Browsing by Subject "valitus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Collin, Minna (2013)
    Fimea myöntää vuosittain 65–75 apteekkilupaa ja käsittelee 1300–1500 apteekkilupahakemusta. Lupapäätökset ovat proviisorin työuran suurimpia tapahtumia ja siksi myönnetyistä apteekkiluvista tehdään paljon valituksia. Aiheesta on vähän tutkimustietoa, koska valitukset jakaantuvat Suomessa kahdeksalle hallinto-oikeudelle. Hakijoiden vertailu on vaikeaa ja valitukset menevät harvoin läpi. Edes valitusten vuotuista lukumäärää ei ole tilastoitu pitkäaikaisesti. Tässä työssä tutkittiin valituksiin päätyneitä apteekkilupapäätöksiä. Aineistossa on tarkasteltu myös käsittelyaikana peruutettuja valituksia, mutta ei hallinto-oikeuksissa kärsiteltävänä olleita muita apteekkeihin liittyneitä asioita. Tutkimuksessa valituksiin päätyneille apteekkiluville etsittiin samana päivänä myönnetyistä luvista verrokkeja, joista ei valitettu. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin prosessin juridiseen puoleen osana apteekkilupa – valituskäytäntö -kokonaisuutta. Vuosina 2006–2010 Fimean apteekkilupapäätöksistä tehtiin hallinto-oikeuksiin 66 valitusta 51 eri apteekkilupapäätöksestä. Turun hallinto-oikeuteen tehtiin yhteensä 15 valitusta ja Helsinkiin 11 valitusta. Hämeenlinnaan ja Kuopioon tehtiin kuhunkin 10 valitusta, muihin vähemmän. Valittajista 39 oli naisia, 27 miehiä. Apteekkareita valittajista oli 22 ja 44 proviisoreita. Naispuolisten valittajien valmistumisvuosi vaihteli vuosien 1978 - 2002 välillä keskimääräisen valmistumisvuoden ollessa 1985. Valittaneet miehet olivat valmistuneet vuosien 1977 - 2000 välillä ja keskimääräinen valmistumisvuosi oli 1990. Verrokeista, joista ei valitettu, merkittävin huomio oli se, että lupa myönnettiin pääsääntöisesti apteekkarille tai jo urallaan pitkään toimineelle proviisorille. Proviisorit valittivat helpommin toisen proviisorin saamasta apteekkiluvasta, miehet naisen saamasta luvasta. Naisapteekkarit valittivat useammin naisapteekkarin saamasta luvasta ja miesapteekkarit naisapteekkarin saamasta luvasta. Fimean päätösperustelut ovat viime vuosina olleet määrämuotoon kirjoitettuja eikä niistä käy ilmi, mitä ominaisuutta arvostettaisiin enemmän kuin toista, vaan kokonaisuus ratkaisee. Merkittävin yksittäinen tekijä oli sopiva hakijajoukko, josta etsittiin henkilö, joka jollakin ominaisuudellaan erottui muista. Valitusprosessiin ryhtyessään proviisorit todennäköisesti ennakoivat jo olevansa lähellä omaa lupaa. Vuosina 2006–2010 valituksia laatineista proviisoreista vain viidellä ei ole vielä apteekkilupaa. Hallinto-oikeudet hylkäsivät vuosina 2006–2010 yhteensä 51 valitusta. Kymmenen valitusta vedettiin pois valitusprosessin aikana ja heistä kuusi sai apteekkiluvan. Fimeaan uudelleen käsiteltäväksi palautui viisi apteekkilupapäätöstä, mutta niissäkään alkuperäinen päätös ei muuttunut. Vuonna 2005 tehdystä apteekkilupapäätöksestä tehtiin Turun hallinto-oikeuteen valitus, joka käsiteltiin vuonna 2006. Tämä oli ainoa valitus, jossa alkuperäinen päätös muuttui. Vuonna 2008 tehdyn päätöksen valitukset saivat sinettinsä korkeimmassa hallinto-oikeudessa ennakkotapausluonteensa vuoksi, mutta siinäkään alkuperäinen päätös ei muuttunut. Tämän tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että apteekkilupapäätöksistä valittaminen ei kannata, vaikka suuri osa valituksen saaneista onkin saanut sittemmin apteekkiluvan. Valittaminen hidastaa lupaprosessia eikä luvan saamisen nopeutuminen valittamisen kautta ole todennäköistä.
  • Heinilä, Aleksi; Wähä, Susanna (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 27/2013
    Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän ylin, valtakunnallinen taso. Ne ovat sanallisia ja niiden on tarkoitettu konkretisoituvat eri maankäyttömuotoja koskeviksi varauksiksi maakunta- ja kuntatason kaavoissa. Tavoitteiden tarkoituksena on maankäyttö- ja rakennuslain yleisen tavoitteen mukaisesti edistää kestävän kehityksen periaatteiden toteutumista alue- ja yhdyskuntarakennetta sekä muuta alueidenkäyttöä koskevissa päätöksissä. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat maankäyttö- ja rakennuslain mukainen ohjausväline, jota ei aiempaan kaavoitus- ja rakentamislainsäädäntöön kuulunut. Valtioneuvosto hyväksyi valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet 30.11.2000. Tavoitteita on tarkistettu kerran ja tarkistetut tavoitteet tulivat voimaan 1.3.2009. Selvityksessä on tarkasteltu valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden merkitystä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöissä. Aineistona on käytetty korkeimman hallinto-oikeuden maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia maakuntakaavoja koskevia ratkaisuja sekä otosta vuosien 2005-2011 aikana korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisemista yleiskaavavalituksista. Maakuntakaavoja koskevia korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja on maankäyttö- ja rakennuslain voimassaoloajalta (1.1.2000 alkaen) 20 kappaletta. Kyseisissä tapauksissa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet esiintyvät valitusperusteina varsin säännönmukaisesti. Vuosien 2005-2011 aikana korkein hallinto-oikeus on tehnyt 160 yleiskaavoja koskevaa ratkaisua, joista 18 tapauksessa asiaa on käsitelty myös valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden näkökulmasta. Maakuntakaavoilla on keskeinen rooli valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteuttamisessa ja huomattava osa tavoitteista onkin kohdennettu koskemaan maakunnan suunnittelua. Kuntatasolla yleiskaava on tärkein väline tavoitteiden toteuttamisessa. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet on jaettu yleis- ja erityistavoitteisiin. Yleistavoitteet kohdistuvat yleispiirteiseen kaavoitukseen (maakunta- ja yleiskaavat) ja erityistavoitteet kaikkiin kaavatasoihin, siis myös asemakaavaan. Selvityksen perusteella on todettavissa, että erityisesti maakuntakaavojen lainmukaisuuden arvioinnissa valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat toimineet siten, kuten niitä laadittaessa on tarkoitettu. Maakuntakaavojen vahvistamismenettely on tärkeä valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden toteutumisen varmistusmekanismi. Toisaalta selvitys osoitti, että valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden merkitys yleiskaavoituksen lainmukaisuuden arvioinnissa on huomattavaasti vähäisempi. Selvitystulosten mukaan valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden täsmällinen ja konkreettisesti muotoiltu sisältö on omiaan vaikuttamaan tavoitteiden tehokkaampaan toteutumiseen kaavoituksessa ja kaavojan lainmukaisuuden arvioinnissa. Jos tavoitteet halutaan otettavan paremmin huomioon myös yksityiskohtaisemmassa maankäytön suunnittelussa, yleis- ja asemakaavojen sisältövaatimusten suhde valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden sisältöön tulisi olla selkeämpi.