Regionalism (preferential trade liberalisation) has been spreading rapidly world wide, albeit predominantly in Europe. The paper considers the case of European Union (EU) eastern enlargement by presenting two theoretical models, empirical assessment on trade effects and a case study of the Czech Republic. The paper aims at handling regionalism in two layers: How regionalism in general can be explained? Do trade and welfare improvements explain EU eastern enlargement? The domino theory by Richard Baldwin (1993) explains regionalism as a chain of unexplained effects causing more and more countries to join the EU. The driving force in the model is export sector lobbying. The tariff adjustment model by Bond-Syropoulos-Winters (2001) considers welfare effects of deepening regional arrangements. The model handles how tariffs are chosen by a customs union and an outer country. It shows that deeper integration does not cause a welfare loss to non-members. The paper evaluates the significance of the chosen models and concludes that they convey to some extent, but not adequately, the European environment for eastern enlargement. Hence do not explain per se why Central and Eastern European Countries (CEECs) are joining the Union. The empirical assessment summarises enlargement and concentrates on trade between the EU and CEECs based inter alia on articles by Alho (2003), Baldwin et al. (1997) and Lejour et al. (2001). Based on these results, the paper concludes that in economic terms CEECs seem to benefit significantly and the EU modestly from enlargement. In addition, observations of EU-CEE trade and a case study on the Czech Republic investigate how CEEC and Czech trade are affected by EU membership. It concludes that Czech trade will not face any significant changes after entering the Union in 2004, for its trade is already very integrated to European markets.

Pro gradu –tutkielmani käsittelee Yhdysvaltojen vientikieltopolitiikan vaikutusta Suomen ulkopoliittiseen toimintaympäristöön strategisten luonnonvarojen kauttakulun valossa vuosina 1950-1955. Suomen ja Yhdysvaltojen suhteita on yleensä tarkasteltu taloudellisten kysymysten valossa tai kylmän sodan suurvaltaproblematiikasta käsin. Tutkimukseni peruslähtökohta on vieraan vallan poliittisen lainsäädännön vaikutus Suomen taloudellisiin kysymyksiin. Nämä lait eivät sinänsä olleet Suomea sitovia, mutta poliittisista syistä katsottiin viisaammaksi mukautua niihin. Mikäli ne eivät vaikuttaneet haitallisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Käytännössä tämä asia kulminoitui muutamiin lyijyn, koboltin ja kuparin kolmansista maista Suomen kautta Neuvostoliittoon ja Puolaan tapahtuneisiin vientiyrityksiin. Näitä tapauksia tarkastelen tutkimuksessani. Johtopäätökseni on, että Suomi hyötyi lännen harjoittamasta Neuvostoliiton kauppasaarrosta. Suomi pystyi lisäämään vientiään Neuvostoliittoon ja suojelemaan kotimaan talouselämää läntisten yritysten kilpailulta. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kaupallista saartoa ja vientikieltopolitiikkaa koskevaa aineistoa ja Urho Kekkosen arkiston Yhdysvaltoja käsittelevää materiaalia. Yhdysvaltojen osalta tärkeimpänä aineistona on ollut keskustiedustelupalvelu CIA:n sähköinen arkisto. Muina lähteinä olen käyttänyt sekä kotimaista että ulkomaista tutkimuskirjallisuutta.

Tutkimusaiheenani on Suomen ja Neuvostoliiton väliset kauppasopimusneuvottelut vuodelle 1950 sekä ensimmäinen runkosopimus vuosille 1951—1955. Tarkoituksenani on ollut tuoda esiin kaikki oleelliset Suomen ja Neuvostoliiton välisten kauppasopimusneuvotteluiden pysähtymiseen sekä neuvotteluiden uudelleen käynnistymiseen vaikuttaneet tekijät. Kauppasopimusneuvottelut vuoden 1950 tavaranvaihdosta pysähtyivät oikeastaan ennen kuin ne olivat edes päässeet käyntiin marraskuussa 1949. Myöskään muiden maiden kauppasopimusneuvottelut eivät edenneet, vaan kauppavaltuuskunnat odottelivat Moskovassa toimettomina. Neuvostoliitto viivytti varsinaisten kauppasopimusneuvotteluiden alkamista useilla kuukausilla, koska Neuvostoliitolla ei ollut pakottavaa tarvetta kauppasopimuksille, toisin kuin Suomella. Suomi ei ollut omavarainen valtio, joten sen oli ostettava tarvikkeita ulkomailta. Suuri osa tutkijoista on lähtenyt siitä, että Neuvostoliitto viivytti vuoden 1950 kauppasopimusneuvotteluita Suomen sisäpolitiikkaan liittyvistä syistä. Ylipäänsä Suomen ja Neuvostoliiton suhde on nähty Suomessa eräänlaisena erityissuhteena, jossa ei ole kylliksi huomioitu kansainvälispoliittista kokonaisuutta. Olen halunnut tutkielmassani tuoda esiin kansainvälispoliittisten tekijöiden merkityksen ja kylmän sodan asettamat reunaehdot. Suomi oli kuin pisara meressä Neuvostoliiton näkökulmasta. Neuvostoliitto keskittyi sen kannalta tärkeämpiin asioihin, koska samaan aikaan maailmalla tapahtui oleellisia muutoksia. Syksyllä 1949 Kiina oli liittynyt kommunististen maiden joukkoon ja kantoi siten oman kortensa kekoon kommunistien maailmanvallankumouksen osalta. Stalinin ja Mao Zedongin suhteet eivät olleet ongelmattomat, joten Stalin käytti runsaasti aikaa päästäkseen selville Maon aivoituksista. Myös Korean pohjoisosissa taistellut sissiliike Kim Il Sungin johdolla halusi levittää kommunistisen ideologian Korean eteläosiin Stalinin tuen avulla. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kauppasopimusneuvotteluita koskevia asiakirjoja ja Moskovan lähetystön raportteja. Muina lähteinä olen käyttänyt pääasiassa suomalaisten tutkijoiden aihetta käsitteleviä teoksia. Ulkoasianministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Johan Nykoppin muistelmateos Kauppaa ja diplomatiaa tarjoaa sisäpiiriläisen näkemyksen, koska Johan Nykopp oli Moskovassa alusta loppuun saakka neuvottelemassa kauppasopimuksia.

Tutkielma on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, joka hyödyntää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat suomalaisen työvoimapolitiikan ajattelumallit 1950- ja 60-luvuilla. Aihetta lähestytään työttömyys- ja työllisyystyöjärjestelmien kautta. Tutkielma muodostaa käsityksen työttömyys- ja työllisyystöiden poliittisista linjoista, vertailee niiden eroja ja selittää havaintoja teoreettisen viitekehyksen avulla. Suomessa työttömyyden erityispiirteenä 1900-luvun aikana oli maa- ja metsätalouteen sekä rakennusalaan liittyvä kausityöttömyys, jota kutsuttiin talvityöttömyydeksi. Työttömyysalueita yhdisti metsätalouden tärkeä rooli tulonlähteenä maatalouden ohella. Rahallista työttömyyskorvausta ei käytännössä ollut, sillä se katsottiin taloudellisesti ja moraalisesti vahingolliseksi. Ihmistä ei saanut totuttaa tukien varassa elämiseen. Työttömyysturvaa vastaan tuli osallistua valtion ja kuntien järjestämiin töihin. Teoreettinen asetelma kietoutuu yhteiskuntarakenteelliseen muutokseen, jossa perinteisten tuotantotapojen merkitys väheni teollisten tuotantotapojen yleistyessä. Tuotannon rationalisointi vähensi työvoiman kysyntää erityisesti maa- ja metsätaloudessa. Eurooppalaisen integraation myötä metsätalous oli haavoittuvainen ulkomaankaupan suhdanteiden edessä. Työmarkkinoiden vallanjako julkisen vallan, ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen kesken lisäsi eri parlamentaarisen lainsäädännön ulkopuolista valtaa työvoimapolitiikassa. Vasemmiston sisäiset ristiriidat erityisesti 1950-luvun aikana vahvistivat maa- ja metsätalouden järjestöjen asemaa. Työvoimapolitiikan toteutuksesta vastasi poliittinen elin, jota kutsuttiin vuosina 1949–54 työttömyystyökomiteaksi ja vuosina 1955–1966 työllisyystyökomiteaksi. Kyseessä oli sama komitea, joka vaihtoi nimeänsä. Tutkielman aineistona ovat vuosina 1949–66 tuotetut komiteanmietinnöt. Analyysivälineenä käytettiin Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto luokiteltiin sisällönerittelyn avulla työvoimapoliittisiin 1) ongelmiin, 2) ongelmien syihin, 3) ratkaisuihin ja 4) tavoitteisiin. Luokitellut koodit kvantifioitiin ja data visualisointiin ja lopuksi suoritettiin työvoimapoliittisia linjoja kuvaava verkostoanalyysi. Työttömyystyökomitean linja 1949–54 oli ulkomaankauppaan liittyvä protektionismi, jolla suojeltiin metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällä pyrittiin omavaraisuuteen, joka ylläpiti agraarista elinkeinorakennetta. Politiikalla estettiin tilanne, jossa työttömäksi joutuneet metsätyöntekijät olisivat hakeutuneet muihin elinkeinoihin. Politiikka oli suhteellisen keynesiläistä, joka reagoi herkästi talouden suhdanteisiin. Työllisyystyökomitean linja 1955–66 oli monimutkaisempi, ja samalla sirpaleisempi. Analyysissa tunnistettiin kolme linjaa: Ensimmäinen oli työttömyystöistä omaksuttu, jossa metsätöiden työvoimareserviä käytettiin infrastruktuurin kehittämiseen. Toinen linja oli nuorten työttömyyttä torjuva linja, joka korosti ammattikoulutuksen merkitystä. Kolmas linja oli finanssipolitiikkaan nojaava, jolla tuettiin teollisuuden ja rakennusalan kasvua. Valtionhankintojen korostamisesta huolimatta työllisyystyökomitean linja irtaantui keynesiläisyydestä. Laskusuhdanteita tasapainotettiin, mutta korkeasuhdanteisiin ei saanut koskea. Paluu vastikkeelliseen työttömyysturvaan on ollut heikon talouskasvun aikaisissa kannanotoissa usein toistuva juonne viimeisen 70 vuoden aikana. Lamat pakottavat yhteiskunnan etsimään uusia ratkaisuja työttömyysongelman hoitamiseksi. Suomalaisen työvoimapolitiikan ongelma on ollut tukeutuminen vanhaan. Ratkaisut, jotka sopivat agraarisen yhteiskunnan työttömyyden hoitoon, eivät sopineet teollistuneeseen yhteiskuntaan. Vanhaan palaaminen tuskin toimisi jälkiteollisessa yhteiskunnassakaan. Elinkeinorakenteen muutosta hidastanut ja työttömyyslukemia kaunistellut työvoimapolitiikka patosi rakenteellisia ongelmia, jotka jäivät tulevien sukupolvien ratkaistaviksi.

Finnish economy performed remarkably well for decades after the war. Finland achieved an enviable standard of living with a combination of free-market capitalism and extensive welfare state. The long period of growth, which was temporarily disrupted by the 1990s depression, culminated in the spectacular rise of Nokia that pushed the entire country forward. Eventually the period of growth ended in global financial crisis of 2007-2008. While Finland’s neighbors were able to bounce back in few years, it took a decade for Finland to recover, and the effects of the prolonged recovery are felt yet today. This dissertation focusses on identifying the underlying reasons to Finland’s poor performance in recent years. The research question in this dissertation is broad: to identify significant trends and phenomena that cross sector boundaries and cannot be described by a single model and a narrow approach. The approach is to systematically review well established theories, sector by sector, and then present cross-country evidence to shed light on Finland’s economy. A lot of emphasize is on Schumpeterian endogenous growth theory, which explains why firms invest in research and development. Schumpeterian theory is tested with a panel data regression, using sector-level Product Market Competition data and data on triadic patent presentations. Data used in this dissertation is collected from public sources, including Statistics Finland, Eurostat, OECD, UN, ILO, WIPO and The World Bank. A Statistically significant and positive relationship between PMC and rate of innovation was found to exist using Finnish data for 2013 and 2017. As PMC has declined in key industries in Finland, it means that firms’ incentives to innovate have decreased. This coincides with austerity measures that have impacted public sector R&D spending. These factors, among with others, have contributed to Total Factor Productivity decline, which is worrisome. Other notable findings include Finland’s post-crisis growth in private demand, that substantially contributed to Finland’s recovery. However, much of that growth comes from spending on housing, water, electricity, gas and other fuels, that is related to steep increase in electricity transmission tariffs. In other words, increased spending reduced welfare. As overall conclusion, Finland needs a more strategic approach to economic policy. Finland would benefit from focusing on policies that spur innovation and generate growth, namely, stronger focus on market economy and R&D. Deregulation, supporting the market economy, and lowering the obstacles that stand in the way of immigration of skilled workers, are examples of those policies.