Browsing by Subject "uskonpuhdistus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Toppila, Reetta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tavoitteena on luoda systemaattinen esitys Jean Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksestä. Tutkimuskysymykset ovat: (1) Mitä Calvin pitää epäjumalanpalveluksena? (2) Mistä ihminen saa tiedon siitä, mikä on epäjumalanpalvelusta? (3) Mikä on epäjumalanpalveluksen alkuperä? Kuka on siitä vastuussa? (4) Miten epäjumalanpalvelus ilmenee? Millaista epäjumalanpalvelusta Calvin erityisesti kritisoi? Tutkielman primäärilähteinä ovat Institutio Christianae Religionis (1559) ja Catéchisme (1552). Sekundaarilähteinä hyödynnän Calvinin Raamatun kommentaareja, hänen kirjoittamiansa kirjeitä, saarnoja ja muita tekstejä. Kirjallisuutta ei ole kovin kattavasti tarjolla suoraan tutkimusaiheesta, joten se on koostettu aina kuhunkin alaluvun aiheeseen liittyen. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimustulos voidaan tiivistää seuraavasti: Calvinin mukaan epäjumalanpalvelus on Jumalan väärin ilmentämistä ja hänen kunniansa loukkaamista tavalla, joka ilmenee vastoin hänen itseilmoitustaan etenkin Raamatussa. Epäjumalanpalvelus on läsnä jokaisen ihmisen olemuksessa, halussa ja teossa, mutta se näyttäytyy erityisesti katolisen kirkon kuvain- ja pyhäinpalvonnassa sekä messussa. Muita johtopäätöksiä on Calvinin epäjumalanpalvelusnäkemyksen kattavuus. Sen lisäksi, että teema näyttäytyy jokaisessa Calvinin opinkohdassa, voidaan havaita sen myös suorasti vaikuttaneen näistä suureen osaan. Esimerkiksi Calvinin pelastusoppi rakentuu hyvin paljon hänen käsityksensä päälle ihmisestä täydellisen kykenemättömänä edes kaikkein pienimpään mahdolliseen hyvään. Calvinin käsitys jokaisesta ihmisestä taukoamattomana epäjumalien takomona ulottuu myös uudestisyntyneisiin kristittyihin. Vaikka Pyhä Henki vaikuttaa heissä hyviä tekoja, ne sotkeutuvat heidän luontonsa saastaisuuteen, eivätkä heidän ”parhaimmatkaan” tekonsa kelpaa Jumalalle muuta kuin Kristuksen sovitustyön kautta.
  • Sundelin, Ville (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Jean Calvinin käsitystä idolatriasta. Työssä selvitetään mitä Calvinin paljon käyttämä idolatrian käsite merkitsee ja millaisia näkökulmia se avaa hänen teologiaansa. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi ja päälähteenä Calvinin Institutio Christianae religionis. Lisäksi käytetään Calvinin muita kirjoituksia ja aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Idolatrialla tarkoitetaan yleisesti kuvien, esineiden ja asioiden uskonnollista palvontaa. Termillä on pitkä historia kristillisessä perinteessä ja sillä viitataan yleensä negatiivisella tavalla vääränlaisiksi miellettyihin uskonnollisen palvonnan tapoihin. Termillä yleensä halutaan tehdä ero oikean Jumalan ja väärien ”epäjumalien” palvonnan välillä. Idolatriasta muodostui merkittävä reformoidun kirkon identiteettiä määrittävä käsite taistelussa katolisen kirkon harhaoppisiksi katsottuja käytäntöjä vastaan. Myös Calvinille idolatria tarkoittaa ihmisen pyrkimystä luoda oma Jumalansa, jota hän voi palvoa. Tämä on Calvinille merkki vääristyneestä uskonnollisuudesta, josta on päästävä eroon. Tätä taustaa vasten voidaan samalla nähdä myös se, millaiseksi Calvin ymmärtää ihmisen ja Jumalan välisen suhteen sekä oikeanlaisen palvonnan ja hengellisyyden. Tutkielmassa todetaan, että Calvin kieltää visuaalisten elementtien käytön uskonnollisissa yhteyksissä, minkä hän perustelee kymmenen käskyn kuvakiellolla. Calvinille Jumalan kuvien tekeminen loukkaa Jumalan kunniaa, sillä olemukseltaan näkymätöntä ja ääretöntä Jumalaa ei voi kuvata näkyvin ja rajallisin muodoin. Tämä liittyy Calvinin näkemykseen ihmisluonnosta, jossa ihminen oli alkujaan luotu Jumalan kuvaksi, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena hengellinen yhteys Jumalaan katkesi ja ihmiseen jäi vain eräänlainen yleistason tietoisuus jumaluudesta, joka näyttäytyy vääristyneinä palvonnan muotoina. Calvin kuvaa Jumalan todellisen olemuksen ihmiseltä kätketyksi, mutta samalla Jumalan kunnia heijastuu koko luomakunnan kautta. Synnin vuoksi ihminen ei kykene käsittämään tätä, mutta Jumala on erilaisin tavoin mukautunut ihmisen ymmärryksen tasolle ilmoittaakseen itsensä. Merkittävimmät ilmoituksen muodot ovat Raamattu ja Kristus. Calvin katsoo, että ihminen voi ottaa Jumalan ilmoituksen vastaan vain uskossa Pyhän Hengen lahjana, ei omien tekojensa kautta. Pyhä Henki antaa asioille niiden merkityksen ja johdattaa ihmisen Jumalan luo toimien sanan ja sakramenttien kautta. Calvinille aito uskonnollinen palvonta tapahtuu ”hengessä ja totuudessa” elämällä Raamatun sanan mukaisesti yhteydessä Kristukseen.
  • Mansikkaniemi, Sanna (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2015)
    Tutkielma tarkastelee latinalaisen kirkkolaulun vaiheita Suomessa sen maihinnoususta uskonpuhdistuksen alun murroskauteen saakka. Erityisen huomion kohteena ovat olleet lounaishämäläinen Tammelan seurakunta sekä sieltä löydetyt myöhäiskeskiaikaiset sekä varhaisen luterilaisen ajan kirkkolaulukäsikirjoitukset ja niiden suomenkieliset osuudet. Lännen kristillisen kirkon liturgiset sävelmät ovat suurelta osin syntyneet Keski-Euroopassa ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen aikana tai heti sen jälkeen. Suomeen latinalainen kirkkolaulu on tullut ristiretkien aikaan katolisen kirkon myötä. Tällöin maahamme alettiin tuoda myös liturgista kirjallisuutta. Kokonaisia tai lähes kokonaisia latinankielisiä liturgisia nuottikirjoja on säilynyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vain 1400-luvun lopusta ja 1500-luvun alusta. Aineistoa on kuitenkin runsaasti, tältä ajanjaksolta ovat peräisin myös Tammelan käsikirjoitukset. Reformaation vaikutuksesta sävelmiä alettiin kääntää kansankielisiksi, ja näin ollen myöhäisemmissä käsikirjoituksissa on latinan ohella käytetty myös suomea ja ruotsia. Tammelan kirkosta on em. kaltaisia messukirjoja löytynyt poikkeuksellisen runsaasti, todistettavasti peräti kahdeksan kappaletta. Tutkielmassa on tarkemmin esitelty Graduale Tammelensen ja Liber Ecclesiae Tammelensiksen sisältöä. Kirjojen sisältämistä sävelmistä on esitelty kolme sekvenssiä sekä antifoni. Latinalainen kirkkolaulu kokee nykyisin uutta renessanssiaan. Se on tavallaan irtautunut katolisen kirkon otteesta ja tullut länsimaisen kulttuurin itsenäiseksi osaksi. Tämä avaa uusia uria sekä tutkimukselle että latinalaisen kirkko laulun esittämiselle.
  • Timonen, Sari (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkimuksessa avataan ensimmäisen kerran Martin Lutherin ja Philipp Melanchthonin kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Kirjeiden tutkimus valottaa, millaista ajatustenvaihtoa reformaattoreiden ja kuninkaan välillä käytiin. Kirjeitä on säilynyt yhteensä kymmenen kappaletta vuosilta 1539–1551. On kuitenkin todennäköistä, että viestien ja uutisten välitys lähettien avulla oli vilkkaampaa ja laajempaa, mitä säilynyt kirjemateriaali antaa olettaa. Kirjeistä kolme on Martin Lutherilta Kustaa Vaasalle (18.4.1539, 4.10.1541 sekä 12.4.1544) ja kolme puolestaan kuninkaalta Lutherille (16.8.1540, 1.6.1541 sekä 3.6.1544). Neljä kirjeistä on Philipp Melanchthonilta Kustaa Vaasalle (12.5.1539, 23.7.1541, 13.2.1544 sekä 13.1.1551). Ruotsin valtakunnanarkiston eli Riksarkivetin tiedon mukaan kirjeitä oli alun perin neljä enemmän, mutta ne tuhoutuivat Tukholman linnan palossa vuonna 1697. Kirjeet on kirjoitettu saksaksi ja latinaksi. Tutkimuksessa selvitetään mikä on näiden kirjeiden sisältö. Kirjeiden muotoanalyysin kautta tarkastellaan kirjeiden rakennetta, ajan kirjeenvaihdolle tyypillisiä konventioita sekä niissä esiintyviä mahdollisia poikkeamia. Sisällön analyysin kautta nostetaan esiin sellaisia kirjeissä esiin tuotuja asioita, tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat historiallisesti tarkasteltuna merkityksellisiä. Huomiota kiinnitetään näiden merkitysten poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin yhteyksiin eli siihen miten kirjeet heijastelevat aikaa Saksassa ja Ruotsissa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymyksiin miksi kirjeenvaihtoa käytiin ja miksi kirjeenvaihto oli merkityksellinen sen osapuolille, mitkä olivat kirjeenvaihdon ja kirjoittajien motiivit, päämäärät sekä keinot päämäärien saavuttamiseksi. Melanchthonin, Lutherin ja Kustaa Vaasan välistä kirjeenvaihtoa voidaan pitää sisällöllisesti monipuolisena. Kirjeiden sisällöt jakautuivat neljään pääteemaan: suosituksiin, poliittisiin uutisiin, reformaatioon liittyviin asioihin ja huolenilmauksiin. Kirjeiden sisältämät asiat olivat merkityksellisiä ja tiedonvaihdon kannalta oleellisia kaikille osapuolille. Kirjeiden kautta reformaattorit pystyivät jossain määrin vaikuttamaan ja ohjailemaan Kustaa Vaasan hallintoa. He lähettivät ja suosittelivat kuninkaan palvelukseen Wittenbergissä opiskelleita, reformaation omaksuneita ja luotettaviksi osoittautuneita oppineita. Hyöty oli molemminpuolinen: reformaation aatteet levisivät oppineiden mukana Lutherille ja Melanchthonille mieluisalla ja luotettavalla tavalla Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan ja Kustaa Vaasa puolestaan hyötyi saksalaisesta tietotaidosta uudistaessaan valtakuntansa hallintoa. Lutherin ja Melanchthonin kirjeenvaihdolla Kustaa Vaasan kanssa on ollut merkitystä Ruotsin kirkollisissa uudistamisessa, eikä vähiten siksi, että näin reformaattoreilla oli suora kontakti ja vahva vaikutuskanava luterilaistuvaan maahan.
  • Tikkakoski, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vuonna 1999 Luterilainen maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJ), jonka mukaan osapuolten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Täten Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausutut vanhurskauttamista koskevat oppituomiot – jotka ovat edelleen voimassa – osoittautuvat kohteettomiksi, sikäli kun kirkot opettavat YJ:n mukaisesti. YJ ei erittele näitä oppituomioita, jotka se osoittaa kohteettomiksi, jolloin jää myös epäselväksi, miten ne on osoitettu kohteettomiksi. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, mitkä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot osuvat Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC) vanhurskauttamisoppiin ja päinvastoin, mitkä FC:n vanhurskauttamista koskevat oppituomiot osuvat Trenton vanhurskauttamisoppiin. Trenton vanhurskauttamisopin suhteen tarkastelu painottuu dekreettiin vanhurskauttamisesta (decretum de iustificatione, DI). Luterilaisen opin osalta tarkastelu on rajattu FC:hen, koska se on tunnustuskirjojen laajin vanhurskauttamisopin esitys sekä osaltaan kannanotto Trenton kirkolliskokouksen päätöksiin ja se sisältää suurimman osan tunnustuskirjojen oppituomioista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielma etenee seuraavasti. Johdantoa seuraa lyhyt taustaluku, jossa esitellään lyhyesti DI:n ja FC:n vanhurskauttamisopit, joiden tunteminen on välttämätön edellytys oppituomioiden analysoimiselle. Tutkielmassa on kolme päälukua, joista ensimmäisessä analysoidaan vanhurskauttamisen muotosyytä (causa formalis) koskevat oppituomiot, toisessa vanhurskauttamiseen valmistautumista ja ensimmäistä vanhurskauttamista koskevat oppituomiot, ja kolmannessa toista vanhurskauttamista ja vanhurskautetun elämää koskevat oppituomiot. Tutkielman tulos on että keskeisin asiakirjojen välinen eroavaisuus on eri käsitys vanhurskauttamisen muotosyystä. DI:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiseen vuodatettu olemuksellinen vanhurskaus. FC:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus. DI:n ja FC:n vanhurskauttamisen olemusta koskevat oppituomiot osuvat toisiinsa. Monet oppituomiot liittyen vanhurskauttamiseen valmistautumiseen, ensimmäiseen vanhurskauttamiseen ja toiseen vanhurskauttamiseen seuraavat pitkälti vanhurskauttamisen muotosyytä koskevasta erosta. Tutkielman tuloksen perusteella on mahdollista analysoida, kuinka YJ on onnistunut vaikeassa tehtävässä osoittaa oppituomiot kohteettomiksi kuitenkaan kumoamatta niitä.