Browsing by Subject "tyska"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Nyström, Lena (Helsingin yliopisto, 2020)
    I min Pro Gradu -avhandling undersöker jag fel i placering av negationer i satser i svensk- och finskspråkiga abiturienters uppsatser i studentexamensprovet för tyska i Finland. Syftet med undersökningen är att få reda på huruvida felen i placeringen av negationer kan ses som interferenser, det vill säga fel som uppkommer då strukturer från modersmålet överförs till det främmande språket. Studentuppsatser skrivna under 2010-talet och 1990-talet analyseras. Svensk- och finskspråkiga abiturienters fel analyseras och jämförs inom de båda tidsperioderna och tidsperioderna jämförs med varandra. Typen av fel samt mängden fel i placeringen av negationer jämförs och felen analyseras kvalitativt för karteringen av interferenser. Analysen görs med hjälp av avhandlingens teoridel som utgörs av en kontrastiv analys mellan språken tyska och svenska samt tyska och finska. Negationens placering i satsen jämförs mellan språken. I teoridelen framförs även de olika faserna i en felanalys. Denna avhandling koncentrerar sig dock på interferensfel som betingas av modersmålet. Andra möjliga orsaker till fel nämns endast. Materialet utgörs av studentuppsatser i tyska från 2010-talet och 1990-talet. Uppsatser av 30 svenskspråkiga och 30 finskspråkiga abiturienter från båda tidsperioderna analyseras. Resultatet av analysen visar att interferenser beroende på modersmålet är svåra att fastställa. Speciellt hos finskspråkiga abiturienter kunde knappt några interferenser observeras då språken tyska och finska är mycket olika i fråga om negationens placering i satsen. För fastställandet av interferenser borde modersmålet och det främmande språket vara problemfritt jämförbara. Hos de svenskspråkiga abiturienterna kunde interferenser däremot observeras något enklare då språken tyska och svenska liknar varandra i många hänseenden. Likväl är interferenser svåra att fastställa även hos de svenskspråkiga abiturienterna då det inte är bekant huruvida de använder sitt modersmål vid producerandet av text. I genomsnitt presterade de finskspråkiga abiturienterna något bättre än de svenskspråkiga i den riktiga placeringen av negationen i satsen. Då tidsperioderna jämförs med varandra presterade abiturienterna från 1990-talet i genomsnitt bättre än abiturienterna från 2010-talet. Detta kan bero på en möjligtvis bättre presentation av likheter och olikheter mellan modersmålet och det främmande språket i undervisningen tidigare. En kontrastiv främmandespråksinlärning är viktig för minimerandet av interferenser.
  • Marjamäki, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Työn tarkoituksena on selvittää saksan sananmuodostuksen kuvauksen historiaa erityisesti esimodernin ajan näkökulmasta. Lähtökohtana ovat antiikin kreikan- ja latinankieliset kieliteoriat, sillä niihin perustuvat myös varhaiset saksan kieliopit. Tutkielma perustuu lähinnä latinan- ja saksankielisiin primäärilähteisiin, kielioppeihin ja kielifilosofisiin teoksiin sekä aihetta jo käsitelleeseen moderniin tutkimuskirjallisuuteen. Sananmuodostuksen kuvauksen peruskäsitteet, yhdyssana ja johdos, ovat lähtöisin antiikin kieliteorioista. Kreikan ja latinan klassiset kieliopit eivät kuitenkaan tunne varsinaisesti sellaista käsitettä kuin 'sananmuodostus'. Toisaalta sananmuodostuksen piiriin kuuluvaa muoto-oppia luonnehditaan yleisesti epäsäännölliseksi, ei luonnon, vaan inhimillisten tottumusten aikaansaannokseksi. Myöhäisantiikin meille säilyneissä kieliopeissa – keskeisimpinä Donatuksen Ars maior ja Ars minor sekä Priscianuksen Institutiones – sanojen muoto-opillista käyttäytymistä luokitellaan tiukasti sanaluokista johtuvana 'aksidenssien' hierarkiana. Juuri sanojen, ei tätä pienempien yksiköiden, yhdistämistä käsitellään figuran eli hahmon aksidenssina, sanojen johtamista "loppukirjaimia muuttamalla" taas pääasiassa specieksen eli lajin aksidenssina. Nämä teoriat ovat perustana myös varhaisen uuden ajan kieliopille ja pohdinnoille kielestä. Renessanssi- ja humanistiset kieliopit pyrkivät kuvaamaan klassisia kieliä antiikin kieliopeille uskollisina. Vaikka antiikin kieliteorioissa johto-oppi mainitaan usein epäsäännöllisenä, 'anomalian' piiriin kuuluvana, 1400- ja 1500-luvun kieliopit (Perotti, Melanchthon, Camerarius) käsittelevät sitä säännöllisten taivutuskategorioiden kanssa samanarvoisena. Myös saksan varhaiset kuvaukset noudattavat antiikissa vakiintunutta jakoa kahdeksaan sanaluokkaan ja niiden aksidensseihin, mukaan lukien figuraan ja speciekseen. Niihin on omaksuttu myös kreikalle ja latinalle ominaiset muotokategoriat (esimerkiksi patronyymit), vaikka näitä ei varsinaisesti omina muotoinaan ole saksassa olemassa. Omaleimaista saksan kieliopeille niiden klassisiin esikuviin verrattuna on heräävän kieli-identiteetin ja kansallistunteen leimaama kielihistorian pohtiminen ja sananmuodostuskategorioiden sekä etymologisten tai saksan kielen historiaa koskevien teorioiden sulautuminen yhteen. Vaikka sananmuodostusta ('Wortbildung') ei saksalaisessa traditiossa nimetä omana käsitteenään tai kieliopin kategorianaan ennen 1800-lukua, jo Schotteliuksen ,Ausführliche Arbeit von der Teutschen HaubtSprache' (1663) käsittelee yhdyssanoja ja johtamista laaja-alaisesti ja erillään muusta muoto-opista. Schottelius pyrkii vielä kuvaamaan saksan kielen rakennetta sellaisena, kuin se on ollut raamatullisen Baabelin tornin rakentamisesta ja kielen synnystä lähtien, ja pitää siitä syystä erottelemiaan kantasanoja ja päätteitä 'alkuperäisinä'. Erityisen tärkeänä hän pitää kantasanojen yksitavuisuutta, mille on esikuvansa heprean kieliopissa. 1700-luvun kuluessa käsitys kielen historiasta ja sanojen muodostumisesta muuttuu. Vuosisadan alussa painetussa Bödikerin kieliopissa maailman kielet jaetaan vielä muutamaan eurooppalaiseen pääkieleen, jotka palautuvat Baabelin tornia seuranneeseen kielten erkanemiseen. Sananmuodostusta Bödiker ja hänen aikalaisensa käsittelevät pitkälti Schotteliuksen tavoin. Vuosisadan lopulla Adelungin 'Umständliches Lehrgebäude' painottaa ihmiskielten sanojen muodostuneen yksittäisistä onomatopoeettisista äänteistä, joiden yhdistyminen monimutkaisiksi käsitteiksi noudattelee länsimaista sivistyshistoriaa. Nykykielen johto-oppi on hänen mielestään kehitysaskel tästä alkuhämärästä, esimerkiksi umlaut- tai ablautjohdoksista (sinken : senken), jotka perustuvat 'hämärän kuulokuvan tuntemukseen' ('dunkle Empfindung des Hörbaren'). Looginen selitys näille ilmiöille esitetään lopulta muutama vuosikymmen myöhemmin historiallis-vertailevan kielitieteen avulla.