Browsing by Subject "tradition"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Halonen, Lauha (Helsingin yliopisto, 2020)
    This work stems from the various debates of the definition, authenticity and plurality of yoga traditions both among yoga practitioners and scholars. The work has two aims: to move away from these debates by constructing a new theoretical perspective, and to study yoga as a lived, non-ascetic practice in India because based on ethnography, because such ethnographic study has not been done properly. The material of this work is based on official field work in the city of Bangalore, in Karnātaka state, India, from the end of October 2005 towards the end of February 2006. This thesis then seeks to map the social reality of yoga as it existed in the mid 2000’s among the of middle-aged, middle-class Hindu practitioners. In this work, it is analyzed how they narrate yoga. Overview of yoga history is presented as a frame that both provides an intertextual library and guides interpretation as an authoritative voice of “past in the present”. Similarly, the traditional sources of authoritative knowledge in India, the Sanskritic textual canon and the institution of the guru are discussed. The yoga narratives gathered in Bangalore essentially informs the re-theorizing of yoga, shifting focus from tradition to knowledge. Knowledge is taken as the main analytical category of the discussion. The dialogic relationship of theory and practice is at the core this work which then translates into exploring yoga knowledge as two interconnected categories: objectified knowledge, that is theory and philosophy of yoga, and embodied knowledge, meaning not only the practiced techniques of yoga but essentially all yoga knowledge that is performed. Yoga classes and narratives are observed as knowledge performances. Lastly, practitioner narratives are analyzed by using the concepts of objectified and embodied knowledge, hierarchies of knowledge and participant roles in addition to exploring the narratives in their ethnographic context. As a result, the work concludes: each performance has the potential to integrate the theory and practice, and despite all the differences, all yoga is yoga.
  • Lahti-Nuuttila, Tempo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa perehdytään englantilaisen kirjailijan Neil Gaimanin romaaneihin American Gods (2001) ja Anansi Boys (2005) sekä erityisesti niissä esiintyvän kujeilijan (trickster) arkkityypin vaikutuksiin teosten kuvaamassa yhteiskunnassa. Teoksissa useat hahmot edustavat eri tavoin kujeilijan arkkityyppiä sekä tähän usein liittyvää kulttuurisankarin (culture hero) arkkityyppiä. Molempia on alkuperäiskansojen tarustoissa käytetty mm. opettamaan yhteisön tapoja, välittämään tärkeitä perinteitä sukupolvelta toiselle sekä ylläpitämään yhteisön yhtenäisyyttä. Kirjailijan moderni lähestymistapa kujeilijaan tarjoaa kiinnostavan lähtökohdan analyysille arkkityyppien vaikutuksista länsimaiseen, erityisesti anglo-amerikkalaiseen yhteiskuntaan, joka on saanut vaikutteita lukemattomista muista kulttuureista. Väitän, että teokset tarjoavat kattavan esimerkin kujeilijan rooleista ja funktioista tasapainottavana sekä parantavana tekijänä kirjojen kuvaamassa modernissa yhteiskunnassa sekä yhteiskunnan ja yksilön vuorovaikutuksessa. Kujeilijoita tavataan teoksissa sekä sankarin että roiston rooleissa, ja molemmista eritellään ja analysoidaan kujeilijan joko yhteiskunnallisesti tai yksilöllisesti positiiviset funktiot tai positiivisia reaktioita aikaansaavat negatiiviset funktiot. Tutkielman johdantokappaleessa esitellään kujeilijan funktioita alkuperäiskulttuureissa, Gaimanin eri kulttuureja yhdistelevä toteutus sekä hypoteesi kujeilijan funktioista teosten kuvaamassa yhteiskunnassa. Toisessa luvussa vertaillaan American Gods ¬ teoksessa esiintyviä kujeilijoita näiden esikuvina toimiviin alkuperäisiin kujeilijoihin ja etsitään kujeilijahahmojen yhteyksiä teoksessa esiintyviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kolmannessa luvussa eritellään neljä tieteellistä artikkelia, jotka käsittelevät kujeilijoihin liittyviä yhteiskunnallisia sekä yksilöllisiä ongelmia teoksissa. Neljännessä luvussa vertaillaan Anansi Boys teoksessa esiintyviä kujeilijoita toisessa luvussa käytetyin metodein, mutta sillä poikkeuksella, että teos antaa selvästi edeltävää teosta enemmän viitteitä kujeilijan asemasta yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa. Viidennessä luvussa pyritään herättelemään analyysiin perustuvaa keskustelua kujeilijan mahdollisesta merkityksestä nykyaikaisissa kertomuksissa sekä kujeilijan vaikeasti määriteltävästä syvemmästä olemuksesta.
  • Kokko, Sirpa; Räisänen, Riikka (2019)
    In 2013, the UNESCO convention for the Safeguarding of Intangible Cultural Heritage was ratified by Finland, and its implementation has continued since. During this process, the discussions on the role of craft tradition have concerned the specific features of Finnish craft culture. One recognised aspect is the role of craft education in Finnish basic education. This article discusses the role of craft education in sustaining and developing textile craft traditions from the perspective of craft teacher education. The student teachers' portfolios from two courses were examined to determine how students applied traditional crafts and craft techniques in individual work and in teaching practices. The findings suggest that the way the students applied crafts traditions was often related to their own motivation, experiences, and ideation. Some of the topics in these two courses guided them to apply craft traditions but often it was their own choice to consider traditional aspect. Following the guidelines of the Finnish Curriculum for Basic Education, Finnish craft teacher education does not particularly focus on craft traditions. Taking the targets of safeguarding of intangible cultural heritage seriously, more effort is required when educating future teachers about craft traditions and the ways to sustain and develop them further.
  • Remes, Julian (Helsingin yliopisto, 2019)
    I avhandlingen presenteras Alasdair MacIntyre och Charles Taylors moralfilosofi. Målet för arbetet är att ge en bild av de båda filosofernas moralfilosofi genom en beskrivning av deras centrala moralfilosofiska begrepp. Avhandlingen har begränsats till de båda filosofernas Magnum opus, MacIntyres After Virtue och Taylors Sources of the Self, som båda utkom på 1980-talet. I böckerna tog filosoferna ställning till den debatt om modernismen som pågick. Fokus i arbetet ligger på beskrivningar av filosofernas argument som gäller människan och moralen, och som kunde kallas för en meningsfull moralfilosofi. Arbetsmetoden är deskriptiv. Det centrala är att beskriva moralfilosofierna utgående från de begrepp MacIntyre och Taylor använder för att konstruera sin moralfilosofi. Speciellt Taylors Begrepp är ibland utbytbara och överlappande, vilket innebär att beskrivningarna innehåller upprepningar som också är viktiga för en djupare förståelse av ämnet. MacIntyres målsättning i After Virtue är att finna en standard för moralfilosofin. Han anser att man antingen kan välja Nietzsches väg, dvs. en relativistisk och godtycklig moral eller återgå till en aristotelisk moralfilosofi. I avhandlingen beskriver jag en dygdetik, som MacIntyre erbjuder som ett trovärdigt alternativ till en relativistisk moralfilosofi. MacIntyre kallar sitt alternativ för en social teleologi som omfattar begreppen praxis, narrativitet och tradition. Taylor utgår från ett personligare perspektiv då han vill artikulera sin moralfilosofi. Han anser inte som MacIntyre att människan har förlorat sin kontakt till det goda i de moraliska teorierna, utan att det finns vissa transcendentala villkor som alltid gäller, bland annat att människan alltid är i en relation till det goda. Taylors kritik mot de instrumentella moralteorierna, såsom utilitarismen och kantiaismen är inriktad på att dessa moralteorier döljer sina moraliska antaganden, vilka baserar sig på en idé om universell rättvisa och förnuftets dignitet. Innan beskrivningen av de centrala begreppen i Taylors moralfilosofi ger jag en beskrivning av Taylors syn på människan, han anser nämligen att ”Människan är ett språkligt djur” som har möjlighet till självtolkning. I avhandlingen ges en bild av Taylors moralfilosofi genom det transcendentala villkoret hos honom som är självets relation till det goda. Den relation som självet har till det goda och som självet gör bedömningar om, dvs. huruvida något är bättre eller sämre kallar Taylor för starka värderingar. Dessutom diskuterar jag begreppen ramverk, narrativitet, praktiskt förnuft, det hypergoda, det konstituerande goda och artikulation hos Taylor. Avslutningen omfattar tankar om skillnaderna mellan filosoferna och bland annat om hur meningsfull moralfilosofi de facto är ett inlägg i diskursen om samtiden. I avhandlingen presenteras Alasdair MacIntyre och Charles Taylors moralfilosofi. Målet för arbetet är att ge en bild av de båda filosofernas moralfilosofi genom en beskrivning av deras centrala moralfilosofiska begrepp. Avhandlingen har begränsats till de båda filosofernas Magnum opus, MacIntyres After Virtue och Taylors Sources of the Self, som båda utkom på 1980-talet. I böckerna tog filosoferna ställning till den debatt om modernismen som pågick. Fokus i arbetet ligger på beskrivningar av filosofernas argument som gäller människan och moralen, och som kunde kallas för en meningsfull moralfilosofi. Arbetsmetoden är deskriptiv. Det centrala är att beskriva moralfilosofierna utgående från de begrepp MacIntyre och Taylor använder för att konstruera sin moralfilosofi. Speciellt Taylors Begrepp är ibland utbytbara och överlappande, vilket innebär att beskrivningarna innehåller upprepningar som också är viktiga för en djupare förståelse av ämnet. MacIntyres målsättning i After Virtue är att finna en standard för moralfilosofin. Han anser att man antingen kan välja Nietzsches väg, dvs. en relativistisk och godtycklig moral eller återgå till en aristotelisk moralfilosofi. I avhandlingen beskriver jag en dygdetik, som MacIntyre erbjuder som ett trovärdigt alternativ till en relativistisk moralfilosofi. MacIntyre kallar sitt alternativ för en social teleologi som omfattar begreppen praxis, narrativitet och tradition. Taylor utgår från ett personligare perspektiv då han vill artikulera sin moralfilosofi. Han anser inte som MacIntyre att människan har förlorat sin kontakt till det goda i de moraliska teorierna, utan att det finns vissa transcendentala villkor som alltid gäller, bland annat att människan alltid är i en relation till det goda. Taylors kritik mot de instrumentella moralteorierna, såsom utilitarismen och kantiaismen är inriktad på att dessa moralteorier döljer sina moraliska antaganden, vilka baserar sig på en idé om universell rättvisa och förnuftets dignitet. Innan beskrivningen av de centrala begreppen i Taylors moralfilosofi ger jag en beskrivning av Taylors syn på människan, han anser nämligen att ”Människan är ett språkligt djur” som har möjlighet till självtolkning. I avhandlingen ges en bild av Taylors moralfilosofi genom det transcendentala villkoret hos honom som är självets relation till det goda. Den relation som självet har till det goda och som självet gör bedömningar om, dvs. huruvida något är bättre eller sämre kallar Taylor för starka värderingar. Dessutom diskuterar jag begreppen ramverk, narrativitet, praktiskt förnuft, det hypergoda, det konstituerande goda och artikulation hos Taylor. Avslutningen omfattar tankar om skillnaderna mellan filosoferna och bland annat om hur meningsfull moralfilosofi de facto är ett inlägg i diskursen om samtiden.
  • Skön, Anu Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman aiheena on kansanomainen kenkä. Tässä työssä sillä tarkoitetaan nahkaista, kippurakärkistä pieksukenkää sekä lapikasta. Kansanomaisuus viittaa kenkien valmistuksen osalta tiedon siirtymiseen sukupolvelta toiselle. Tutkielmassa kysytään: millainen esine kippurakärkinen kenkä on, ja miten sitä käytettiin ennen, sekä miten kenkien tekemisen taito ja tieto on suutareiden kautta siirtynyt historian aikana perinteeksi? Lisäksi pohditaan, millaisia merkityksiä kengät kantavat 2000-luvulla. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä yhdistyvät klassiset esinetutkimuksen menetelmät esineen luokittelusta, nimityksistä ja tarkoituksenmukaisuudesta materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmiin. Tutkielman keskeisinä aineistoina on käytetty arkistoaineistoja, tieto- ja kaunokirjallisuutta, haastatteluja ja kyselyjä sekä havaintoja valokuvista, elokuvista ja museoista. Aineistoja tulkitaan lähiluvun menetelmällä teemoitellen ja yhdistellen keskenään keskustelevia aineistoja. Kansanomaisia kenkiä pohditaan suhteessa käsityöperinteeseen, perintöön ja kulttuuriperintöön. Alun perin yksipohjainen pieksu oli talvijalkineena niin sivistyneistöllä kuin tavallisella kansalla. 1800-luvun lopussa, modernisaation ja teollistumisen myötä, pieksukenkä koettiin vanhanaikaisena. Kansallismielisyys ja uudet harrastukset, kuten hiihto ja kansantanssi olivat suopeita pieksukengille. Pieksut hyväksyttiin hiihtojalkineina sekä kansallispuvun jalkineena. 1800-luvun lopussa yksipohjainen pieksusaapas kehittyi pohjatuksi lapikkaaksi, kun materiaalit ja valmistustekniikka kehittyivät. Pieksut ja lapikkaat olivat arjen jalkineita esimerkiksi metsätöissä. Samoissa jalkineissa lähdettiin sotaan: lapikkaiden hiihtofunktio korostui sota-aikana. Sotien jälkeen pieksukenkien ja lapikkaitten valmistus väheni., muttei loppunut. Perinteinen käsityötaito siirtyi sukupolvelta toiselle, isältä pojalle tai koulutuksen kautta. 1960-luvulla pieksukengät ja lapikkaat olivat saavuttaneet perinnejalkineen aseman. Tanhuharrastus työllisti suutareita supikkaan valmistukseen. Samalla säilyi lapikkaiden ja muiden pieksukenkien valmistus. Nykyisin kansanomaisia kenkiä tekevät suutarit, mutta niitä tehdään myös harrastuksenomaisesti kursseilla. Kansanomaisia jalkineita käytetään edelleen niiden persoonallisuuden ja ekologisuuden vuoksi. Käsintehty käyttöesine on osa kestävää kulutusta. Perinnekäsityö yhdistää sukupolvia toisiinsa. Kansanomaisten kenkien perintö säilyy käyttäjien jaloissa. Perintöä on esitetty elokuvissa ja museonäyttelyissä. Aineellisen perinnön lisäksi kenkään sisältyy aineettomia arvoja tekijän taidosta. Kenkiä tehdään lahjaksi, jolloin ne viestivät perinteisistä arvoista. Kansanomaisten kenkien perintö on säilynyt myös kansan suussa erilaisina sanontoina, kuten: Lapikasta lattiaan!
  • Kupari, Helena (2020)
    In the study of lived religion, the focus on laypeople as religious agents can result in the simplistic juxtaposition of religion-as-practised by individuals and religion-as-prescribed by institutions. This perspective leads to analyses that over-emphasize agency and overlook the embeddedness of religious persons in intricate power relations that expand beyond the institution(s) closest to them. I propose that Pierre Bourdieu's social theory, particularly as related to the religious field, offers tools for tackling this issue. While Bourdieu's work has been criticized for relegating the laity to the status of passive consumers of religious goods, his theorizations can also be employed to produce nuanced micro-level accounts that prioritize laypeople's practical knowledge of the field and the positions they take within it. Based on my case study of older Finnish women's normative assessments related to religion, I demonstrate how scholars can investigate the role which their informants' histories and investments within the religious field play in their religion-as-lived. The women in my study, lifelong members of Orthodox or Lutheran churches, defended their positions in the increasingly individualistic Finnish religious field through an emphasis on childhood socialization as the foundation of 'proper' religion.
  • Kuoppala, Saara (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pohjois-Namibiassa, Outapin kaupungissa, järjestetään vuosittain elo-syyskuun vaihteessa Olufuko-festivaali. Olufuko on tyttöjen aikuistumisrituaali, jota on perinteisesti harjoitettu Ovambo-heimojen keskuudessa. Rituaalin aikana tyttöjen sosiaalinen status muuttuu tytöstä naiseksi. Tämän traditiota edustavan rituaalin ympärille on järjestetty jokavuotinen festivaali vuodesta 2012 lähtien. Olufuko-festivaalin myötä rituaalin ympärille oli kehittynyt kaupallinen puoli, kun rituaali itse edustaa traditiota. Luterilainen kirkko on jäsenmäärältään Namibian suurin ja se vastustaa voimakkaasti rituaalia. Ihmiset elävät kahden tulen välissä; toisella laidalla on perinne, jota halutaan ylläpitää, ja toisella kirkko, jolla on suuri rooli ihmisten elämässä. Etnografinen tutkielmani vastaa kysymyksiin, mitä Olufukossa tapahtuu, mitkä ovat rituaalin eri vaiheet ja roolit, ja mitä eri tahot ajattelevat rituaalista. Koska rituaali herättää Namibiassa voimakkaita tunteita, olen halunnut avata tätä kenttää tässä tutkielmassa. Aineistona olen käyttänyt kenttätyömateriaaliani. Osallistuin vuonna 2016 Olufuko-festivaaliin ja elin initioitavien tyttöjen keskuudessa koko rituaaliviikon. Kenttätyöjakso oli osa Namibian yliopiston Olufuko-tutkimusta, jossa toimin tutkimusassistenttina. Tutkimusryhmä haastatteli yhteensä 35 initioitavaa tyttöä, 25 huoltajaa, viisi naista, jotka olivat jo käyneet Olufukon läpi, 28 festivaalikävijää, kaksi Namungangaa (rituaalivetäjät), yhtä Meekulua (rituaaliavustaja), Outapin kaupungin valtuustoa, yhtä anglikaanikirkon edustajaa ja luterilaisen kirkon emerituspiispaa. Osa haastatteluista tehtiin englanniksi ja osa oshiwamboksi. Kaikki haastattelut on litteroitu ja käännetty englanniksi. Materiaali on Namibian yliopiston hallussa. Tässä tutkielmassa käytän lähestymistapana Richard Schechnerin performanssiteoriaa sekä tarkastelen rituaalin liminaalisuutta Victor Turnerin rituaaliteorian valossa. Turnerin teoria initioitavien tasa-arvoisuudesta ei täysin toteutunut Olufukossa. Rituaalin aikana vallitsi tietty arvojärjestys tyttöjen keskuudessa. Lisäksi tyttöjen heimotausta tuli esiin pukeutumisessa. Työssäni tarkastelen performanssiteorian valossa rituaalin eri rooleja. Pohdin, millä tavalla rituaali toimii sekä transportaationa että transformaationa. Rituaalivetäjien roolit voidaan nähdä transportaationa, sillä rituaalin jälkeen he palaavat takaisin samaan rooliin, mistä lähtivät. Tämän lisäksi rituaalivetäjät toimivat kuljettajina, jotka kuljettavat initioitavat tytöt aikuisuuden satamaan. Tyttöjen rooli puolestaan voidaan nähdä transformaationa; he muuttuvat pysyvästi tytöistä naisiksi. Lopuksi pohdin eri tahojen kantoja Olufukosta. Namibian luterilainen kirkko näkee Olufukon pakanallisena ja vahingollisena toimintana. Samoin tekee Namibian ihmisoikeusjärjestö, NamRights, jonka mukaan rituaali on osa lapsiavioliittoa. Olufukon puolustajiin lukeutuu maan ensimmäinen presidentti Sam Nujoma, joka näkee rituaalin osana Namibian omaa perinnettä, minkä juuret eivät ole kolonialismissa. Huoltajat haluavat lapsensa kuuluvan sukuketjuun, jota rituaali yhdistää. Rituaaliin osallistutaan, koska niin ovat tehneet äidit ja heidän äitinsä läpi historian. Aineistosta nousi myös esiin vääristynyt kuva rituaalista. Monet namibialaiset puhuvat rituaalista ”traditional marriage” -termillä. Tämä antaa kuvan, että rituaalin aikana mennään naimisiin, vaikka tämä ei havaintojeni mukaan pidä paikkaansa. Perinteisesti rituaalin jälkeen on järjestetty hääseremonia, joka on ollut paljon vaatimattomampi kuin itse initiaatio. Rituaalin ympärillä liikkuu paljon huhuja. Monet ajattelevat, että rituaalin aikana miehet käyttävät nuoria tyttöjä seksuaalisesti hyväksi. Nämä väittämät eivät havaintojeni mukaan pitäneet paikkansa. Rituaalivetäjien haastatteluissa kävi ilmi, että Olufukoon ei ole koskaan kuulunut miehiä.
  • Huerta Jiménez, Diego Alonso (Helsingfors universitet, 2015)
    The purpose of this thesis is to problematize the complexity and the variety of voices that dialogued by the end of the third century a.D. in Rome in order to contribute to shape the phenomenon we have come to know as Christianity. The research question is:as opposed to using just a source associated with the Church, what additional perspectives are provided by the juxtaposition of more voices in order to conceptualise alterity within Christianity in this foundational moment? In order to answer it, I use three sources (Eusebius’ Historia Ecclesiastica, Lactantius’ De Mortibus Persecutorum and the Memoria Apostolorum graffiti in Via Appia, Rome), which provide a variety of voices associated with a range social actors. The objective is to give a broader account of Christian alterity in late antiquity by means of applying a dialogic approach. Originally proposed by Mikhail Bakhtin, this hermeneutic paradigm seeks to juxtapose the voices of all the social actors implied in order to show the conflict between. Given that it would not be possible to juxtapose all the possible sources, I base my analysis in a historical framework grounded on secondary literature that also acts as a metadiscursive context to interpret the sources. I make use of mixed methods based on content analysis, using MaxQDA to code segments in all three sources and then analyse their frequencies in order to delineate which variables are more relevant to analyse. I thereafter present comments; first analysing only Eusebius’ text, then analysing all three together and showing the conflict between them. Finally, I contrast both conceptualisations. My main conclusion is that an open ended account of history represents alterity in a more complex way that allows researchers to make folk discourses visible, as was the case for these three sources, despite having the risk of being more chaotic.