Pro gradu-työni käsittelee afganistanilaisten maahanmuuttajanaisten transnationaalista sukulaisuutta Suomessa. Työn tarkoituksena on tarkastella sitä, miten naiset kokevat elämänsä uudessa kotimaassaan, ja miten he jäsentävät suhteensa kauas, useamman maan alueelle levittäytyneisiin omaisiinsa. Toimin työtä tehdessäni erään eteläsuomalaisen kaupungin maahanmuuttajille tarkoitetussa palvelupisteessä monikulttuurisen naisten voimavararyhmän ohjaajana. Käytän Pro graduni tutkimusaineistona tämän ryhmän puitteissa keräämiäni yksilöhaastatteluja, ryhmähaastatteluja ja kenttäpäiväkirjaa. Tärkeimmät lähteeni ovat Ulla Vuorelan ja Deborah Brycesonin (2002) The Transnational Family. New European Frontiers and Global Networks –kokoelma teos, sekä Östen Wahlbeckin (1999) kurditutkimus Kurdish Diasporas. Työ tarkastelee afganistanilaisten naisten elämäntarinoita elämänkaariajatuksen näkökulmasta. Keskiöön nousevat tällöin naisten itsensä merkitykselliseksi kokemat tapahtumat, kuten häät, hautajaiset ja lasten syntymät. Kolmessa näitä tapahtumia käsittelevässä aineistoluvussa puheenvuoro on tutkimukseni pääinformanteilla. Näiden tärkeiden hetkien kautta tarkastelen sitä, miten naiset rakentavat, uudelleenneuvottelevat ja ylläpitävät ylirajaisia suhteitaan perheensä ja sukunsa jäseniin, sekä uudessa kotimaassa muodostuneeseen afganistanilaisyhteisöön. Esitän, että suhteet perheeseen ja sukulaisiin muokkaantuvat naisten elämässä toistuvien paikanvaihtojen ja siirtymisten seurauksena. Osa suhteista säilyy tiiviinä ja läheisinä. Osa taas etääntyy ja katkeaa lähes kokonaan. Kokemus tärkeistä suhteista kuitenkin säilyy läpi muuttokokemusten, ja elämänkaaritapahtumissa kaipaus tiivistyy. Toistuvat muutot ja muutokset kuitenkin myös edesauttavat naisia sopeutumaan nopeasti uusiin olosuhteisiin. Uusi yhteisö ja esimerkiksi uuden kotimaan sosiaalipalvelut nousevat monessa tilanteessa toimimaan sukulaisille aiemmin kuuluneissa tärkeissä rooleissa, mutta ne eivät naisten kertomuksissa korvaa oikeiksi koettuja sukulaisia ja läheisiä. Yhteisön apu merkitsee kuitenkin paljon varsinkin niissä tilanteissa, joissa naiset ovat perinteisesti tottuneet turvautumaan omaistensa tarjoamaan tukeen. Merkittäviä muutoksia tapahtuu myös kodin piirissä, perheen sisällä. Aviopuolisot näyttävät neuvottelevan työnjaosta ja suhteestaan muuttuneissa oloissa aikaisempaa joustavammin.

Pro gradu –tutkielmani käsittelee sitä, miten Suomeen asettuneet afgaanipakolaiset hahmottavat Afganistania - paikkaa, josta he ovat lähteneet. Tutkimukseni kivijalkana on jäljittää niitä laajempia valtiollisia ja ylikansallisia pakolaispoliittisia rakenteita, joiden puitteissa afgaanipakolaiset elävät ja merkityksellistävät elämää Suomessa. Sijoitan afgaanit ja pakolaisuuden tutkimuksessani transnationalistiseen viitekehykseen, mutta samalla pohdin sen mielekkyyttä pakolaisten tutkimisessa. Kysyn, että miten pakolaiset, joiden liikehdintää kansallisvaltiot ohjaavat, sijoittuvat transnationalistiseen tutkimuskenttään. Tärkeimpiä lähteitäni ovat Liisa Malkin (1992, 1995, 1996) artikkelit, Laura Huttusen väitöskirja (2002) sekä monet transnationalismia pakolaisten näkökulmasta käsitelleet tekstit, kuten Roger Waldingerin ja David Fitzgeraldin artikkeli ”Transnationalism in Question” (2004). Tässä tutkimuksessa keskeinen pakolaisuuden tarkasteltava kategoria on kiintiöpakolaisuus, jolla tarkoitetaan suojelun tarpeessa olevien ulkomaalaisten vastaanottoa valtion talousarvion mukaisesti. Haastattelin tutkimustani varten kahdeksaa Suomessa asuvaa afgaania, joista kuusi oli vuoden 2002 kiintiössä saapuneita pakolaisia. Kaksi haastateltavaa oli Suomeen eri tavalla päätyneitä afgaaneja. Merkittäviksi tekijöiksi Afganistanin hahmottamisessa nousivat Afganistanin erityispiirteiden ja heidän Suomeen kulkeutuneen matkansa lisäksi afgaanien erilaiset statukset Suomessa: Se, että onko henkilö turvapaikanhakija, kiintiöpakolainen vai liikemies, ja se, että onko hänellä Suomen kansalaisuutta vai ei, olivat merkittäviä seikkoja pakolaisten asennoissa Suomessa ja heidän orientoitumisessaan Afganistaniin. Suomene kiintiössä saapuneet afgaanit vapauttivat retorisesti itseään menneisyydestä, ja käänsivät katseensa elämäänsä Suomessa. Ero oli merkittävä verrattuna kahteen muuhun haastateltavaan, jotka aktiivisesti pitivät Afganistania tavalla tai toisella yllä heidän elämissään Suomessa. Tutkimukseni osoittaa, että ei ole yhdentekevää, mistä, miten ja mitä kautta Suomeen tullaan. Esitän, että maahanmuuttaja- ja pakolaistutkimuksessa sensitiivisyys pakolaispoliittisia rakenteita, ihmisten erilaisia asemia, taustoja, historioita, matkoja ja elämäntilanteita kohtaan on tärkeää. Tuon esiin myös sen, että kotia ei välttämättä ole mielekästä paikantaa ”sinne mistä on tultu”. Haastateltujen koti rakentui samalla kuin he neuvottelivat kuulumisen paikkoja Afganistaniin, Suomeen ja Iraniin. Se rakentui sinne, missä on mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään. Osoitan, miten kiintiöpakolaisten matkaan ovat vaikuttaneet niin Afganistanin valtion tilanne, Iranin olosuhteet, Suomen valtion pakolaispoliittinen ilmasto kuin ylikansalliset hallinnolliset instituutiot. Esitän, että kansallisvaltioiden roolin ja merkityksen tunnistaminen pakolaisten elämässä Suomessa on merkittävää. Valtiot kuitenkin myös mahdollistavat transnationaalisen elämän: haastateltavilleni Suomen kansalaisuus mahdollisti ylirajaisten suhteiden ylläpidon. Esitän, että transnationalistisissa tutkimuksissa tulee olla herkkyyttä pakolaisten erityisen transnationaalisen positioitumisen tunnistamiselle. Sitä ei voida irrottaa valtiollisesta, ylikansallisesta ja poliittisesta kontekstista, joka määrittelee heidän liikkumisensa ehdot.

Tutkielman tarkoitus on tarkastella ihmisten globaaleja liikkeitä kulttuurin näkökulmasta: Mitä merkitsee, että ihmiset liikkuvat paikasta toiseen? Tavoitteena on osoittaa, että kulttuuri ei "virtaile" itsestään vaan kulkee ihmisten mukana. Sen keskeinen sisältö ei katoa tai muutu silmänräpäyksessä: materiaalinen kulttuuri voi muuttua, mutta ydin säilyy. Tarkastelen, mitä tuo ydin voi olla – mitä ihmiset todella kuljettavat mukanaan, ja miten he säilyttävät sen. Etnografisesti tutkielma käsittelee ulkokiinalaisia ja kiinalaista kulttuuria, jota he edustavat, mutta joka poikkeaa Kiinan kulttuurista. Kyseessä ovat eri "kulttuurit", jotka jakavat kuitenkin jonkinlaisen yhteisen ja yhdistävän yleisen kategorian ja identiteetin määrittäjän, kiinalaisuuden. Tuon esille niitä arkielämän tapoja, jotka ulkokiinalaiset (perheet) mieltävät kiinalaisiksi, ja joiden avulla he uusintavat itsensä kulttuurisesti. Näitä tapoja voidaan pitää ilmaisuna siitä, kuinka ulkokiinalaiset jäsentävät paikkaansa maailmassa, ja mitkä ovat ne kulttuuriset resurssit tai lähtökohdat, joiden avulla he tekevät maailmasta itselleen ymmärrettävän. Kiinalaiset sisä- ja ulkopuolen sekä keskus–periferian kategoriat ovat koko kiinalaisen käsitteellisen maailman perusta ja näkyvät kaikkialla yhteiskunnassa. Niiden avulla määritellään erityisesti sosiaalisia suhteita: kuka on sisä- tai ulkopuolinen, ja kuinka ulkopuolinen kohdataan. Tärkeimpänä tavoitteenani on selvittää, mitä tapahtuu, kun sisä- ja ulkopuolen kiinalaiset kulttuurit kohtaavat. Lähdeaineisto koostuu relevantista teoreettisesta ja etnografisesta kirjallisuudesta sekä omasta tutkimusmateriaalistani (mm. muistiinpanoja, haastattelunauhoja, kenttäpäiväkirja), jonka keräsin pääasiallisesti Pekingissä 1998-99. Ihmisten globaalit liikkeet voidaan nähdä strategioina: Yksilöt liikuvat paikasta toiseen ja käyttävät strategisesti hyväkseen eri valtioiden tarjoamia etuja maksimoidakseen itselleen koituvaa hyötyä. Toisaalta liikkeet ovat myös historillisia, väistämättömiä prosesseja, jotka voidaan kytkeä suuriin makrohistoriallisiin muutoksiin. Inhimillinen liikkuvuus mahdollistaa kulttuurin monimuotoisuuden säilymisen. Kansojen historia on aina ollut yhteenpunoutunut, ja ihmiset ovat rakentaneet kulttuurinsa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kiinalaisen sisä- ja ulkopuolisuuden kohdatessa ulkopuolisen täytyy läpäistä “muodonmuutosprosessi”. Tämä prosessi tapahtuu henkilöiden välillä oleviin yhteisiin tai samanlaisiin ominaisuuksiin ja identiteetteihin vetoamalla. Sisäpuoliset jakavat keskenään jonkin yhteisen kategorian, ovat "samanlaisia". Tämä on kohtaamisten keskeisin sisältö: ulkokiinalaisilla on halutessaan kaikki mahdollisuudet läpäistä melko nopeasti ja helposti muodonmuutosprosessi. Heillä on yhteisiä ja samanlaisia ominaisuuksia ja identiteettejä sisäpuolen kanssa: esi-isät, kotipaikka, kieli ja osittain kiinalainen arvo-orientaatio. Vaikka "autenttinen" kiinalaisuus on sekä ulko- että sisäkiinalaisten kohdalla toteuttanut omaa prosessiaan, ja sen ulkoiset piirteet voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon, nämä kaksi "kulttuuria" jakavat kuitenkin jonkinlaisen yhden ja yhteisen "habituksen kaltaisen" kokonaisuuden.

Tässä tutkielmassa käsitellään Suomessa asuvien shiia- ja sunnimuslimien välisiä suhteita. Aihetta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Ensinnäkin työssä tarkastellaan, millä tavoin shiialaisuuden ja sunnalaisuuden politisoituminen Lähi-idässä ja sen ympärysmaissa voisi vaikuttaa Suomen muslimien välisiin suhteisiin. Toiseksi tutkitaan, millä tavoin muslimit suhtautuvat shiialaisuuden ja sunnalaisuuden välisiin uskonnollisiin eroihin sekä islamin sisäiseen monimuotoisuuteen. Kolmanneksi tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin suomalaisessa uskontopolitiikassa huomioidaan shiialaisuuden ja sunnalaisuuden väliset erot sekä muslimiyhteisöjen heterogeenisyys. Tutkielma on tapaustutkimus, jossa sovelletaan grounded theory -menetelmää. Pääasiallinen tutkimusaineisto koostuu 12 suomalaisen muslimin puolistrukturoidusta haastattelusta. Lisäksi työssä tukeudutaan analyysia syventävään lisäaineistoon, kuten kyselyihin, viranomaisasiakirjoihin sekä erilaisiin mediateksteihin. Aineistosta tehtyjä havaintoja keskustelutetaan aiemman kirjallisuuden sekä medialähteiden kanssa. Työn teoreettinen viitekehys rakentuu transnationalismin eli ylirajaisuuden tutkimuksen varaan. Tutkielman aineistossa esitettyjen väitteiden perusteella samankaltainen shiialaisten ja sunnalaisten identiteettien politisoituminen kuin Lähi-idän kontekstissa vaikuttaa epätodennäköiseltä Suomessa. Tästä huolimatta Lähi-idän poliittinen tilanne saattaa heijastua Suomeen esimerkiksi sektariaanisen retoriikan, pakolaisliikehdinnän sekä Suomessa asuvien muslimien ylirajaisten suhteiden myötä. Shiiojen ja sunnien välisiä suhteita tarkastellaan sekä poliittisten että uskonnollisten erojen näkökulmasta. Tutkielmassa esitetään, että muslimien asennoitumista shiialaisuuden ja sunnalaisuuden välisiin uskonnollisiin eroihin on hedelmällistä tarkastella hyödyntämällä pluralismin ja monismin käsitteitä. Näiden käsitteiden avulla havainnollistetaan erilaisia tapoja suhtautua islamin sisäiseen monimuotoisuuteen. Pluralismi on analyysin valossa yhteensopiva ajattelurakenne kollektivistisen uskonnollisuuden kanssa. Sen sijaan monistinen suhtautuminen saattaa joskus saada autoritaarisia piirteitä, monimuotoisenkin yhteiskunnan sisällä. Tutkielmassa analysoidaan myös erilaisia keinoja tuottaa uskonnollisia käsityksiä, kuten koulujen uskonnonopetus ja islamilaisten oppineiden tulkinnat. Sekä paikalliset että ylirajaiset prosessit vaikuttavat uskonnollisten käsitysten tuottamiseen. Tutkielman valossa vaikuttaa siltä, että Suomen muslimien ja islamilaisten yhteisöjen monimuotoisuus haastaa tunnistamaan vähemmistöuskontojen välisiä sisäisiä eroja suomalaisessa uskontopolitiikassa. Työssä todetaan, että suomalainen kansankirkkoasetelma on johtanut uskontopolitiikkaan, joka saattaa vaikeuttaa hallinnollista vuorovaikutusta keskenään erilaisten ja hajanaisten islamilaisten yhteisöjen kanssa.

Virolaisia maahanmuuttajia asuu Suomessa kymmeniätuhansia. Virolaisten maahanmuutto on pääosin työperäistä, minkä vuoksi heihin ei kohdistu samanlaisia kotouttamistoimenpiteitä kuin esimerkiksi pakolaisstatuksella maahan muuttaneisiin. Virolaisten integraatio suomalaiseen yhteiskuntaan on aikaisemman tutkimuksen valossa ollut kuitenkin monia muita maahanmuuttajaryhmiä helpompi. Virolaisten maahanmuuttajien suuri määrä näkyy myös lastensuojelussa. Lastensuojelun virallisessa kontekstissa he ovat siitä huolimatta melko näkymätön maahanmuuttajaryhmä eikä heidän lastensuojeluasiakkuuksiaan ole aiemmin tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisina virolaisten maahanmuuttajien lastensuojeluasiakkuudet näyttäytyvät huostaanottoasiakirjoissa. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen kysymys koskee virolaisten maahanmuuttajien tavallisia lastensuojelullisia ongelmia ja sitä, miten näitä ongelmia on huostaanottoasiakirjojen mukaan yritetty avohuollon tukitoimin ratkaista. Toinen tutkimuskysymys liittyy virolaisten maahanmuuton erityispiirteeseen, transnationalismiin eli ylirajaisuuteen. Selvitän tässä työssäni, vaikuttavatko perheiden transnationaalit suhteet ja niiden tiiviys ongelmiin, joita perheet kohtaavat uudessa kotimaassaan Suomessa. Työni keskeisiä käsitteitä ovat lastensuojelun lisäksi transnationalismi ja akkulturaatio. Tutkimukseni aineistona toimivat virolaistaustaisia perheitä koskevat vuosina 2010–2016 laaditut huostaanottoasiakirjat, jotka luovutettiin minulle erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalivirastosta ilman tunnistetietoja. Aineistossani on asiakirjoja yhteensä kymmentä perhettä ja neljäätoista lasta koskien. Lasten iät vaihtelevat neljän ja seitsemäntoista välillä. Aineistoni huostaanottoasiakirjat sisältävät huostaanottopäätöksen, sijaishuollon asiakassuunnitelman sekä joidenkin perheiden osalta myös sosiaalityöntekijän yhteenvedon perheen tilanteesta ja yhden perheen kohdalla lisäksi hakemuksen hallinto-oikeudelle tahdonvastaisessa huostaanottoasiassa. Metodinani toimii aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Analyysini perusteella virolaisten maahanmuuttajien tavallisia lastensuojelullisia ongelmia ovat perheväkivalta, vanhempien ja teini-ikäisten nuorten päihteidenkäyttö, rikollisuus eri muodoissa, vanhempien tai lasten huono psyykkinen terveys sekä kouluikäisten lasten ja nuorten koulunkäynnin ongelmat. Huostaanottoon johtivat aineistoni perheissä tavallisimmin vanhempien päihteidenkäyttö tai nuoren päihdehakuinen ja/tai rikollinen käyttäytyminen. Perheiden ongelmat olivat kytköksissä akkulturaatioon ja erilaisiin akkulturaatiostrategioihin esimerkiksi siten, että hankaluuksiin joutuneiden nuorten akkulturaatiostrategiana toimi usein separaatio eli eristäytyminen. Kaikki aineistoni huostaanotetut teini-ikäiset olivat tulleet Suomeen kouluikäisinä, jotkut vasta murrosiässä. Perheiden ongelmat näyttivät liittyvän jossain määrin myös eritahtiseen maahanmuuttoon sekä lyhyeen maassa-asumisaikaan. Monet aineistoni lapsista oli otettu huostaan pian Suomeen muuton jälkeen, ja vaikuttaa siltä, että monien perheiden ongelmat olivat syntyneet jo Virossa, ja muutto Suomeen oli ehkä kriisiyttänyt tilanteita entisestään. Jaoin aineistoni perheet kahteen ryhmään suhteessa avohuollon tukitoimiin. Ensimmäiseen ryhmään kuului perheitä, joille oli tarjottu monenlaisia avohuollon tukitoimia, mutta perheiden oli vaikea sitoutua yhteistyöhön lastensuojelun kanssa, minkä vuoksi tukitoimista ei ollut heidän kohdallaan apua. Toisessa ryhmässä oli perheitä, joiden tilanteet olivat jo lastensuojelun puuttuessa perheen elämään niin kriisiytyneitä, ettei perheitä ollut enää mahdollista auttaa avohuollon keinoin. Määrittelin aineistoni perheiden transnationaalit siteet vahvoiksi, keskivahvoiksi tai heikoiksi. Transnationaalit siteet näyttäytyivät vahvimpina niissä perheissä, joissa oli teini-ikäisiä lapsia, ja jotka olivat tulleet Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä. Vahvojen transnationaalien siteiden perheissä nuorten identiteetti vaikutti vahvasti virolaiselta ja perheiden elämä liikkuvalta ja sirpaleiselta. Vaikutti siltä, että tiivis yhteys Viroon haittasi näiden nuorten akkulturaatioprosessia Suomessa. Monet vahvojen transnationaalien yhteyksien ydinperheistä olivat hajaantuneet kahteen maahan. Toisaalta heikkojen transnationaalien siteiden perheissä ongelmat saattoivat johtua jossain määrin myös verkostojen puutteesta. Aineistoni analyysin perusteella päättelen, että virolaisia perheitä voitaisiin auttaa lastensuojelussa nykyistä paremmin esimerkiksi tekemällä tiiviimpää yhteistyötä virolaisten sosiaaliviranomaisten kanssa. Muutamat aineistoni perheistä olivat olleet lastensuojelun asiakkaita jo Virossa asuessaan. Lisäksi olisi tärkeää tukea virolaisten perheiden kotoutumista Suomeen nykyistä enemmän ja ohjata heitä varhaisemmassa vaiheessa peruspalveluihin. Myös psykiatristen - sekä tulkkipalvelujen saatavuutta tulisi helpottaa. Kotouttamistoimenpiteiden olisi hyvä koskea kaikkia maahanmuuttajia maahanmuuton syistä riippumatta.