Browsing by Subject "vahingonkorvaus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-18 of 18
  • Forsblom, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Asunto-osakeyhtiölaissa säädetään isännöitsijälle kuuluvista tehtävistä ja isännöitsijän vahingonkorvausvastuusta. Asunto-osakeyhtiön isännöitsijäksi valitun henkilön tai yhteisön tehtävät ja vastuut suhteessa taloyhtiöön määräytyvätkin lähtökohtaisesti asunto-osakeyhtiölain nojalla. Useimmiten isännöitsijän tehtäviä on kuitenkin määritelty myös isännöintiyrityksen ja asunto-osakeyhtiön välillä laaditussa isännöintisopimuksessa. Mainitussa suhteessa tulee noudatettavaksi isännöintisopimus sopimusoikeudellisine periaatteineen. Isännöitsijän tehtäviä ja vastuuta, joudutaan siis usein arvioimaan sekä yhtiöoikeudellisten säännösten että laaditun sopimuksen nojalla. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopimukseen perustuvan vastuun rajoittaminen sopimusmääräyksin on lähtökohtaisesti sallittua edellyttäen, että rajoitusehdot eivät ole pakottavana pidettävän lainsäädännön vastaisia. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, onko asunto-osakeyhtiössä yhtiöön johtoon kuuluvan isännöitsijän vahingonkorvausvastuun rajoittaminen tehokkaasti mahdollista. Tutkimusaihe on ajankohtainen, sillä viime aikoina isännöintisopimuksiin on enenevissä määrin sisällytetty vastuuta rajoittavia ehtoja. Tutkimuksen tärkeänä osakysymyksenä on sen selvittäminen, miten isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvat tehtävät voidaan määritellä. Asunto-osakeyhtiölain mukainen isännöitsijän yhtiöoikeudellinen vastuu koskee sellaisia vahinkoja, jotka isännöitsijä on aiheuttanut tehtävässään. Kysymystä isännöitsijän vastuun laajuudesta ja sen rajoittamisen mahdollisuuksista on nähdäkseni lähestyttävä isännöitsijän tehtävien määrittämisen kautta. Siten voidaan vastata myös varsinaiseen tutkimuskysymykseen lakimääräisen vastuun sisällöllisistä lähtökohdista ja mahdollisuuksista vastuun rajoittamiseen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensisijaisesti kirjoitetun lain ja lain esitöiden perusteella tukeutuen myös oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Pääosin tutkimukseni edustaa perinteistä lainopillista tutkimusta. Tutkimuksessani selvitän myös isännöintisopimuksissa käytettyjen vastuunrajoitusehtojen sisältöä ja vastuunrajoitusehtojen yleisyyttä. Tutkimuksellisessa käytössäni on ollut Uusimaan alueella toimivien 21 isännöintiyrityksen käyttämiä isännöintisopimuksia vuosilta 2009-2020. Tarkastelemissani sopimuksissa vastuunrajoitusehdot oli useimmiten liitetty isännöitsijän muihin kuin niin sanotusti lakimääräisiin tehtäviin, mutta myös isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vastuuta oli osassa sopimuksia pyritty rajoittamaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sekä isännöitsijän vahingonkorvausvastuuta sekä isännöitsijän tehtäviä koskevaa sääntelyä voidaan pitää pakottavana. Näin ollen isännöitsijän asunto-osakeyhtiölakiin perustuvaa vahingonkorvausvastuuta ei voida rajoittaa. Myöskään isännöitsijän tehtäviä ei voida supistaa asunto-osakeyhtiölaissa säädetystä. Vastuunrajoitusehdon liittäminen sellaiseen tehtävään, jota ei voida pitää asunto-osakeyhtiölain mukaan isännöitsijälle kuuluvana on kuitenkin mahdollista. Isännöitsijän ns. lakimääräisten tehtävien ja muiden tehtävien erottaminen on kuitenkin vaikeaa ja nähdäkseni monin tavoin ongelmallinen tulokulma isännöitsijän vastuun rajoittamiseen. Tutkimuksessa selvitetään myös isännöitsijän tehtävien jaotteluun liittyvää problematiikkaa.
  • Järvikoski, Timo (Vesihallitus, 1975)
    Vesihallitus. Tiedotus 83
    Engl. summary: Population study in the Kemihaara reservoir area
  • Siivola, Lea (Vesihallitus, 1974)
    Vesihallitus. Tiedotus 76
  • Rajala, Saana (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.
  • Suvantola, Leila; Pasanen, Anna-Mari; Pesonen, Lea (Ympäristöministeriö, 2006)
    Suomen ympäristö 9/2006
    Luonnonsuojelun toteutus Suomessa on monimuotoista ja siihen liittyvät korvauskysymykset vaihtelevat suojelumuodon mukaan. Tämä raportti antaa kokonaiskuvan suojelun eri toteutusmuodoista ja niihin liittyvistä korvaussäännöksistä. Lisäksi raportissa esitetään eri suojelumuotojen käyttö luonnonsuojelun toteutuksessa Suomessa vuosina 1997–2004. Lisäksi tarkastellaan korvauksiin liittyviä verotuskysymyksiä. Erityisesti raportissa tarkastellaan uusien luonnonsuojelumuotojen eli luontotyyppisuojelun ja erityisesti suojeltavien lajien esiintymispaikkojen suojelua ja niihin liittyviä taloudellisia vaikutuksia oikeudellisena kysymyksenä. Näiden suojelumuotojen osalta oikeus korvaukseen syntyy, mikäli maanomistajalle aiheutuu suojelupäätöksestä merkityksellistä haittaa. Korvaussäännöksen tulkintaa ja korvausjärjestelmän soveltamista havainnollistetaan raportissa vuoden 2004 loppuun mennessä suoritetuissa korvaustoimituksissa tehtyjen ratkaisujen avulla.
  • Raunio, Sanja (Helsingin yliopisto, 2020)
    TIIVISTELMÄ Tarkastelen tutkimuksessani sitä, juontuuko Euroopan unionin kilpailuoikeudesta mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen siviiliprosessioikeuteen yleisen tuomioistuimen käsitellessä kilpailuoikeudellisia asioita, erityisesti määräävän markkina-aseman perusteella kilpailurikkomukseen pohjautuvia vahingonkorvausasioita. Mielenkiinto tähän asiaan on herännyt suhteellisen tuoreeseen, Helsingin käräjäoikeudessa 18.6.2019 ratkaistuun niin sanottuun Maitosota -tapaukseen, tutustuessa. Helsingin käräjäoikeus on Maitosota -tapauksen lainvoimaisessa ratkaisuissaan arvioinut kysymystä kilpailuvahinkodirektiivin antamista aiemmin vallinneeseen oikeustilaan erityisesti Euroopan unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen huomioiden. Tämän vuoksi se on erittäin osuva lähtökohta kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja voimaansaattamisen suomalaisen kansallisen siviiliprosessioikeuden vaikutusten tarkasteluun. Sen kautta voidaan hahmottaa kilpailuoikeudellinen verkko, joka aktualisoituu kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyssä käräjäoikeudessa ja arvioida kilpailuvahinkodirektiivin antamisen vaikutuksia tällaisten asioiden käsittelyyn. Kansallinen oikeutemme perustuu pitkälti tapaoikeuteen, oikeuskäytäntöön, siviiliprosessia ohjaavissa oikeusohjeissa. Tutkimuksen keskiössä onkin se, millaisia edellytyksiä tai vaatimuksia EU:n oikeudesta juontuu tai juontuuko sellaisia lainkaan, yleisissä tuomioistuimissa kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelylle. Tämän vuoksi esitellään suomalainen kansallinen siviiliprosessioikeus tutkimukselle keskeisin osin keskittyen erityisesti oikeusvoimaoppiin ja hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuksen vaikutukseen sen perusteella vaadittavan vahingonkorvausasian käsittelyssä. Lisäksi on välttämätöntä tarkastella hallintomenettelyn (hallintolainkäytön) ja yleisen lainkäytön eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä. Kilpailuvahinkolain vaikutusten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittelyssä ymmärtämiseksi on kilpailuoikeuden sekä vahingonkorvausoikeuden aineellisoikeudellisen puolen ymmärtäminen on keskeistä. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsitteleminen ja ratkaiseminen yleisessä tuomioistuimessa edellyttää näiden ymmärrystä. Voidaan esittää, että ne muodostavat kokonaisuuden, joka kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen asianosaisen ja lainsoveltajan tulee hahmottaa ja sisäistää. Tämän vuoksi on tarpeen esitellä kilpailuoikeuden osalta yleiskatsaus Euroopan unionin oikeudesta tutkimuksessa keskeisiltä osin ja Suomen kansallisista kilpailuoikeudellisista oikeusohjeista. Erityistä huomiota kiinnitetään tässä yhteydessä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausdirektiiviin ja sen kansallisella tasolla voimaansaattamiseen kilpailuvahinkolain säätämisellä sekä niiden vaikutuksiin kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauskanteen käsittelyyn yleisissä tuomioistuimissa. Vaikutusten arvioinnin mahdollistamiseksi tullaan avaamaan oikeustilan tausta ennen kilpailuvahinkodirektiiviä ja kilpailuvahingonkorvauslakia sekä mahdolliset muutokset kilpailunrajoituksesta aiheutuneen vahingonkorvauskanteen nostajan näkökulmasta riitaprosessissa kilpailuvahinkodirektiivin antamisen sekä voimaansaattamisen jälkeen. Lopuksi asiasta esitetään johtopäätöksiä, joiden lisäksi on mahdollista arvioida tulevaisuuden näkymiä huomioiden kilpailuvahinkodirektiivin mahdollisesti tuoma muutos. Tätä tutkielmaa kirjoitettaessa yleisissä tuomioistuimissa ei kilpailuvahinkodirektiivin antamisen ja kansallisen voimaansaattamisen jälkeen ole annettu kilpailuoikeudellisia vahingonkorvausta koskevia ratkaisuja vahingonkorvausasioissa, joissa korvausta on vaadittu määräävän markkina-aseman väärinkäytön vuoksi hallintoprosessissa todetun kilpailunrikkomuksen perusteella. Tutkimuksen perusteella kilpailuvahinkodirektiivin antamisella voidaan odottaa olevan vaikutusta kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausasioiden käsittelyyn tulevaisuudessa yleisissä tuomioistuimissa niiden asettaessa hallintoprosessissa todetun kilpailurikkomuspäätöksen tuomionsa perustaksi. Siten kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausasian käsittely yleisessä tuomioistuimessa kokenee tällaisen vahingonkorvausasian käsittelyä selkeyttävän ja tämän vuoksi mitä positiivisimman muutoksen tulevaisuudessa.
  • Tuomainen, Jouko (Suomen ympäristökeskus, 2011)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 21/2011
  • Harjula, Jouko (Vesihallitus, 1974)
    Vesihallitus. Tiedotus 73
  • Mäkelä, Timo (Vesihallitus, 1976)
    Vesihallitus. Tiedotus 111
  • Kannala, Viivi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa pyritään antamaan yleiskuva työnantajan vahingonkorvausvelvollisuuden laajuudesta tilanteessa, jossa työntekijälle aiheutuu aineetonta vahinkoa. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin työsopimuslain 12 luvun 1 ja 2 §:n säännökset. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännös työnantajan yleisestä vahingonkorvausvelvollisuudesta on hyvin yleisluonteinen sen asettaessa työnantajan vahingonkorvausvastuuseen vahingosta, joka on aiheutunut työnantajan rikkoessa ”tahallaan tai huolimattomuudesta työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan”. Tutkielmassa on selvitetty, kuinka nämä velvollisuudet voivat perustua aineettomia vahinkoja tarkasteltaessa työsopimuslain lisäksi muuhun työoikeudelliseen lainsäädäntöön, erityisesti työturvallisuus- ja tasa-arvolakiin, sekä työehtosopimuksiin. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n säännöstä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavasta korvauksesta on käsitelty siltä osin, kun se on korvausta päättämisestä aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tässä yhteydessä on tuotu esiin säännöksen ongelmallisuus suhteessa täyden korvauksen periaatteeseen. Säännösten käsitteleminen on edellyttänyt useiden käsitteiden ja vastuuseen sovellettavien periaatteiden selvittämistä. Tässä yhteydessä on paneuduttu syy-yhteyden ja täyden korvauksen periaatteen lisäksi erityisesti tuottamuksen käsitteeseen ja ankaran vastuun mahdolliseen soveltumiseen. Korvattavia vahinkoja selvitettäessä on selvitetty kärsimyksen tulevan korvattavaksi ainoastaan vahingonkorvauslain 5 luvun 6 pykälän mukaisissa erityistilanteissa, jotka aktualisoituvat tutkielman aihepiirissä lähinnä työnantajan syyllistyessä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työsyrjintään. Tarkastelun kohteeksi on otettu myös työtapaturma- ja ammattitautilain säännökset aiheutuneiden ammattitautien korvaamisesta keskittyen tutkielman rajatun laajuuden vuoksi asbestialtistumisesta aiheutuneisiin ammattitauteihin. Todennäköisen syy-yhteyden määrittelemisen kautta on todettu tiettyjen ammattitautiluettelossa määriteltyjen sairauksien tulevan korvattavaksi vain, jos altistuminen on ollut yli 50 prosentin todennäköisyydellä sairauden syy. Oikeuskirjallisuudessa työnantajan vahingonkorvausvelvollisuutta ei ole käyty yksityiskohtaisesti läpi. Aihetta sivutaan lähes jokaisessa vahingonkorvausoikeudellisessa ja työoikeudellisessa perusteoksessa, mutta käsittely on hyvin yleistasoista. Tutkielmassa on tämän vuoksi käyty läpi runsaasti oikeuskäytäntöä esitetyn havainnollistamiseksi ja konkretisoimiseksi.
  • Vilpponen, Hannu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkimuksen tutkimustehtävänä on selvittää vahingonkorvausvelan vanhentumisen katkaisutoimen vähimmäissisältö. Tutkimuksessa tarkastellaan sekä sopimus- että sopimuksenulkoiseen vastuuseen liittyvää katkaisutoimea. Lähteinä on käytetty vanhentumislain esitöitä, oikeuskäytäntöä sekä kotimaisen oikeuskirjallisuuden ohella Ruotsin oikeuskirjallisuutta. Tärkeinä osakysymyksinä tutkielmassa käsitellään vanhentumisaikojen alkamista korvausvelkojen osalta sekä yleistä yksilöintivaatimusta. Tutkimuksen alkupuoliskolla on tavoitteena antaa lukijalle kokonaiskuva siitä, mitä kaikkea katkaisutoimi pitää sisällään ja mitä seikkoja sen taustalla on nähtävissä. Kun katkaisuinstituutio ja sen taustalla olevat tekijät ovat tulleet tutuiksi, tarkastelu siirtyy tutkimuksen ytimeen, eli korotettuun yksilöintivaatimukseen. Tutkimuksessa tuodaan samalla esille vanhentumislain tavoitteita sekä velkojan että velallisen katsantokannalta. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön tulkintaa korotetun yksilöintivaatimuksen suhteen verrataan lopulta näihin tavoitteisiin. Samalla on tarkoitus antaa kokonaiskuva siitä, onko vallitseva oikeuskäytäntö linjassa vanhentumislain tavoitteiden kanssa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimuksessa on siten pyritty antamaan kritiikkiä korkeimman oikeuden ratkaisukäytännölle silloin, kun siihen on ollut perustellusti aihetta. Vanhentumislain tavoitteissa on nähtävissä sekä velkojan että velallisen suojaa ilmentäviä tavoitteita, jotka näyttävät olevan osittain jännitteisessä suhteessa korotetun yksilöintivaatimuksen tulkinnassa. Tutkimustuloksena on huomattu, ettei korotettu yksilöintivaatimus ole niin ankara kuin vanhentumislain sanamuoto antaa ensisilmäyksellä kuvan. Korotetun yksilöintivaatimuksen vähimmäissisältö on nähtävissä alentuneen entisestään viimeisimmän ennakkopäätöksen seurauksena. Tutkimuksen edetessä on tullut havaituksi, että olennaisin piirre korotetun yksilöintivaatimuksen arviointiin vaikuttavana tekijänä on osapuolten asiantuntemustaso. Mikäli velkojan asiantuntemustaso on korkealla, edellytetään helposti tarkempaa yksilöintiä. Mikäli taas velallisen asiantuntemustaso on korkealla, korotettu yksilöintivaatimus on käytännössä alhaisempaa.
  • Ikäheimo, Sara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat, milloin vakuutussopimuslain (VSL) 73 §:n mukainen yhden vuoden vanhentumisaika alkaa ja miten vakuutuskorvauksen vanhentuminen on mahdollista katkaista vastuuvakuutuksessa. Lisäksi on selvitetty vanhentumisen katkaisuun liittyviä oikeusvaikutuksia. Tutkimuskysymysten selvittämiseen on haettu lähdetukea oikeuskirjallisuudesta, oikeuskäytännöstä sekä erityisesti Vakuutuslautakunnan (VKL) antamista ratkaisusuosituksista. Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vuoden vanhentumisajan kuluminen alkaa, kun vakuutuksenottajalla on tieto vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Claims made -ehdoilla ei voida rajoittaa vakuutuksenottajan oikeutta vuoden määräaikaan silloin kun laki on pakottavaa. Tieto vakuutuksen voimassaolosta ei ole käytännössä aiheuttanut suuria ongelmia, joten pääsääntöisesti se ei lykkää vanhentumisajan alkamishetkeä. Poikkeuksena voivat olla kuitenkin ryhmävakuutukset. Näissä vakuutettu ja vakuutuksenottaja ovat eri tahoja, joten vakuutetulla ei välttämättä ole tietoa vakuutuksesta, mikäli VSL 76 §:n mukaista ilmoitusvelvollisuutta ei ole noudatettu. Tieto vakuutustapahtumasta ja siitä aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta on sen sijaan aiheuttanut tulkintavaikeuksia ja näihin liittyvät kysymykset ovat olleet runsaasti esillä Vakuutuslautakunnassa. Pääsääntö on, että vanhentumisaika alkaa, kun vakuutuksenottajan on tullut ymmärtää olevansa todennäköisesti vahingonkorvausvelvollinen tietystä vahingosta. Tämä edellyttää, että vakuutuksenottaja saa tiedon, että hän on aiheuttanut vahinkoa sekä tiedon, että vahingonkärsinyt tulee vaatimaan häneltä vahingonkorvausta. Arviointi on vahvasti sidoksissa tapauksen kokonaisolosuhteisiin, joten pääsääntö ei ole ehdoton. Esimerkiksi vakuutuksenottajan asiantuntemukselle on annettu keskeinen merkitys. Ammattimaisen toimijan kohdalla yleensä riittää vahva tietoisuus vahingon aiheuttamisesta. VSL 73 §:n mukainen vanhentuminen on mahdollista katkaista esittämällä vakuutuksenantajalle korvausvaatimus. Korvausvaatimukseen rinnastetaan vahinkoilmoitus. Vahinkoilmoituksen tunnusmerkistön on katsottu täyttyvän suhteellisen helposti. Edellytyksenä on ollut, että vakuutuskorvaukseen oikeutettu on ollut yhteydessä suullisesti tai kirjallisesti vakuutuksenantajaan tai tämän edustajaan ja tästä yhteydenpidosta on käynyt ilmi vakuutuksenottaja, vakuutusyhtiö, vakuutus, jonka perusteella korvausta haetaan sekä pääpiirteissään myös vahinkotapahtuman laatu. Vakuutuksenottajan lisäksi vahinkoilmoituksen tekijä on voinut olla myös vahingonkärsinyt, mikäli hänellä on ollut VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus. Riittävänä on lisäksi pidetty, että vahinkoilmoituksen on tehnyt joku muu kuin korvaukseen oikeutettu, mikäli olosuhteiden perusteella on ollut syytä luotettavasti olettaa henkilön toimivan myös vakuutuksenottajan puolesta. Vahinkoilmoituksen tekemisen jälkeen vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista ei tarvitse enää uudestaan katkaista. Vakuutuskorvaus ei voi enää vanhentua, vaikka vakuutuksenottaja ei vakuutuksenantajan pyynnöstä huolimatta toimittaisikaan tarpeellisia selvityksiä. Vakuutuskorvausvelka voi vanhentua käytännössä vain siinä tapauksessa, että vakuutuksenantaja antaa asiassa kielteisen korvauspäätöksen, eikä vakuutuksenottaja reagoi siihen VSL 74 §:n mukaisen kannemääräajan puitteissa. Vakuutuksenantaja on velvollinen maksamaan vastuuvakuutuskorvausta vain, mikäli vakuutuksenottaja on vahingonkorvausvastuussa. Jos vahingonkorvausvelka vanhenee vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välillä, ei vakuutuksenantajalla enää ole perustetta vakuutuskorvauksen maksamiselle. Vahinkoilmoituksen tekeminen ei vaikuta lähtökohtaisesti vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineen välisen vahingonkorvausvelan vanhentumiskysymyksiin. Mikäli vahingonkärsineellä on kuitenkin VSL 67 §:n mukainen suora kanneoikeus ja hän tekee tarpeeksi yksilöidyn vahinkoilmoituksen vakuutuksenantajalle, katkeaa vahingonkorvausvelan vanhentuminen edellyttäen, että vakuutuksenantaja on noudattanut VSL 67.2 §:n mukaista velvollisuuttaan ilmoittaa vahinkoilmoituksen tekemisestä vakuutuksenottajalle.
  • Repo, Rasmus (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yleinen tietosuoja-asetus (EU 2016/679) asettaa velvollisuuksia henkilötietoja käsitteleville toimijoille. Asetuksen vastaisesta toiminnasta voi seurata esimerkiksi vahingonkorvausvelvollisuus tai hallinnollisen sakon määrääminen. Yliopistot käsittelevät usein henkilötietoja tieteellisen tutkimuksen yhteydessä. Usein henkilötietojen käsittelyssä on mukana toinenkin taho, esimerkiksi käsittelijänä tai yhteisrekisterinpitäjänä. Tällöin henkilötietojen käsittelystä on määrättävä osapuolten välillä asetuksen edellyttämin tavoin, ja näiden tahojen välillä on tyypillisesti henkilötietojen käsittelyä koskeva sopimus. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on vastuunhallitseminen sopimusehdoin henkilötietojen käsittelyssä. Tutkimuskohde tarkentui vielä niin, että tutkielmassa arvioidaan kysymystä siitä, että vaikuttaako yliopistojen tieteelliseen tutkimukseen liittyvä henkilötietojen käsittely vastuunhallitsemisen arviointiin. Päähuomio tutkielmassa on siinä, että vaikuttaako asetus henkilötietojen käsittelyyn osallistuvien sopijapuolten mahdollisuuksiin sopia keskinäisestä vastuustaan sen vahingon korvaamiseen suhteen, joka aiheutuu sopimukseen nähden kolmannelle. Hallinnollinen sakko rajattiin tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Kyseiseen seuraamukseen liittyy kuitenkin tiettyjä erityispiirteitä yliopistojen osalta, minkä vuoksi se huomioidaan tutkielmassa tältä osin. Tieteellinen tutkimus vaikuttaa siihen, miten asetus soveltuu tarkasteltavaan toimintaan, ja siten siihen, millaisiksi toimintaan liittyvät tietosuojavelvoitteet muodostuvat. Sopimusehdoilla voidaan puolestaan osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimus täyttää tieteellisyyden kriteerit, vaikka tutkimuksessa olisi osallisena myös yliopiston ulkopuolinen toimija. Henkilötietojen käsittelyyn liittyvistä riskeistä kiinnitetään huomiota siihen, ettei tietosuojalain (1050/2018) mukaan yliopistoille voida määrätä hallinnollista sakkoa. Vahingonkorvauksen osalta tutkielmassa selvitetään sitä, mikä taho on oikeutettu korvaukseen asetuksen 82 (1) artiklan nojalla. Kysymys on tulkinnanvarainen mutta tutkielmassa päädyttiin siihen, että painavat perusteet kuten sääntelyn tarkoitus perustelevat sitä, että vain rekisteröity on oikeutettu tähän korvaukseen. Osapuolten roolilla rekisterinpitäjänä tai käsittelijänä on merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi niiden vastuu muodostuu asetuksen 82 artiklan 2-5 kohtien nojalla. Asetuksen korvaussääntelyn tarkoituksena voidaan nähdä olevan se, että se kohdentaa vastuun vahingon aiheuttajalle. Asetuksen nojalla yliopistojen roolia rekisterinpitäjänä, ja siten niiden vastuuta ja lähtökohtaisesti myös vastuusta sopimista tulee arvioida samoin kuin muiden toimijoiden osalta. Sopimusvapaudella on puolestaan keskeinen asema oikeudessamme, ja sopijapuolilla on yleisesti mahdollisuus sopia myös sopimusriskeistään. Sopimusvapaus ei ole kuitenkaan poikkeuksetonta ja sitä rajoittaa pakottava lainsäädäntö. Asetus vaikuttaa monin tavoin sopimusvapautta kaventavasti. Asetuksen tarkoituksena voidaan katsoa olevan rekisteröidyn suojaaminen. Tästä näkökulmasta tutkielmassa päädyttiin siihen, että tämä tarkoitus on myös asetuksen edellyttämillä sopimuksilla tai sen edellyttämiin järjestelyihin pohjautuvilla sopimuksilla, ja siksi niiden osalta sopimusvapaus on yleisesti ottaen kapeampaa kuin tutkimussopimuksen osalta. Tutkielmassa arvioidaan edellä esitettyyn perustuen kysymystä siitä, onko asetuksen 82 artikla tulkittava pakottavaksi keskinäisen vastuunjaon suhteen, ja rajautuuko sopimusvapaus myös tässä suhteessa. Kysymystä artiklan pakottavuudesta ei ole ratkaistu tuomioistuimessa, ja argumentteja on esitettävissä kumpaankin suuntaan. Tutkielmassa päädyttiin rekisteröidyn suojaa painottamalla siihen, että asetuksen 82 artiklan mukainen vastuunjakosääntely on tulkittavissa pakottavaksi. Henkilötietojen suoja on perusoikeus, ja rekisteröidyn suojan painottuminen on näkynyt EUT:n oikeuskäytännössä. Asetuksen mukainen korvausvastuu menettäisi merkitystään sääntelyn noudattamisen varmistusmekanismina, jos vastuusta voisi sopia toisin. Tutkielmassa arvioitiin, että vastuusta toisin sopiminen voisi siten vaikuttaa siihen, miten osapuolet suhtautuvat ja toteuttavat vastuullaan olevia tietosuojavelvoitteita. Vastuusta toisin sopiminen voisi mahdollistaa myös sääntelyn kiertämisen. TSA 82 artiklan pakottavuus turvaisi siten sääntelyn päämääränä olevaa rekisteröidyn suojaa. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että asetuksen vastaista sopimusehtoa voisi pakottavan sääntelyn vastaisena pitää pätemättömänä, ja asetus tulisi ehdon sijasta noudatettavaksi. Tutkielmassa esitetään lopuksi vielä eräitä tarkentavia näkökohtia. Ensinnäkin huomioidaan, että pakottavuus koskee vain sopimista sen vahingon suhteen, joka tulee asetuksen nojalla korvattavaksi. Lisäksi kiinnitetään huomiota keskeisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin koskien vastuunrajoitusehtoja, sovinnon mahdollisuuksiin ja siihen, ettei asetus estä sopimasta korvaukseen liitännäisistä kuluista.
  • Mitrukova, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Vahingonkorvausoikeudessa lähtökohtana on, että useamman aiheuttaessa vahinkoa jokainen vastaa lähtökohtaisesti koko vahingon määrästä vahinkoa kärsinyttä kohtaan. Yhteisvastuu eli solidaarinen vastuu onkin pääasiallinen vastuun määräytymisen muoto usean velallisen tilanteissa. Yhteisvastuu pitää sisällään sen, että velkoja voi valintansa mukaan kohdistaa korvausvaatimuksensa keneen tahansa velallisista ja vaatia tältä velan täysimääräistä suoritusta. Yhteisvastuu vahingonaiheuttajien kesken on pääsääntö myös silloin, kun kyse on kartellilla aiheutetusta vahingosta. Useamman vahingonaiheuttajan tilanteessa kysymykseksi nousee, miten vahingonaiheuttajien keskinäinen vastuunjako määräytyy. Tämän pro gradu -tutkielmassa tarkastelun keskiössä on ollut kysymys siitä, miten kartellin jäsenten välisen korvausvastuun on katsottava jakautuvan. Tutkimuksessa on päädytty siihen, että ensisijaisena korvausvastuun jakoperusteena kartellin jäsenten kesken olisi pidettävä kilpailunrajoituksesta saatua etua. Kartellin jäsenten välistä vastuunjakoa pohdittaessa huomiota voidaan kiinnittää myös kunkin kartellin jäsenen syyllisyyden määrään. Syyllisyyden määrän arvioinnin kannalta relevanttien seikkojen on todettu olevan muun muassa yrityksen rooli kartellissa ja kartelliin osallistumiseen kesto. Muina mahdollisina korvausvastuun määrittelytapoina on esitetty velallisten pääluvun mukaista jakoa sekä korvausvastuun jakoa yrityksen myynnin ja markkinaosuuden perusteella. Tutkielmassa on tarkasteltu yksityiskohtaisesti myös kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annettuun lakiin (1077/2016) sisältyviä uudenlaisia yhteisvastuun ja takautumisoikeuden rajoitusperusteita. Käsitellyt korvausvastuun ja takautumisoikeuden rajoitusperusteet liittyvät seuraamusmaksusta vapautumiseen, yrityksen kokoon ja sovintoneuvotteluun osallistumiseen. Mielenkiinnon kohteena on ollut myös yhteisvastuun ja vanhentumisen välinen suhde, sillä korvausvelan vanhentumisella on merkittäviä oikeusvaikutuksia yhteisvastuuseen niin vahingonkärsijän ja vahingonaiheuttajien kuin vahingonaiheuttajien välisellä relaatiotasolla.
  • Alaja, Tuuli (Suomen ympäristökeskus, 2007)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 1/2007
  • Luntinen, Marita (Suomen ympäristökeskus, 1999)
    Suomen ympäristökeskuksen moniste 169