Browsing by Subject "ulkoasiainhallinto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Repponen, Ilona (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tutkin Saksan ja Suomen ulkoministeriöiden kielipalveluiden organisointia institutionaalisen käännöskulttuurin näkökulmasta. Institutionaalinen käännöskulttuuri tarkoittaa tässä tutkielmassa virallisen instituution säännöstelemää käännöskulttuuria (Snellman 2018). Institutionaalisen käännöskulttuurin pohjana on institutionaalisen kääntämisen (Koskinen 2008; 2014) ja käännöskulttuurin (Prunč 1997; 2008) käsitteet, jotka kattavat kielipalvelutoimintaan kohdistuvat odotukset, normit ja arvot sekä toiminnan konkreettiset piirteet. Tutkimusta varten haastattelin Saksan ulkoministeriön kielipalvelun sekä Suomen valtioneuvoston kanslian käännös- ja kielitoimialan asiantuntijoita, sillä he vastaavat kielipalveluiden tuottamisesta Saksan ja Suomen ulkoministeriöille. Haastattelut on kerätty vuosina 2019–2020, yhteensä haastatteluja on 12. Tutkimuksessa on käytetty myös organisaatioiden julkaisuja sekä artikkeleita. Tutkielman lähtökohtana on vertaileva puolistrukturoitu asiantuntijahaastattelu sekä laadullinen sisällönanalyysi. Tutkielmassa analysoidaan instituutionaalisen käännöskulttuurin piirteitä, kuten kielenkäytön vakiinnuttamisen keinoja, organisaatiosijoitusta, suhtautumista organisaation sisällä ja toimeksiantojen luonnetta. Lisäksi analyysin kohteena on venäjän kääntäjien työn toimenkuva. Tutkimustulosten perusteella voi luoda kuvauksen institutionaalisesta käännöskulttuurista, jolla on yhtäläisyyksiä Saksassa ja Suomessa. Aineiston vertailu osoittaa, että kieliasiantuntijoiden työn piirteet ulkoasiainhallinnon parissa ovat samankaltaisia, vaikka organisaatiorakenteet voivat olla eri. Tutkielman tulokset tarjoavat tietoa kääntäjien yhteiskunnallisesta asemasta valtionhallinnon palveluksessa sekä jatkotutkimusmahdollisuuksia. Lisäksi tutkimusta voi hyödyntää kääntäjänkoulutuksen kehittämisessä.
  • Aitola, Minna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmani käsittelee Tyyne Leivo-Larssonin (1902-1977) suurlähettiläsuraa Oslossa vuosina 1958-1965. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka nimitettiin suurlähettilääksi. Leivo-Larsson oli tehnyt mittavan uran sosialidemokraattisena poliitikkona ja ministerinä ennen diplomaattiuraa. Tutkielma on elämäkerrallinen uraelämäkerta. Tutkimus lähestyy Leivo-Larssonin diplomaattiuraa seuraavista kysymyksistä käsin: millaisissa olosuhteissa hänen nimittämisensä tapahtui, millainen hän oli suurlähettiläänä, millaisia erityispiirteitä hän koki naisena diplomaattiyhteisössä sekä kuinka hänen suurlähettiläskauttaan käsiteltiin lehdistössä? Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on kaksi Leivo-Larssonin omaa arkistoa sekä ulkoministeriön arkisto, Suomen ulkoasianhallinon alan historiateoksia, suomalaisten naisten poliittista historiaa koskevia teoksia sekä suomalaisia ja norjalaisia sanoma- ja aikakausilehtiä. Leivo-Larssonin nimitys suurlähettilääksi oli poliittinen eli Leivo-Larsson ei ollut virkasuhteessa ulkoministeriöön, vaan hänet nimitettiin diplomaatiksi poliittisten ansioiden perusteella. Nimityksen poliittisuus sekä se, että nainen nimitettiin ensimmäistä kertaa Suomen historiassa suurlähettilääksi herätti vastarintaa ulkoministeriössä. Tutkimus tuo esiin Leivo-Larssonin suurlähettiläsuran arkea ja haasteita. Haasteita suurlähettiläälle aiheutti niin suhteet alaisiin kuin ulkoministeriön virkamiestenkin kanssa työskentely. Vahva poliittinen menneisyys kuitenkin helpotti henkilökohtaisia suhteita Suomessa ulkoministereihin ja presidenttiin sekä Norjan puolella pääministeriin ja ulkoministeriin. Leivo-Larssonin osaamista naisena epäiltiin kylmän sodan aikaisessa jännitteisessä ulkopolitiikassa. Hän kuitenkin selvisi suurlähettiläänä hyvin niin ulko- kuin turvallisuuspolitiikankin parissa.
  • Hyrske-Fischer, Meri (2008)
    Tutkimus käsittelee Suomen ulkoasiainhallinnon historiaa sukupuolinäkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, millä tavoin ulkoasiainhallinto ja erityisesti diplomaatinura on ollut sukupuolittunutta ja millaisia hierarkkisia suhteita on tuotettu miesten ja naisten välille. Lisäksi pyritään selvittämään, millainen rooli sukupuolella ja tasa-arvolla on ollut ensimmäisten naisdiplomaattien kokemuksissa ja toisaalta ulkoasiainministeriön harjoittamassa henkilöstöpolitiikassa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Irma Sulkusen ja Yvonne Hirdmanin sukupuolijärjestelmäteoriat. Tutkimusaineisto sisältää ulkoasiainministeriön ja sen virkamiesten tuottamia dokumentteja tasa-arvon edistämisestä ulkoasiainhallinnossa. Diplomaatinuran naisistumisen vaiheita selvitetään aikaisemman tutkimuskirjallisuuden ja alkuperäislähteiden avulla. Naisdiplomaattien haastattelujen avulla tutkitaan, miten naiset ovat kokeneet työskentelyn miehisessä ulkoasiainhallinnossa. Vuonna 1927 naisten virkakelpoisuuslain asetuksesta poistettiin rajoitus, joka koski naisten toimimista ulkoasiainhallinnon johtavissa viroissa. Suhtautuminen naisdiplomaatteihin pysyi kuitenkin perinteisenä, vaikka yhteiskunnan tasolla 1960- ja 1970-luvulla sukupuoliroolikeskustelua käytiin aktiivisesti. Vasta 1970-luvun rekrytointiuudistuksesta lähtien naisia alettiin hyväksyä diplomaatiksi systemaattisesti joka vuosi, mutta kuitenkin edelleen vähemmän kuin miehiä. Etenkin 1970-luvun alussa naisia haki diplomaatinuralle paljon enemmän kuin heitä hyväksyttiin. Rekrytointivaiheista erityisesti haastattelut karsivat naishakijoita. Kuitenkin vasta tasa-arvoajattelun myötä 1980-luvun alussa diplomaatinurasta näyttää tulleen yhtä mahdollinen ammatti sekä miehille että naisille. Vaikuttaa siltä, että aiempi kaksijakoiseen kansalaisuuteen perustunut järjestelmä alkoi muuttua ongelmalliseksi vasta siinä vaiheessa, kun sen syvään juurtuneita rakenteita pyrittiin muuttamaan tasa-arvopolitiikan avulla. Ulkoasiainministeriön tasa-arvoajattelun syntyminen oli paljolti seurausta YK:n naisten vuosikymmenen tapahtumista ja TANE:n painostuksesta. Ulkoasiainhallinnossa oli tiettyjä osastoja, jotka olivat epävirallisesti naisilta suljettuja. Esimerkiksi poliittisella ja kauppapoliittisella osastolla sekä Neuvostoliittoa koskevissa kysymyksissä Suomen asioita edistivät miehet. Kehityspoliittinen osasto, protokolla- ja oikeudellinen osasto olivat muita osastoja naisvaltaisempia. Näyttää siltä, että naisilla ei siis ollut valtaa perinteisillä politiikka-aloilla. Työtehtävien eriytyminen näkyi myös työryhmissä ja valtuuskunnissa, joissa naisia oli vähän miehisinä miellettyjä asioita valmistelemassa. Naiset olivat harvoin työryhmien puheenjohtajia, mutta usein sihteereitä. Tutkimuksen tulos on, että diplomaatinura oli vahvasti sukupuolittunut 1970-luvulla, kun ammatti alkoi vähitellen naisistua. Tämä näkyi diplomaattien rekrytoinnissa, uralla etenemisessä, työtehtävien jakautumisessa, asenteissa sekä työn ja perheen yhdistämisessä. Myös sen jälkeen, kun 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa tasa-arvopolitiikalla alettiin tietoisesti muuttaa kaksijakoiseen kansalaisuuteen perustuneita sukupuolittuneita käytäntöjä, erot ja hierarkiat olivat edelleen selviä muun muassa työtehtävien osalta. Diplomaatinuran naisistuminen johti uusien hierarkioiden ja sukupuolierojen syntymiseen. Ensimmäisenä naisistuivat alimmat virat ja viimeiseksi suurlähettiläskunta. Myös suurlähettiläspaikkojen jakautumisessa miesten ja naisten välillä on sukupuolella ollut merkitystä. Suomelle tärkeimpien edustustojen päälliköksi on toistaiseksi aina valittu mies.
  • Talka, Pauliina (2004)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ulkoasiainhallinnon ylempien uratasojen naisvirkamiesten kokemuksia ulkoasiainhallinnon kansainvälisissä tehtävissä työskentelystä. Naiset muodostavat reilun enemmistön ulkoasiainhallintoon hakijoista ja noin puolet valituista. Naisdiplomaattien määrä tulleekin tulevaisuudessa kasvamaan. Tarkastelun kohteena olivat naisvirkamiesten kokemukset työskentelystä ulkoasiainministeriössä ja ulkomaanedustustoissa sekä laajemmassa työympäristössä ulkomailla. Naisten työskentelyä ulkoasiainhallinnossa lähestyttiin aiemmasta kirjallisuudesta koottujen myyttien ja uskomusten kautta. Naisten ulkomaankomennuksia ja kansainvälisiä tehtäviä vaikeuttavat myytit on jaettu kolmeen luokkaan: naisista itsestään johtuviin tekijöihin, organisatorisiin tekijöihin ja yhteiskunnallis-sosiaalisiin tekijöihin. Tutkimus suoritettiin kvalitatiivisella tutkimusotteella haastattelemalla ulkoasiainhallinnon yleisuralla työskenteleviä naisvirkamiehiä teemahaastatteluin. Aiheeseen liittuvä aiempi tutkimus ja kirjallisuus on niukkaa, joten tutkimuksen viitekehys rakentuu yksityisen sektorin ekspatriaattitutkimuksista sekä tutkimuksista ja kirjallisuudesta naisista työelämässä ja johtajina. Naisten ulkomaankomennusten uranuurtaja Nancy J. Adlerin tutkimukset toimivat tämän tutkimuksen pohjana. Pääasiassa naisvirkamiehet kokivat mahdollisuutensa ulkoasiainhallinnossa hyviksi. Myös kokemukset ulkomailla työskentelystä olivat positiivisia. Vaikka diplomatia on edelleen hyvin miehinen työympäristö, on ulkoasiainhallinnossa tapahtunut ajan kuluessa selvä muutos parempaan niin, että ilmapiiri on muuttunut avoimemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Naisvirkamiesten suhtautuminen ulkoasiainhallinnon tasa-arvon tulevaisuuteen oli valoisa. Ongelma ei enää olekaan, etteivätkö naiset pääsisi diplomaateiksi vaan se, ettei heitä juuri nähdä johtajatasolla. Tärkein syy ulkoasianhallinnon tehtäviin hakeutumiselle oli halu kansainvälisiin tehtäviin, joskin hakeutuminen ulkoasiainhallintoon oli usein sattumaa. Kavaku- kurssin valintaprosessia pidettiin tasa-arvoisena sillä varauksella, että uskottiin, että miehiä täytyy valinnassa jossain määrin suosia, ettei ministeriö naisistuisi aivan täysin. Tämä ei olisi kenenkään intressissä. Naiset pitivät naisvirkamiesten esikuvia tärkeinä erityisesti uran alkuvaiheessa. Myös verkostot koettiin tärkeiksi, joskaan ne eivät ole vielä kovin yleisiä. Naiset kokivat, että naiseudesta oli diplomatiassa hyötyä. Naiseus tuo näkyvyyttä. Naisille on hyötyä myös verbaalisista taidoistaan ja sosiaalisesta lähestymistavastaan. Vieraiden ennakkoluulot eivät estäneet naisia työtehtävien hoidossa,sillä korkea asema ja ulkomaalaisuus määrittävät naista enemmän kuin sukupuoli. Oman asenteen merkitystä korostettiin. Nuoret naiset kohtasivat uskottavuusongelmia. Perhettä pidetään tärkeänä voimavarana ja uraeteneminen kulkeekin lasten ollessa pieniä usein perheen ehdoilla. Suuri osa naisista kuitenkin halusi johtajatason tehtäviin. Puolison asemaan ulkomaaedustuksessa toivottiin parannusta. Naiset korostivat vahvan itseluottamuksen tärkeyttä. He pitivät tärkeänä myös sitä, että työn ulkopuolinen elämä on vakaalla pohjalla: perhe, ystävät ja harrastukset tuovat diplomaatin työn jatkuvaan muutokseen pysyvyyttä.