Browsing by Subject "uskonto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 85
  • Hietava, Erik (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yksinäisyyskokemukset ja selviytyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aineistona tutkimuksessa olivat 7 teemahaastattelua, joissa käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumista, yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksia sekä suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Aineisto analysoitiin soveltaen temaattisella analyysilla. Analyysi alkoi aineistoon tutustumisella, jonka jälkeen järjestelin aineistosta osat, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Analyysin avulla tuli esille haastateltavien toimijuus sekä kirkko yksinäisyyden lisääjänä ja vähentäjänä. Myöskin vähemmistöstressi nousi analyysissä haastatteluista esiin. Kirkko näyttäisi vähentävän yksinäisyyttä monella tavalla. Kirkko vastakohtaisesti myös vaikuttaa lisäävän yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemukset näyttävät syntyvän rajatusta toimijuudesta, jotka on jaettu kolmeen erilaiseen ryhmään. Ensimmäisessä toimijuudesta neuvotellaan. Haastateltavat toimivat tietyissä puitteissa, mutta joutuvat esimerkiksi piilottamaan seksuaalisuutensa. Toisessa toimijuutta uhataan ja toimijuutta myös riistetään. Haastateltavat kärsivät sosiaalisesta ulossulkemisesta. Kolmannessa kategoriassa on toimijuuden säilyttäminen ratkaisuja tekemällä. Ratkaisujen teosta seuraa vapaa toimijuus. Tähän liittyy seuraukset erilaisista yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksista. Seurauksina ovat mm. aggressiivinen käytös ja poislähteminen. Haastateltavat ratkaisevat toimijuutta uhkaavat tilanteet eri tavoin. Johtopäätöksissä esitetään, että uskonto ja kirkko rajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, aiheuttaen sitä kautta yksinäisyyttä. He eivät pysty olemaan seurakunnan toiminnassa mukana avoimesti, vaan he joutuvat suojaamaan itseään mahdollisilta negatiivisilta seurauksilta. Myöskin ristiriita kirkon virallisessa suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja esille tulleissa kokemuksissa on iso. Uskonto näyttää tukevan ajatusvääristymiä, mikä saattaa lisätä yksinäisyyden syvyyttä. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää kirkon työssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, mitkä ovat erityisiä paikkoja, joihin olisi kirkon toimijoiden syytä kiinnittää huomiota. Tutkimus auttaa pohdinnoissa suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.
  • Jörgensen, Antti (Helsingfors universitet, 2016)
    Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.
  • Keitanen, Maarit (Helsingfors universitet, 2015)
    Venäjän ortodoksisen kirkko on ollut koko historiansa ajan eri tavoin sidoksissa valtioon. Vaikka Venäjä on sekulaari valtio eikä maassa ole muodollisesti valtiokirkkoa, ortodoksiselle kirkolle muodostui erityisasema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Monet tutkijat tuovat esille ortodoksisuuden erityismerkityksen maan historiassa sekä venäläisen kulttuurin ja hengellisyyden kehityksessä. Vaikka kirkon ja eräiden muiden arvioiden mukaan noin 80 prosenttia venäläisistä on ortodokseja, yhteiskunta on käytännössä sekularisoitunut, side kirkkoon on usein symbolinen, uskonnon harjoittaminen on maallistunut ja ortodokseiksi itsensä mieltävät eivät aina jaa kirkon moraalikäsityksiä. Ei-uskovaisista ortodoksiksi itsensä mieltävistä puolet pitää itseään ateistina, mikä tarkoittaa ortodoksiksi identifioitumisen tarkoittavan ylpeyttä venäläisyydestä. Mielipidemittausten mukaan suurin osa venäläisistä katsoo, että ortodoksisella kirkolla tulisi olla erityisasema ja että uskonto ja kansallisuus linkittyvät yhteen: uskonnon määrittää kansakunta ja kansakunnan uskonto on perinteisesti ortodoksisuus. Kirkon ja valtion välinen suhde on Putinin kolmannella kaudella tiivistynyt yhteiskunnallisen ilmaston konservatiivistuessa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää perinteisten arvojen retoriikkaa ja teeman roolia venäläisen identiteetin rakentamisessa kirkon ja valtionjohdon puheissa. Tutkimus selvittää paitsi niin kutsuttujen perinteisten arvojen sisällöllistä tematiikkaa, myös niiden argumentoinnissa käytettyjä retorisia keinoja Venäjän ortodoksisen kirkon johdon ja presidentti Vladimir Putinin puheissa Putinin kolmannen presidenttikauden alussa vuosina 2012–2014. Tutkielman aineisto muodostuu kirkon johdon, pääasiassa metropoliitta Hilarionin, ja presidentti Putinin puheista, joita analysoin monitieteisin menetelmin. Laadullisen, hermeneuttiseen metodologiaan nojaavan tutkimuksen tutkimusmenetelmä on Chaïm Perelmanin retoriikan tutkimus, jota täydennän aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Venäjän perinteisten arvojen yksiselitteinen määrittely on vaikeaa, mutta useissa määrittelyissä toistuu venäläisten traditioiden ja isänmaan merkitys. Venäjän väestöpoliittisessa ohjelmassa (2007) tavoitteeksi on määritelty perheinstituution vahvistaminen sekä perhesuhteiden henkisten ja hengellisten perinteiden elvyttäminen ja turvaaminen. Tässä tutkimuksessa perinteisten arvojen käsitteen sisältö jakautuu aineistolähtöisen analyysin tuloksena kolmeen temaattiseen kokonaisuuteen. Näitä ovat perinteiset arvot ja kulttuurinen traditio (perinteisen perheen narratiivi, kulttuuri ja venäläinen identiteetti); perinteiset kristilliset arvot (rauha, solidaarisuus ja kansojen välinen ystävyys, kristilliset traditiot ja sekularismin kritiikki) sekä valtiosuhde (yhteistyö valtion ja muiden kirkkokuntien kanssa, jakolinjojen välttäminen ja kirkon yhtenäisyys). Teemat mukailevat kirkon sosiaalisessa konseptissa esille tuomia teemoja, samoin kuin kysymyksiä joissa kirkko näkee voivansa toimia valtion kanssa. Samalla tarkastelujaksolla presidentti Putinin puheissa toistuivat samat teemat hieman erilaisin painotuksin. Putinin puheissa perinteisiin arvoihin viittaava sisältö jaotellaan tutkimuksessa kolmeen osaan, joita ovat perhe, vanhempien kunnioitus ja moraali; valtion yhtenäisyys, arvot ja patriotismi, Venäjän paikka ja identiteetti maailmassa sekä kristillisyys osana venäläistä kulttuuria, historiaa ja identiteettiä. Aineiston sisällönanalyysi osoittaa, että molemmille toimijoille on yhteistä venäläisten kulttuuristen traditioiden ja maan erityisluonteen puolustaminen, kristillisiin periaatteisiin viittaavan perhe- ja yksilön arvon korostaminen sekä siihen perustuvan perinteisen, konservatiivisen perhemallin vaaliminen, patriotismi sekä vahvan, perinteisen arvoperustan omaavan valtion tukeminen. Aineiston perusteella valtion ja kirkon näkökulmasta perinteiset arvot ovat kiteytettävissä neljään sanaan: perhe, kotimaa, venäläisyys ja patrioottisuus. Ortodoksisuudella on rooli näiden taustatekijänä, kulttuurin, kulttuuristen traditioiden ja identiteetin rakennusaineksena sekä arvostettavana pidettävän moraalin ja perhe-etiikan arvoperustana. Presidentin puheet ovat laajaa medianäkyvyyttä saavia instituutioita, joiden tärkein yleisö muodostuu venäläisistä, kansasta, joka vastaanottaa puheiden viestit median välityksellä. Metropoliitta Hilarionin puheet koostuvat useissa erilaisissa tilanteissa ja erilaisille yleisöille pidetyistä puheista. Venäläiset eivät seuraa kirkon viestintää Moskovan patriarkaatin internet-sivujen kautta, joten puheiden yleisöt ovat erityisyleisöjä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin tärkeimmän yleisöryhmän voidaan olettaa jakavan ainakin osan retoriikan taustalla vaikuttavista premisseistä. Argumentaation tarkoituksena on siten uusintaa yhteistä ymmärrystä. Sekä Putin että Hilarion soveltavat useita Perelmanin teoriasta tunnistettavia argumentaatiokeinoja. Abstraktit ja konkreettiset arvot limittyvät puheissa ja myös temaattiset kokonaisuudet esiintyvät toisiinsa liitettynä. Venäjän kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely tapahtuu suhteessa menneeseen ja tulevaan, yhteisiin traditioihin ja kokemuksiin sekä lännen omaksumiin, Venäjän kritisoimiin liberaaleihin arvoihin. Tämä näkyy puheissa vastakkainasettelun, uhkien rakentamisen, venäläisen erityisyyden korostamisen kautta. Puheissa esiintyviä retorisia ja temaattisia keinoja ovat perinteisen perheen narratiivi, historialliseen jatkuvuuteen, auktoriteettiin ja tunteisiin vetoaminen, esimerkkitapausten kautta luodut yleistykset sekä kansakunnan eheyden ja hyvinvoinnin säilyttämisen korostaminen.
  • Porkola, Riikka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä tutkielmassa on tutkittu Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon venäjänkielisen työn merkitystä inkerinsuomalaisten kotoutumiseen. Haastattelututkimukseni tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä siitä, mikä evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien toiminnassa edistää venäjänkielisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, ja minkälaisia tarpeita muuttajilla on kirkon toiminnan suhteen niin uskonnollisesti kuin sosiaalisestikin. Tarkastelen myös suomalaisen ja venäläisen elämän eroja sekä kuvasin inkeriläisten historiaa, koska ilman ymmärrystä tutkimani ilmiön laajemmasta kontekstista on vaikea ymmärtää yksittäisiä muuttajien kokemuksia tai kotoutumisen tarpeita Suomessa. Tutkimusaineistoni koostuu kuudesta teemahaastattelusta, jotka tein Helsingin Matteuksen kirkon venäjänkieliseen työhön osallistuvien kanssa. Haastateltavani ovat ensimmäisen polven inkerinsuomalaisia paluumuuttajia, jotka ovat muuttaneet entisen Neuvostoliiton alueilta. Heidän äidinkielensä on venäjä. Keskeisintä tutkimuskäsitteistöäni ovat kotoutuminen, akkulturaatio ja uskonnollinen identiteetti. Haastatteluaineistoni järjestin sisällönanalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä toimi John Berryn akkulturaatioasenteiden malli, mikä koostuu integraation, assimilaation, separaation ja marginalisaation käsitteistä. Tarkastelin aineistoani myös kaksisuuntaisen akkulturaation kautta siten, että tapahtuuko kotoutuminen kaksisuuntaisen vaikuttamisen kautta. Haastateltavat tunsivat Matteuksen kirkon venäjänkielisen työn yhteisön kuin toiseksi perheekseen. Siellä oli tilaa omalle monikulttuuriselle identiteetille ja sieltä ovat myös löytyneet parhaat ystävät. Toisaalta kaikki toiminta on venäjäksi, eikä yhteyksiä suomenkielisten kanssa ole. Se aiheuttaa eristäytymistä. Henkilöillä oli tarve saada ruohonjuuritason kontakteja kantaväestön kanssa. Kirkon venäjänkielinen työ on tärkeä osa haastateltujen akkulturaatioita, mutta esteenä onnistuneelle kotoutumiselle osoittautui kaksisuuntaisen akkulturaation puute. Valtaväestön kanssa ei ole jatkuvaa ja välitöntä kontaktia. Inkeriläiset pyrkivät sopeutumaan Suomeen, mutta eivät kokemuksensa mukaan pääse altistamaan valtakulttuuria uusille vaikutteille, eivätkä he pääse vaikuttamaan sen arvoihin tai käyttäytymisnormeihin. Vaikka laissa ja kirkon strategiassa määritellyt periaatteet monikulttuurisesta vaikuttamisesta ovatkin tärkeitä, vielä tärkeämpää olisi niiden soveltaminen käytäntöön.
  • Vähäjylkkä, Eemil (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kirkkohistorian maisterintutkielmassani ”Thus I see that it is the Savior’s will, that we should go. 1700-luvun Pohjois-Amerikan Betlehemin herrnhutilaiset autobiografiat sekä niiden merkitys yksilölle ja yhteisölle” tutkin yhdeksää herrnhutilaisuuden hengellistä autobiografiaa, jotka ovat peräisin Betlehemin kaupungista Pennsylvaniasta. Ne ovat juurensa aina hussilaisuudesta ja Hallen pietismistä tähän päivään asti ylettävän herrnhutilaisen veljesyhteisön perintöä ja kuuluvat vuosien 2000-2009 Betlehem Digital History Project -projektiin. 1700-luvulle ajoittuvaan lähdeaineistoon olen koonnut yhdeksän hyvin erilaista liikkeeseen kuulunutta henkilöä ja persoonaa. Heihin kuuluvat David Nitschmann, yksi Betlehemin kaupungin perustajista, George Neisser, sen ensimmäinen koulumestari, Susanne Zeisberger, lähetystyöntekijän vaimo sekä Peter Rose, muun muassa joen tullimiehenä toiminut. Näiden neljän lisäksi tutkin kahta aiemmista poikkeavaa kertomusta. Ne kuuluvat Magdalene nimiselle mustalle orjalle, sekä Delaweren intiaaneista veljesseurakuntaan kääntyneelle intiaanimiehelle, Michaelille. Lisäksi olen tarpeen vaatiessa ottanut esimerkkejä kolmesta aikaisemmassa kandidaatin tutkielmassani käsitellystä henkilöstä. Heitä ovat lähetystyöntekijä Johann Böhner, naimaton sisar Elizabeth Lewis sekä käsityöläinen Francis Thomas. Kaikkien tutkittavien henkilöiden elämäntarinat ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä Betlehemin kaupunkiin ja sen herrnhutilaiseen yhteisöön. Suurin osa autobiografioiden henkilöistä on siellä myös kuollut ja hänen autobiografiansa on jäänyt säilytettäväksi Betlehemiin. Tutkin autobiografioita tekstilajina niihin perehtyneen Günter Nigglin muodostaman jaottelun pohjalta. Sen lisäksi etsin niiden merkitystä yksilölle ja yhteisölle lebenslaufien asiantuntijan Christine Lostin viisijaon perusteella. Tutkimuksen tuloksena oli kuva hengellisten autobiografioiden aivan keskeisestä roolista veljesyhteisölle sekä siihen kuuluville yksilöille. Ne olivat erityisen tärkeässä osassa luomassa vahvaa yhteisöllisyyttä, luottamusta, avoimuutta ja rakkautta sen jäseniä ja myös ulkopuolisia kohtaan. Erityisesti niissä näkyy arjen tavallisten ihmisten työ, yksittäisten ihmisten itsetutkiskelu, sekä veljesseurakunnan herkeämätön halu viedä sanoma Kristuksesta koko maailmaan, myös Amerikan mantereelle. Vahvana näkyy myös kertomusten henkilöiden vankkumaton luottamus Vapahtajaansa. Autobiografioissa tämä näkyy niiden henkilöiden oman sieluntilan tutkiskelussa sekä hitaassa kasvamisessa kohti yhteisöä ja arkista työntekoa sen parissa. Yksilö ja yhteisö eivät kuitenkaan koskaan eroa kauas toisistaan, vaan veljesseurakunta on turvallisena pohjana jokaisen yksilön elämäntarinassa.
  • Aejmelaeus, Monica (Helsingin yliopisto, 2019)
    Viime vuosien aikana maahanmuuttajien ja eri kulttuuritaustaisten ihmisten määrä Suomessa on lisääntynyt paljon oletettua nopeammin. Opetusympäristö on jatkuvan kehityksen keskellä sekä opettajien koulutuksen, asennoitumisen että oppimateriaalien osalta. Tämän laadullisen pro gradu -tutkielman tarkoitus oli tutkia miten lukion opettajat kuvaavat asennoitumistaan opiskelijoiden kulttuuri- ja katsomustaustoja kohtaan. Haastattelin tutkimustani varten seitsemää lukion opettajaa Helsingistä ja sen ympäristökunnista. Neljä opettajista oli miehiä ja kolme naisia. Opettajat opettivat keskenään eri aineita. Käytin haastatteluissani episodista narratiivista menetelmää. Tein haastatteluille aineistolähtöisen sisällönanalyysin. Sisällönanalyysin avulla muodostui neljä pääluokkaa: sensitiivisyys, tasa-arvo, rinnastus muihin ominaisuuksiin sekä yhteys käytännön asioihin. Tutkimustuloksista kävi ilmi, että kaikki opettajat olivat asennoitumiseltaan sensitiivisiä ja tasa-arvoisia. Sensitiivisyys ilmeni esimerkiksi yksilöllisyyden korostamisena ja kielen merkityksen tunnistamisessa. Tasa-arvoinen asennoituminen näkyi esimerkiksi kykynä luoda avointa keskusteluilmapiiriä ja suhtautua asioihin neutraalisti. Kuusi opettajaa rinnasti katsomuksen ja kulttuurin muihin ominaisuuksiin, kuten seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin. Kulttuurieroja rinnastettiin myös eroihin kantasuomalaisten välillä. Viisi opettajaa toi esiin käytännön asiat, kuten ohjeistuksen noudattamisen ja materiaalien rajallisen saatavuuden. Opettajat toivoivat, että saatavilla olisi enemmän kulttuuri- ja katsomusmoninaisempaa oppimateriaalia. Suomalainen kouluympäristö on aiempaa monikulttuurisempi ja kouluissa joudutaan ratkomaan erilaisiin asenteisiin ja kulttuureihin liittyviä konflikteja. On tärkeää, että kulttuuriseen ja katsomukselliseen moninaisuuteen mahdollisesti liittyvät haasteet tunnistetaan jo varhaisessa vaiheessa ja niihin osataan puuttua rakentavalla tavalla. Maahanmuuttopiikin myötä koulujen tilanne ja rooli ovat muuttuneet. Niillä on merkittävä rooli sekä kotouttamisen että suvaitsevaisuuden toteutumisen kannalta. Tutkimukseni on tapaustutkimus, eikä se ole yleistettävissä. Tavoitteenani kuitenkin oli, että sillä olisi käytännön merkitystä ja että sitä voitaisiin hyödyntää materiaalina jatkotutkimukselle. Aihe on tärkeä, sillä se kartuttaa tietopohjaa ajankohtaisesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä teemasta.
  • Lappalainen, Merja (1999)
    Tutkielmassa on tarkasteltu vanhempien ja lasten välisen kiintymyksen merkitystä nuoren sosialisaatiossa ja elämäntavan muotoutumisessa. Aluksi tarkastellaan nuoruus käsitteenkehittymistä. Nuorisotutkimus käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen. Sosialisaatioon liittyvät kysymykset ovat edelleen suurin yksittäinen teoreettinen viitekehys nuorisotutkimuksessa. Nuorten uskonnollisuus on ollut viimevuosina joidenkin tutkimusten kohteena, mutta nuorten mukanaolo uskonnollisissa yhteisöissä on varsin niukasti tutkittu alue. Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostaa kaksitoista touko-kesäkuussa 1996 Kotkassa tehtyä teemahaastattelua, jotka suoritettiin parihaastatteluina uskovaisen ja ei-uskovaisen nuoren kanssa. Haastattelujen avulla etsittiin viitteitä seuraaviin ongelmiin: Kuinka kasvattajan ja kasvatettavan välinen tunneside vaikuttaa kasvatettavan nuoruuden elämäntapaan, ja onko vanhempien kasvatustyylillä merkitystä sen muotoutumisessa? Lisäksi etsitään viitteitä siihen, mikä saa nuoren kiinnittymään uskonnolliseen yhteisöön. Aineiston analyysi on kvalitatiivista sisältöanalyysiä. Haastattelujen perusteella aineisto jaettiin kolmeen kiintymystyyppiin Bowlbyn kiintymysteorian mukaan. Analyysissä tarkastellaan eri kategorioihin lukeutuvien nuorten maailmankuvaa, elämäntapaa ja yhteiskunnallista kiinnostusta. Tuloksena todetaan mm., että turvallisesti kiintyneillä nuorilla on usein samankaltainen elämäntapa ja maailmankatsomus kuin heidän vanhemmillaan. Heille uskoontulo on useimmiten kasvamista uskoon. Näyttää siltä, että tämän ryhmän nuoret eivät useinkaan tule uskoon muulla tavoin. Epävarmasti ja torjutusti kiintyneiden nuorten elämäntavat ja maailmankuva saattaa olla täysin erilainen kuin heidän vanhemmilla. Näistä kategorioista löytyy ne, jotka tulevat nuoruudessa uskoon. He hakevat uskoontulon kautta rakkautta, turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta kavereiden kanssa. Elämäntavoissa on selviä eroja. Kenelläkään uskovaisista nuorista ei ollut suutelua enempää seksikokemuksia, kun taas ei-uskovaisista kaikki olivat olleet vähintään yhden partnerin kanssa sukupuolisuhteessa. Päihteiden käytössä erot olivat myös jyrkät. Uskovaiset kertovat olevansa täysin raittiita, toisin kuin ikätoverinsa. Vapaa-aikana molemmat tapasivat kavereita. Uskovilla nuorilla kavereiden merkitys korostuu, heidän elämäntapaansa vaikuttaa voimakkaasti seurakunnan voimakas opetus niidenkin nuorten kohdalla, jotka eivät ole saaneet kotona uskonnollista kasvatusta. Yhteiskunnallinen kiinnostuneisuus on kaikilla hyvin vähäistä. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa ovat haastatteluaineiston lisäksi John Bowlbyn teokset: Parent-children. Attachment and Helthy 1988 ja The Making and Breakin of A Affectional Bonds 1979, sekä Mäki-Kulmala Airi: Nuoruus on nuoruus 1989 ja Pulkkinen Lea: Nuoret ja kotikasvatus 1984.
  • Toivanen, Meri (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämä tutkimus käsittelee kohua, joka alkoi sisäministeri Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä pitämästä puheesta heinäkuussa 2013. Tiedotusvälineet tarttuivat tapahtuman jälkeen virkkeeseen, jossa Räsänen pohti, onko Raamattu joskus asetettava lain edelle. Tutkimustehtäväni on selvittää, miten puhetta käsiteltiin suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkin ensinnäkin sitä, ketkä puhetta kommentoivat ja miten keskustelu eteni. Toiseksi tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä media tuotti Räsäsen puheesta. Aineistooni kuuluu neljätoista Suomessa ilmestyvää suomenkielistä sanomalehteä ja verkkouutispalvelua sekä Suomen Tietotoimisto. Analyysimenetelmäni on aineistolähtöinen laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimukseni kontekstia kuvaan esittelemällä tutkimuskirjallisuutta uskonnon asemasta 2010-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa. Lisäksi valotan uskonnon suhdetta puoluepolitiikkaan ja mediaan. Tutkimusaineistossa Räsäsen ajatuksiin ottavat kantaa poliitikot, kirkon edustajat, kansalaiset ja media itse. Poliitikot tuomitsivat Räsäsen ajatuksen lain rikkomisesta lähes yksimielisesti ja vaativat Räsästä kantamaan vastuun puheistaan. Kirkon edustajat sanoutuivat irti Räsäsen puheesta kommentoimalla Räsäsen raamattunäkemystä, teologisia painotuksia, eettisiä kantoja ja asemaa suhteessa kirkkoon. Media raportoi puheesta seuranneista kirkosta eroamisista. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajan Seppo Simolan ja Räsäsen sananvaihto tiivisti kirkon liberaalin ja konservatiivisen siiven linjaerot. Kansan ääni kuului monipuolisimmin lehtien julkaisemissa mielipidekirjoituksissa. Median vaikutus kohussa näkyi karkeasti jaoteltuna kahdella tasolla: Puhetta ja siihen liittyviä teemoja kommentoitiin ensinnäkin suoraan lehtien pääkirjoituksissa ja muissa toimitusten mielipiteellisissä teksteissä. Toiseksi tiedotusvälineet määrittelivät koko tapausta koskeneen keskustelun kulun. Tarkastelin Päivi Räsäsen puheesta virinnyttä mediakeskustelua myös yhteiskuntatieteellisen moraalipaniikin käsitteen avulla. Moraalipaniikkien on määritelty sisältävän viisi kriteeriä, joilla yhteiskunta reagoi sitä kohtaavaan yhteiseen uhkaan. Nämä kriteerit – huoli, vihamielisyys, suhteettomuus, leimahtavuus ja yksimielisyys – olivat nähtävissä siinä, miten yhteiskunnan eri osapuolet suhtautuivat konservatiiviseen kristilliseen puheeseen. Julkinen keskustelu puheesta toi esiin uskonnon, politiikan ja median liikkeessä olevat valta-asetelmat. Aineistossani poliitikot määrittelivät uskonnon paikan, mutta lopullinen valta oli medialla, joka tarjosi julkisen tilan niin politiikalle kuin uskonnollekin. Moraalipaniikin piirteet osoittivat, että keskustelulle uskonnon paikasta on tarvetta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kohussa oli piirteitä sekä sekulaarille että jälkisekulaarille yhteiskunnalle ominaisesta itseymmärryksestä. Tutkimus osoittaa, että samalla, kun yhteiskunta sanoutuu näennäisesti irti yhteisestä moraalista, se etsii suvaitsevaisuudesta itselleen yhteistä pyhää.
  • Martens, Jutta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pariisissa 13. marraskuuta 2015 tapahtui seitsemän terrori-iskun sarja, jossa uhriluku nousi 129 henkeen ja loukkaantuneita oli noin 352. Terrori-isku sai paljon mediahuomiota osakseen ja sen takana oli terroristijärjestö ISIS (The Islamic State of Iraq and Syria). Keskustelu eri sosiaalisen median kanavissa oli vilkasta iskujen jälkeen. Tämä Pro gradu –tutkielma keskittyy terrori-iskun jälkeiseen keskusteluun ja ihmisten ensireaktioihin Twitterissä. Koska aikaisempaa tutkimusta tämän tyyppisen kriisin ensireaktioista on hyvin rajallisesti, data, jota tässä tutkielmassa käsitellään, rajoittuu tviitteihin, jotka lähetettiin neljän päivän sisällä iskuista. Tutkimuksen tavoitteena oli mallintaa millaisia ensireaktioita ihmisillä oli Islamin nimeen tehtyjen terroristi-iskujen jälkeen, mitkä teemat tviiteissä nousivat esiin, mihin tarkoitukseen Twitteriä käytettiin ja minkälainen rooli uskonnolla oli ihmisten järkeistämisprosessissa (sense-making). Tämän tutkielman tutkimusstrategiana on tapaustutkimus. Data kerättiin Twitteristä Pulsar nimisellä työkalulla. Datan rajaamiseksi käytettiin aihetunnisteita #parisattack, #parisshooting ja #paristerror sekä ajallista ja kieleen liittyvää rajaamista. Tiedon analysoinnin metodina käytettiin sisältöanalyysia. Tutkimuksen perusteella, Twitteriä käytettiin laajasti Pariisin terrori-iskujen jälkeen ja tiedon jakamisen tarve korostui Twitterin ensireaktioissa. Muita syitä tviittaamiseen olivat mielipiteiden jakaminen tai hallitsevan tunteen ilmaiseminen. Uskonto esiintyi suhteellisen pienessä osassa tviittejä. Nämä löydökset tukevat aikaisempaa tutkimusta tiedon saamisen tärkeydestä alkuvaiheessa kriisitilanteen tapahduttua, ja siten selittää pientä uskontoa käsittelevien tviittien osuutta. Kun dataa tarkasteltiin vain uskontoaiheisten tviittien osalta, mielipiteiden osuus korostui. Suuri osa näistä tviiteistä pyrki edistämään rauhanomaista yhteisymmärrystä (concensus) pääviesteinään se, että Muslimeja, Islamia tai uskontoa ei ole syyttäminen terrori-iskuista. Toisaalta noin neljännes tviiteistä piti edellä mainittuja syyllisenä iskuihin ja pyrkivät aiheuttamaan vastakkainasettelua (confrontation). Nämä löydökset viittaavat siihen, että uskonto jakoi mielipiteitä ja siitä etsittiin syitä terrori-iskuihin. Tämän tutkimuksen mukaan uskonto oli osa ihmisten järkeistämisprosessia uskontoaiheisten tviittien pienestä lukumäärästä huolimatta.
  • Peitsalo, Ilmari (1908)
  • Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka; Suomen Akatemian projekti (Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka, 1994)
  • Grönberg, Maria (Helsingfors universitet, 2017)
    Myöhäismoderniin aikaan liittyy käsitys sosiaalisen elämän muutoksesta. Sosiaalinen elämä muuttuu yhteiskunnallisella, institutionaalisella ja yksilön tasolla. Sosiaalisen elämän muutokseen liittyy muun muassa yhteisöjen ja tradition merkityksen väheneminen. Yksi keskeinen sosiaalinen muutos liittyy uskonnon asemaan kaikilla edellä mainituista tasoista. Yksi myöhäismodernin ajan kysymys on se, millainen merkitys uskonnolla on yksilölle. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä, mitä uskonto merkitsee yksilölle itselleen. Tutkimuskohteena olivat 16-20 -vuotiaat pojat. Tutkittavia poikia yhdisti toisiinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorten tila. Kaikki tutkittavat osallistuvat säännöllisesti kyseisen nuorten tilan toimintaan. Pojat valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska nuoret miehet ovat aikaisemman tutkimuksen mukaan vähemmän uskonnollisia kuin muut sukupuoli- ja ikäryhmät. Lisäksi pelkästään poikien uskonnollisuutta on tutkittu vähän. Uskonnon merkitystä yksilölle selvitettiin osana heidän elämänkertomustaan. Tutkimusaineiston muodostivat kerronnalliset haastattelut. Haastattelutilanteessa tutkittavia pyydettiin ajattelemaan omaa elämäänsä elokuvana. Elokuvan kohtauksina heidän tuli kertoa merkityksellisiä tapahtumia omasta elämästään. Elokuvan muodossa olevan elämänkertomuksen lisäksi tutkittavilta kysyttiin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aineisto analysoitiin narratiivisen holistisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin perusteella tutkittavien kertomuksista löytyi niitä toisiinsa yhdistäviä ja toisistaan erottavia teemoja, joiden perusteella muodostettiin neljä ryhmää. Uskonto liittyi kaikkien tutkittavien elämänkertomuksiin. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin tyyppikertomus, joka kuvaa ryhmään kuuluvien tapaa jäsentää omaa elämäänsä ja uskonnon merkitystä elämässä. Tyyppikertomukset on nimetty seuraavasti: Valtteri Vajavainen, Yrjänä Yksinäinen, Hermanni Hengellinen ja Ilmari Itsenäinen. Valtteri Vajavaisilla uskonnon merkitys on muotoa belonging and believing. Kuuluminen on tärkeämpää kuin usko henkilökohtaisella ja yksityisellä tasolla. Seurakunta uskonnollisen yhteisönä ja sen toimintaan osallistuminen ovat merkityksellisiä asioita Vajavaisten kertomuksissa ja määrittävät heidän uskonnollisuuttaan. Yksinäisten elämässä usko liittyy vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin; mutta henkilökohtainen usko on myös tärkeä osa elämää. Yksinäisten uskonnollisuus on muotoa belonging and believing. Hengellisiää oma usko ja uskonelämä linkittyvät jokapäiväiseen elämään. Usko ei ole samalla lailla sidottu instituutioon ja sen toimintaan kuin Vajavaisilla ja Yksinäisillä, vaikka yhteisölläkin on merkitystä. Yhteisö toimii viiteryhmänä omalle uskolle. Hengellisillä uskonnon merkitys omassa elämässä täsmentyy muotoon believing and belonging. Ilmari Itsenäinen on ainoa tutkittavista, joka ei usko Jumalaan. Vaikka usko ei hänen henkilökohtaisessa elämässään ole merkityksellinen, on seurakunnalla uskonnollisena yhteisönä merkitystä Ilmarin elämässä. Ilmarin uskonnollisuus on muotoa belonging without believing. Kaikkien tutkittavien kertomuksissa uskonnollinen instituutio ja sen toiminta ovat merkittävä osa uskonnollisuutta. Davien näkemys myöhäismodernista uskonnollisuudesta muodossa believing without belonging ei saa vahvistusta tämän tutkimuksen tuloksista. Tässä tutkimuksessa institutionaalisen uskonnollisuuden tärkeyttä selittää tutkittavien sosiaalinen todellisuus. Yleisesti ottaen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kuulumisen tunne ovat erittäin tärkeitä nuorille ja heidän kehitykselleen. Vajavaisilla ja Yksinäisillä rippikoulua edeltänyt sosiaalisen elämän vajavaisuus selittää sen, miksi kuuluminen ja osallistuminen sosiaalisen toimintaan korostuvat heidän elämänkertomuksissaan. Vajavaisia yhdisti toisiinsa koulukiusaaminen ja Yksinäisiä nuoruusiässä koettu yksinäisyys ja kavereiden puute. Tämän tutkimuksen tuloksien valossa tutkittavien uskonnollisuus ei ole myöhäismodernin muodin mukaisesti individualistista. Tutkittavat ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja nojaavat uskonnollisuudessa kirkon traditioon ja yhteisön tukeen. Tulevaisuuden kysymys onkin se, miten tutkittavien uskonnollisuus muuttuu heidän aikuistuessaan ja seurakunnan nuorten toiminnan poistuessa heidän sosiaalisesta elämästään. Löytyykö yhteys seurakuntaan muuta kautta? Ja jos ei, miten se vaikuttaa tutkittavien uskonnollisuuteen?
  • Koponen, Jenni-Maarit (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkin työssäni Pentti Haanpään romaanin Taivalvaaran näyttelijän (1938) taiteilijan Arvon suhdetta yhteiskuntaan. Tositapahtumista inspiroituneessa romaanissa hyljeksitty ja erilainen lapsi kasvaa mieheksi, joka lähtee maailmalle esiintymään kadonneiden ja kuolleiden rooleissa. Arvo pitää itseään elämäntaiteilijana ja näyttelijänä, mutta monet muut käsittävät hänet huijariksi ja rikolliseksi. Lopulta hänet tuomitaan vankilaan. Romaanin tärkeiksi teemoiksi nousevat taiteilijan vapaus ja suhde muihin ihmisiin ja instituutioihin. Tulkitsen romaanin moderniksi taiteilijaromaaniksi, joka käsittelee taiteilijan roolia ja identiteettiä. Arvo on sekä taiteilija että huijari. Romaani tarkastelee taiteilijan ja huijarin välistä yhteyttä ja toden ja fiktion suhdetta. Tutkimukseni teoriapohjana toimii taiteilijaromaanin laji, joka kertoo taiteilijan kehityksestä. Roberta Seretin Voyage Into Creativity: The Modern Künstlerroman avaa lajipiirteitä ja matkan teemaa. Maantieteellinen matka kuvaa päähenkilön sisäistä maailmaa. Maurice Beeben Ivory Towers and Sacret Founts – The Artist as Hero in Fiction from Goethe to Joyce -teoksen avulla suhteutan romaanin taitelijaromaaniperinteeseen. Pakeneva keskipiste -artikkelikokoelman kautta tarkastelen suomalaisia lajipiirteitä. Tulkitsen taiteilijan myös rikolliseksi veijariksi teatterikehyksessä teorianani Harold Scheubin Trickster and Hero: Two Characters in the Oral and Written Traditions of the World. Käytän työssäni läpeensä Haanpää-tutkimusta. Arvo hylkää taiteilijamatkallaan perheen, avioliiton, työn ja uskonnon. Teos viittaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten pula-aikaan ja kirkon asemaan. Tulkitsen Haanpään käsittelevän myös taiteilijan kohtaamaa kritiikkiä. Jaottelen Arvon roolit neljään päärooliin, joissa hän kokeilee erilaisia asemia yhteiskunnassa. Tarinan voi jakaa näytöksiin ja kohtauksiin. Taivalvaaran näyttelijä käsittelee maailmaa teatterina ja elämää näytelmänä. Analysoin Arvon hölmömpiään huijaavaksi veijariksi, joka eroaa Haanpään teosten monista muista taiteilijoista. Pohdin kysymyksiä taiteen rajoista ja todellisuuden jäljittelystä.
  • Villikka, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksen aiheena on Markku Pääkkösen alttaritaideteos Gabrielin siipi vuodelta 2002. Gabrielin siipi on Pakilan seurakunnan Hyvän Paimenen kirkon alttariartefakti. Pakilan seurakunta on osa Helsingin seurakuntayhtymää. Gabrielin siipi tunnistetaan ja huomioidaan formaalin kuvauksen keinoin, valokuvien toimiessa havainnollistavina viitteinä. Tutkielmassa huomioidaan esteettinen ja hengellinen tila, sekä näiden elementtien yhtäläisyys suhteena taideteoksen ominaisuuksiin. Gabrielin siiven ollessa taideteoksena uskonnollisessa tilassa, yhdistyy artefaktissa hengellinen ja esteettinen perinne. Tutkimuskysymys luo tekstin kontekstin, jolla Gabrielin siipi merkityksellistyy C.S. Peircen semioottisen teorian viitekehyksellä. Tutkimuskysymys on: miten Gabrielin siiven materiaaliset ja valoelementit ovat suhteena valoon, luontoon ja hengelliseen tilaan? Tutkimuskysymys rakentaa analyysin pääluvut; Valo, Luonto ja Hengellinen tila, joissa huomioidaan C.S. Peircen semioottisen merkkiteorian taustakehyksenä ja kivijalkana oleva fenomenologia, joka on jaoteltu kolmeen olemisen ja olevaisen rakenteelliseen ominaisuuteen; laadulliseen, suhteeseen (relation) ja representaatioon. C.S. Peircen fenomenologinen ja semioottinen teoria avataan tutkimuksen edetessä; päälukujen Valo, Luonto ja Hengellinen tila merkityksellistäen Gabrielin siipi alttaritaideteoksen. Tutkimuksen aiheen ollessa taideteos, niin taidehistoria kuin estetiikka ovat osallisena Gabrielin siiven materiaalisten ja valon elementtien sisäistämisessä uskon ja filosofian historiaan, mitkä ovat suhteena luomassa valon, luonnon ja hengellisen tilan olemuksellisuutta mahdollistaen Hyvän Paimenen alttaritaideteoksen erityisyyden ja identiteetin Gabrielin siipenä. Prosessuaalisuus kolmen fenomenologialla on tutkimustulos Gabrielin siipi taideteoksesta. Kolmen fenomenologia on dimensionaalisesti vapaina suhteina ja keskinäisinä sulautumina muodostaen taideteoksen struktuurin, joka elää keskinäisinä suhteina, muodostaen olemassaolon ja olevan. Toinen tutkimustulos on mysteerin ja tiedon luova dialogi, mahdollistaen tiedon avoimuuden, joka on myös tieteellisen tekstin etenemisen edellytys, tarkoittaen myös säännön ja tottuvuuden suhteuttamista opitun tiedon sisällön uudelleen kasvuun.
  • Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka; Suomen Akatemian projekti (Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka, 1988)
  • Juvonen, Annimari (2008)
    Human rights discourse is one of the transnational languages, which may be used to approach migration. This study aims at sketching the ways how abstract human rights articulations, such as the convention drafted in the United Nations for the protection of the human rights of migrants and their families, are made meaningful in a particular context. The context of this study is the Portuguese society, and the distinct but overlapping relationship between the Church and the state. The convention protecting the human rights of migrants has not been ratified in any of the European countries so far, which the Catholic Church considers as a departure from the universality inherent to human rights. This study considers the way the Church aims at addressing its transnational audience and at criticizing the national and regional spheres through a common concept to both human rights and Catholicism, the universal human family. Human rights become meaningful to the Catholic actors through the concept of family, and the convention on the human rights of migrants is interpreted as a countermovement to the emphasis on individualism, characteristic to the human rights system - thus supporting the Catholic conceptualization about the foundation of the well-being of both the individual and the society. This study has relied on media sources to sketch the main features of the Portuguese discourse on migration and the particular situations in which human rights discourse is used. The homilies of Portuguese Bishops have provided the central concepts through which the relationship between human rights, religion, and the state are discussed. A concrete example of the way how the Catholic actors unite human rights claims with religious rhetoric is a concern over the human rights of migrants brought forward by Bishop Januário Torgal Ferreira during the pilgrimage of Fátima. The transformative power of a pilgrimage thus supports the human rights claims. The cult of Fátima, which holds a strong nationalist tradition due to the legacy of the dictatorship, is now a stage for transnational and modern ideas. The central observation of this study is that human rights discourse functions as a definer of the relationship between the Church and the state, because it is associated with Catholic humanism which aims at balancing the secular politics of the state. In the modern society this relationship is often perceived as distinct, because the interference of the supernatural in the politics of the secular state is not wanted. However, in the Portuguese society the Church has been constitutive to the history of the nation-state, and the so-called secularization process has not pushed it aside from the hegemonic position that it enjoys in the Portuguese society. This study traces the reasons which enable the religious to enter the public sphere of the modern society, and contribute to the construction of the intermediary role of the Catholic actors.
  • Kasurinen, Jaana (Helsingfors universitet, 2001)
    The purpose of this research is to deepen the understanding of the culture of the veil among Somali women in Finland. The research deals with ethnicity, identity, easing the immigrant's readjustment with the help of one's own culture, and the connection between the religion of Islam and the veil. The veil will be studied from both the historical and religious point of view. The research will also familiarize the reader with the dress code for women in the Koran. The empirical part of the research is carried out as a qualitative study with the help of content analysis, with emphasis in phenomenology. The aim of the phenomenological research method is to reach a person's experience world, and to search for common contents from individual experiences. The material for this study has been collected by interviewing ten Somali women. Some of the women wear veils, some do not. It can be said, on the ground of this research, that the decision about taking on the veil is made by the women themselves. The main cause for wearing the veil is to indicate religiousness. As other motives we can see a search for security, enhancing of solidarity, individual interpretation of the instructions of the religion, covering the ethnic dress while outside, protecting men from the beauty of women, and wearing the veil in the mosque or while praying. As a latent motive we can point out the resisting of Western culture. Not wearing the veil can be justified by the women's need for independence, the veil being unpractical, the want of modernity, the alternation of different ways of dressing, the adaptation of the new culture, abandoning one's own culture, and abandoning the external emphasizing of the religion. Also the veil is not part of the Somali culture; it is a habit adapted from elsewhere.
  • Lankinen, Miira (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.