Browsing by Subject "tulopolitiikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Absetz, Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Käsittelen valtaeliitin oikeudenmukaisuuskäsityksiä vuoden 1984 työttömyysturvalaista. Sosiaaliturvan eriarvoistavia vaikutuksia ennen 1990-luvun lamaa käsitteleviä tutkimuksia on tehty vain vähän, joten tämä tutkimus lisää tietoa jo 1980-luvulla tapahtuneesta sosiaaliturvasta johtuneesta eriarvoistumisesta. Tarkastelen ajanjakson valtaeliitin osapuolten välisiä suhteita ja vallan jakautumista. Lisäksi analysoin ja arvoin valtaeliitin osapuolien perusteluja oikeudenmukaiseen työttömyysturvaan. Arvioin työttömien oikeuksien ja velvollisuuksien muutoksia verrattuna edelliseen vuonna 1971 laadittuun työttömiä koskevaan lainsäädäntöön. Perustelen kuinka vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksella oli työttömien oikeuksia heikentäviä vaikutuksia. Valtaeliitti tutkimuksessani tarkoittaa työmarkkinoiden keskusjärjestöjä (Suomen Työnantajien Keskusliitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö) sekä parlamentaarisen lainsäädäntöprosessin virallisia osapuolia eli hallitusta ja eduskuntaa. Aineistona käytän aiheeni kannalta oleellisia lainsäädäntöprosessissa laadittuja asiakirjoja: päälähteinäni ovat työttömyysturvakomiteanmietinnöt, vuoden 1984 hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi ja vuoden 1984 valtiopäivämietintöjä. Lisäksi täydennän aineistoani Helsingin Sanomien uutisoinnin ja työmarkkinajärjestöjen pöytäkirjojen avulla. Analysoin tutkimuskirjallisuutta ja alkuperäislähteitä lähdekritiikin, triangulaation ja hermeneutiikan keinoin. Aineiston perusteella voidaan osoittaa, että työmarkkinajärjestöt vaikuttivat lainsäädäntöprosessiin. Työmarkkinajärjestöjen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tukema työttömyysturvauudistus vahvisti työttömyysturvan ansiosidonnaisuutta ja lisäsi työttömyysturvan tasoeroja työttömien välillä. Ansiosidonnaisuutta voimistettiin, vaikka hallituksen enemmistö ja osa oppositiosta olisi halunnut luopua ansioturvajärjestelmästä ja siirtyä kaikille kuuluvaan perusturvaan. Kaikkien työttömien työttömyysturvan tasoa nostettiin, mutta ammattiliittojen työttömyyskassojen hallinnoiman ansioturvaan oikeutettujen lyhyen aikaa työttömänä olleiden perheellisten työttömien työttömyysturvaa nostettiin kaikista eniten. Työttömien väliset tuloerot kasvoivat sekä perusturvan ja ansioturvan välillä että ansioturvan sisällä, mutta työttömien ja palkansaajien välinen taloudellinen kuilu kapeni. Uusien työttömien ryhmien (yrittäjät, osa-aikatyöntekijät) oikeudet olivat muita ryhmiä heikompia. Tarveharkinnasta ei luovuttu, vaikka käytäntöä pidettiin epäoikeudenmukaisena. Työttömyysturvauudistus perustui yhä oletukseen kokoaikatyöstä, jossa työttömyysjaksot selitettiin katkoksina työurassa. Työttömyyden syiden selittämisessä keskityttiin työttömän vaikutukseen omaan työttömyyteensä ennemmin kuin työttömyyden rakenteellisiin syihin. Työttömien oikeuksia kavennettiin suhteessa vanhaan lainsäädäntöön. Työttömyysturvassa siirryttiin aiempaa velvoittavampaan tulkintaan alueellisesta liikkuvuudesta, ammattisuojan kesto yhtenäistettiin lyhyemmän keston mukaisesti ja uusia karensseja laadittiin työttömien aktiivisen työn vastaanottamisen varmistamiseksi. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että sosiaaliturvaa kiristettiin jo talouden nousukaudella, vaikka leikkaukset työttömyysturvaan tehtiin vasta 1990-luvulla. Sosiaaliturvan kiristävää vaikutusta voisi tutkia vielä monipuolisemmin kuin vain työttömyysturvan osalta. Vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksesta olisi perusteltua myös tutkia lainsäätäjien taloususkomuksia. Jatkotutkimuksessa tulisi selvittää Suomen asema verrattuna 1980- luvun kansainvälisen sosiaaliturvan ja talouskasvun keskinäiseen suhteeseen.
  • Sillanpää, Miina (Sosialidemokraattinen naisliitto, 1910)
    Työläisnainen : Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja
  • Niemelä, M; Saari, J (Kela, 2011)
    Suomalaisen hyvinvointivaltion uudistaminen on historian sitomaa pienten askelten politiikkaa. Sosiaalipoliittiset järjestelmät ovat liikkeissään kuin elefantteja: muutos on usein hidas, vähittäinen ja kenties kömpelö - vanhalta polulta ei ole helppoa siirtyä uudelle, vaikka vaihtoehtoisia polkuja olisikin näkyvissä. Tässä kirjassa keskitytään uudelle polulle siirtymisen - järjestelmien muutoksia ja uudistuksia - mahdollistaviin tekijöihin. Monivaiheisten politiikkaprosessien ratkaiseva rooli vaikuttaa merkittävästi sosiaalipoliittisten järjestelmien uudistusten (epä)onnistumiseen. Mikä on politiikkaprosessi? Miten muutosprosesseja tutkitaan? Miten Sata-komitean työ vaikutti Suomen sosiaalipoliittisiin järjestelmiin? Miten innovaatiot leviävät politiikassa? Miksi Suomessa ei enää ole tulopolitiikkaa? Tulisiko toimeentulotuen maksatus siirtää kunnilta Kelaan? Millaiset prosessit johtivat kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, perhevapaita koskeviin uudistuksiin, työmarkkinatukiuudistukseen tai lääkkeiden viitehintajärjestelmään? Muun muassa näitä kysymyksiä valottavat tämän kirjan artikkelit vähimmäisturvan, sosiaalivakuutuksen ja hyvinvointipalvelujen järjestämisen - niin laajojen kuin yksittäistenkin - uudistusten näkökulmasta.
  • Karvonen, Konsta Eemeli (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman aiheena on vuonna 1991 käydyt tulopoliittisen kokonaisratkaisun neuvottelut maaliskuusta 1991 aina marraskuun loppuun saakka. Tulopolitiikkaa tekemässä olivat niin hallitus, palkansaajat kuin työnantajatkin. Tutkielmassa hallituksen rooli on huomioitu tarkastelemalla silloin pääministeripuolueena toiminutta Keskustaa. Palkansaajakeskusjärjestöistä mukana ovat kaikki neljä, eli Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK, Suomen teknisten toimihenkilöiden keskusjärjestö STTK, Akava ja Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto TVK. Työnantajakeskusjärjestöistä rajauksen sisällä ovat Suomen työnantajain keskusliitto STK, Teollisuuden keskusliitto TKL sekä Liiketyönantajain keskusliitto LTK. Suomen ajautuessa yhä pahenevaan lamaan, Suomi sai ensimmäistä kertaa sodan jälkeen porvarihallituksen. Uuden hallituksen pääministeri Esko Aho ryhtyi talouden romahduksen raameissa ajamaan omaa työmarkkinapolitiikkaansa, johon kuului uusi tulopoliittinen sopimus. Tutkielmassa tarkastellaan päätoimijoiden toimintaa neuvotteluiden viidessä käännekohdassa. Käännekohtia tarkastellaan kronologisessa järjestyksessä toimija kerrallaan. Samalla tutkielmassa tarkastellaan, miten toimijoiden yhteistyö vaikutti neuvotteluiden kulkuun. Ensimmäisenä käännekohtana on Ahon hallituksen valtaannousu huhtikuussa. Tästä jatketaan yhteiskuntasopimusneuvotteluihin elokuussa. Kolmantena huomioidaan Kalevi Sorsan sovintoehdotus neuvotteluihin lokakuussa ja neljäntenä sovintoehdotuksen romuttanut devalvaatio. Viimeisenä tarkastellaan sopimuksen syntymistä. Lisäksi tutkielmassa havainnoidaan käännekohtia toimijoiden yhteistyön kautta. Tutkielman kannalta keskeisimmät aineistot ovat Keskustan puoluehallituksen sekä eduskuntaryhmän pöytäkirjat, palkansaajakeskusjärjestöjen pöytäkirjat sekä työnantajakeskusjärjestöjen pöytäkirjat. Aineiston perusteella päädytään tulokseen, että neuvotteluita leimasivat epäselvyydet monissa eri kohdissa. Ensin Ahon hallituksen aloitettua toimintansa jokainen päätoimija haki suuntaansa alati heikkenevässä taloustilanteessa. Vastaavasti elokuussa vallitsi epätietoisuus yhteiskuntasopimuksen tavoitteista työmarkkinaosapuolten keskuudessa ja lokakuussa Sorsan sovintoehdotuksen hyväksymisestä. Aineistosta käy myös ilmi, että palkansaajakeskusjärjestöt selvästi tiivistivät keskinäistä yhteistyötään juuri tulopoliittisia neuvotteluita varten. Sen sijaan työnantajakeskusjärjestöt eivät tehneet erillistä yhteistyöratkaisua jo olemassa olevien yhteistyöjärjestelmien ulkopuolelle, vaan ajoivat kukin tahoillaan omia tavoitteitaan. Keskeisin johtopäätös on, että vuonna 1991 käydyt neuvottelut tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta olivat lopulta perinteiset kolmikantaiset keskusjärjestötason tulopoliittiset neuvottelut. Neuvottelut käytiin poikkeuksellisina aikoina porvarihallituksen ollessa vallassa taloudellisessa lamassa. Kuitenkin neuvotteluiden perusidea oli monella tapaa perinteiden mukainen. Lisäksi tutkielmassa päätellään, että erityisesti palkansaajakeskusjärjestöjen yhtenäisyydellä oli vaikutusta siihen, ettei erillisiä sopimuksia saatu aikaan. Marraskuun lopussa 1991 allekirjoitettu tulopoliittinen kokonaisratkaisu oli hyvin kattava keskusjärjestötasolla. Yhteisrintama piti, vaikka erityisesti STTK:ssa ja Akavassa oli havaittavissa kyllästymistä SAK:n linjaan, devalvaatioon ja Sorsan sopimusehdotuksen kaatumiseen. Työnantajakeskusjärjestöt pääsääntöisesti pettyivät saavutettuun sopuun, mutta tulopoliittista ratkaisua ei haluttu enää lykätä eteenpäin. Erityisesti STK ja LTK saivat kuitenkin lupauksen neuvottelujärjestelmän kehittämisestä, mikä siinä kohtaa riitti vakuudeksi tulevasta.
  • Rautio, Ville (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.