Browsing by Subject "ulkopolitiikka - Suomi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Kivinen, Birgitta (2006)
    Tutkimus käsittelee Neuvostoliitosta Suomeen tulleita luvattomia rajanylittäjiä eli ns. loikkareita vuosina 1949–59. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin, montako rajanylittäjää Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi kymmenen vuoden aikana ja mitkä olivat loikkausten syyt. Edelleen tutkielman tarkoitus on valaista, mikä oli Suomen valtiojohdon ja viranomaisten suhtautuminen loikkareihin ja millä tasolla päätökset palautuksista tai oleskeluluvista todellisuudessa tehtiin, poliittisella vai virkamiestasolla. Mikä oli loikkaripolitiikan linja ja muuttuiko se ajan myötä? Mitkä tekijät vaikuttivat mahdolliseen lupaa jäädä Suomeen tai Neuvostoliittoon palautukseen? Tutkimus pyrkii kuvaamaan myös suomalaisten yksityishenkilöiden ja idästä tulleiden rajanylittäjien kohtaamisia sekä tekemään lopuksi yhteenvedon siitä, miten kansalaiset suhtautuivat outoihin itäloikkareihin. Tutkielma osoittaa, että kymmenen vuoden aikana Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi 43 henkilöä, jotka edustivat montaa eri kansallisuutta. Vuosina 1949–59 Suomeen loikanneista henkilöistä n. puolet oli todellisia pakolaisia ja n. puolet Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämiä vakoilijoita. Vakoilutoiminta keskittyi vuosiin 1952–56. Tällöin Suomeen saapuneista 23 loikkarista todellisia pakolaisia oli vain kaksi tai kolme. Syyt Neuvostoliiton harjoittamaan vakoiluun liittyivät kylmän sodan kiristymiseen sekä Neuvostoliiton sisäisen ideologisen ja poliittisen valvonnan tiukkenemiseen. Osasyy vakoilijoiden Suomeen ilmestymiseen liittyi suojelupoliisin toimintaan yhteistyössä Englannin tiedustelupalvelun kanssa. Vuosina 1953–55 suojelupoliisi luovutti brittitiedustelupalvelulle kolme loikkaria. Vakoilijoina lähetettyjä loikkareita ei enää vuoden 1956 jälkeen juurikaan saapunut Suomeen. Syynä olivat vakoilutekniikan kehittyminen, neuvostodiplomaattien entistä aktiivisemmat yhteydenotot suomalaisiin päättäjiin ja vaikuttajiin sekä ilmeisesti myös suojelupoliisin ja Englannin tiedustelupalvelun yhteistyön loppuminen loikkarien välityksen osalta 1955 syksyllä. Suomen valtiojohdolle ja virkamiehille luvattomat rajanylittäjät muodostivat ulkopoliittisen ongelman, joka pyrittiin hoitamaan julkisuudelta piilossa. Loikkareista 22 palautettiin takaisin Neuvostoliittoon - kymmenen sai luvan jäädä Suomeen. Päätökset loikkareiden kohtalosta tehtiin hallitustasolla kunnes presidentti Kekkonen v. 1959 yöpakkaskriisin jälkimainingeissa puuttui päätöksentekoon. Kymmenen vuoden aikana varsinaista omaksuttua linjaa Suomen loikkaripolitiikassa ei syntynyt, vaan jokainen loikkaus käsiteltiin omana tapauksenaan. Suomesta Neuvostoliittoon palautetun 22 loikkarin lukumäärä olisi tutkimusajankohtana ollut suurempi, elleivät Suomen kansalaiset olisivat auttaneet viittä loikkaria jatkamaan matkaansa Suomen läpi Ruotsiin. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty alkuperäislähteistä suojelupoliisin ja ulkoasiainministeriön arkistomateriaalia sekä loikkareista käsittelevää kirjallisuutta.
  • Autti, Mikko (2007)
    Tutkimus käsittelee Suomen päätöksentekoa vuosina 1978–1982 koskien Unifil-rauhanturvaoperaatiota. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miksi Suomi toistuvasti kieltäytyi YK:n pyynnöistä lähettää joukko-osasto Unifilin, Etelä-Libanoniin. Tavoitteena on myös epiloginomaisesti selvittää, miksi Suomi vuonna 1982 varsin yllättäen päätyi lähettämään pataljoonan Unifiliin. Tutkimus peilaa Suomen Unifil- ratkaisuja vuosina 1978–1982 maan rauhanturvapolitiikkaan aikavälillä 1956–1982. Tutkimuksen alkuperäislähteinä toimivat sota-arkiston, ulkoministeriön arkiston sekä Urho Kekkosen Arkiston asiaa koskevat materiaalit. Näiden lisäksi tärkeitä lähteitä olivat haastattelut, lehdistö sekä Unifiliin ja rauhanturvaamiseen liittyvät julkaistut ja julkaisemattomat tutkimukset. Tutkimuksen päähypoteesi on, että Suomi kieltäytyi lähettämästä joukko-osastoa Unifiliin, koska pelkäsi operaation sotilaallisia ja poliittisia riskejä. Suomi vältteli YK:n pyyntöjä asiaan liittyen tavalla, joka oli Suomen rauhanturvahistoriassa ainutlaatuista. Vertaan Suomen päätöksentekoa myös muiden "rauhanturvaamisen suurvaltojen" suhtautumiseen Unifiliin, etenkin vuonna 1978. Suomi harjoitti YK-jäsenyytensä alkuaikana varovaista rauhanturvapolitiikkaa, koska pelkäsi joutuvansa suurvaltakonfliktien osapuoleksi. Suomi tuli kuitenkin YK- ja rauhanturvapolitiikassaan aloitteellisemmaksi 1960-luvun puolivälin tienoilla "uuden ulkopolitiikan" omaksumisen jälkeen. Unifilin kohdalla Suomi kuitenkin palasi "ajassa taaksepäin" ja kieltäytyi osallistumasta siihen. Unifilin sijaan Suomi tavoitteli johtovaltion roolia Namibian operaatiossa. Suomen suhtautumiseen Unifiliin vuosina 1978–1982 vaikutti muiden syiden ohella maan suhteet Israeliin ja toisaalta Neuvostoliittoon. Vielä vuonna 1978 Suomi piti YK:ssa yllä kohtalaisen hyviä suhteita Israeliin, vaikka ne kotimaassa myötäilivätkin Neuvostoliitolle ominaista Israelia vieroksuvaa politiikkaa. 1980-luvun alussa Suomen Israel-politiikkaan YK:ssa tehtiin korjausliike, koska sen katsottiin olleen liiaksi länsimielistä ja siten muodostuneen maalle tarpeettomaksi rasitukseksi suhteissa Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton asenne Unifilia kohtaan oli vuonna 1978 varauksellinen, mutta vuonna 1982 myönteisempi. Vuoden 1979 kesällä Suomi harjoitti maan rauhanturvahistorian erikoisinta uhkapeliä. Suomi kieltäytyi toistuvasti lähettämästä joukkoa Unifiliin, vaikka se olisi merkinnyt Suomen poistumista maailmanpolitiikan kestonäyttämöltä, Lähi-idästä. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja Suomen onnistui siirtää osastonsa Suezilla toimineesta Unef II:sta suoraan Golanin kukkuloille Undof-operaatioon, joka kuului YK:n rauhanturvahistorian helpoimpiin. Suomen YK:lle antamat julkiset perustelut Unifilista kieltäytymiselle olivat samaan aikaan vailla todellisuuspohjaa. Tutkimus haastaa vallalla olevan käsityksen suomalaisesta rauhanturvapolitiikasta, jonka mukaan maa oli kylmän sodan aikana poikkeuksellisen kuuliainen YK:n pyynnöille aina silloin, kun maalle osoitettiin kutsu rauhanturvatehtäviin. Suomen suhtautuminen Unifiliin oli pragmaattista, mikä tosin samalla asetti maan maineen rauhanturvaajana vaakalaudalle. Suomi halusi näkyvyyttä rauhanturvaajana, mutta tärkeintä sille oli välttää miestappioita ja pysytellä Unifilia ympäröivien suurvaltaristiriitojen ulkopuolella.
  • Kylä-Harakka, Paula (2006)
    Tutkielman kohteena on Suomessa 1990 puolivälistä vuoden 2004 loppuun asti käyty poliittinen keskustelu henkilömiinat kieltävään Ottawan sopimukseen liittymisestä. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on ymmärtää, miten miinoista luopumisesta tuli Suomessa poliittinen kiistakysymys ja miksi miinoista luopuminen oli Suomelle vaikeaa. Keskeisinä kysymyksinä ovat, ymmärrettiinkö maailma, Suomen paikka maailmassa, Suomen identiteetti ja Suomen intressit eri tavoin ja minkälainen oli hallitseva maailmankuva suomalaisessa miinakeskustelussa. Suomessa miinoista käyty keskustelu toimii näkökulmana laajempaan kysymykseen siitä, onko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka irtautunut sille perinteisesti leimallisesta realistisesta ajattelutavasta ja ovatko valtion turvallisuutta ja perinteisiä uhkakuvia korostavat näkemykset saaneet antaa sijaa muunlaisille näkökohdille. Miinakysymys on Suomessa ollut ulko- ja puolustuspolitiikan rajapinnassa oleva kysymys ja tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko realismin haastaminen ja sen mahdollinen murtuminen nähtävissä tällä rajapinnalla. Realistisessa kansainvälisen politiikan teoriassa kansallisen intressin käsite on ollut keskeisellä sijalla ja sillä on viitattu kansallisen turvallisuuden säilyttämiseen ja vallan tavoitteluun kansallisen selviytymisen takaamiseksi. Suomi näyttää loitonneen realististen kansallisten intressien tavoittelusta. Tutkielman lähtökohtana on väite, että konstruktivistinen ote tarjoaa paremman keinon lähestyä kansallista intressiä kuin realistinen kansainvälisen politiikan teoria. Konstruktivistista lähtökohdista tutkielmassa lähdetään ajatuksesta, että todellisuus ei ole ”luonnollinen”, vaan intersubjektiivinen konstruktio, rakennelma, ja kiinnitetään huomio identiteettien, intressien ja merkitysten rakentumiseen poliittisessa keskustelussa miinoista. Valtioiden toiminnan ajatellaan perustuvan identiteetteihin, intresseihin ja asioiden merkityksellistämisen tapaan. Tutkielman konstruktivistinen lähestymistapa edustaa kriittistä konstruktivismia, tai diskursiivista konstruktivistista suuntausta, joka korostaa kielen keskeistä asemaa intersubjektiivisten merkitysten ja todellisuuden rakentumisessa. Diskurssien eli merkitysrakenteiden nähdään olevan perusta identiteettien ja päämäärien konstruoinnille. Kansallinen intressi ymmärretään jaettujen merkitysten perusteella ja identiteetistä käsin rakentuneena sosiaalisena konstruktiona, joka käsittää sen, mitä katsotaan tarvittavan valtion ulkopolitiikan hoitamiseksi. Muutokset intersubjektiivisissa merkityksissä ovat mahdollisia ja ne voivat johtaa muutoksiin identiteeteissä ja intresseissä ja siten muutoksiin politiikassa. Konstruktivistinen lähestymistapa mahdollistaa muutoksen tarkastelun Suomen ulkopolitiikassa. Diskurssianalyysiä pidetään taustaoletuksiltaan kriittisen konstruktivismin lähtökohdista lähtevään tutkimukseen soveltuvana taustaolettamuksien ja metodien kokonaisuutena. Molemmat lähestyvät kieltä konstruktiivisena, sosiaalista todellisuutta rakentavana. Diskurssianalyysin avulla tutkielmassa tarkastellaan ulkopoliittisen keskustelun tekstejä. Teksteissä luodaan näkemyksiä, representaatioita, kansainvälisestä järjestelmästä, omasta valtiosta, muista valtioista ja valtioita kohtaavista uhkista. Erilaiset representaatiot maailmasta nojaavat erilaisiin diskursseihin ja pitävät sisällään erilaisia identiteettejä ja tekevät mahdolliseksi erilaisia intressejä. Tekstejä analysoidaan kolmen tekstuaalisen mekanismin tarkastelemisen avulla, jotka toimivat keinona diskurssien esiin piirtämisessä. Nämä tekstuaaliset mekanismit ovat presuppositio, predikaatio ja subjektien positiointi. Analysoitavan aineiston valinnassa on lähdetty ajatuksesta, että kansalliset intressit ilmaantuvat valtion virkamiesten esittämissä representaatioissa, joita he tuottavat nojautuen kulttuuriin sidonnaisiin diskursseihin. Ulkopolitiikan muotoilun nähdään kuitenkin erityisesti ulkopolitiikan demokratisoitumiskehityksen myötä laajentuvan myös virallisen hallituskoneiston ulkopuolelle. Keskeisiin toimijoihin luetaan presidentin ja keskeisten ministerien ohella eduskunta ja puolustusvoimain komentaja sekä sellaiset kansalaisjärjestöt, jotka ovat kansainvälistä esimerkkiä seuraten kampanjoineet Suomessa henkilömiinojen kieltämiseksi. Tutkielmassa analyysin kohteena on näiden toimijoiden lausunnot miinoista ja Suomen miinaratkaisusta vuosilta 1995–2004. Kansainvälisesti miinakysymyksen juuret ovat miinojen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen esiin nostamisessa, mutta Suomessa realismi eri muodoissaan oli hallitseva tapa ymmärtää maailmaa. Suomen ratkaisussa ja siitä käydyssä keskustelussa näkyi historiallinen, realistisen doktriinin värittämä kulttuurinen konteksti. Realistinen diskurssi painotti uskottavaa puolustusta ja ulkopolitiikan uskottavuutta. Realistisessa diskurssissa Suomesta rakentui identiteetiltään itsenäinen valtio anarkkisessa maailmassa, jonka intressissä on oman itsenäisyytensä säilyttäminen mahdollisen hyökkäyksen edessä. Turvallisuus ymmärrettiin lähtökohtaisesti valtion turvallisuutena lähinnä sotilaallisia uhkia vastaan, vaikka uusien uhkien olemassaolo valtiolle tunnustettiin. Historiallisista uhkakuvista pidettiin kiinni. Uhkiin vastaamisessa sotilaallisilla keinoilla nähtiin sijansa. Miinoista rakentui ase, joka oli oleellinen puolustuksen kannalta, mutta lopulta kuitenkin korvattavissa uskottavasta puolustuskyvystä tinkimättä. Miinoista rakentui toisaalta ongelmallinen ase Suomen turvallisuuspolitiikassa suhteessa puolustukseen perinteisesti ensisijaisen ulkopolitiikan ja sen uskottavuuden kannalta. Näiden konstruktioiden avulla miinoista luopumisesta ja Ottawan sopimukseen liittymisestä rakentui mahdollista realistiseen diskurssiin tukeutuen. Kyse oli perinteisesti turvallisuuspolitiikassa ensisijaisen ulkopolitiikan uskottavuuden säilyttämisestä ja siitä, että puolustuksen uskottavuudesta voitiin joka tapauksessa pitää kiinni, vaikka miinoista luovuttiinkin. Intressit, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikassa muodostuivat hallitseviksi, olivat lähtökohdiltaan edelleen kansallisia. Kansallisuus oli aikaisemmista tulkinnoista poiketen hallitsevan identiteetin perusta, eikä ”eurooppalaisuus”. Analyysi osoitti, että turvallisuutta tarkastellaan Suomessa laaja-alaisesti ainoastaan uhkien ja uusien uhkien osalta turvallisuuden tuottamisen osalta. Euroopan unionista ei ole muodostunut suomalaisessa poliittisessa keskustelussa turvallisuuden subjektia, eli uhkia ei tarkastella uhkina Euroopalle, vaan kansallisvaltiolle. Pitäytyminen realismin oletuksissa voi olla ongelmallista muuttuneessa ulkopoliittisessa ”todellisuudessa”, sillä konstruktivistisen ajattelun mukaisesti todellinen muutos toiminnassa perustuu muutoksiin identiteeteissä ja intresseissä. Konstruktivistinen ote avaa kuitenkin näköaloja ja sijaa muutokselle. Analyysi osoittaa, että realismille löytyy haastavia diskursseja. Realistinen diskurssi on myös sisäisesti haastettu. Ulkopoliittisen päätöksenteon taustalla olevat perustavaa laatua oletukset keskeisistä turvallisuuden kohteista, turvallisuusuhkista ja turvallisuuden tuottamisen keinoista ovatkin kyseenalaistamisen kohteena. Suomessa ei voidakaan enää puhua ”kansallisesta intressistä”, vaan ehkä pikemminkin kansallisista intresseistä monikossa. Keskeiset lähteet: Fierke, Karin M. & Jørgensen, Knud Erik (eds.) (2001), Constructing International Relations: The Next Generation. New York: M.E. Sharpe. Milliken, Jennifer (1999) "The Study of Discourse in International Relations: A Critique of Research and Methods". European Journal of International Relations, 5(2), 225–-254. Weldes, Jutta & Laffey, Mark & Gusterson, Hugh & Duvall, Raymond (eds.) (1996), Cultures of Insecurity. States, Communities and the Production of Danger. Minneapolis: University of Minnesota Press. Weldes, Jutta (1996) “Constructing national interests.” European Journal of International Relations 2(3), 275–318.
  • Kupiainen, Irina (2004)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista turvallisuuspoliittista argumentaatiota kylmän sodan päättymisen jälkeen. Aineistona ovat vuosien 1997 ja 2001 valtioneuvoston turvallisuuspoliittiset selonteot sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisia puheita ja lausuntoja vuosilta 1997, 1999 ja 2001. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkielmassa on yhteisöllisyyskäsitteen esiintyminen aineistossa. Yhteisöllisyyttä on joissain keskusteluissa käytetty kuvaamaan mm. uudenlaista turvallisuusajattelua kylmän sodan jälkeen, jolloin puhutaan esim. laajasta turvallisuuskäsitteestä ja uusista turvallisuusuhkista sekä kansainvälisestä yhteistyöstä, yhteisistä arvoista ja taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta turvallisuuden tuottajina. Suomen kohdalla on puhuttu erityisesti EU:sta jonkinlaisena turvallisuusyhteisönä, josta Suomi hakee turvallisuutta ensisijaisesti muilla kuin sotilaallisilla keinoilla. Yhteisöllisyyskäsite on kuitenkin ongelmallinen, koska sitä käytetään hyvin erilaisissa yhteyksissä ja sen sisältö vaihtelee tulkinnasta riippuen. Siksi tässä tutkielmassa pyritään myös selkiyttämään yhteisöllisyyden käsitettä ja määrittelemään sitä, mikä on sotilaallisen ulottuvuuden rooli yhteisöllisyydessä. Tutkimusongelma on, onko EU Suomelle turvallisuusyhteisö. Tutkielmassa tehdään katsaus turvallisuuden tutkimuksen teoreettisiin suuntauksiin ja etsitään niistä yhtymäkohtia yhteisöllisyyskeskusteluun. Erilaisia tulkintoja yhteisöllisyydestä käydään läpi, ja niitä nivotaan Suomen lähihistorian tapahtumiin. Teoreettista pohjaa yhteisöllisyyden määrittelylle löytyy mm. demokraattisen rauhan teoriasta, liberalistisesta suuntauksesta, realistisesta ja neorealistisesta suuntauksesta, joiden soveltuvuutta kyseenalaistetaan mm. kriittisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta. Vaikka yhteisöllisyyskäsitteen määrittely osoittautuu vaikeaksi, nousevat sekä teorioista että aineistosta esiin keskeisinä kysymyksinä valtiokeskeisyys, identiteetti ja suvereniteetti, joiden kautta esim. käytännön EU-keskustelussa vuoropuhelua käydään liittovaltiollisuuden ja hallitustenvälisyyden välillä. Suomen turvallisuuspoliittisessa argumentaatiossa on nähtävissä ristiriita kansallisen ja EU-tason identiteetin välillä, sekä myös siinä, että toisaalta tukeudutaan voimakkaasti yhteistyöhön, mutta kuitenkin korostetaan kansallisten etujen ajamista ja uskottavan itsenäisen puolustuksen tärkeyttä.