Browsing by Subject "uhkakuvat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Vasara, Valeria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimus käsittelee uhkakuvien rakentamista Suomen, Ruotsin ja Viron poliittisen johdon kuvaamina 90-luvun puolivälissä. Vertailevalla analyysilla kartoitetaan, millaisia eroja ja yhteneväisyyksiä uhkakuvien kehyksissä ilmenee, ja millaista turvallisuuskäsitystä ne edustavat. Tulkitsemalla puhetapoja selvitetään uhkakuvien merkityssisältöjä ja perusteita niiden poliittiseen käyttöön. Uhkakuvia tarkastellaan historian, viholliskuvien, identiteettipolitiikan, sosiokulttuurisen kontekstin ja intressien valossa. Tutkimuksessa sovelletaan laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia. Analyysi pohjaa turvallisuus- ja uhkakuvateoriaan sekä sosiologisiin näkökulmiin. Aineistona käytetään Ulkoministeriön arkiston dokumentteja ja asiakirjoja, turvallisuuspoliittisia virallisjulkaisuja ja poliittisten päättäjien puheita. Jarno Limnéllin tutkimus ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa” (2009) ja Sverker Oredssonin teos ”Svensk Oro: Offentlig fruktan i Sverige Under 1900-talets Senare Hälft” (2003) ovat keskeisiä hyödynnettäviä tutkimuksia. Venäjä, lähialueiden epävakaus, alueelliset konfliktit, asevarustelu, ympäristöongelmat, järjestäytynyt rikollisuus ja pakolaisuus muodostavat aineiston pohjalta keskeisimmät uhkakuvat. Suomen ja Ruotsin uhkapuhunnan eroavaisuudet näkyvät laajuudessa ja sävyssä. Suomea ja Viroa yhdistää identiteettipoliittinen motiivi. Venäjällä on merkittävä rooli jokaisen uhkaymmärryksessä, myös uusien uhkien suhteen. Läntisen Euroopan normit yhtenäistävät uhkakuvia, ja kansalliset turvallisuuskäsitykset näkyvät merkityseroissa. Uhkakuvia hallitsee historiallisten tottumusten ja muuttuneen maailman välinen jännite, jossa turvallisuutta tehdään uudelleen. Muutoksen vastinparina on perinteisten turvallisuusmääritteiden jatkuvuus, sotilaallis-poliittiset uhkat. Epävarmuuden tuntemusta käytetään vahvasti uhkien perustelussa. Uhkakuvien diskursiivisella laajentamisella turvallisuuspolitiikka sopeutetaan muuttuneeseen kontekstiin.
  • Tanska, Meri-Pinja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan presidentti Sauli Niinistön puheissa esiintyviä Venäjä-uhkakuvia sekä näihin liittyvää uhkakuvaretoriikkaa vuosilta 2012–2016. Tutkielmassa sivutaan, millaiset Suomen ja Venäjän väliset keskinäissuhteet ovat historian saatossa olleet, miten ne ovat rakentuneet, miten Venäjään liittyvistä uhista on puhuttu sekä millaista uhkakuvaretoriikkaa historian saatossa on esiintynyt. Tutkielmassa kartoitetaan myös Venäjän imperialismin uutta nousua ja ekspansiivista politiikkaa, joilla on ollut vaikutusta uhkakuviin ja uhkakuvaretoriikan muutokseen. Analyysin avulla vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaista Venäjään liittyvä uhkakuvaretoriikka on presidentin puheissa ja miten se on muuttunut tarkasteluajanjaksolla? Miten historian aikana muotoutuneet Venäjä-uhkakuvat ja retoriikka nousevat esiin presidentti Niinistön puheissa tarkasteluajanjaksolla? Millaisena Niinistön Venäjä-linja ja suhtautuminen Venäjään näyttäytyvät puheiden retoriikan perusteella? Voidaanko suhtautumistavasta löytää yhtymäkohtia historiasta tuttuihin ulkopolitiikan linjoihin? Analyysissa hyödynnetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Tutkielmassa todetaan, että uhkakuvaretoriikka muuttui selkeästi Ukrainan kriisin seurauksena. Ennen Ukrainan kriisiä Niinistön puheista välittyvä retoriikka on pehmeää, diplomaattista ja yhteistyöhenkistä. Ukrainan kriisin seurauksena retoriikka puheissa muuttuu suorasanaisemmaksi ja uhkakuvat vahvistuvat. Puheissa esiintyy osittain samankaltaisia uhkakuvateemoja kuin historiassa ja esimerkiksi kylmään sotaan viittaava retoriikka nousee esiin presidentin puheissa. Ukrainan kriisin myötä uutena teemana esiin nousevat hybridiuhat. Niinistön tavasta suhtautua Venäjään voidaan löytää yhtymäkohtia historian aikana tutuksi tulleisiin ulkopoliittisiin linjoihin ja Venäjä-suhteisiin liittyviin toimintatapoihin. Suhtautumistavasta voidaan havaita myös Niinistön itsensä määrittelemä aktiivinen vakauspolitiikka.
  • Berghäll, Jonna; Pesu, Minna (Ministry of the Environment, 2008)
    The Finnish Environment 44en/2008
    Climate change impacts the cultural heritage of Finland. Adaptation and mitigation measures are posing challenges along with the consequences of climate change. Cultural landscapes, the built cultural environment and the archaeological heritage all will be affected. The impacts of climate change that Finland will face and the challenges posed by them for the care of the cultural environment also apply to the Boreal Zone of Northern Europe in more general terms. This report charts the challenges posed by climate change on the cultural environment, estimates its effects on related conservation and management measures and administration, and proposes separate research projects. The near future will require the cultural environment sector to have closer contacts with other actors. The challenges are to identify real effects on the cultural environment and to provide more specific and in-depth information on climate change and the cultural environment. The objective will be to anticipate and manage changes in the operating environment and to prioritize measures along with other actors in the field.Climate change poses a shared threat, and Finland’s commitment to international agreements and conventions, such as those of UNESCO and the European Council, entails the exchange of information, preparation for the reporting required by international agreements, the monitoring of Finnish sites and locations, the charting of risks, and follow-up work. This report is part of the Nordic project Effekter av klimaendringer på kulturminner og kulturmiljö (2007–2010) on the impacts of climate change on the cultural environment. The Finnish bodies participating in the project are the National Board of Antiquities and Metsähallitus.
  • Berghäll, Jonna; Pesu, Minna (Ympäristöministeriö, 2008)
    Suomen ympäristö 44/2008
    Ilmastonmuutos vaikuttaa Suomen kulttuuriperintöön. Haasteita tuovat ilmastonmuutoksen seurausten lisäksi myös sopeutumis- ja hillitsemistoimet. Ne vaikuttavat perinnemaisemiin, rakennettuun kulttuuriympäristöön ja muinaisjäännöksiin. Suomen kohtaamat ilmastonmuutoksen aiheuttamat haasteet kulttuuriympäristön hoidolle koskevat laajemminkin Pohjois-Euroopan boreaalista vyöhykettä. Raportissa tuodaan esiin ilmastonmuutoksen kulttuuriympäristölle aiheuttamia uhkatekijöitä, arvioidaan sen vaikutuksia kulttuuriympäristön hoitoon ja hallintoon ja ehdotetaan erillisiä tutkimushankkeita. Lähitulevaisuus edellyttää kulttuuriympäristöalalta entistä tiiviimpää yhteyttä muihin toimijoihin. Haasteena on ilmastonmuutoksesta johtuvien todellisten kulttuuriympäristöön kohdistuvien vaikutusten tunnistaminen ja ilmastonmuutos ja kulttuuriympäristö -tiedon tarkentaminen ja syventäminen. Tavoitteena on ennakoida ja hallita toimintaympäristön muutoksia sekä yhdessä muun toimijakentän kanssa asettaa toimia tärkeysjärjestykseen. Ilmastonmuutoksen aiheuttama uhka on yhteinen, ja Suomen sitoutuminen kansainvälisiin mm. UNESCOn ja Euroopan neuvoston, sopimuksiin merkitsee tiedonvaihtoa, varautumista kansainvälisten sopimusten edellyttämään raportointiin ja Suomen kohteiden seuraamista, riskien kartoittamista ja seurantaa. Raportti liittyy pohjoismaiseen hankkeeseen ilmastomuutoksen vaikutuksista kulttuuriperintöön, Effekter av klimaendringer på kulturminner og kulturmiljö (2007–2010). Suomesta hankkeessa ovat mukana Museovirasto ja Metsähallitus.
  • Kotilainen, Jussi-Pekka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkin, kuinka kylmän sodan päättymisen myötä Neuvostoliiton uhkakuva tilalle rakennettiin uusia uhkakuvia. Tutkimuksessa keskityn yhdysvaltalaisten uuskonservatiivien Irakista rakentamaan uhkakuvaan vuosien 1996-2003 välisenä aikana. Uuskonservatiivien Irakista rakentaman uhkakuvan rinnalla esitän, kuinka Yhdysvaltojen hallintojen viralliset uhkakuvat muuttuivat ja kuinka erityisesti hallintojen Irak-politiikka muuttui vuosien mittaan. Koska uuskonservatiivisuudesta on tullut poliittisessa keskustelussa heittopussitermi, määrittelen tutkimuksessa myös sen, minkälaisen ryhmittymän kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit muodostivat. Tutkielmassa käytän nk. Kööpenhaminan koulukunnan konstruktivistista teoriaa (Buzan, Waever & de Wilde) uhkakuvien rakentamisen analyysiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Keitä uuskonservatiivit ovat? Mitä uuskonservatiivit edustivat ja miksi? Miten uuskonservatiivien rakentamat uhkakuvansa erosivat Yhdysvaltojen hallinnon virallisesta kannasta? Miksi Yhdysvaltojen hallinto jakoi uuskonservatiivien luoman uhkakuvan, jos uuskonservatiivit todella onnistuivat vaikuttamaan hallintoon? Miksi uuskonservatiivit ylipäätään rakensivat uhkakuvaa Irakista? Tärkeimpinä alkuperäislähteinä käytän uuskonservatiivien The Weekly Standard -lehteä, jonka sivuilla uuskonservatiivisuuden keskeiset edustajat rakensivat uhkakuvaa Irakista. Toisen keskeisen lähteen muodostaa uuskonservatiivien perustaman The Project for a New American Century -ajatushautomon julkaisema materiaali. Uuskonservatiivien ajatuksien kannalta myös heidän julkaisemansa kirjat ovat näyttävässä roolissa. Uuskonservatiivien kirjoituksia julkaistiin myös muissa lehdissä, kuten Foreign Policy ja National Interest. Yhdysvaltojen hallinnon virallisten uhkakuvien käsittelyn kannalta keskeisiä lähteitä ovat Kansallinen turvallisuusstrategia -asiakirjat, joita on julkaistu vuodesta 1987 lähtien. Tutkielmassa esitän, että kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit olivat korkeasti koulutettuja tutkijoita, virkamiehiä ja sotilaita. He muodostivat löyhän episteemisen yhteisön, jonka jäsenet jakoivat ajatuksen siitä, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus, liberaali demokratia ja markkinatalous muodostavan universaalit hyveet. He kokivat, että kylmän sodan voittaneen Yhdysvaltojen pitää vahvistaa hegemonia-asemansa ja toimia aktiivisesti maailmanpolitiikassa hyväntahtoisena imperiumina. Sen tehtävänä olisi olla vapauden majakka ja taistella maailman pahuutta ja hirviöitä vastaan. Uuskonservatiivit kokivat, että tahot jotka eivät jakaneet heidän universaaleja arvojaan, siis totalitaariset yhteiskunnat ja diktatuurit, edustivat pahuutta. Uuskonservatiiveille pelkkä Saddam Husseinin totalitaarisen hallinnon olemassaolo oli jo sinänsä syy hankkiutua siitä eroon. Yhdysvaltojen hallinto oli ajanut maltillista Irakin eristämispolitiikkaa, mutta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aiheuttama tarve näyttävälle vastaiskulle ja toisaalta Bushin hallintoon työllistyneet uuskonservatiivit saivat hallinnon virallisen kannan tiukentumaan ja lopulta aloittamaan sotatoimet. Toisaalta Kansalliset turvallisuusstrategiat ja Iraq Liberation Actin kaltaiset hallinnon toimet viittaavat siihen, että vastaavaan lopputulokseen oltaisiin voitu päätyä ilman terrori-iskuja tai George W. Bushin presidenttiyttä.
  • Korhonen, Anne (2006)
    Tämän hetken merkittävä yhteiskunnallinen tavoite on työurien pidentäminen. Tähän on ensisijaisena syynä Suomen väestön ikärakenne ja sen muuttuminen tulevaisuudessa. Tämä muutos on erityisen nopeaa suurten ikäluokkien saavuttaessa vanhuuseläkeikänsä. Työelämän muutokset heijastuvat epävarmuuden kokemiseen. Työssä ilmenevien epävarmuus- ja uhkatekijöiden on taas havaittu olevan yhteydessä esim. varhaiseläkeaikeisiin. Työelämän uhkatekijöiden tarkastelu on näin ollen tärkeää työssäpysymistavoitteen kannalta. Tämän pro gradu –tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten työelämässä ilmenevät uhkatekijät vaikuttavat työtyytyväisyyteen ja työssä pysymisen suunnitelmiin. Työelämän uhkatekijöiden oletettiin olevan negatiivisessa yhteydessä työtyytyväisyyteen ja työssä pysymiseen. Lähtökohtaisena ajatuksena oli: mitä vähemmän uhkaavia asioita työntekijä kokee työelämässä, sitä tyytyväisempi hän on työhönsä ja sitä halukkaampi hän on pysymään työssä. Aineisto perustuu Kuntien eläkevakuutuksen tekemään Kuntatyö 2010 –tutkimukseen, joka toteutettiin vuonna 2003. Tässä tutkielmassa tutkittiin 20–64-vuotiaita kuntatyöntekijöitä (N = 2715). Tilastollisina menetelminä käytettiin ristiintaulukointia (X²-testi), korrelaatioanalyysia, yksisuuntaista varianssi- ja kovarianssianalyysia ja logistista regressioanalyysia. Selitettävinä muuttujina olivat työtyytyväisyys sekä työssä pysyminen, jota mitattiin varhaiseläkeaikeilla ja työssä yli 63-vuotiaana jatkamisen suunnitelmilla. Selittävinä muuttujina olivat työelämässä ilmenevät uhkatekijät (vastentahtoinen siirto toisiin tehtäviin, lomautus-, irtisanomis- tai työttömyysuhka, työkyvyttömyysuhka, uhka työmäärän lisääntymisestä yli sietokyvyn ja uhka työtehtävien liiallisesta vaikeutumisesta) sekä erilaiset vakioitavat taustamuuttujat, kuten sukupuoli, ikä, koulutus ja toimiala. Tutkielman päähypoteesit saivat vahvistusta. Työelämän uhkatekijöistä kaikki muut, paitsi työttömyyteen liittyvä uhka, olivat negatiivisessa yhteydessä työtyytyväisyyteen. Kun eri taustamuuttujat vakioitiin, työn vaatimustason liiallisen kasvun uhka (= työn liiallinen lisääntyminen ja vaikeutuminen) säilyi edelleen työtyytyväisyyttä huonontavana tekijänä. Uhkatekijöiden vaikutus työssä pysymiseen oli myös oletuksen mukainen: kaikki uhkatekijät työttömyysuhkaa lukuun ottamatta lisäsivät varhaiseläkeaikeita. Kun taustamuuttujat huomioitiin, työn vaatimustason nousuun liittyvän uhkan yhteys varhaiseläkeaikeisiin säilyi. Lisäksi ilmeni, että työkyvyttömyyden ja työn vaatimustason liiallisen nousun uhka olivat käänteisessä yhteydessä työssä jatkamisen suunnitelmiin yli 63-vuotiaana, mutta näiden uhkatekijöiden yhteys ei enää säilynyt, kun muut taustamuuttujat vakioitiin. Tuloksissa positiivista oli se, että kunta-alalla suurin osa työntekijöistä on tyytyväisiä työhönsä. He myös kokevat työnsä varsin turvatuksi, ja työkyvyttömyyden uhkaakin ilmeni melko vähän. Suurin uhkakuva kuntatyössä on työn vaatimustason liiallinen kasvu, erityisesti työmäärän lisääntymisen suhteen. Tämä uhka voi hyvinkin konkretisoitua lähivuosina ennustetun työvoimapulan vuoksi. Hyvä työn organisointi ja tulevaan muutokseen perusteellinen valmistautuminen voivat kuitenkin lieventää kunta-alalla työskentelevien huolia työelämän suunnasta ja näin edesauttaa kuntatyöntekijöiden pysymistä työssä mahdollisimman pitkään. Keskeiset lähteet: Argyle, M. (1989), 'Forma, P. & Väänänen, J. (toim.)' (2004), Hakanen, J. (2004), Tuominen, E. (toim.) (2004).
  • Hirvonen, Tuukka (2007)
    Yhdysvaltain presidentti George W. Bush julisti vuonna 2002 Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean muodostavan maailmassa niin sanotun ”pahan akselin”. Vuotta myöhemmin Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin. Irakista ja maan johtajasta Saddam Husseinista luotiin Yhdysvaltain johdon puheissa viholliskuvaa, jota käytettiin yhtenä perusteluna sodalle. Tässä tutkielmassa osoitetaan, että Yhdysvallat näkee myös Pohjois-Korean vihollisena. Samalla pyritään kuvaamaan, minkälaista viholliskuvaa Yhdysvaltain presidentti George W. Bush puheissaan ja lausunnoissaan luo Pohjois-Koreasta sekä maan johtajasta Kim Jong Ilistä. Tarkastelun päähuomio on tekstissä ja siihen sisältyvissä merkityksissä. Tämän vuoksi teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu konstruktivismi ja tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysia sekä retorista analyysia. Bushin tarjoaman viholliskuvan selvittämisessä apuna on käytetty Kurt R. Spillmanin ja Kati Spillmanin esittelemiä keinoja nähdä vihollinen sekä israelilais-amerikkalaisen psykologin Ofer Zurin viholliskuvaluokituksia. Tutkielman aineistona on käytetty Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin puheita ja lausuntoja, joissa hän antaa kuvauksia Pohjois-Koreasta tai pohjoiskorealaisista. Ajallisesti aineisto on rajattu koskemaan koko Bushin presidenttikautta syyskuun 2007 loppuun asti. Bushin puheista ja lausunnoista löydetään useita sellaisia kuvauksia Pohjois-Koreasta ja sen johtajasta Kim Jong Ilistä, jotka vastaavat Spillmanien tapoja nähdä vihollinen sekä Zurin viholliskuvia. Pohjois-Korea näyttäytyy Bushin puheissa ja lausunnoissa useimmiten uhkaavana sekä omia kansalaisiaan alistavana ja sortavana vihollisena. Bush ei kuitenkaan pidä vihollisena kaikkia pohjoiskorealaisia, vaan vihollisuus henkilöityy Pohjois-Korean johtajaan Kim Jong Iliin, joka esiintyy Bushin retoriikassa uhkaavana ja petollisena henkilönä. Tavalliset pohjoiskorealaiset puolestaan ovat Pohjois-Korean hallinnon uhreja, jotka pitäisi vapauttaa ahdingosta.
  • Isomäki, Mari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma tarkastelee Pariisin marraskuun 2015 ja Brysselin maaliskuun 2016 terrori-iskujen jälkeistä turvallistamista Kööpenhaminan turvallistamisteorian ja poikkeustila-käsitteen avulla. Tarkoitus on tutkia, mikäli näiden iskujen jälkeen poliitikot Ranskassa ja Belgiassa turvallistivat jotain teemaa ja jos, niin miten. Lisäksi halutaan selvittää, löytyykö näiden kahden maan väliltä eroja tavoissa turvallistaa. Näihin kysymyksiin vastataan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian avulla. Lopuksi halutaan selvittää, ilmeneekö ranskalaisten poliitikkojen tavassa puhua hätätilasta Giorgio Agambenin poikkeustilateoriasta kumpuavia elementtejä. Tätä analyysia täydennetään soveltuvin osin Carl Schmittin teorisoinneilla samasta aiheesta. Tutkielman aineisto koostuu ranskalaisten ja belgialaisten poliittisten päättäjien puheista, haastatteluista ja kommenteista, joita on yhteensä 26. Ajallisesti aineisto sijoittuu pääosin välittömästi iskujen jälkeiseen aikaan. Aineiston analyysiin sovelletaan Kööpenhaminan turvallistamisteorian tarjoamaa jaottelua sekä Agambenin teoriasta esiin nousevia elementtejä. Analyysi paljastaa, että iskuista puhutaan hyvin eri tavoin näissä kahdessa maassa. Tarkastelun kohteena olevien ranskalaisten poliitikkojen teksteistä löytyy turvallistamista, mutta ei belgialaisten. Ranskalaiset poliitikot turvallistavat vahvasti terrori-iskuja, rakentaen vahvoja uhkakuvia sekä vedoten edessä olevaan taisteluun ja uhkaan, johon Ranskan on vastattava sekä poikkeustoimilla kansallisesti että sotilaallisesti Lähi-idässä. Belgialaiset poliitikot puolestaan toivovat nopeaa paluuta normaaliin arkeen iskujen jälkeen, eivät lupaa uusia toimenpiteitä ja korostavat demokraattisten arvojen merkitystä. Belgian kohdalla turvallistamista ei siis löydy. Lisäksi analyysi paljastaa, että ranskalaiset poliitikkojen puheissa ilmenee monia Agambenin teorian kanssa yhteneviä elementtejä, kuten poikkeuksen normalisoituminen, demokratian suojeleminen rajoittamalla demokraattisia oikeuksia hetkellisesti sekä välttämättömyyteen vetoaminen. Tämä kaikki viittaa siihen, että poikkeustilaa käytetään hallinnan tekniikkana Ranskassa iskujen jälkeen. Analyysin perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että turvallistaminen operoi eri tavoin näissä kahdessa kontekstissa, siitäkin huolimatta, että iskut liitetään samaan kansainvälisen terrorismin jatkumoon. Tämä on mielenkiintoista, sillä se osoittaa, että hyvinkin samankaltaiset iskut voidaan kehystää eri tavoin eri kansallisissa konteksteissa. Se myös osoittaa, että terrorismia ei välttämättä aina turvallisteta, vaikka kyseessä onkin aihe, joka on usein nostettu tavallisen politiikan yläpuolelle poikkeuksellisen politiikan piiriin. Lopussa pohditaan vielä demokratian ja poikkeustilojen suhdetta.
  • Anteroinen, Pasi (2008)
    Tässä tutkimuksessa käsitellään pronssisoturi-kiistan esiin nostamia pelkoja ja uhkakuvia Viron mediassa. Vuoden 2007 keväällä Viron hallituksen päätös siirtää pronssisoturina tunnettu puna-armeijan sotilasta kuvaava patsas Tallinan keskustasta synnytti valtavan protestiaallon Viron venäjänkielisen vähemmistön keskuudessa. Kiista levisi nopeasti paikallisista mielenosoituksista kansainväliseksi kiistaksi, joka varjosti Viron ja Venäjän suhteita. Pohjimmiltaan kyseessä oli kahden eri historiatulkinnan vastakkainasettelu, joissa neuvostoarmeijan rooli nähtiin joko vapauttajana tai miehittäjänä. Kiistan aikana Venäjä uhkasi Viroa mm. taloudellisilla pakotteilla ja diplomaattisten suhteiden katkaisemisella. Kovasta retoriikasta huolimatta patsaan siirtoa ei kuitenkaan seurannut virallisia taloudellisia pakotteita tai muita virallisia seurauksia tai sanktioita. Tämän tutkimuksen pääasiallisena aineisto on Viron suurimmasta sanomalehdestä Postimees vuosina 2006-2008 kerätty artikkelimateriaali. Artikkelit kuvaavat Venäjän vallankäyttöön liittyviä uhkakuvia ennen ja jälkeen patsaan siirtämistä. Teoreettisesti tukeudutaan Stephen Waltin ajatukseen uhkien merkityksestä vallankäytön välineinä ja William Wohlforthin käsityksiin pienten ryhmien uhkakuvien merkityksellisestä roolista ulkopolitiikkaan muovaamisessa ja kansainvälisessä politiikassa yleensä. Aineistosta poimitut uhat on jaettu neljään eri vallankäytön ryhmään. Vallan konsepti on ymmärretty tässä tutkimuksessa laajemmin tunnistaen vallankäytön muodoiksi sotilaallinen, taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen valta. Kulttuurista vallankäyttöä määritellessä on erityisesti seurattu Joseph Nyen pehmeä valta -käsitettä. Tutkimustuloksena voitiin havaita, että ennen patsaan siirtoa lehtiaineistossa ilmeni joitain uhkakuvia ja arvioita negatiivisista seuraamuksista. Erityisesti esillä olivat taloudelliset pakotteet ja poliittiset seuraamukset kansainvälisellä tasolla. Lisäksi suhteiden Venäjän kanssa pelättiin heikkenevän ja jopa sodan mahdollisuutta pidettiin esillä. Näihin uhkakuviin reagoitiin kuitenkin pääsääntöisesti vähätellen tai vastustusta ilmaisten. Patsaan siirron jälkeen erityisesti taloudelliset pakotteet koettiin todellisiksi Venäjän vallankäytön välineiksi, vaikkakin virallisia taloudellisia pakotteita ei oltu asetettu. Tämän lisäksi uusi tietoisuus ns. pehmeä vallankäytön uhkista nousi esiin, erityisesti koskien Viron suurta venäläisvähemmistöä ja sen tiedonsaanti kanavia, joiden pelättiin olevan yksipuolisesti Venäjän hallitsemia.
  • Manninen, Laura (2008)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella turvallisuusdilemman teorian selitysvoimaa Ruotsin ja Venäjän suhteissa. Suhteita tarkastellaan Ruotsin turvallisuuspoliittisten ratkaisujen näkökulmasta, peilaten niitä Venäjän kehitykseen. Mielenkiinto tutkimuksen tekoon heräsi Ruotsissa viime aikoina käydyn kiivaan turvallisuuspoliittisen keskustelun myötä. Lisäksi turvallisuusdilemman teoria on vakiintuneesta asemastaan huolimatta saanut osakseen hyvin vähän empiiristä tutkimusta, mistä syystä teorian haastaminen tuntui mielekkäältä tehtävältä. Turvallisuusdilemman mukaan valtion A varustautuessa myös valtion B tulisi vastata kasvavaan uhkaan joko varustautumalla tai liittoutumalla. Näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan Ruotsin ja Venäjän tapauksessa. Samalla kun Venäjä lisää sotilaallista voimaansa, Ruotsi leikkaa erityisesti alueellisen puolustuksensa budjettia. Tutkielman hypoteesi, ettei turvallisuusdilemman teoria täysin selitä tapausta, ei kuitenkaan yksiselitteisesti osoittautunut oikeaksi. Vaikka teorian selitysvoimassa on useita aukkoja, tarjoaa se kuitenkin mielenkiintoisen tulkinnan Ruotsin ja Venäjän suhteista. Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa tarkastelemalla voi todeta, että Ruotsi on ratkaisuissaan siirtynyt turvallisuusdilemman jälkeiseen aikaan turvallisuusyhteisöajattelun, geopolitiikan ja neutraliteettiperinteen avulla. Sen sijaan Venäjä on ajautunut syvemmälle turvallisuusdilemmaan erityisesti suhteissaan yleisimmin länsimaita kohtaan. Venäjä kokee länsimaat uhaksi, ja erityisesti Yhdysvaltain lisääntyvä vaikutus Venäjän entisillä sidosalueilla aikaansaa aggressiivista käytöstä Venäjän taholta. Länsimaiden rooli onkin ensisijainen turvallisuusdilemman spiraalikierteen lopettamisessa ja vastakkainasettelun voittamisessa. Ensisijaista on osapuolten välisen luottamuksen rakentaminen. Myös Ruotsilla voi olla tilanteen parantamiseen neutraalisen asemansa vuoksi paljon annettavaa. Uusi epävarmuuden aika selittää myös osaltaan sitä, mikseivät yksittäiset teoriat kykene selittämään maiden välisiä suhteita kokonaisvaltaisesti. Uusien, moninaisempien uhkakuvien tutkimiseen tarvitsemme myös laaja-alaisempia kansainvälisen politiikan teorioita. Mielenkiintoisimpiin ja hedelmällisimpiin tulkintoihin päästään teorioita ja selitysmalleja yhdistelemällä. Tämän tutkielman lähteinä on käytetty kirjallisuuslähteitä sekä tutkielman aiheen tuoreudesta johtuen myös sanomalehtilähteitä. Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa kartoitettaessa on käytetty myös Ruotsin hallituksen virallisia asiakirjoja, kuten uusinta turvallisuuspoliittista selontekoa.
  • Rumbin, Santtu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielman taustalla on vaikuttanut havainto siitä, että sisäisen turvallisuuden uhkia käsitellään julkisuudessa varsin yksinkertaistavasti sekä se, että sisäisen turvallisuuden yhteiskunnallinen merkittävyys vaikuttaa kasvaneen 2010-luvun mittaan erilaisten uusien tai uusina esitettyjen ilmiöiden ja tapahtumien myötä. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin lisätä ymmärrystä sisäisen turvallisuuden uhkakuvapolitiikasta analysoimalla Sisäministeriön keskeisimmissä turvallisuusasiakirjoissa esitettyjä uhkakuvia turvallistamisen teoriaan pohjaavan kehysanalyysin avulla. Aineistona tutkielmassa käytetään Sisäministeriön vuosien 2004, 2008 ja 2012 sisäisen turvallisuuden ohjelmia, vuoden 2016 selontekoa sekä vuoden 2017 strategiaa. Analyysimenetelmänä hyödynnetään sisällönanalyysiä ja aineistoa lähestytään teorialähtöisellä sisällönanalyysillä. Aineiston analyysiä varten on muodostettu strukturoitu analyysirunko kehystämisen viitekehyksen pohjalta. Tutkielmassa tarkastellaan siis sitä, millaisia uhkia turvallisuusasiakirjoissa esitetään, miten uhkakuvat ovat muuttuneet vuosina 2004-2017, millaisia perusteluita uhkille esitetään ja millaisia ratkaisuja tai toimenpiteitä uhkiin vastaamiseksi esitetään. Kaikista viidestä turvallisuusasiakirjasta muodostettiin yhteensä 12 eri uhkakehystä, joidenka puitteissa uhkia käsitellään tutkielman analyysissä. Tuvallisuusasiakirjoista muodostettuja uhkakehyksiä ovat väkivaltarikollisuuden, huumausainerikollisuuden, omaisuusrikollisuuden, terrorismin ja ääriliikkeiden väkivallan, onnettomuuksien ja tapaturmien, talousrikollisuuden, hybridiuhkien, koetun turvattomuuden, seksuaalirikosten, tartuntatautien, rikollisuuden ja laittoman maahanmuuton kehykset. Tutkielman johtopäätöksenä on, että sisäisen turvallisuuden uhkat eivät ole keskeisesti muuttuneet laadullisesti ja eräänlaisina kestouhkina kaikissa turvallisuusasiakirjoissa ovat väkivalta-, huumausaine- ja omaisuusrikollisuus, terrorismi ja ääriliikkeiden väkivalta sekä onnettomuudet ja osittain tapaturmat. Sen sijaan uhkakuvissa on tapahtunut muutosta sisällöllisesti sekä esitettyjen ratkaisujen kuin perusteluiden osalta. Ohjelmissa pyritään havainnollistamaan rikollisuuden uhkan kasvua erityisesti syrjäytymisellä, päihteiden käytöllä, sekä järjestäytyneen rikollisuuden toiminnalla. Selonteossa ja strategiassa keskitytään korostamaan ongelmien kasautumista pienelle joukolle sekä uhkien vakavuutta korostamalla uhkien seurauksia. Uhkan kasvua taas pyritään havainnollistamaan maahanmuutolla ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvulla. Sisäisen turvallisuuden asiakirjojen keskeistä antia uhkakuvien määrittelyn ja muun sisäisen turvallisuuden nykytilan kuvaamisen lisäksi ovat kehittämis- ja ratkaisutoimet. Uhkien esittäminen sisäisen turvallisuuden asiakirjoissa vaikuttaakin analyysin perusteella olevan keino osoittaa kehittämistarpeita. Kehittämis- ja ratkaisutoimien osalta keskeisin muutoslinja on ohjelmien ja selonteon sekä strategian välillä. Ohjelmissa korostuu laaja-alaisemmin eri hallinnonalat sekä yksityinen ja kolmas sektori osana kehittämis- ja ratkaisutoimintaa uhkiin vastaamiseksi. Selonteossa ja strategiassa puolestaan on selvemmin painotuksena Sisäministeriön hallinnonalan viranomaisten tarpeet ja näkökulma uhkiin vastaamisessa. Tutkielman perusteella voidaan todeta 2010-luvun jälkipuoliskolla tapahtuneen siirtymää kohti ’kovempaa’ sisäisen turvallisuuden politiikkaa selonteon ja strategian kohdalla. Niissä korostetaan aiempia turvallisuusasiakirjoja enemmän vakavampia ja laaja-alaisempia vaikutuksia aiheuttavia uhkia. Lisäksi selonteossa ja strategiassa on havaittavissa siirtymää kohti kapeampialaisempaa turvallisuusyhteistyötä ja Sisäministeriön hallinnonalan rooli sisäisen turvallisuuden ylläpitäjänä näyttäytyy aiempaa keskeisempänä.
  • Manninen, Marika (2001)
    Tutkielmassa kuvataan ei-valtiollisten toimijoiden luomia kyberuhkia tietoyhteiskuntien informaatiotekniikkan perustuvien tietojärjestelmien häiriöttömälle toiminnalle, hahmotetaan uhkien todentuntuisuutta, kuvataan miten niihin voi varautua ja mitä ongelmia niiden ennalta ehkäisemiseen liittyy. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessa osassa luodaan käsitteellinen kehys kyberuhkien kuvaamiselle, ja toisessa osassa siirrytään erittelemään kyberuhkia. Lähdeaineistona käytetään pääasiallisesti artikkeleita, jotka on kerätty viime vuosien aikana ilmestyneistä sekä tieteellisiä että yhteiskunnallisia asioita käsittelevistä julkaisuista. Lähdeaineiston analysoinnissa käytetään tutkimustekniikkana tekstianalyysin keinoja, eli lähdeaineistossa esiintyviä tietoja luokitellaan, tyypitellään ja yhdistellään eri tavoilla. Kyberuhkien kuvailua havainnollistetaan lähdeaineistossa esiintyvien empiiristen esimerkkien avulla. Käsitteellisen kehyksen luomiselle toimii pohjana globalisaation ja informaatiovallankumouksen tarkastelu, sillä ne ovat siivittäneet yhteiskuntien kehitystä viime vuosikymmenien aikana. Ne ovat luoneet edellytyksiä teknisten innovaatioiden nopeaan syntymiseen ja leviämiseen ympäri maailmaa, ja lisänneet etenkin ei-valtiollisten toimijoiden mahdollisuuksia valtioiden rajat ylittävään monimuotoiseen viestintään ja vaikuttamiseen. Käytettävän käsitteellisen kehyksen luomiseen sovelletaan lisäksi konkliktien aaltoteoriaa, laajaa turvallisuuden käsitettä ja tietoyhteiskuntien uhkamalleja. Kyberuhat liitetään osaksi informaatiosodankäyntiä, ja ne jaetaan toimijoiden motiivien perusteella kahteen osa-alueeseen, joiden tavoitteena on yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ja taloudellisen tai muun hyödyn tai edun tavoitteleminen. Kuvatuista kyberuhista kyberterrorismi ja haktivismi sisällytetään ensimmäiseen, ja hakkerointi sekä kyberrikollisuus jälkimmäiseen kategoriaan. Kyberuhkien todentuntuisuus vaihtelee kyberuhkien osa-alueiden mukaan. Haktivismi, hakkerointi ja kyberrikollisuus ovat todellisia ilmiöitä, kun taas kyberterrorismi ei vielä toistaiseksi ole aktualisoitunut. Kuvatut kyberuhkien lajit osoittavat kyberuhkien olevan monimuotoinen ilmiö, joissa toimijoiden motiivit vaihtelevat, ja päämäärät voivat ulottua vähäisestä harmin tuottamisesta suureen katastroofiin. Ongelma kyberuhkia koskevien jäsentely- ja luokitteluyritysten tekemisessä on se, että rajojen vetäminen eri luokkien välille on vaikeaa. Jäsentelyn osa-alueet ja niistä muodostettavat luokat ovat dynaamisia, ja saavat erilaisia merkityksiä eri konteksteissa. Lisäksi toimijoilla voi olla lukuisia erilaisia rooleja eri konteksteissa. Tärkeäksi keinoksi kyberuhkien hallinnassa ja ennalta ehkäisemisessä on havaittu kansainvälinen toiminta eri toimijoiden välillä sekä yksityisten ja julkisten tahojen yhteistyö. Vaikeutena kansainvälisten sopimusten solmimisessa on käsitteiden määritteleminen, sopimusten toimeenpano ja valvonta. Kyberuhkien torjunta ja ennaltaehkäisy vaatii uudenlaisia ajattelun ja innovatiivisen toiminnan malleja, sillä uudet uhat ovat aikaisempiin verrattuina abstrakteja ja vaikeasti hahmotettavia.
  • Juvonen, Kaisa Vilhelmiina (2008)
    Tutkielman aiheena on Israelin valtiollinen identiteetti. Tutkimusaihe saa merkityksensä, kun se liitetään laajempaan Lähi-idän problematiikkaan. Lähtökohta on, että Israelin näkemykset itsestään ja tulkinnat vallitsevasta tilanteesta vaikuttavat Israelin toimiin sekä siihen, millä tavalla muut toimijat reagoivat Israeliin. Tutkimuksen tavoite on rajattu ainoastaan Israelin valtiollisen identiteetin tutkimiseen sellaisena, kun se ilmenee Israelin pääministerien puheissa. Tutkimuksen aineistona käytetään Israelin pääministerien puheita vuosilta 2005–2006. Tutkimuksessa keskeisiä ovat ulkopoliittiset uhkakuvat. Lähtökohtana on, että ulkopoliittisten uhkakuvien kautta rajataan ja uusinnetaan valtiolle primääriä identiteettiä. Käsitys uhkakuvien merkityksestä identiteetin uusintamiselle perustuu pääasiallisesti David Campbellin (1992) teoriaan. Tutkimusongelma on, miten Israelin valtiollista identiteettiä rajataan ja uusinnetaan turvallisuuden ja ulkoisten turvallisuusuhkien kautta. Yhdistämällä ns. Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian käsityksen turvallisuuden tuottamisesta ja identiteetin käsitykseen liittyvän toiseuden käsitteen narratiiviseen analyysiin kartoitettiin turvallisuuden narratiiveja, jotka heijastavat Israelin valtiollista identiteettiä. Kartoittamalla turvallisuuden narratiiveja selvitettiin, millaisia uhkakuvia, käsityksiä tilanteista, toiseuden ja itsen kuvia pääministerien puheista on löydettävissä. Aineistoa analysoitiin kahden vuoden ajalta. Tutkimuksen tavoitteena oli myös vertailla kahta vuotta keskenään ja arvioida muutosta tällä aikavälillä. Molempien vuosien narratiiveista erottuivat voimakkaimmin juutalaisuuden, itseriittoisuuden, ”viattoman uhrin” ja länsimaailmaan samaistumisen identiteettiulottuvuudet. Juutalainen valtio on hallitseva identiteettiä kuvaileva teema. Israelin valtion oikeutus narratiiveissa perustui juutalaiseen historiaan. Juutalaisten puolustaminen on yksi valtion ensisijaisesta tehtävistä. Itseriittoisuus tarkoittaa omaan kohtaloon aktiivisesti vaikuttamista. ”Viattoman uhrin” ulottuvuus kuvaa Israelia perusteettoman vihamielisyyden kohteena ja siirtää vastuun yhteenotoista vastapuolelle. Länsimainen identiteetin ulottuvuus kuvaa Israelin samaistumista länsimaailmaan, jolloin se erottautuu Lähi-idästä ja sen kulttuuripiiristä. Koska identiteettiä kuvaavat teemat ovat kahden vuoden välillä samankaltaisia, vuosia vertailtiin universalismin ja partikularismin painotusten kautta. Identiteetin universalististen piirteiden korostuksen nähtiin kasvaneen vuoden 2006 aikana.
  • Rantamaa, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Venäjästä luotuja uhkakuvia Suomen uhkakuvapolitiikassa kylmän sodan jälkeisinä vuosina. Tarkasteluajanjaksona on Neuvostoliiton viimeiset hetket niin kutsutun Janajevin vallankaappausyrityksen jälkeen elokuusta 1991 päättyen vuoden 1994 loppuun. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen Venäjään liitettyjä uhkakuvia peilataan suhteessa kylmän sodan jälkeiseen turvallisuuspoliittiseen murrokseen ja turvallisuuskäsitysten laajenemiseen. Tarkoituksena on täydentää osittain uudella aineistolla kylmän sodan jälkeisen uhkakuvapolitiikan tutkimusta, joka on painottunut 90-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Uhkakuvien luomista käsitellään politiikan tutkimuksessa käytetyn ja kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominaisen laajan turvallisuuskäsityksen sekä Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian kautta. Teoreettisessa viitekehyksessä sekä käsitteistössä nojataan vahvasti Jarno Limnéllin uhkakuvapolitiikkaa käsittelevään väitöskirjaan. Tutkielman rakenteessa näkyvä temaattinen uhkakuvien jaottelu pohjautuu koulukunnan turvallisuuden eri ulottuvuuksiin. Aineistona uhkakuvien tarkastelussa on käytetty Esko Ahon hallituksen ministereiden sekä presidenttien Koivisto ja Ahtisaari ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita. Puheita täydentävät valtioneuvoston selonteot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään ulkoministeriön arkistomateriaalia, joka avaa julkisuuden ulkopuolelle jäänyttä tilannekuvan luomista Venäjästä ja siitä kumpuavista riskeistä. Uhkakuvat Venäjästä kytkeytyivät yleiseen epävarmuuteen tulevasta ja sen sisäisestä kehityskulusta. Venäjän ensimmäiset vuodet näyttäytyivät sisäisenä valtakamppailuna Jeltsinin uudistuspolitiikan ja opposition välillä, eikä valtion luisumista sisällissotaan voitu poissulkea. Tähän epävarmuuteen kytkeytyivät Venäjän vaikeat suhteet Baltian maihin koskien neuvostojoukkojen kotiuttamista sekä venäläisvähemmistön kohtelua Baltiassa. Lisäksi Suomea epäilytti venäläisessä politiikassa esiin noussut isovenäläinen kansallismielisyys. Turvallisuuden eri ulottuvuuksia tarkastellessa siirtymisprosessi kohti laajentuneen turvallisuuden käsitystä oli jo alkanut tutkielman tarkasteluajankohdan aikana. Suursodan uhka oli kaikkien tarkastelussa olleiden päättäjien mukaan kylmän sodan myötä väistynyt ja tilalle olivat tulleet uudenlaiset uhkakuvat. Vaikka sotilaallisia uhkakuvia Venäjästä luotiin yhä esimerkiksi Kuolan niemimaasta, Suomen lähialueille sijoitettujen venäläisjoukkojen tai ydinaseistuksen säilömisen muodossa, nostettiin ympäristöllisiä sekä sosiaalistaloudellisia uhkakuvia yhä enemmän esille. Hallituksen avainministerit kuvasivat venäläisydinvoimaloiden heikkoa tilaa suurimpana uhkatekijänä Suomelle. Ydinvoimaloihin liittyviä riskejä tarkasteltiin myös julkisuuden ulkopuolella runsaasti, mikä selviää ulkoministeriön teettämien selvitysten perusteella. Muita ympäristöön liittyviä turvallisuusriskejä olivat ydinjätteen käsittely ja sen säilöminen. Lisäksi päättäjät olivat huolissaan Eurooppaa jakavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta kuilusta. Kuilun voitiin nähdä synnyttävän tulevaisuudessa uhkia esimerkiksi hallitsemattomana maahanmuuttona tai rikollisuutena, vaikka näiden erittely jäi varsin vähäiselle huomiolle kokonaisuudessaan. Poliittisten päättäjien puheista oli havaittavissa tietoisuus turvallisuuskentän laajentumisesta ja toisaalta sen jakamattomuudesta. Sitä kuvastivat ennen kaikkea viittaukset itse politiikan tutkimuksen käsitteistöön. Uhkakuvat nähtiin myös laajempana kuin Suomea koskettavana, useimmin maanosaa koskettavina uhkina. Tämä näkyi etenkin ympäristöllisiä uhkia sekä taloudellista ja sosiaalista kuilua käsittelevissä puheissa. Näiden torjumiseksi päättäjät viittasivat puheissaan eurooppalaisen yhteistyön syventämisen tarpeellisuuteen. Viittaukset koko maanosan tulevaisuutta käsittelevistä kysymyksistä liittyivät todennäköisesti Suomen jäsenyysprosessiin Euroopan yhteisössä ja myöhemmin unionissa. Lisäksi yhä kohdennetumpi uhkakuvien maalaaminen Venäjästä kertoi paitsi kylmän sodan jälkeisestä uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta, mutta myös Suomen tarpeesta harjoittaa lähialuepolitiikkaa. Usein selonteoissa tai päättäjien puheissa mainitut uhkakuvat ja niiden eskaloituminen olivat kytköksissä siihen, mihin suuntaan Venäjä oli kehittymässä. Siksi Suomi halusi kantaa huolensa ja vastuunsa Venäjän tukemisessa demokratian ja markkinatalouden tielle, osaksi syvempää eurooppalaista yhteistyötä. Toisaalta Venäjään liittyvä uhkakuvakeskeisyys kertoi myös siitä, että Suomen geopoliittiset realiteetit eivät olleet muuttuneet ja Venäjä nähtiin yhä ainakin sotilaallisena suurvaltana, johon Suomi myös kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikkansa perusti.
  • Maukonen, Vilma (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen pro gradu-tutkielmassani EU:n ulkoasiainhallinnon ja Venäjän ulkoministeriön strategista viestintää ja strategisia narratiiveja disinformaatioon ja propagandaan liittyvistä uhkakuvista. Pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, millaisia uhkakuvia disinformaatioon ja propagandaan liitetään Venäjän ja EU:n näkökulmasta strategisilla narratiiveilla, miten ne vertautuvat toisiinsa, ja miten toimijat siten rakentavat maailmankuvaansa. Pyrin myös vastaamaan kysymykseen siitä, onko kyseinen strategisten narratiivien kehikko toimiva tapa tutkia tällaista uhkakuviin liittyvää kysymyksenasettelua. Tutkielmani teoreettisen kehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktivismi yhdessä strategisten narratiivien kategorioiden kanssa. Sosiaalisessa konstruktivismissa toimijoiden identiteetit ja käsityksen uhkakuvista rakentuvat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa suhteessa vallitsevaan maailmanpoliittiseen systeemiin. Strategisten narratiivien refleksiivinen ymmärrystapa vuorostaan perustuu konstruktivismiin. Strategisten narratiivien systeemi- identiteetti- ja asianarratiivien kategoriat pyrkivät kukin kuvailemaan tiettyä käsitystä toimijan maailmankuvasta ja ne näyttäytyvät tutkimuksessani uhkakuviin liittyvän strategisen viestinnän tutkimisen keinona. Tutkimusaineistoni koostuu EU:n ulkoasiainhallinnon ja Venäjän ulkoministeriön verkkosivujen englanninkielistä materiaalista, jossa esiintyy sana ”propaganda” tai ”disinformaatio”. Aineistoa on täydennetty kummankin toimielimen aihetta käsittelevillä politiikkaohjausdokumenteilla. Aineistorajaus alkaa vuoden 2014 alusta ja loppuu vuoden 2019 toukokuuhun ja Euroopan parlamentin vaaleihin. Aineiston analyysissa ja järjestelyssä on käytetty apuna sisällönanalyysia ja teemoittelua. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena todetaan, että Venäjän luomia uhkakuvia pystyi parhaiten kuvaamaan identiteettinarratiiveilla, kun taas EU:n kohdalla asianarratiivit tuottivat mielekkäämpiä tuloksia. Systeeminarratiiveissa kummatkin toimijat viestivät ymmärrystään propaganda- ja informaatiosodan uhasta, mutta myös eroja oli havaittavissa. Strategiset narratiivit vastasivat uhkakuvia käsittelevään tutkimuskysymykseen vaihtelevasti ja kategorioiden toimivuus riippui toimijan viestinnän luonteesta. Johtopäätöksenä Venäjän maailmankuva heijastelee tutkimuksen pohjalta näkemystä moninapaisesta maailmasta, jota uhkaa ensisijaisesti USA. Venäjä itse ei ole tässä maailmankuvassa uhka, mutta Venäjän uhasta viestiminen nimetään propagandaksi. EU:n vastaavassa maailmankuvassa käsitteisiin liittyviä toimijoita ja uhkakuvan lähteitä on monia niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Venäjä nähdään suurimpana uhkana hajautetusti paitsi jäsenmaiden sisäisille poliittisille prosesseille ja demokraattisille vaaleille, myös EU:n lähialueille. Yhteistyötä pyritään tekemään uhkien torjumiseksi useilla asiapainotteisilla ratkaisuilla läpi julkisen ja yksityisen sektorin.