Browsing by Subject "ulkomaalaisoikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Eronen, Satu (Helsingin yliopisto, 2021)
    EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.
  • Pietarinen, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeuksien asemaa korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisoikeudellisessa oikeuskäytännössä. Lapsen oikeuksiin liittyvät oikeustapaukset ulkomaalaisoikeudessa ilmentävät tuomioistuimiin kohdistuvaa ristipainetta noudattaa kansallisen ulkomaalaislainsäädännön sääntelemää kontrollipolitiikkaa ja samalla varmistaa ihmis- ja perusoikeusvelvoitteiden toteutuminen sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, miten yleistä lapsen edun huomioonottaminen ratkaisuissa on, millä tasolla lapsen edun toteutumista arvioidaan ja miten tämä on muuttunut vertailuajanjakson aikana. Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaalaisasian asiaryhmän ja ratkaisun lopputuloksen korrelaatiota lapsen edun huomioimisen kanssa. Lisäksi tarkastellaan ratkaisuissa käytettyjä oikeuslähteitä lapsen edusta ja lapsen edulle annettuja merkityssisältöjä. Menetelmällisesti tutkielma on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen oikeustutkimus koostuu oikeustapausten ratkaisujen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta analyysistä. Aineisto koostuu KHO:n vuosien 2005-2019 ulkomaalaisoikeudellisista ennakkoratkaisuista, jotka koskevat jollain tavalla alaikäistä. Yhteensä näitä on 90. Ulkomaaliasoikeuden sääntelypohja on monitasoinen: se koostuu ihmisoikeussopimuksista, EU-oikeuslähteistä ja kansallisesta lainsäädännöstä sekä kaikkien näiden tasojen oikeuskäytännöstä. Lapsen edun kannalta Lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin oikeuslähde. Monissa EU-oikeuslähteissä säännellään tarkasti lapsen edun asemasta ulkomaaliasoikeudessa. Tarkasteltavista ratkaisuista lapsen etu on huomioitu 57 %:ssa tapauksista, mikä on kohtalaisen hyvä tulos. Ajallisesti lapsen edun huomioinnin kehitys on ollut epätasaista aaltoliikehdintää. Lapsen edun erittäin suppea arviointi ratkaisuissa on yleistä. Lapsen etu huomioidaan hieman paremmin lopputulokseltaan negatiivisissa kuin positiivisissa ratkaisuissa. Lapsen etu otetaan huomioon parhaiten perheenyhdistämistapauksissa. Huomattavasti heikommin se huomioidaan maastapoistamisratkaisuissa, etenkin karkotusratkaisuissa. Lapsen edun huomiointi on puutteellista ihmiskaupparatkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimukseen viitataan eniten perheenyhdistämisratkaisuissa. Lapsen etu huomioidaan yleisesti epätasaisesti eri ratkaisussa. Lapsen edun sisältö määrittyy KHO:n ratkaisuissa tapauskohtaisesti. Usein lapsen edun sisältö ja sille annettava painoarvo kumpuavat ulkomaalaislain pykälistä sekä esitöistä. Tilanteissa, joissa kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen ja lapsen etu palautuu EU-oikeuslähteisiin, KHO on kuitenkin antanut lapsen edulle merkittävää painoarvoa. Ihmisoikeuksien minimistandardien soveltaminen johtaa siihen, että lapsen etua arvotetaan yleisesti eri tavalla EU-liitännäisissä asioissa kuin muissa. Ei ole merkkejä siitä, että KHO harjoittaisi ulkomaalaisoikeudellisissa ratkaisuissa lapsen edun kohdalla aktiivista perustuslakikontrollia. Lapsen edusta säänteleminen perusoikeustasolla sekä tarkemmat ohjeistukset lapsen edun arviointia varten laissa ja esitöissä edesauttaisivat lapsen edun johdonmukaisempaa ja perusteellisempaa huomiointia ulkomaalaisasioissa.