Browsing by Subject "totalitarismi"
Now showing items 1-6 of 6
-
(Helsingin yliopisto, 2019)Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
-
(2008)Pyrin työssäni hahmottamaan Neuvostoliitosta länsimaisessa historiankirjoituksessa välittyvää kuvaa. Tutkin Neuvostoliitosta tehtyjen tulkintojen muutoksia ja Neuvostoliiton hajoamisen vaikutusta historian tulkintoihin. Tutkimukseni on kirjallisuuskatsaus ja käytän tutkimusmetodina kvalitatiivista teema-analyysiä. Analysoin tiettyjen teemojen toistuvuutta teoksissa ja luokittelin tällä perusteella tulkintoja totalitaristisen ja revisionistisen koulukunnan edustajiksi. Lisäksi pohdin tulkintojen piilomerkityksiä. Käytin tässä apuna Hayden Whiten teoriaa historiantulkinnoista tragediana tai komediana. Totalitaristiset tulkinnat ovat nähneet Neuvostoliiton historian pyrkimyksenä luoda utopistinen sosialistinen yhteiskunta valtioterrorin ja propagandan avulla. Totalitaristiset tulkinnat näkevät kommunistisen puolueen kontrollin joka paikaan ulottuvana ja yhteiskunnan atomisoituneena ja terrorisoituna Revisionistiset tulkinnat taas ovat korostaneet, että valtion johdon kontrolli yhteiskunnasta oli heikkoa. Ne ovat usein esittäneet, että stalinismille esiintyi laajaa tukea mutta toisaalta toiset tulkinnat erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat käsitelleet myös yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja. Revisionistiset tulkinnat näkevät politiikan muotoutuneen usein reaktiona alhaalta tulleisiin impulsseihin. Revisionistien mukaan terrori oli suunnittelematon. Totalitaristiset tulkinnat olivat hallitsevia 1950-luvulla, mutta 1960- ja 70-luvulta eteenpäin totalitaristista mallia alettiin kyseenalaistaa. Neuvostoliiton hajoaminen on kuitenkin lisännyt totalitaristisen tulkinnan suosiota uudestaan. Totalitaristiset tulkinnat heijastavat kylmän sodan ilmapiiriä. 1990-luvulla ne näyttäisivät muuttuneen entistä konservatiivisimmiksi. Neuvostokausi on niissä alettu nähdä utopistisena mutta tragediaan päättyneenä ihanneyhteiskunnan kokeiluna, joka sortui terroriin ihmisluonnon vastaisen pyrkimyksensä takia. Tästä näkökulmasta myös revisionismi voidaan nähdä reaktiona kylmän sodan ideologiseen ilmapiiriin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on alkanut myös ilmestyä tulkintoja, jotka eivät noudata tiukasti totalitarismin tai revisionismin kategorioita, vaan ovat jonkinlaisia rajatapauksia. Näitä tulkintoja ei välttämättä ole enää hedelmällistä luokitella totalitaristisiin ja revisionistisiin
-
(2006)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia olivat Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan ihanneihmiset, niin sanotut uudet ihmiset. Aihetta lähestytään kysymällä, minkälaisia henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia heillä oli sekä minkälainen aatteellinen traditio uuden ihmisen taustalla oli. Seikkaperäistä vertailua ihmiskuvien eroista ei tehdä. Sen sijaan Neuvostoliiton ja Kolmannen valtakunnan ihmiskuvat asetetaan vastakkain, jolloin ilmenevät niitä selvimmin yhdistävät piirteet. Alkuperäislähteinä ovat olleet Neuvostoliiton ja kansallissosialistisen Saksan johtajien kirjoitukset ja puheet sekä aikalaiskirjallisuus. Niiden tukena oleva kirjallisuus on koostunut lähinnä tutkimuskirjallisuudesta. Ajatus uudesta vallankumouksellisesta ihmisestä muotoutui Venäjällä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Tälle ihmiselle oli ominaista, että hän oli vallankumouksen vuoksi valmis uhraamaan itsensä lisäksi kenet tahansa. Venäjän sisällissodan aikana kehittyi ajatus bolsevikkisankarista, nahkatakkimiehestä, joka symboloi rationaalisesti organisoidun yhteiskunnan syntyä. Sisällissodan jälkeen Neuvostoliiton valtasi kollektivistinen innostus, jolloin yksilöllistä sankaruutta jopa vähäteltiin. Stalinin valtakausi merkitsi paluuta perinteisempiin arvoihin ja esimerkkityöläisten, kuten stahanovilaisten avulla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kilpailemaan työn tuottavuudesta. Neuvostoihmisten saavutukset olivat kuitenkin viimekädessä kommunistisen puolueen ja Stalinin ansiota. Kansallissosialistisessa ihmisessä korostuivat maskuliiniset ja militaristiset piirteet. Erityisesti Kolmannen valtakunnan ihmisihanteeseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan suurtaistelujen synnyttämä myytti uudesta sotilaasta. Kansallissosialismi nosti ihmisen fyysiset ominaisuudet henkisten edelle: tärkeintä oli hyvä ruumiillinen kunto. Se osoitti ihmisen tahtoa ja kykyä palvella johtajaansa ja kansaansa. Olennaisinta uusissa neuvostoihmisissä ja kansallissosialistisissa ihmisissä oli, että he olivat valmiita uhraamaan itsensä valtion puolesta. Uusi ihminen ymmärsi, ettei johtajan käskyjen viitoittamalle suunnalle ollut vaihtoehtoa. Se, joka ei ollut lojaali johtajaa kohtaan, tapettiin tai toimitettiin vankilerille. Eräässä mielessä vankileiri, ja nimenomaan siellä syntynyt musulmaanin hahmo, konkretisoi uuden ihmisen abstraktin idean: vankileirin uusi ihminen, musulmaani, oli ihminen vailla persoonallisuutta ja vailla tahtoa. Vankileirin ulkopuolella uusi ihminen taas oli persoonaton ihminen, joka tahtoi työskennellä ja taistella kommunistisen yhteiskunnan tai tuhatvuotisen valtakunnan puolesta. Uuden ihmisen tahto ei kuitenkaan ollut hänen omaansa, vaan se oli ylhäältä päin ohjattua.
-
(Helsingin yliopisto, 2019)Opinnäytetyöni käsittelee kriisiviestinnän tarvetta sekä yksilöiden välisten suhteiden vaikutusta selviytymiseen Margaret Atwoodin romaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949). Tutkin miten romaanien päähenkilöiden elinolosuhteet aiheuttavat heille samanlaisia reaktioita kuin viestintätieteissä käsitellyt kriisitilanteet, kuinka teosten totalitaristiset yhteiskunnat laiminlyövät päähenkilöiden tarpeita ja kuinka kommunikaatio muiden samanhenkisten hahmojen kanssa vaikuttaa päähenkilöiden toimintakykyyn. Sovellan tutkimuksessani kriisiviestintää ja ihmissuhteita koskevia teorioita ja tutkimustuloksia. Käytän erityisesti Jinin, Pangin ja Cameronin Integrated Crisis Mapping -teoriaa, jonka kautta näytän, kuinka päähenkilöiden lähinnä negatiiviset tunteet ja toimintatavat ovat yhteydessä toisiinsa ja millaisia muutoksia näissä tapahtuu romaanien aikana. Esittelen ensin, kuinka romaanien päähenkilöt reagoivat totalitaristisiin yhteiskuntiinsa ja kokevat ympäristönsä kriiseinä. Pelko on päähenkilöiden kokemuksessa keskeinen tunne, mikä estää heitä nousemaan kokemaansa sortoa vastaan. Lisäksi esitän, että päähenkilöt ovat osa isompaa hahmojen verkostoa, jonka toimintaa totalitaristiset yhteiskunnat vaikeuttavat estämällä hahmoja ottamasta kontaktia muihin. Yhteiskuntia käsitellessä tutkin myös, miten sorron ja kriisin elementit kohtaavat. Toiseksi pohdin, kuinka sorrosta huolimatta päähenkilöille rakentuu ihmissuhteita tarinoiden aikana, ja kuinka ne parantavat heidän toimintakykyään ja täten mahdollistavat alisteisten olosuhteiden uhmaamisen. Hyödynnän Integrated Crisis Mapping -teorian lisäksi sosiaaliseen tukeen liittyviä tutkimustuloksia ja näytän, minkä tyyppistä tukea päähenkilöt saavat uusilta tuttavuuksiltaan. Tutkimukseni osoittaa, että The Handmaid’s Tale ja Nineteen Eighty-Four ovat ajankohtaisia kirjoja kriisiviestinnän tutkimuksen näkökulmasta, sillä ne esittävät maailman, jollaista länsimaalainen tutkimus ei joudu kohtaamaan. Dystopiakirjallisuudelle tyypillinen pelon ja ahdistuksen ilmapiiri selittyy, kun sitä tutkii kriisinä. Tutkimukseni esittää, että mikäli kirjojen yhteiskunnissa noudatettaisiin kriisiviestinnän periaatteita, päähenkilöt eivät kokisi elämäänsä yhtä kestämättömäksi. Lisäksi tutkimus laajentaa viestintätieteiden tapaa keskustella sosiaalisen tuen tärkeydestä hätätilanteissa.
-
(Helsingin yliopisto, 2017)Analysoin tutkielmassani dystopiaa Johanna Sinisalon teoksessa Auringon ydin (2013). Romaanissa naiset on jaettu kahteen sukupuoleen: eloisiin ja morlokeihin. Eloisen tehtävä on hoitaa koti ja lapset sekä miellyttää miehiä kaikin tavoin. Morlokkien syntyminen puolestaan pyritään estämään heidän steriloinnillaan. Avaan tulkinnassani teoksen dystopiaa kriittisen ja feministisen dystopian alalajien näkökulmasta, sillä molemmat lajit purkavat dystopiatraditioita. Tarkastelen myös vallan kysymyksiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vallitseva totalitarismi ja naisten alistaminen. Yhteiskunnan rajoitukset koskevat kaikkia sukupuolia, mutta valta on ennen kaikkea maskuliinisilla miehillä. Analyysissäni keskeisessä osassa on teoksesta nouseva satiiri, jonka teoriaa avaan Sari Kivistön teoksen Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan (2007) pohjalta. Satiiri ilmenee erityisesti teoksen fiktiivisissä dokumenteissa, joiden kautta kuvataan vaihtoehtohistoriaa ja kritisoidaan omaa aikaamme. Kritiikin kohteena ovat yhteiskuntamme epäkohdat, kuten naisen asema, oman yhteiskuntamme rajoitukset, rotuajattelu, ulkomaailman pelko ja eläinten jalostaminen. Rinnastamalla naiset kahteen kristinuskon myyttiseen naishahmoon teos kritisoi oman yhteiskuntamme sukupuoliajattelua. Henkilöhahmojen analogiasuhteiden avulla synkän yhteiskunnan keskeltä löytyy myös toivoa, ja kriittiselle dystopialle tyypillisesti Sinisalon teos on hyvin tietoinen itsestään. Lopussa kiinnitän huomiota kapinaan yhteiskuntaa kohtaan sekä sen onnistumiseen, mikä tuo utooppisen sävyn dystopian keskelle.
