutkintoa suorittavista suurempi osa kuin lukiolaisista on yli 20-vuotiaita ja saa näin ollen opintorahaa. Opintorahan saantiin vaikuttaa heillä myös vanhempien pienemmät tulot sekä yksinhuoltajavanhempien suurempi osuus. 18–19-vuotiaiden opiskelijoiden toimeentulotukiasiakkuudet ovat lisääntyneet merkittävästi 1990-luvun alun jälkeen, minkä taustalla voi olla opintorahan reaaliarvon lasku sekä toisen asteen opintotukeen oikeutettujen osuuden lasku. Heikoimmassa taloudellisessa asemassa ovat itsenäisesti asuvat, etenkin toisella paikkakunnalla opiskelevat nuoret. Itsenäisesti asuvat 16–25-vuotiaat ammatillista perustutkintoa suorittavat ilmoittavat nettokuukausituloikseen 384 euroa kuukaudessa. Itsenäisesti asuvista yli 90 prosenttia ilmoittaa vanhempiensa avustavan säännöllisesti tai satunnaisesti suoraan rahallisesti tai maksamalla asumiskuluja ja laskuja. Kokonaan ilman vanhempien taloudellista tukea on itsenäisesti asuvista alle 20-vuotiaista kahdeksan prosenttia ja noin joka viidennellä tuki on satunnaista. Vuonna 2006 korotettiin vanhempien tulorajoja 15 prosenttia ja vuonna 2007 korotetaan 30 prosenttia. Nykyistä useampi pääsee taas opintorahan piiriin ja osalla tukeen oikeutetuista tuen määrä nousee merkittävästi. Kahden elättäjän lapsiperheissä tulorajojen muutos tuo etuuden saajien joukkoon nuoria verraten läheltä mediaanituloisten ryhmää ja yksinhuoltajien lapsista vain ylimpään tulokymmenykseen kuuluvat lapset tulevat jäämään järjestelmän ulkopuolelle. Tulorajojen indeksijärjestelmä tai säännölliset tulorajojen tarkistukset estäisivät tällaiset vaivihkaa tapahtuvat tuen saatavuuden ja tuen tason laskun.

Suomen perustuslaissa turvataan jokaiselle kansalaiselle oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon silloinkin, kun omat tulot eivät siihen riitä. Viime vuosina on julkisessa keskustelussa toistuvasti tuotu esiin, että erityisesti perusturvan taso on riittämätön ja sen varassa olevien tulot ovat jääneet selvästi jälkeen muun väestön tuloihin verrattuna. Käytännössä tämä koskee toimeentulo- ja asumistukea. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen on kohtuullisen minimin mukainen kulutustaso, jolla ihminen tulee toimeen ja kokee voivansa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan tämän päivän Suomessa. Toisin sanoen, mitä tavaroita ja palveluja elämiseen tarvitaan, miten paljon ja minkä laatuisia ne ovat ja mitä nämä hyödykkeet maksavat. Tarvittavia hyödykkeitä kuvaamaan on rakennettu kohtuullisen minimin viitebudjetit. Viitebudjetti on nimensä mukaisesti viitteellinen. Se ei pyri osoittamaan, miten tietyt tulot tulee kuluttaa. Sen sijaan se osoittaa, paljonko rahaa tarvitaan arjen sujumiselle välttämättömien tavaroiden ja palveluiden kulutukseen tietyllä aikavälillä, esimerkiksi kuukauden aikana. Budjetit laadittiin neljälle kotitaloustyypille: nuorelle ja iäkkäälle yksin asuvalle, keski-ikäiselle pariskunnalle ja kahden huoltajan lapsiperheelle, jossa on kaksi lasta. Viitebudjetit laadittiin käyttäen konsensuaalista menetelmää. Tavoitteena oli saada mahdollisimman monen ääni kuuluviin sen määrittämisessä, mitkä hyödykkeet ovat välttämättömiä elämiselle ja yhteiskunnassa toimimiselle. Laatimisprosessiin osallistui tutkijaryhmän lisäksi 49 kuluttajaa, jotka edustivat erilaisia taloustyyppejä, elämäntilanteita ja maan eri alueita. Kaikki kuluttajat osallistuivat kolmeen ryhmäkeskusteluun ja tekivät kotitehtäviä. Lisäksi kahdeksan neuvonta-aloja ja tutkimusta edustavaa asiantuntijaa arvioi luonnosvaiheessa olevien hyödykelistojen sisältöä. Hyödykelistojen valmistumisen jälkeen hyödykkeet hinnoiteltiin. Budjetit sisältävät seuraavat kulutusmenoryhmät: ruoka, vaatetus, kodin tavarat ja laitteet, informaatio, vapaa-aika, terveys ja hygienia sekä asuminen ja liikkuminen. Liikkuminen ja asuminen ovat viitebudjetissa erillisenä menoryhmänä, joten menot voidaan laskea asuinpaikan ja tarjolla olevien liikennevaihtoehtojen mukaan. Yli vuoden kestäville tavaroille laskettiin kestoiän mukaan vuotuisen kulumisen arvo, ja vain tämä erä otettiin mukaan viitebudjetteihin. Ruokamenot perustuvat ryhmäkeskustelujen lisäksi tutkimukseen osallistuneiden kuluttajien pitämiin ruokapäiväkirjoihin ja voimassa oleviin ravitsemussuosituksiin. Viitebudjetit tuottivat jonkin verran korkeammat kulutusmenot kuin toimeentulotuki ja velkajärjestelynormi ovat. Ruokakustannukset ylittävät kotitaloustyypeillä tilapäiseksi tarkoitetun toimeentulotuen. Tietoliikennemenot ovat viitebudjetissa lapsiperheillä huomattavasti alhaisemmat kuin toimeentulonormissa tai velkajärjestelynormissa, vaikka niihin sisältyvät samat menoerät (sanomalehti, tv-lupa ja matkapuhelin) ja viitebudjetissa edellisten lisäksi vielä laajakaistamaksu. Selkein ero budjettien ja normien välillä on, että viitebudjetissa hyödykkeet on yksilöity, hinnoiteltu ja niiden aiheuttamat kulut on yksilöity, toimeentulotuki sisältää vain karkean kulutusmenojaottelun. Viitebudjetteja voidaan hyödyntää yhteiskunnan eri aloilla: pankkien lainaneuvotteluissa, eri alojen oppilaitoksissa taloustiedon opetuksessa ja viranomaistyöskentelyssä toimeentuloturvan tason määrittämisessä. Talous- ja velkaneuvonnassa niitä voidaan käyttää toimeentulon suunnitteluun ja seurantaan. Myös tavalliset kansalaiset voivat hyödyntää tietoja oman taloutensa hallintapyrkimyksissä. Viitebudjetit ja niiden laadintamenetelmä antavat aineksia keskusteluun toimeentulotuen sisällön määrittelystä ja siihen vaikuttavista tekijät, lähestymistavoista ja siitä, kuka tason ja sisällön määrittelee.

Muuttuva Salo 2013–2023 -tutkimushankkeessa selvitetään, millaisia vaikutuksia laajamittaisella rakennemuutoksella on yksilöiden ja alueen hyvinvointiin. Salo on valittu tutkimuksen toteutuskunnaksi, koska työttömyys Salossa kasvaa rajusti ja kaupungin talous on suurien haasteiden edessä. Rakennemuutoksen vaikutusten tutkiminen vaatii pitkän aikavälin seurantaa, joka on aloitettu kyselytutkimuksella. Tässä raportissa kuvataan hankkeen kokonaisuus ja raportoidaan ensimmäisen kyselytutkimuksen tulokset. Keväällä 2013 toteutetulla kyselyllä kartoitettiin mm. alueen asukkaiden hyvinvointia ja työssäkäyntiä. Tutkimusta jatketaan seurantakyselyllä ja syventävillä tarkasteluilla kymmenen vuoden ajan. Tässä raportissa aineiston analyysi on suurelta osin kuvailevaa ja tulokset esitetään enimmäkseen suorina jakaumina. Kyselyn mukaan salolaisten kotitalouksien toimeentulo oli vielä keväällä 2013 suhteellisen hyvä. Kyselyssä erottui kuitenkin pitkään työttömänä olleiden ryhmä, johon kuuluvat joutuivat tinkimään elämisen tasosta, jopa ruuasta. Salolaisten terveydentila oli hyvä verrattuna suomalaisten yleiseen terveydentilaan. Työttömien terveys oli kuitenkin muita huonompi, ja heillä oli eniten vaikeuksia saada terveyspalveluja. Työttömien työkyvyn säilyttäminen on keskeisin terveyteen liittyvä riskitekijä. Väestörakenteen haasteena on nuorten kiihtynyt poismuutto, joka pitkään jatkuessaan voi vinouttaa väestörakennetta ja heikentää huoltosuhdetta. Työttömien usko Salon alueelle työllistymiseen oli heikko. Työvoiman liikkuvuutta heikentävät työttömien vahvat siteet Saloon, kuten omistusasuminen, puolison työ ja lasten koulunkäynti Salossa. Pendelöinnin taloudellinen tukeminen saattaisi paremmin kannustaa Salossa asuvia käymään työssä lähialueilla kuin se, että heidän pitäisi muuttaa pois Salosta. Useat työttömät pitivät alan vaihtoa ja uudelleen koulutusta työllistymisen edellytyksenä. Jatkotarkastelujen keskeinen kysymys onkin, pystytäänkö työttömäksi jääneille tarjoamaan riittävästi uudelleenkoulutusta ja työllistyvätkö alan vaihtajat koulutuksen jälkeen.

Toimeentulotuki on viimesijainen etuus, johon voi syntyä oikeus silloin, kun toimeentuloa ei pysty muutoin turvaamaan ja käytettävissä olevat rahat eivät riitä kohtuulliseksi katsottuun elintasoon. Tässä selvityksessä tarkastelun kohteena ovat nuoret perustoimeentulotuen saajat ja kiinnostus on etenkin siinä, miksi osalla nuorista, jotka ylipäätään ovat yliedustettuina toimeentulotuen saajissa, toimeentulotuen saanti pitkittyy. Vuonna 2017 koko väestöstä 7,3 prosenttia sai perustoimeentulotukea, mutta nuorilla 18–24-vuotiailla vastaava osuus oli 18 prosenttia. Kaiken kaikkiaan nuoria perustoimeentulotuen saajia oli Suomessa vuonna 2017 lähes 85 000. Syitä nuorten muita yleisempään perustoimeentulotuen saantiin on monia. Nuoret ovat työmarkkinoilla epävarmemmassa asemassa, heidän työttömyysetuuksien saantiinsa kohdistuu tiukennettuja ehtoja eikä heille ole tyypillisesti kertynyt merkittävää varallisuutta, jota voi realisoida silloin, kun ansiotulot ovat pienet tai niitä ei ole. Usein toimeentulotuen saanti on lyhytaikaista, ja tulostemme mukaan noin puolet nuorista poistuu perustoimeentulotuelta ennen kuin tuen saanti pitkittyy yli neljän kuukauden. Selvityksemme pohjautuu alun perin Sosiaali- ja terveysministeriön toiveeseen selvittää nuorten perustoimeentulotuen saantia Kelan rekisterien avulla. Tulosten mukaan perustoimeentulotuen saanti pitkittyy erityisesti yksin asuvilla, yksinhuoltajilla ja maahanmuuttajanuorilla. Toimeentulon ongelmat liittyvät nuorilla yhtäältä ensisijaisille etuuksille pääsemisen vaikeuteen ja toisaalta erityisesti kaupungeissa asumisen korkeisiin kustannuksiin. Taustalla on todennäköisesti myös terveydellisiä ongelmia. Tässä selvityksessä emme valitettavasti ole voineet keskittyä toimeentulotuen saannin ja terveyden välisen yhteyden tarkasteluun. Suurin osa selvityksemme nuorista perustoimeentulotuen saajista on työttömiä, mutta vain osa heistä saa työttömyysturvaetuuksia. Vajaa puolet perustoimeentulotukea saaneista nuorista oli kokonaan vailla ensisijaisia etuuksia toimeentulotuen saannin alkaessa. Heistä yli puolella oli taustalla työttömyysturvan saannin estävä työvoimapoliittinen lausunto. Nuorten toimeentulotuen saajien tilannetta voitaisiinkin parantaa edistämällä oikeutta ensisijaisiin etuuksiin. Toisaalta on tarpeellista kehittää Kelassa tehtävää asiakasohjausta kuntiin niin, että nuoret saavat tarvitsemansa palvelut.

Tässä tutkimuksessa siirtymävaihetta nuoruudesta aikuisuuteen tutkittiin nuorten elämäntilanteen, palvelujärjestelmän ja toteutuneiden toimenpiteiden näkökulmista. Tutkimme ilmiötä väestötasolla. Aikaisemmissa tutkimuksissa työelämästä syrjäytymisen riskiryhminä on pidetty vähän koulutettuja, psyykenlääkkeitä käyttäviä, työkyvyttömyysetuuksia saaneita sekä kodin ulkopuolelle sijoitettuja nuoria. Tutkimus tarkastelee nuorten aikuisuuteen siirtymistä elämänkulun näkökulmasta, erityisesti hyödyntäen työmarkkinoiden muutosten ja muutoksenhallinnan sekä uusia sosiaalisten riskien teorioita. Rekisteriaineistot kerättiin useista hallinnollisista rekistereistä (Tilastokeskus, Kela, TEM, THL). Seurasimme vuosina 1983–1985 syntyneiden nuorten (60 %:n otos; n = 119 600) siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen kymmenen vuotta. Kodin ulkopuolelle sijoitetuille tehty kysely (n = 150) selvitti nuorten elämäntilannetta, koulunkäyntiä ja tulevaisuuden tavoitteita. Palvelujärjestelmän edustajien haastatteluilla (n = 52) syvennettiin tietoja syrjäytymisriskissä olevien nuorten palveluista. Työmarkkinaurat vakiintuivat tutkimuksen kymmenvuotisseurannan aikana suurimmalla osalla nuorista. Keskeinen tavoite oli tarkastella työstä syrjäytymisen riskiryhmiin kuuluvia nuoria tai niitä nuoria, jotka olivat seurannan päättyessä olennaisesti muuta väestöä huonommassa asemassa. Koulutukseen ja työhön kiinnittymisen ongelmat olivat suurimmat niillä nuorilla, joilla oli useita syrjäytymiseen vaikuttavia riskitekijöitä samanaikaisesti. Ongelmat koulutukseen ja työhön kiinnittymisessä olivat sekä yksilötasoisia että institutionaalisia. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että palvelukokonaisuuden toimintamalleja tulee integroida siten, että niihin käytetyillä resursseilla saadaan nykyistä useammin luotua kestäviä työmarkkinauria myös heikoimmassa asemassa oleville nuorille.

Pro gradu -tutkielmani on kuvaus 1940-luvun Suomessa eläneistä kansalaissodan punaisen puolen leskistä, joille talvisodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa annettiin mahdollisuus anoa valtion avustusta vuonna 1942. Tutkimukseni perustuu vuoden 1918 sodan leskien avustamiskomitean arkistoon. Tarkastelen punaleskien avustusprosessin poliittista etenemistä, avustamiskomitean toimintaa sekä syvennyn pohtimaan anomisen kulttuuriin liittyviä kysymyksiä. Tutkin, millaisessa sosioekonomisessa asemassa vanhenevat punalesket olivat 1940-luvun alun Suomessa ja minkälainen kuva punaleskistä syntyy avustushakemusten perusteella. Lopuksi arvioin, muuttiko avustusten myöntäminen punaleskien asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, ja muuttiko se muiden suhtautumista heihin. Työn teoreettinen viitekehys perustuu institutionaaliseen (talous)teoriaan, jonka mukaan instituutiot toimivat markkinoilla vallitsevina ”pelisääntöinä” ohjaten ihmisten jokapäiväistä toimintaa. Tarkastelen eläkeprosessin kulkua ja anomisen kulttuuria institutionaalisen teorian avulla eräänlaisena pelinä leskien ja viranomaisten välillä. Anomisen kulttuuria ja hakijoiden vapaamuotoisia vastauksia tarkasteltaessa käytän fenomenologis-hermeneuttista lähestymistapaa sekä teoreettisena että metodologisena työkaluna, jonka avulla pyrin tuomaan leskien omaa ääntä ja kokemuksia esille. Leskien sosioekonomista tilannetta kuvaavia vastauksia on käsitelty tilastollisesti. Punalesket olivat vähävaraisia ja vanhenevia, ja heidän toimeentulomahdollisuutensa vähenivät vielä entisestään toisen maailmansodan vaikutuksesta. Punaleskieläkkeen hakeminen oli monille viimeinen keino selviytyä, ja siksi sen anomisessa oltiin aktiivisia. Eläkkeen riittämättömyydestä kertoo leskien aktiivisuus myös eläkkeen korotusten anomisessa. Lesket tunsivat hyvin anomisen kulttuurin. Monilla oli aiempaa kokemusta avustusten anomisesta, ja he tunsivat anomisen pelisäännöt. Nöyrän ja kunnollisen köyhän perinne näkyy leskien anomuksissa lähinnä anomisen retoriikkana vähävaraisuuden ja tositarvitsevaisuuden osoittamisessa. Lesket tunsivat köyhäinhoidon käytännöt ja säännöt, ja he ymmärsivät anomisen olevan peliä anojan ja viranomaisten välillä. Punaleskieläkkeiden myöntäminen ja maksaminen valtion varoista toisen maailmansodan oloissa oli askel kohti tasaveroisempaa kohtelua. Muutos punaleskestä kansalaiseksi oli alkanut ainakin lainsäädännön tasolla, mutta ihmisten asenteet muuttuivat hitaammin – niin punaisten kuin valkoistenkin. Toisaalta uusi sota ja sen tuomat tappiot lievensivät ehkä sisällissodan muistoja. Suomessa alkoi niin fyysinen kuin henkinenkin uudelleenrakentaminen, mikä helpotti vanhojen haavojen paranemista ja punaisten hyväksymistä osaksi toisen maailmansodan jälkeistä Suomea.

Tutkielma käsittelee kiertämistä romanien toimeentulostrategiana 1920-luvulta 1960-luvulle saakka. Aineistona on käytetty Rom-SF-projektin vuosina 1998-1999 keräämää muistitietoaineistoa, johon haastateltiin 102:ta vuosina 1907-1980 syntynyttä suomalaista romania. Tutkielmassa tästä aineistosta on ATLAS/ti –ohjelman avulla käsitelty 36:tta vuosina 1907-1959 syntyneiden kertojien haastattelua. Pääasiallisena tutkimusmenetelmänä on kiertämiseen liittyneiden taloudellisten aktiviteettien, sekä kiertävien romanien ja maaseudun paikallaanasuvan väestön välisten vaihto- ja valtasuhteiden analysointi romanien muistelukerronnassa. Lähestymistapa on yhdistelmä faktanäkökulmaa, sekä kertomisen tapojen ja -muodon analysointia. Tutkielmassa kritisoidaan kulttuurin tai etnisyyden käsittämistä asioita (esim. kiertämisen logiikka) sinänsä selittäväksi "superkäsitteiksi". Kiertäminen määritellään muistelukerronnan pohjalta perhekunnittaiseen ja alueellisesti rajattuun liikkumiseen perustuneeksi toimeentulostrategiaksi, jossa erilaisten kaupankäynnin, palveluiden, työsuoritteiden ja kerjäämisen yhdistelmillä pyrittiin saamaan käyttöön osa maaseudun paikallaanasuvan väestön tuottamista ylijäämistä. Tällaisena romanien kiertäminen muistutti vielä 1900-luvun alkupuolella läheisesti maaseudun muun maattoman väestön erilaisia liikkumiseen perustuneita toimeentulostrategioita, poiketen näistä lähinnä hevosen mahdollistamassa liikkumisen laajuudessa, sekä sen perhekunnittaisuudessa ja ympärivuotisuudessa. Romanien kiertäminen on aiemmassa tutkimuksessa tulkittu kulttuurista ja sosiaalista eristäytymistä palvelleeksi, "traditionaaliseksi" elämäntavaksi. Tutkielmassa kuitenkin esitetään, että kiertäminen perustui olennaisella tavalla kiertävien romanien ja maaseudun paikallaanasuvan väestön taloudellisen vaihdon- ja auttamisen verkostoihin. Asuntojen ja maan puuttuminen tekivät romaneista riippuvaisia talollisesta maanviljelijäväestöstä. Ruoan ja majoituksen saaminen edellyttivätkin romaneilta eristäytymisen sijaan paikallisten verkostojen jatkuvaa aktivointia ja hyviä välejä maataloihin. Kiertävien romanien riippuvuus paikallisista tuttujen talojen verkostoista synnytti samalla epätasaisen valtasuhteen ja teki konfliktien välttämisestä keskeisen pyrkimyksen romanien kanssakäymisessä paikallisten maanviljelijöiden kanssa. Tutkielmassa argumentoidaan kiertämisen muodostaneen eräänlaisen systeemin, johon eivät olleet osallisina vain romanit, vaan olennaisella tavalla myös maaseudun paikallaan asuva väestö, jotka asiakkaina, majoittajina ja ruoan tuottajina tarjosivat kiertäville romaneille välttämättömän resurssipohjan. Tämä systeemi oli historiallisten prosessien tuote, joka heikkeni ja lopulta hajosi toisen maailmansodan jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä. Yksi pääsyy kiertämisen systeemin heikkenemiseen oli maaseudun paikallaan asuvan väestön vähittäinen vetäytyminen siitä. Kiertävien romanien, erityisesti Karjalan siirtoväen, oli toisen maailmansodan jälkeen entistä vaikeampaa saada majoitus taloissa, minkä myötä suuri osa romaneista hankki 1950- ja 60-luvuilla jonkinlaisen oman asumuksen. Asunnot yhdessä palkkatöiden, uudenlaisen kaupankäynnin ja virallisen sosiaaliturvan tarjoamien anonyymien tulonlähteiden kanssa vähensivät puolestaan romanien riippuvuutta tuttujen talojen verkostoista. Entistä suurempi taloudellinen riippumattomuus tarkoitti myös väljempää ja anonyymimpaa suhdetta muuhun väestöön, mikä heijastuu vuosina 1931-1959 syntyneiden haastateltujen puheessa aiempaa sukupolvea vahvempana romanien ja etnisen enemmistön vastakkainasetteluna.