Browsing by Subject "vakoilu"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Heikkilä, Satu (2007)
    Tutkimuksessa tarkastellaan talvi- ja jatkosodan aikana rintamalla perustettuja pikaoikeuksia. Pikaoikeuksia perustettiin tutkitulla ajanjaksolla 1939-1944 yhteensä 39 tapauksessa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, keitä näissä tapauksissa tuomitut henkilöt olivat, mistä heidät tuomittiin sekä mitkä olivat heidän kansallisuutensa, taustansa sekä mahdolliset motiivinsa. Toiseksi tarkoituksena on selvittää, millä paikkakunnilla pikaoikeuksia perustettiin, miksi sekä kenen toimesta. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sota-arkistossa säilytettäviä pikaoikeuksien pöytäkirjoja sekä tutkimuskirjallisuutta. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin yleisesti, miten sotilashallinto ja etenkin sodanaikainen oikeudenkäyttö oli järjestetty talvi- ja jatkosodan aikana, kuten esimerkiksi keitä olivat keskeisimmät viranomaiset ja miten sotaoikeudet ylipäänsä toimivat kenttäoloissa. Tämän jälkeen esitellään pikaoikeusmenettelyn eri vaiheet sekä taulukkomuodossa arkistomateriaaliin perustuvat pikaoikeustapaukset. Koska työssä ei ole mahdollista ”avata” kaikkia pikaoikeustapauksia, esitellään siinä vain muutama tyypillinen pikaoikeustapaus sekä suomalaisten että ulkomaalaisten syytettyjen ja tuomittujen osalta. Tutkituista pikaoikeustapauksista rikoksentekijänä oli kahdessa kolmasosassa tapauksista Neuvostoliiton kansalainen loppujen ollessa suomalaisia. Suurin osa rikoksista koski vakoilua, mutta myös muutama sotakarkuruustapaus mahtui mukaan. Kaikki pikaoikeuksissa tuomitut Neuvostoliiton kansalaiset olivat syytteessä vakoilusta. Suomalaisista kaksi kolmasosaa oli syytteessä vakoilusta ja loput sotakarkuruudesta. Noin 90 prosenttia syytetyistä tuomittiin kuolemanrangaistukseen, jotka yhtä lukuun ottamatta pantiin heti täytäntöön. Kaikki pikaoikeuksissa käsitellyt tapaukset ajoittuivat joko talvisodan aikaan tai jatkosodan alku- ja loppuhetkiin. Pikaoikeudet sijoittuivat maantieteellisesti varsin pitkälti rintamalinjojen mukaisesti, mutta yksi pikaoikeus toimi myös kotirintamalla. Pikaoikeuksia näyttää käytetyn varsin säästeliäästi, kun otetaan huomioon, että samaan aikaan kenttäoikeudet tuomitsivat vajaat 600 ihmistä kuolemantuomioon. Tutkitun aineiston perusteella on vaikea sanoa, miksi pikaoikeuksiin turvauduttiin niissä tapauksissa kuin näin tehtiin. Joka tapauksessa lain asettamat edellytykset pikaoikeuden asettamiselle tuli täyttyä. Se, että päädyttiinkö pikaoikeutta näissä tapauksissa käyttämään, saattoi johtua esimerkiksi sotatuomarin tai yksikön komentajan mieltymyksistä. Sotakarkuruustapauksissa pikaoikeutta käytettiin selvemmin pelotteena ja kurin palauttamiskeinona. Joidenkin tutkittujen tapausten osalta pikaoikeuden valitseminen näytti oikeutetummalta kuin toisten tapausten kohdalla. Tiettävästi vain yksi pikaoikeustapaus aiheutti asian puintia eri oikeusasteissa vielä sotien jälkeen. Ne neuvostoliittolaiset tuomitut, joita ei teloitettu, palautettiin mitä todennäköisemmin sotien jälkeen takaisin Neuvostoliittoon. Suomalaisten teloitettujen osalta korvauskysymykset sekä epäselvyys teloitettujen hautapaikoista puhuttivat vielä sotien jälkeenkin.
  • Heiskanen, Reetta (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.
  • Holmström, Lauri (2007)
    Tämä tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen Suomen-tiedustelun sisältöä ja luonnetta jatkosodan aikana. Tiedustelua on tutkittu omana tiedon tuottamisen menetelmänään yhdistämällä historian- sekä tiedustelututkimusta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tutkimus liittyy Suomen jatkosotaa käsittelevään sotahistorialliseen keskusteluun, jossa ei ole aiemmin käsitelty Yhdysvaltojen Suomen-tiedustelua kokonaisuutena. Jatkosodan aikana amerikkalaistiedustelu todisti harvinaista tilaisuutta kun Suomen hallitus antoi Yhdysvaltojen diplomaattisen koneiston toimia avoimesti maansa sisällä. Kentällä tapahtuvaa havainnointia täydennettiin tutkimus- ja analyysitoiminnalla, joka toi tieteellisen ulottuvuuden tiedusteluun. Myös käytännön toimia varten tehtiin suunnitelmia. Sodan edetessä Suomi ja Yhdysvallat ajautuivat lopulta törmäyskurssille toisiaan vastaan, tiedustelun toimiessa kuitenkin koko ajan. Tutkimuksessa on käytetty historiantutkimuksen ja tiedusteluteorian metodeja. Työ sijoittuu laajemmin Yhdysvaltojen jatkosodanaikaisen Suomen-politiikan tutkimukseen. Tutkimuksen näkökulma on tiedusteluhistoriantutkimusta menneisyydessä tapahtuneesta tiedustelusta. Tutkimuksessa ei selitetä amerikkalaistiedustelun merkitystä tai vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkaan Suomea kohtaan. Lähtökohtana toisen maailmansodanaikaisen amerikkalaistiedustelun tutkimiseen on ollut lisäksi tarkastella, mitä annettavaa tiedusteluhistoriantutkimuksella on sotahistorialle sekä pohtia tiedustelua mahdollisen historiana. Tutkimuksessa on käytetty toisen maailmansodanaikaista amerikkalaista tiedustelumateriaalia, joka on kopioitu Yhdysvaltojen kansallisarkistosta Sota-arkistoon. Aiempaa tutkimuskirjallisuutta edustavat R. Michael Berryn, Tuomo Polvisen, Jukka Seppisen, Ohto Mannisen, Markku Jokisipilän sekä Erkki Maasalon tutkimukset. Tiedustelun teoriaa on käsitelty Abraham N. Shulskyn tutkimuksen avulla. Tiedustelun tehtävä oli ylläpitää suomalaisamerikkalaisia siteitä tilanteessa, jossa maiden edustamat leirit olivat sodassa keskenään, mutta Yhdysvallat ja Suomi eivät. Yhdysvaltojen jatkosodanaikainen Suomen-tiedustelu voidaan tulkita kahden valtion väliseksi monitasoiseksi kanssakäymiseksi, jota voidaan kuvata kommunikaatioksi. Yhdysvallat ymmärsi tiedustelun kautta Suomen tilannetta paremmin. Tiedustelun luonne kommunikaationa ei ollut kuitenkaan yksisuuntaista toimintaa. Myös suomalaiset viranomaiset käyttivät tiedustelukanavia yhteyksissään Yhdysvaltoihin. Tiedustelun merkitys oli tukea yhteyksiä maiden välillä aikana, jolloin niin ulkoiset kuin sisäisetkin olosuhteet Suomessa sekä Yhdysvalloissa estivät normaalien valtiosuhteiden toiminnan. Toinen tutkimuksen päätuloksista on kolmen eri näkökulman hahmottaminen Yhdysvaltojen Suomen-tiedustelussa. Sotilasnäkökulma, talousnäkökulma ja poliittinen näkökulma olivat jokainen eri aikoina pääosassa Suomeen liittyneessä amerikkalaistiedustelussa. Sota-ajan muuttuvista olosuhteista kumpuavat näkökulmat ohjasivat Yhdysvaltojen tiedustelun intressejä. Tiedustelun roolina oli täyttää aukkoja sekä tuoda lisätietoja kuvaan reaaliajassa etenevän, useista lähteistä peräisin olevan aikalaiskommentoinnin muodossa sekä hahmottaa asioiden suurempia yhteyksiä analyysi- ja tutkimustoiminnan kautta, jota suoritti Yhdysvaltojen ensimmäinen keskustiedustelupalvelu Office of Strategic Services. Amerikkalaistiedustelun suurin mahdollistava tekijä oli Yhdysvaltojen ja Suomen toimivat diplomaattisuhteet, jotka kestivät lähes jatkosodan loppuun asti.
  • Lauha, Matti (2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan julkisesti saatavilla olevan aineiston pohjalta Venäjän ulkomaantiedustelua Neuvostoliiton jälkeisinä vuosina 1992–2006. Työssä yhdistyy kaksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen alalajia: Venäjän ulkopolitiikan tutkimus ja tiedustelun tutkimus. Teoreettisessa osassa selvitetään tiedustelun olemusta sekä akateemista tiedustelun tutkimusta. Tutkimuksessa luodaan kuva Venäjän ulkomaantiedustelua harjoittavasta koneistosta sekä tuotetaan uutta tietoa Venäjän intresseistä. Venäjän ulkomaantiedustelua tarkastellaan julkisuuteen tulleiden paljastuneiden vakoilutapausten kautta. Pääkysymyksenasettelu johdetaan pohdiskelusta, ovatko Venäjän valtiojohdon ulkopoliittisessa ajattelussa vallitsevina taloudelliset vai strategiset (eli turvallisuus) edut. Tutkielman teoreettinen viitekehys liittyy neorealismin ja neoliberalismin väliseen debattiin siitä, tavoittelevatko valtiot enemmän suhteellisia vai absoluuttisia etujaan eli ovatko valtiot kiinnostuneempia turvallisuudesta vai varallisuudesta. Tähänastisessa tutkimuksessa Venäjän ulkopolitiikkaa ja sen tavoitteita on tarkasteltu pääasiassa Venäjän valtionhallinnon strategiapapereiden ja valtiojohdon lausuntojen kautta. Tässä työssä Venäjän intressien hahmottamista lähestytään kysymällä ensin, mitkä tahot edustavat kansallisvaltioiden syvintä ydintä eli missä on nähtävissä valtioiden "todellinen luonne" ja "todelliset intressit". Tutkielma nojaa näkemykseen, jonka mukaan tiedustelupalvelut heijastavat valtioiden todellista luonnetta, joten tiedustelutoimintaa tutkimalla on mahdollista saada tietoa yksittäisen valtion todellisista intresseistä. Näkemyksen tueksi osoitetaan, että erityisesti Venäjällä tiedusteluorganisaatiot ovat kiinteä osa valtion ulkopoliittista päätöksentekoprosessia ja ulkopolitiikan toteutusta. Tutkimusaineiston muodostavat vuosina 1992–2006 julkaistut uutisartikkelit Venäjän paljastuneista vakoilutapauksista. Aineisto koostuu länsimaisen, venäläisen ja aasialaisen median uutisoinneista. Vakoilutapaukset luokitellaan sen mukaan, missä toiminta paljastui ja mitä venäläinen tiedustelu pyrki kussakin tapauksessa toiminnallaan saavuttamaan. Neljä tiedustelun alaa on tiivistetty kahteen ryhmään: taloudellinen ja tieteellis-teknillinen tiedustelu muodostavat ensimmäisen ja poliittinen ja sotilaallinen tiedustelu toisen. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat tapaukset katsotaan tutkielmassa merkiksi taloudellisten intressien tavoittelusta; jälkimäisen ryhmän tapaukset taas merkiksi siitä, että Venäjä tavoittelee strategisia intressejään. Tutkimustuloksena on, että Venäjän tiedustelun maantieteellisiä pääkohteita kylmän sodan jälkeen ovat olleet sen länsirajan läheisyydessä sijaitsevat valtiot ja Pohjois-Amerikka. Asiallisesti Venäjän tiedustelu on pyrkinyt pääsemään käsiksi ennen kaikkea muiden valtioiden poliittisiin ja sotilaallisiin salaisuuksiin. Tutkimuksesta ilmenee, että Venäjä vaikuttaisi tavoittelevan selvästi enemmän strategisia intressejä kuin taloudellisia intressejä kansainvälisessä järjestelmässä toimiessaan. Tulokset tukevat näiltä osin neorealistisen koulukunnan näkemystä valtioiden ensisijaisista intresseistä. Tutkimus osoittaa, ettei Moskovan pyrkimys maksimoida valtansa ja toimia vastapainona Yhdysvalloille ja sen liittolaisvaltioille ole muuttunut kylmän sodan päättymisen myötä. Yleisesti esitetyt väitteet taloudellisen ja tieteellis-teknillinen tiedustelun merkityksen noususta poliittisen ja sotilaallisen tiedustelun rinnalle kylmän sodan jälkeen eivät saa vahvistusta tässä tutkielmassa ainakaan Venäjän osalta.