Browsing by Subject "traumatisoituminen"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Lehtinen, Aura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Objectives: Several criminal cases proceed to a court hearing yearly in Finland. However, only small part of all the criminal cases that are reported to the polis end up to the court. In order for a case to proceed to the court hearing there needs to be enough evidence that a criminal offense has occurred. Hearing the parties is often a key part of the evidence on which the case is based on. The assessor’s beliefs of deception affect the evaluation of the hearing. Lying has traditionally been associated with nervous behaviour. The same behavioural cues have also been linked to post-traumatic symptoms. In light of the previous research it appears that traumatization may appear in a similar way of behaviour as deception. The objective of this thesis is to investigate authorities' beliefs about cues of trauma and deception and to solve if they overlap. Methods: This thesis has collected answers from the District Prosecutor’s Offices, District courts and Courts of appeals. A total of 86 judges and prosecutors answered to the questionnaire. The difference between the prosecutors and judges was assessed via logistic regression. In addition, after testing group differences, the distribution of responses among all respondents was examined. The consensus of the respondents was tested via paired t-test. Results and conclusions: It was found that prosecutors' and judges' perceptions on cues of deception and trauma differed only slightly. Based on the responses it could be concluded that authorities identified avoidance behaviour as well as overactivation to be associated with post-traumatic stress. In addition, authorities estimated that deception affects the content of person's narrative. On the other hand, authorities did not associate deception with signs of nervousness. Authorities also named only one overlapping cue for trauma and deception. This thesis brings new insights into beliefs of authorities assessing person’s credibility and what aspects authorities pay attention to when hearing a person.
  • Inkilä, Siiri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassani tarkastelen amerikkalaisen kirjailijan Lionel Shriverin teosta We Need to Talk About Kevin (2003) (suom. Poikani Kevin) trauman sekä kertojan luotettavuuden ja epäluotettavuuden näkökulmista. Teos koostuu päähenkilön ja kertojan Eva Khatchadourian kirjoittamista kirjeistä miehelleen Franklinille. Kevin ampui varsijousellaan kuoliaaksi yhdeksän henkilöä koulussaan sekä oman isänsä Franklinin ja pikkusiskonsa Celian kotinsa takapihalla. Evaa vaivaa se, että heillä on Kevinin kanssa hankalat välit ja kirjeitä kirjoittamalla hän käsittelee sekä suhdettaan omaan poikaansa että hänen tekemiään murhia. Tutkielmani tavoitteena on analysoida keinoja, jotka tekevät Shriverin kertojasta sekä luotettavan että epäluotettavan. Kertojan luotettavuutta lisääviä tekijöitä ovat Evan rehellinen kerronta omista tunteistaan perheeseensä liittyen. Näitä ovat Evan ja Kevinin väliltä puuttuva emotionaalinen yhteys, hänen ja Kevinin keholliset kokemukset sekä Evan turhautuminen ja viha työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta. Häntä harmittaa erityisesti se, että hänen oma työnsä matkaoppaita kustantaman yrityksen toimitusjohtajana on kärsinyt lastenhoidon vuoksi. Erityisesti Franklin on olettanut, että hän on äitinä päävastuussa lastenhoidosta. Toisaalta Shriver käyttää monia tekniikoita, joilla haastaa kertojan luotettavuutta. Näihin kuuluvat tarinassa olevat lukuisat aukot, joista merkittävin on sen mainitsematta jättäminen, että Kevin murhaa oman isänsä ja pikkusiskonsa. Tätä narratiivista aukkoa analysoidaan traumateorian avulla. Tunnistan teoksen traumanarratiiviksi, joille epäluotettavuus on tyypillinen piirre. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, kuinka perhesurman aiheuttama trauma tuo Evan pääosin luotettavaan, jopa rehelliseen, kerrontaan epäluotettavan kertojan piirteitä. Evan epäluotettavuus tulee ilmi hänen suhtautumisestaan miehensä ja tyttärensä kuolemiin. Hän ei kirjan alkupuolella pysty kohtaamaan ja käsittelemään heidän kohtaloitaan, minkä vuoksi hän välttelee mainitsemasta heidän kuolemiaan. Hän välttelee totuutta implikoimalla, että he voisivat olla vielä elossa, mutta vain asuisivat erillään. Kun Eva lopulta kohtaa ja käsittelee traumaansa puhumalla asiasta Kevinin kanssa, hän kykenee hyväksymään sen osaksi elämäänsä. Silloin Eva vapautuu trauman kokemuksestaan, eikä hän ole enää epäluottava kertoja, vaan hän kertoo avoimesti myös Franklinin ja Celian kuolemista. Tämän myötä Evan on mahdollista liittää perhesurma osaksi elämäänsä. Sen myötä hänelle tarjoutuu mahdollisuus luoda suhde ainoaan elossa olevaan perheenjäseneensä, Keviniin. Tutkielmani merkittävyys liittyy vaiettujen aiheiden, koulusurman ja äitiyden, käsittelyyn kirjallisuudessa. Lisäksi analysoimani teos liittyy osaksi keskustelua amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sille ominaisista ilmiöistä. Samalla teoksessa on myös traumaattisista tapahtumista selviämisen näkökulma.
  • Häkli, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tavoitteet. Vaikka oikeusviranomaiset kohtaavat työssään monia mahdollisesti traumatisoituneita henkilöitä, tällä hetkellä ei tiettävästi ole tutkimustietoa siitä, millaisia näkemyksiä oikeusviranomaisilla on traumatisoitumisen vaikutuksista oikeuden kuulemistilanteessa käyttäytymiseen ja siellä annetun kertomuksen sisältöön traumaattisista tapahtumista kerrottaessa. Traumapsykologista tutkimustietoa koskevan tietoisuuden ja ymmärryksen lisääminen uhrien kanssa toimivien oikeusviranomaisten keskuudessa voi edistää rikosprosessien sujumista ja asianosaisten oikeusturvaa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oikeusviranomaisten näkemyksiä siitä, millä tavalla traumatisoituminen ilmenee oikeudessa kuultavan käyttäytymisessä ja kertomuksen sisällössä kerrottaessa traumaattisista kokemuksista. Näkemyksiä tarkasteltiin suhteessa traumapsykoterapeuttien näkemyksiin, traumapsykologiseen tutkimustietoon sekä korkeimman oikeuden asettamiin kertomuksen arvioinnin luotettavuuskriteereihin. Menetelmät. Oikeusviranomaiset (n=83) ja traumapsykoterapeutit (n=34) vastasivat verkossa jaettuun E-lomake –kyselyyn. Kyselylomakkeessa oli mukana 72 käyttäytymisen ja kerronnan piirrettä. Kunkin piirteen kohdalla vastaajan tehtävänä oli arvioida, miten traumatisoituminen on siihen yhteydessä tuomioistuimen kuulemistilanteessa, jossa henkilöä kuullaan siitä kokemuksesta, jonka vaikutuksesta hän mahdollisesti on traumatisoitunut. Aineistolle tehtiin klusterianalyysi sen selvittämiseksi, millaisia näkemyksiä traumatisoituneita kohtaavilla henkilöillä on traumatisoitumisen ilmenemisestä käyttäytymisessä ja kerronnassa. Tulokset ja johtopäätökset. Oikeusviranomaisten ja traumapsykoterapeuttien keskuudesta nousi esiin neljä traumanäkemystä: varovaisesti kantaaottava (36.1 % oikeusviranomaisista ja 17.6 % terapeuteista), konservatiivinen (28.9 % oikeusviranomaisista ja 2.9 % terapeuteista), ei-kantaaottava (19.3 % oikeusviranomaisista ja 8.8 % terapeuteista), ja kantaaottava (15.7 % oikeusviranomaisista ja 70.6 % terapeuteista) näkemys. Vaikka osa tutkimukseen osallistuneista oikeusviranomaisista oli varsin yhdenmukaisia traumatutkimuskirjallisuuden ja traumapsykoterapeuttien kanssa, kokonaisuudessaan vaikuttaa kuitenkin siltä, että vielä suurempi osa oikeusviranomaisista joko yhdistää traumatisoitumisen vain ulkoisesti havaittaviin, psyykkiseen kuormittumiseen viittaaviin käyttäytymispiirteisiin, tai on hyvin epävarmoja traumatisoitumisen vaikutusten arvioinnin suhteen.
  • Metsähinen, Hanne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sielunmenetys on sekä perinteisessä shamanismissa että nykyshamanismissa tunnettu sairauden diagnoosi. Nykyshamanismissa se on hahmotettu selviytymismekanismina: trauman sattuessa osa sielusta lähtee ihmisestä vieden mukanaan traumaan liittyvät sietämättömät tunteet. Siksi sitä verrataan usein monitulkintaiseen dissosiaatio-termiin. Käsittelen tutkielmassani sitä, miten shamanismissa tunnettu sielunmenetyksen tila ja siihen hoidoksi tarjottu sielunpalautus suomalaisessa nykyshamanismissa ymmärretään ja miten tämä asettuu suhteeseen länsimaisen traumatutkimuksen kanssa. Kuvan sielunmenetyksestä ja -palautuksesta loin haastattelemalla seitsemää suomalaista shamanismin harjoittajaa. Tulkitsin tekemäni haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Näkemykset sielunmenetyksestä ja -palautuksesta olivat keskenään melko erilaisia, mikä osaltaan kuvaa nykyshamanismin monimuotoista kenttää. Suomalaisessa nykyshamanismissa sielunmenetys voidaan ymmärtää joko trauman jälkeisenä tilana tai sitten hyvin yleisinhimillisenä, kaikkia ihmisiä toisinaan koskettavana asiana. Tästä lievemmästä tilasta yksi haastateltava käytti erotuksena termiä sielunhämärtyminen. Hoidoksi sielunmenetykseen tarjotaan sielunpalautusta. Sielunpalautus voidaan ymmärtää joko sielunhakumatkan sisältävänä rituaalina tai pidempänä sielunpalautusprosessina. Sielunmenetys voidaan ymmärtää myös laajemmassa kontekstissa esimerkiksi jonkun kansan kollektiivisena sielunmenetyksenä. Sielunmenetys ei kosketa ainoastaan ihmisiä, vaan se voi tapahtua myös luonnolle. Niin länsimaisen traumatutkimuksen kuin shamanistisen ajattelunkin mukaan traumat aiheuttavat ihmisille erilaisia psyykkisiä ja kehollisia oireita. Shamanismissa näiden traumaperäisten oireiden takana katsotaan olevan pohjimmiltaan sielunmenetys. Aivan kuin traumat yleensä, myös sielunmenetys voi vaikuttaa ihmisiin ylisukupolvisesti. Sielunpalautusrituaalin suhde länsimaiseen traumatutkimukseen on melko ristiriitainen, sillä sen hoitofilosofia perustuu pitkälti yli-inhimilliseen tasoon, jota länsimainen traumatutkimus ei tunnusta. Sielunpalautusprosessia voidaan tehdä myös länsimaisin menetelmin. Sielunpalautusta tarjotaan Suomessa täydentävänä hoitomuotona. Haastateltavien puheissa nousi voimakkaasti esille toive erilaisten hoitomuotojen välisestä yhteistyöstä.