Opettajankouluttajat kokevat vertaisryhmän hyödylliseksi ammatilliselle kehittymiselleen. Ryhmässä käsiteltävien aiheiden tulisi nousta opettajankouluttajien omasta arjesta, ja kollegan työn seuraaminen tukee omaa kehittymistä.

Kelan uusi palvelu, työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutus, otettiin käyttöön vuonna 2017. Palvelussa yhdistyivät entinen työkokeilu, työhönvalmennus ja mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennus. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan työllistymistä edistävän ammatillisen kuntoutuksen toimeenpanoa suhteessa palvelun lähtökohtiin: työllistymisen edistämiseen sekä kuntoutujan aktiiviseen toimijuuteen ja tukeen. Tarkempia tutkimuskohteita olivat kuntoutuksen kohdentuminen, kuntoutujan rooli ja toimijuus, palvelun toimivuus sekä tuki ja ohjaus palvelussa. Tutkimus toteutettiin moninäkökulmaisesti ja monimenetelmällisesti. Aineistoon sisältyi postikysely palveluun vuonna 2017 osallistuneille (n = 439) ja osallistujien haastattelut (n = 15), sähköinen kysely palveluntuottajille (n = 49) ja palveluntuottajien edustajien haastattelut (n = 18) sekä kuntoutukseen osallistuneiden työpaikkojen yhteyshenkilöiden haastattelut (n = 15). Tutkimuksen tulosten mukaan palvelun koettu oikea-aikaisuus oli keskeistä palvelun toteutuksen onnistumiseksi ja myönteisten tulosten saavuttamiseksi. Palveluun osallistuvien tuen tarve vaihteli. Riittävä mutta samanaikaisesti määrältään ja muodoltaan kuntoutujalle yksilöllisesti sopiva omaohjaajan tarjoama tuki oli toimijuuden mahdollisuuksien kannalta tärkeää. Tuki oli dynaamista ja sisälsi toimintaa, rooleja ja vastuita palvelun kaikkien osapuolten välillä. Vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys, riittämättömäksi koettu toimeentulo, korkeampi ikä, tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä pitkittynyt työttömyys olivat yhteydessä palvelun heikompiin tuloksiin. Jatkossa olisi tärkeää tutkia, miten palvelusta saataisiin toimiva kokonaisuus erilaisia tarpeita ja tavoitteita omaaville kuntoutujille. Palvelussa olisi olennaista huomioida työmarkkinoiden ja työorganisaatioiden toimintalogiikka ja tehdä ennakoivaa yhteistyötä organisaatioiden kanssa. Kuntoutujien vaikutusmahdollisuuksien ja resurssien turvaaminen edesauttaisi todennäköisesti palvelun toimivuutta.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksen yhteydessä pyritään tukemaan kansalaisten aktiivisuutta ja vastuunottoa oman hyvinvointinsa ja terveytensä ylläpidossa. Työpaperin ensimmäisessä osassa tarkastellaan kuntoutujan aktiivisuuteen ja vastuunottoon liittyviä käsitteitä, joita käytetään ja myös käännetään englanninkieleltä suomen kielelle vaihtelevasti ja epätäsmällisesti. Oman hyvinvoinnin hallinnalla (self-management) tarkoitetaan tässä työpaperissa ongelmakeskeistä ja yksilöllistä toimintaa, joka sisältää kolmenlaisia tehtäviä: hoidon/kuntouksen yms. palvelujen hallinta, roolien hallinta ja tunteiden hallinta. Oman hyvinvoinnin hallinta edellyttää hallinnointitaitoja, joita ovat ongelmanratkaisu, päätöksenteko, resurssien hyödyntäminen, potilas-palveluntuottaja-kumppanuuden muodostaminen, toiminnan suunnittelu ja räätälöinti. Oman hyvinvoinnin hallinta on kattokäsite hoidolle ja kuntoutukselle, mukaan lukien itsehoito, omahoito ja omakuntoutus sekä terveyden edistäminen. Omakuntoutuksella tarkoitetaan kuntoutujan itsensä toteuttamaa, mutta sosiaali- ja/tai terveydenhuollon ammattihenkilön kanssa yhdessä suunnittelemaa kuntoutumistarpeeseen parhaiten sopivaa näyttöön perustuvaa kuntoutusta. Käsitteenä omakuntoutus ei vielä ole vakiintuneesti käytössä, mutta työpaperissa ehdotetaan käsitettä kuvaamaan omatoimisesti toteutettavaa ammattilaisen ohjaamaa kuntoutusta. Työpaperin toisessa osassa luodaan katsaus taksonomioihin ja interventioihin, joita voidaan hyödyntää pitkäaikaissairaan kuntoutujan oman hyvinvoinnin hallinnan valmennuksessa. Kirjallisuushaun perusteella lopulliseksi aineistoksi valikoitiin 32 artikkelia, joista suurin osa liittyi aivoverenkiertohäiriöihin, muutamia artikkeleita löytyi selkäydinvamma ja aivovamman saaneiden henkilöiden, sekä Parkinsonin ja MS-tautiin sairastuneiden oman hyvinvoinnin hallinnan valmennuksesta. Mukaan ei otettu tutkimuksia, joissa keskityttiin yksittäisten oireiden tai taitojen hallintaan. Katsaukseen mukaan otettujen tutkimusten perusteella pitkäaikaissairaiden oman hyvinvoinnin hallintaan liittyvä tutkimus on keskittynyt erilaisiin diagnoosiryhmäkohtaisiin läsnä tai etänä toteutettaviin ohjelmiin, niiden toteutukseen ja vaikutuksiin. Oman hyvinvoinnin hallinnan strategioista, eli taidoista tai keinoista, joita henkilö tarvitsee toimiakseen aktiivisesti oman hoitonsa ja kuntoutumisensa edistämiseksi, vaikuttaa olevan toistaiseksi melko vähän tutkimusta, mutta sen tarpeeseen on kiinnitetty huomiota. Työpaperissa esitetään, että kuntoutuksessa tulisi hyödyntää omakuntoutusta ja tukea kuntoutujan oman hyvinvoinnin hallintaa, sekä kiinnittää erityisesti huomiota taitoihin ja strategioihin, joita nämä kuntoutujalta edellyttävät. Oman hyvinvoinnin hallinnan valmennus voisi toimia hoitoa ja kuntoutusta yhdistävänä monialaisena ja moniammatillisena toimintamallina.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää nuoren rikosprosessissa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden, poliisien ja syyttäjien näkemyksiä sosiaalityön paikasta ja tehtävistä nuoren rikosprosessissa sekä tarkastella sosiaalityön ammatillisen toiminnan ja perinteisten työmuotojen ilmenemistä nuorten rikoksentekijöiden parissa tehtävässä työssä. Tutkimuksen tavoitteena on tarkentaa kuvaa siitä, millainen paikka sosiaalityöllä on nuoren rikosprosessissa sekä millaiseksi nuorisoprosessissa toimivat viranomaiset hahmottavat sosiaalityön tehtävät viranomaisten ketjussa. Sosiaalityöntekijät osallistuvat nuoren rikosasian käsittelyyn lähtökohtaisesti huolehtimalla nuoren edunvalvonnasta esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä sekä osallistuvat nuorten seuraamusselvitysten laadintaan yhteistyössä Rikosseuraamuslaitoksen kanssa. Sosiaalityön paikan ja tehtävien yksityiskohtaisempi määrittely sekä lastensuojelun roolin tarkastelu nuorten rikosasioiden käsittelyssä on tärkeää, sillä lastensuojelutoimien on todettu olevan Suomessa rikosoikeusjärjestelmää merkittävämmässä asemassa nuorten rikollisuuteen puuttumisessa. Tutkimus paikantuu Helsinkiin, missä sosiaalityö nuoren rikosprosessissa on keskitetty tehtävien hoitoon erikostuneelle sosiaalityöntekijöiden ryhmälle. Tutkimusaineisto kerättiin syksyllä 2011 ja se koostuu nuorten rikosasioiden käsittelyyn osallistuvien sosiaalityöntekijöiden, poliisien ja syyttäjien sekä alueen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden haastatteluista. Aineisto analysoitiin käyttämällä teorialähtöistä sisällönanalyysiä, jonka avulla haastatteluaineistosta poimittiin Jorma Sipilän (1989) määrittämiä sosiaalityön perinteisten työmuotojen ilmentymiä sekä määriteltiin sosiaalityön paikkaa ja tehtäviä nuoren rikosprosessissa. Taustalla oli myös ajatus siitä, että sosiaalityö itsessään voidaan määritellä yhtäältä sosiaalityöntekijän ammatillisen toiminnan, sosiaalityön yksilö- ja yhteiskunnallisten tehtävien sekä työmuotojen kautta. Tämän tutkimuksen mukaan sosiaalityön perinteisistä työmuodoista suojelu, kontrolli, tuki, sosialisaatio ja terapia ovat edelleen paikannettavissa sosiaalityöntekijän toiminnasta ja näkyvät nuoren rikosprosessissa erilaisina työskentelytapoina, toimenpiteinä sekä työtä ohjaavina periaatteina. Myös yhteistyö muiden viranomaisten sekä verkostojen kanssa on vahvasti läsnä sosiaalityöntekijän työssä. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää sitä, että sosiaalityön tehtävät sekä sosiaalityön merkitys ja paikka nuoren rikosprosessissa nähdään varsin yhdenmukaisesti ja sosiaalityöllä on paikkansa läpi nuoren rikosprosessin. Sosiaalityön odotetaan puuttuvan nopeasti nuoren rikolliseen toimintaan, jossa erilaiset lastensuojelun toimenpiteet ja palveluohjaus ovat keskeisessä asemassa. Sosiaalityön paikka nuoren rikosprosessissa on tärkeä myös nuoren tukemisen, ohjauksen ja neuvonnan kannalta. Nuorten toimintaan puuttumisen ja vaikuttamisen näkökulmasta sosiaalityöltä odotetaan nuoren kasvun, vastuunoton ja oman elämänhallinnan tukemista sekä työskentelyä nuoren tukiverkostojen rakentajana. Sosiaalityöllä on myös merkittävä paikkansa ja tehtävänsä nuoren kokonaistilanteen arvioijana, nuoreen liittyvän asiantuntijatiedon tuottajana sekä muiden viranomaisten työn tukena. Nuorten rikollisuuden ehkäisy sekä nuorten toimintaan puuttuminen ovat myös kaikkien nuoren rikosprosessiin osallistuvien viranomaisten työtä ohjaavia yhteisiä tavoitteita.

Alkoholi on eniten Suomessa käytetty päihde. Myös huumeisiin suhtaudutaan Suomessa yhä myönteisemmin. Silti valtaosa suomalaisista pitää päihteistä johtuvia ongelmia suurina tai kohtalaisina. Päihteiden käyttö on aina läheisiä traumatisoivaa ja sen tiedetään heikentävän läheisten hyvinvointia sekä lisäävän terveyspalvelujen käyttöä ja aiheuttavan poissaoloja töistä. Tutkimuksessani kartoitettiinkin päihderiippuvaisten henkilöiden puolisoiden sosiaalisen tuen tarvetta sekä kokemuksia sosiaalisen tuen hakemisesta ja saamisesta. Tutkimukseni tulokset kerättiin teemahaastattelulla ja aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla analyysilla. Analyysissä käytettiin Orfordin sosiaalisen tuen teoriaa sekä siihen liittyvää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kehitettyä Viiden askeleen mallia. Tutkimukseni tulosten mukaan päihderiippuvaisten henkilöiden puolisot tarvitsevat sosiaalista tukea ja myös hyötyvät annetusta tuesta. Tuloksista muodostui neljä kokoavaa luokkaa: koetut haasteet tuen tarpeen taustalla, sosiaalisen tuen hakeminen, lähipiirin tuki ja ammatillinen tuki. Koetut haasteet avun tarpeen taustalla näkyi esimerkiksi siten, että puolisoiden oli aluksi vaikea tunnistaa olevansa päihderiippuvaisen henkilön läheisiä. Myös päihderiippuvaisen käytös ja puolison omat toimintamallit toivat haasteita arkeen. Tuen hakemiseen liittyi toive tuen inhimillisyydestä. Tuen hakemisen estävinä tekijöinä olivat muun muassa puolisoiden tuntema häpeä ja syyllisyys. Toisaalta tuen löytäminen koettiin vaikeaksi, ammatilliset tahot eivät välttämättä huomioineet puolison tuen tarvetta ja ympäristö saattoi suhtautua ymmärtämättömästi puolisoiden tilanteeseen. Edesauttaviksi tekijöiksi puolisot kuvasivat oman aktiivisuuden tuen etsimisessä sekä sen, että joku on kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan. Lähipiiriltä ja ammatilliselta tuen antajalta saatu tuki koettiin hyödylliseksi silloin, kun puoliso tuli kuulluksi ja sai ymmärrystä. Myös konkreettinen tuki oli merkityksellistä, kuten lasten hoitamiseen saatu apu. Tuki epäonnistui, jos tuki oli esimerkiksi kielteisesti leimaavaa tai puolison kertomusta tilanteesta ei uskottu. Tutkimukseni tulokset auttavat ymmärtämään millaisesta sosiaalisesta tuesta päihderiippuvaisten läheiset kokevat hyötyvänsä. Tutkimukseni tuloksia voivat käyttää läheisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ja tuloksia voidaan hyödyntää läheisille tarjottavia palveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä.