Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani Nepalin maolaisliikkeen diskurssien muuttumista vuosien 1997-2008 välisenä aikana. Halusin tutkia, kuinka maolaisliikkeen puheet kehittyivät heidän luotsaamansa kapinan alusta siihen ajanjaksoon, jolloin liikkeen johtajasta Prachandasta eli Pushpa Kamal Dahalista tuli Nepalin tasavallan ensimmäinen pääministeri vuonna 2008 maolaispuolueen saatua kaikista vaaleihin osallistuneista puolueista eniten ääniä. Minua kiinnosti tapahtumien erityislaatuisuus, eli aseellisen kapinan ja rauhanomaisen poliittisen protestin rajojen kietoutuminen toisiinsa. Tutkimusmenetelmänä käytin retorista diskurssianalyysia. Termi on peräisin Arja Jokiselta, teoksesta ” Diskurssianalyysi liikkeessä”(1999). Retorisessa diskurssianalyysissä merkitysten tuottamisen kielellisiä prosesseja tutkitaan siitä näkökulmasta, miten jotkut todellisuuden versiot pyritään saamaan vakuuttaviksi ja kannatettaviksi ja kuinka lukijat saadaan sitoutumaan niihin. Aineiston analyysissä keskityin siis tarkastelemaan eri retorisia keinoja, kuten puhujakategorioilla oikeuttamista, kategorisointia, konsensuksella vahvistamista, faktuaalistavaa argumentaatiota, kvantifiointia sekä ääri-ilmaisujen ja metaforien käyttöä. Aineistona käytin maolaisliikkeen kotisivuillaan julkaisemaa materiaalia ja hallituskaudelta pääministerinä toimineen Prachandan sekä maolaispuolueen toisen johtohahmon, valtiovarainministeri Baburam Bhattarain virallisia puheita. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat teoriat vallankumousten syistä sekä teoriat siviiliväestön tuen ja johtajuuden rooleista. Tärkeimpiä lähteitä olivat Theda Skocpolin(1994) teos ” Social Revolutions in the Modern World”, Walter Laquerin(1976) kirjoittama ”Guerrilla. A Historical and Critical Study” sekä Stathis Kalyvasin(2006) teos ”The Logic of Violence in Civil War “. Tutkielmani kannalta keskeisimmät käsitteet olivat sisällissota, sissisota, vallankumous ja kapina. Tutkimustulosten valossa näyttäisi siltä, että kapinan alkuajan teksteissä esiintyvät puhetavat poikkesivat selvästi hallitusjakson aikaisista puheista. Siinä missä kapinan alkuvaiheessa korostettiin maailmanvallankumousta ja vanhan hallinnon syöksemistä vallasta, puhui Prachanda pääministerin ominaisuudessa ja Bhattarai valtiovarainministerinä korostetusti demokratiasta, rauhan rakentamisesta ja yhteistyöstä muiden tahojen kanssa. Osassa tekstejä oli näkyvillä samanaikaisesti sekä vallankumousta korostavat, että maltillisemmat neuvotteluja painottavat ja konsensuksen tuottamiseen mahdollisesti pyrkivät puhetavat.

Vuonna 2004 Oranssiksi vallankumoukseksi ja loppuvuodesta 2013 Euromaidaniksi nimettyjen, Ukrainan kansallisen politiikan kriisiin vieneiden prosessien ytimessä oli kysymys valtion tulevaisuuden kansainvälisestä suunnasta joko kohti länttä tai historiaa myötäilevää Venäjää. Vaikka protestit käynnistyivät Ukrainan valtion rajojen sisäpuolella pääkaupunki Kiovan itsenäisyydenaukiolla ja poliittista oppositiota kannattaneiden protestoijien toimesta, niiden aikana Venäjä presidentti Vladimir Putinin johdolla omaksui voimakkaan roolin tapahtumien kulun ohjailijana. Kriisit olivat tuoneet Ukrainan ja Venäjän välisen tiiviin sekä kauas historiaan ulottuvan suhteen risteyskohtaan ja kiinnittääkseen Ukrainan takaisin valtapiiriinsä, Putin niin retoriikassaan kuin konkreettisissa toimissaan ylitti Ukrainan valtion kansalliset rajat. Tässä tutkielmassa tutkimuksen kohteena on Putinin Oranssin vallankumouksen ja Euromaidan -protestien aikainen Ukrainaa käsittelevä retoriikka, joka sijoittuu Venäjän kansallis- ja kulttuuri-identiteettiä heijastavaan messianismin kontekstiin. Tutkielman teoreettisena perustana on näkemys jo 1400-luvulla konstruoituneesta valtion tavasta nähdä itsensä messiaana, jonka erityiset ominaisuudet perustelisivat Venäjän johtoroolia suhteessa muihin valtioihin: perinteiden ja konservatiivisten arvojen edustajana Venäjä on esittänyt ulkopoliittisilla interventioillaan pelastavansa muut valtiot yhteiskuntien tuholta. Ennen kaikkea messianismi on toiminut valtion johta-jille poliittisten toimien oikeuttajana ja legitimoijana. Tutkielmassa pyrkimyksenä on selvittää nousevatko messianismin mukaiset teemat esiin Putinin Ukrainaa käsittelevissä puheissa ja noudattaako Putinin ulkopoliittisista toimista käyttämät perustelut messianismin mukaista ajattelumallia. Tutkielman lähtökohtana on näkemys messianismista perustavanlaatuisena osana venäläistä identiteettiä ja kulttuuria, joka selittäisi sitä, miksi poliittisten johtajien on ollut mahdollista tukeutua kansalaisyhteiskuntaan suurvaltaa tavoittelevien intressien kohdalla. Tutkielma sisältää ensin katsauksen historiaan, messianismin mukaisen ajattelutavan muotoutumiseen - aina sen juurista tähän päivään saakka. Messianismin erityinen piirre on ollut sen jatkuvuus: vuosikymmenet, poliittinen ilmapiiri ja valtiota johtajat ovat kaikki määritelleet Venäjälle erilaista asemaa ja tehtävää maailmassa, mutta voimakas näkemys valtion sijoittumisesta johto-rooliin on säilynyt läpi aikojen. Venäjä on messiaana nähnyt imperialistisen ulkopolitiikkansa perusteltuna, jopa välttämättömyytenä. Tutkielma ei kuitenkaan keskity selittämään messianismin syntyä tai sen kehittymistä, vaan suhtautuu näkemykseen tapana perustella ulkopolitiikkaa historiaa ja kulttuuria hyväksikäyttämällä. Tutkielmassa messianismi on toiminnan logiikka, jossa muun valtion esittäminen Venäjän erityislaatuisuutta tarvitsevana toimii ratkaisevana poliittisten toimien oikeuttamiseksi. Tutkimuksen tieteenfilosofia rakentuu sosiaalisesta konstruktionismista ja erityisesti tekstiaineiston käsittelyyn soveltuvasta diskurssianalyysistä. Näitä täydentämään tutkielman metodi nojautuu tarkemmin nk. kriittisen geopolitiikan tutkimukseen ja siinä muun muassa suomalaisen tutkijan Sami Moision johtamaan kamppailututkimuksen teoriaa. Moisio suhtautuu diskursseihin ja puheeseen vallankäyttönä, kamppailuna oikeudesta määritellä valtioiden geopoliittista sijoittumista ja lopulta poliittisen ylivallan saavuttamisesta. Tutkielmassa messianismin mukainen puhe muodostaa poliittisten intressien saavuttamisen välineen, jolla Putin pyrki voittamaan Ukrainan puolelleen ja estämään valtion lipumisen lännen valtapiiriin. Vuonna 2004 konkreettisina panoksina olivat NATO-jäsenyys tai jäsenyys Venäjän ajamassa Euraasian talousyhteisössä, vuonna 2013 Eu:n tarjoama assosiaatiosopimus tai Putinin ojentama jäsenkirja perusteilla olleeseen Euraasian Unioniin. Geopoliittisessa kamppailussa sekä messianismissa valtion identiteetti määrittyy toiseuden kautta noudattaen ’me’ ja ’muut’ -asetelmaa ja luomalla vaikutelman uhkien olemassaolosta. Myös Putinin puheessa uhkat nousivat merkittävään asemaan ja kuva Ukrainasta piirtyi lännen ja Yhdysvaltojen peilinä. Kahden Ukrainan eri vuosikymmeneninä tapahtuneiden poliittisten prosessien valikoituminen tutkielman kohteeksi selittyy niiden samankaltaisuudella Venäjän näkökulmasta. Tapahtumat loivat Venäjälle uhan Ukrainan menettämisestä lännen valtapiiriin, samalla kyseenalaistaen valtion suurvalta-roolia. Tutkielman tutkimuskysymys pureutuu reaalipoliittisiin tapahtumiin ja poliittiseen valtapeliin, mutta messianismin konstruktrion myötä koskettaa abstraktimpia, venäläiseen historiaan, maailmankuvaan ja politiikkaan olennaisesti kuuluvia elementtejä. Vallankumouksen vaiheet ja prosessit huomioiden aineistokatsaus sijoittuu 27.09.2004–26.12.2004 sekä 21.11.2013–18.3.2014 välisille ajanjaksoille. Aineistona tutkielmassa toimivat Venäjän Federaation presidentin virallisilta sivuilta kerätyt Putinin puheet, lehtiartikkelit, lehdistötiedotteet sekä viralliset hallinnon dokumentit.

Nicaraguassa tehtiin vuonna 1979 vasemmistolaisten sandinistisissien (FSLN) johdolla vallankumous, jossa syrjäytettiin Yhdysvaltojen tuella maata hallinnut diktaattori Anastasio Somoza. Somozan sukudynastia oli pysynyt vallassa mm. Yhdysvaltain kouluttaman kansalliskaartin avulla lähes keskeytyksettä aina v. 1934 lähtien. Sandinistit taas hallitsivat Nicaraguaa aina vuoteen 1990, jolloin he joutuivat luopumaan vallasta hävittyään vaaleissa yhdistyneelle porvarilliselle oppositiolle. Vallanvaihtoa edelsi kuitenkin lähes koko 1980-luvun kestänyt contra-sodaksi kutsuttu verinen sisällissota. Contra-sissit olivat entisiä kansalliskaartilaisia ja sandinistien politiikkaan tyytymättömiä entisiä sandinisteja. Yhdysvallat rahoitti avoimesti contrien toimintaa. Sandinistihallitus sai vastaavana aikana taloudellista tukea lähinnä Länsi-Euroopan hallituksilta, Kuubalta ja Neuvostoliitolta. Sandinistien ideologia oli kansallismielistä, mutta myös marxilaista. Rintamassa vaikutti kolme pääsuuntausta, jotka yhdistivät voimansa juuri ennen vallankumouksen lopullista toteuttamista. Tutkielmassa kuvataan myös näiden suuntausten keskinäisiä suhteita. Tutkielmassa esitetään Nicaraguan sandinistisen vallankumouksen vaiheet ja esitellään sandinistien esikuva Augusto Caesár Sandino (1895-1934). Sandinistien vallankumouksen (1961-1979) liittolaispolitiikkaa verrataan aikaisempiin sosialismiin tähdänneisiin vallankumouksiin. Sandinistien tilanteen määrittelylle, liittolaispolitiikalle ja viholliskuvien rakentamiselle pyritään osoittamaan yhdeksi selkeäksi esikuvaksi fasismin vastainen kansanrintama 1930-luvulta, joka taas oli lainannut liittolaispolitiikkaansa aineksia sandinistien esikuvalta Sandinolta. Sandinistien ideologia osoitetaan läheiseksi marxismi-leninismille. Marxismi-leninismi ymmärretään tässä työssä kulloisenkin tarpeen mukaan kehittyväksi ja muuttuvaksi traditioksi, jonka jotkut muodot ovat lähellä sandinismia. Lopuksi tutkielmassa palataan syihin, miksi kehitys Nicaraguassa ei edennyt samaan suuntaan kuin esimerkiksi kansanrintamien kautta kansandemokratioihin siirtyneissä Itä-Euroopan maissa. Tutkielmassa haetaan syitä myös siihen, miksi sandinistien tiukimman osan alkuperäiset marxilais-leniniläiset tavoitteet loivenivat 1990-luvun lopulle tultaessa lähinnä sosialidemokraattisiksi. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sandinistien omia julkilausumia, haastatteluja sekä niitä vallankumouksen klassikoiden alkuperäislähteitä, jotka liittyvät kansanrintamastrategiaan. Lähteinä on käytetty myös sandinisteista 1980- ja 1990-luvulla tehtyjä tutkimuksia sekä joitain sandinistien omia muistelmia. Lisäksi tutkimuksessa on seurattu nicaragualaisia sanoma- ja aikakauslehtiä.