Browsing by Subject "valtionhallinto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 42
  • Kivilehto, Anna (2008)
    Tutkimuksen päämääränä oli kartoittaa julkisen hallinnon johtavien virka-asemien eriytymistä sukupuolen mukaan sekä johtavien naispuolisten virkamiesten käsityksiä omasta urastaan sekä tasa-arvon toteutumisesta valtionhallinnossa. Tutkimuksessa on myös käsitelty valtionhallinnon reformien (erityisesti New Public Management) vaikutusta naisjohtajien työelämään sekä heidän omia käsityksiään kyseisistä hallinnon ja johtajuuden muutoksista. Tutkimus oli rajattu koskemaan valtionhallinnon ministeriöitä. Tutkimuksen empiirinen osa koostui kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta materiaalista. Tutkimusaineiston kvantitatiivinen osuus nojaa Suomen valtion henkilörekisterissä (VHR) julkaistuun numeraaliseen tietoon, joka löytyy internetraportoinnin (Netra) kautta. Kvantitatiivinen osuus pyrki kartoittamaan sitä ympäristöä, jossa kvalitatiivisen tutkimusosion haastateltavat toimivat. Sen lisäksi kvantitatiivisessa osuudessa on tarkisteltu sitä, miten horisontaalinen ja vertikaalinen segregaatio ilmenee julkisessa hallinnossa ministeriöiden osalta. Segregaatiota kuvattaessa on käytetty Sirkka Sinkkosen ja Eva Hänninen-Salmelinin jakoa uusintamiseen liittyviin ministeriöihin (perinteisesti naisvaltainen hallinnonala) ja tuotannon ohjaukseen sekä taloudellisten voimavarojen mobilisointiin liittyviin ministeriöihin (perinteisesti miesvaltainen hallinnonala). Kvalitatiivinen materiaali koostui valtionhallinnon naispuolisten johtajien haastatteluista. Haastattelutapa oli henkilökohtainen teemahaastattelu, jonka avulla pyritty selvittämään johtavien naisvirkamiesten kokemuksia urasta, tasa-arvosta, segregaatiosta, syrjinnästä sekä julkisen hallinnon muutoksista. Aineiston analyysissa on käytetty sisällön analyysia. Uusintamisen hallinnonalan ministeriöiden nais- ja miesjohtajien lukumäärällinen ero oli pienempi kuin vastaavasti tuotannon ohjauksen ja voimavarojen mobilisointiin liittyvillä hallinnonaloilla. Naisjohtajien lukumäärä oli kuitenkin pienempi myös uusintamiseen kohdistuvien hallinnonalojen ministeriöissä. Tuotannon ohjauksen ja taloudellisten voimavarojen mobilisoinnin hallinnonaloilla toimivien ministeriöiden nais- ja miesjohtajien lukumäärällinen ero oli suurempi. Horisontaalisen ja vertikaalisen segregaation suhteesta voi siis tilastojen avulla päätellä perinteisesti naisvaltaisten hallinnon alojen ministeriöiden kohdalla sen, että naisten näyttäisi olevan helpompi edetä urallaan johtaja-asemiin kuin miesvaltaisilla hallinnon sektoreilla. Urakehitystään haastateltavat analysoivat eräänlaisena harkittuna sattumana. Naisten mukaan urakehitystä on määrittänyt kova työ ja valtionhallinnon tuntemus sekä hakeutuminen vastuullisiin tehtäviin, mutta kuitenkin he kokivat olleensa ennen kaikkea sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta haastateltavat saattoivat analysoida kuitenkin valtionhallinnon luonteen ja yhteiskunnan rakenteiden tuovan esteitä naisten urakehitykselle. Esimerkiksi verkostoituminen ja verkostot nähtiin vielä hyvin miehisinä linnakkeina. Sukupuolen ei mielellään nähty vaikuttavan työelämässä, vaikka naisjohtajat osoittivat joutuvansa hallitsemaan sukupuolta työelämässään. Yleisesti tasa-arvon tila julkisessa hallinnossa nähtiin olevan hyvä, vaikka ongelmia ja esimerkiksi syrjinnän eri muotoja olivat haastateltavat jossain uransa vaiheessa todistaneet. Haastatteluissa saatettiin kuitenkin viitata julkisen hallinnon edistyksellisyyteen verrattuna yksityiseen sektoriin. Haastattelututkimukset osoittivat, että tasa-arvon tilan ”kirkas gloria” saattaa osaltaan johtua myös julkisen hallinnon luonteesta, jolloin tasa-arvoa pidetään helposti sisäänrakennettuna sen arvoihin. Tämä linkittyy myös yhteiskunnassa yleisesti vallalla olevaan sukupuolineutraalisuuden lumeeseen. Julkisen hallinnon viimeaikaista muutosta ja erityisesti julkisjohtajuudessa tapahtunutta muutosta pidettiin merkityksellisenä, eikä vähiten juuri naisille. Haastateltavien puheessa johtajuuden uudemmat ”feminiiniset” määreet näyttävät osaltaan korvaavan perinteisesti ”maskuliiniset” johtajuuden määreet. Haastateltavien mukaan viime vuosien julkisen hallinnon muutoksilla voitiin myös yleisesti nähdä olevan positiivinen vaikutus naisten uralla etenemiseen. Muutosten nähtiin lisäksi tuoneen mukanaan muun muassa avoimemman hallintokulttuurin ja eettisemmän johtajuuden, mutta toisaalta myös kasvavia työmääriä ja kiivasta työtahtia.
  • Furman, Eeva; Siivonen, Katriina; Linnanen, Lassi; Halme, Minna; Jaakkola, Jouni J.K.; Mönkkönen, Mikko; Saari, Juho; Salonen, Arto O.; Toivonen, Tuuli; Tolvanen, Anni (Finnish Expert Panel for Sustainable Development, 2022)
  • Peiponen, Mirva (2007)
    Valtionhallinnon toiminnan tuloksellisuuden, tehokkuuden, laadun ja asiakaslähtöisyyden kehittämisvaatimukset ovat lisänneet tarvetta virkamiesten eettisen ja arvolähtöisen toiminnan arvioinnille. Vuonna 2001 valtionhallinnon tavoitteeksi asetettiin toiminnan arvolähtöisyys ja virkamiesetiikan korkean tason säilyttäminen. Samalla vahvistettiin valtionhallinnon yhteinen arvoperusta. Suurella osalla valtionhallinnon toimintayksiköitä on näiden yhteisten periaatteiden lisäksi omat arvonsa, jotka täydentävät yhteisiä periaatteita tehden ne konkreettisemmin osaksi jokapäiväistä työtä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää virkamiesetiikan nykytilaa suomalaisessa valtionhallinnossa. Tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, kuinka valtionhallinnon yhteiset ja toimintayksiköiden omat arvot näkyvät virkamiesten arjessa ja onko arvoissa ja eettisissä periaatteissa tapahtunut muutoksia aikaisempien virkamiesetiikkaa ja arvoja selvittäneiden tutkimusten tuloksiin verrattuna. Tutkimuksen aihepiiriä lähestyttiin valtionhallinnon toimintakulttuurissa tapahtuneiden muutosten tunnistamisen kautta kuvaamalla lisäksi virkamiesten toimintaa ohjaavia periaatteita. Tutkimuksessa korostettiin, että valtionhallinto on kokonaisuus, jossa yhteiskunnallisen ympäristön haasteet ohjaavat valtionhallinnon uudistustarpeita, jotka puolestaan heijastuvat valtionhallinnon kulttuuriin sekä virkamiesten toimintaan sen osana. Toimintakulttuurin käsitettä tarkasteltiin organisaatiokulttuuriteorian kautta, sillä se sisältää myös keinoja saada arvot konkreettiseksi osaksi arjen toimintaa. Koska toimintakulttuuri on monisäikeinen käsite, organisaatiokulttuuriteoriaa täydennettiin johtamisen ja sosiaalisen pääoman teorian käsittein. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin postikyselynä, joka lähetettiin kaikkiin ministeriöihin ja niiden hallinnonalaisiin virastoihin ja laitoksiin, yhteensä 177 keskushallinnon toimintayksikölle. Kysely toteutettiin yhdessä Valtion työmarkkinalaitoksen kanssa. Empiirisen aineiston analyysiin käytettiin pääasiassa kuvailevia tilastollisia analyysimenetelmiä. Tutkimus osoitti, että aikaisempiin tutkimustuloksiin verrattuna valtionhallinnon arvot ovat muuttuneet. Perinteiset valtionhallinnon arvot – laillisuus, oikeudenmukaisuus ja puolueettomuus – ovat juurtuneet syvälle virkamiesten toimintaan, mikä mahdollistaa myös uusien arvojen – luotettavuus, laatu ja asiantuntemus, avoimuus, tasa-arvo – vahvistamisen toimintayksiköiden tavoitteiden saavuttamisen tukemiseksi. Toimintayksiköt ovat päässeet arvotyössään jo hyvin eteenpäin. Yhtenäisen toimintakulttuurin saavuttamiseksi on kuitenkin vielä kehitettävä toimintayksiköiden jokapäiväistä arvolähtöistä työskentelyä. Saatujen tutkimustulosten mukaan johtaminen on tärkein keino, joka kannustaa virkamiehiä arvojen mukaiseen toimintaan. Tutkimustulokset osoittivat, että, lainsäädännön keinot eivät yksin riitä virkamiesetiikan kehittämiseen, vaan lisäksi tarvitaan entistä avoimempaa keskustelua arjen toimintatilanteissa, yhteistyön vahvistamista, perehdyttämistä ja koulutusta. Näin voidaan vastata myös sukupolvenvaihdoksen tuomaan haasteeseen. Yhtenäisen toimintakulttuurin saavuttamisen tulee olla vahva tavoite, sillä sen avulla voidaan lisätä sekä virkamiesten toiminnan ennustettavuutta että vahvistaa valtionhallinnon vakautta ja asemaa muuttuvassa yhteiskunnallisessa ympäristössä.
  • Vainio, Maarit (2002)
    Tutkielman tarkoituksena on kuvata ja arvioida verkko-oppimisen nykytilaa ja tulevaisuudennäkymiä valtionhallinnon henkilöstökoulutuksessa. Verkko-oppiminen ymmärretään kokonaan tai osittain tietoverkoissa toteutetuksi suunnitelmalliseksi ja ohjaukselliseksi oppimiseksi: oppimiselle on määritetty tavoitteet ja oppimista seurataan, ohjataan ja arvioidaan. Tutkielmassa painotetaan sosiokulttuurista konstruktivismia: oppiminen nähdään aktiivisena tiedon tuottamisena, jossa keskeinen sija on myös oppimiskulttuurilla. Verkko-oppimista valtionhallinnossa tarkastellaan teoreettisesta kirjallisuudesta suodatettujen arviointikriteerien avulla, jotka kiteytyvät seuraaviksi pääteemoiksi: 1. verkko-oppimisen toteuttamisen konteksti, 2. verkko-oppimisen joustavuus ajan, paikan ja rakenteen raja-aitojen ylittämisenä sekä yksilöllisesti erilaisen oppimisen piirteiden huomioimisena, 3. oppimisprosessien luonne konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen suhteutettuna, 4. oppimiskulttuurin piirteet työn ja oppimisen yhteen nivoutumisen, jatkuvan työssä oppimisen ja vuorovaikutteisen yhdessä oppimisen avulla sekä 5. verkko-oppimisen tulevaisuus suhteessa valtion henkilöstökoulutuksen erityishaasteisiin, perehdytyskoulutuksen, osaamisen siirron sekä ikääntyvän henkilöstön osaamisen vahvistamisen järjestämiseen. Tutkielmassa analysoidaan kvalitatiivisesti seitsemää henkilöstökoulutuksen vastuuhenkilön teemahaastattelua verkko-oppimista valtionhallinnossa hyödyntävissä organisaatioissa. Tausta-aineistona käytetään Hallinnon kehittämiskeskuksen keräämää kyselyaineistoa verkko-oppimisesta valtionhallinnossa, jonka perusteella haastatellut organisaatiot on valittu. Tutkielmassa havaittiin verkko-oppimisen hyödyntämisen valtionhallinnossa olevan alussa. Joissain organisaatioissa verkko-oppimista hyödynnetään laajemmin ja sisällöllisesti monipuolisemmin kuin toisissa, mutta kaikissa organisaatioissa tietoverkkojen hyödyntämisen koulutuksessa nähdään vääjäämättä lisääntyvän, yhtenä elementtinä oppimisen monimuotoisessa kokonaisuudessa. Verkko-oppiminen tuo uusia mahdollisuuksia, mutta sen soveltuvuutta arvioidaan kriittisesti ja tarvelähtöisesti opittavan sisällön ja kohderyhmän erityispiirteiden kannalta. Verkko-oppimisen nykytilaa valtionhallinnossa voikin luonnehtia bittivirrassa luovinnaksi, suunnan etsimiseksi, mahdollisuuksien ja haasteiden pohdinnaksi. Verkko-oppiminen tuo valtionhallinnossa tällä hetkellä suurinta lisäarvoa suurille ja keskisuurille organisaatioille, joita luonnehtii laajalle maantieteelliselle alueelle hajautunut henkilöstö. Se tarjoaa välineen joustavaan maantieteellisten etäisyyksien hallintaan sekä kustannussäästöihin. Verkko-oppiminen tuo merkittävää lisäarvoa mahdollistaen valtionhallinnon henkilöstökoulutuksen aikuisen ja ikääntyvän kohderyhmän erityispiirteiden huomioimisen sekä oppimisen sovittamisen yksilöllisiin oppimistarpeisiin oikea-aikaisesti. Verkko-oppimisen koettiin tuovan rahoille vastinetta myös oppimisen laadun parantajana ja opetuksen tehostajana. Se haastaa miettimän oppimista ja opetusta tarkemmin, mikä säteilee kokonaisvaltaisesti myös muuhun toimintaan. Konstruktiivisen, tehokkaan oppimisen sisällöt heijastuvat verkko-oppimisen oppimisprosesseissa: lähestytään oppijoiden yhteisen, luovan ja aktiivisen ongelmanratkaisun ajatuksia, mikä heijastuu myös oppimiskulttuurin tasolle. Verkko-oppiminen ylittää rakenteita ja haastaa yhteistyöhön, sekä organisaatioiden sisällä että organisaatioiden välillä. Se avaa silmiä verkostoitumiselle ja yhdessä toimimiselle, nivoo työtä ja oppimista yhteen sekä vahvistaa jatkuvan työssä oppimisen ajatuksia. Tutkielma vahvistaa myös aiemmasta tutkimuksesta esiin nousseet päätelmät verkko-oppimisen ohjauksen tärkeydestä. Toimiva verkko-opetus on koettu tuloksellisena koulutuksen järjestämisen ja oppimisen tapana.
  • Japisson, Emma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu tutkielmassani tutkin sitä, miten kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista voidaan selittää Alasuutarin, Rautalinin ja Syväterän kehittämällä episteemisen pääoman teorialla. Tarkastelen tutkielmassani Ihmisoikeuskeskuksen, oikeusasiamiehen ja eduskunnan julkaisuja sekä Helsingin Sanomissa julkaistuja artikkeleita teoriaohjautuvan teemoittelun keinoin. Episteemisen pääoman teorian mukaan instituutioiden levittämiseen liittyy neljän tyyppistä auktoriteettia: ontologista, moraalista, kapasiteettiperusteista ja karismaattista auktoriteettia. Globaalien instituutioiden diffuusion tutkimuksessa promoottorien rooli ja vallan kerääntyminen jäävät tyypillisesti vähälle huomiolle. Aikaisemmassa instituutioiden leviämistä käsittelevässä tutkimuksessa on tarkasteltu laajalti valtioiden syitä instituutioiden omaksumiseen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, ketkä instituution perustamista edistävät ja mitkä heidän motiivinsa ovat. Ontologisella auktoriteetilla tarkoitetaan asiantuntijavaltaa: asiantuntijoina koetut henkilöt puoltavat instituution perustamista. Asiantuntijat voivat episteemisen pääoman teorian mukaan määritellä jossain määrin instituution ympärillä olevaa todellisuutta ja siten oikeuttaa instituution luomisen. Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution luomisessa asiantuntijoiden kommentit instituution perustamisen puolesta olivat merkittävässä roolissa. Kaikki instituution perustamista kommentoineet esiintyivät jonkinlaisina asiantuntijoina. Ihmisoikeusinstituutio ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut keskeistä roolia suomalaisena ihmisoikeuksien asiantuntijana. Moraaliseen auktoriteettiin vedotaan yhteisten arvojen tai normien kautta. Ihmisoikeusinstituution perustamista edeltäneissä keskusteluissa ja kannanotoissa vedottiin yllättävän vähän moraalisiin syihin. Koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää voidaan kuitenkin pitää moraalisen auktoriteetin ilmentymänä. Ihmisoikeudet ovat samat kaikkialla ja niiden tunnustamatta jättäminen voi asettaa kansallisvaltion haastavaan asemaan. Ihmisoikeusinstituution perustamista perusteltiin eniten nimenomaan kapasiteettiperusteisen auktoriteetin näkökulmasta. Kapasiteettiperusteista auktoriteettia luotiin Ihmisoikeuskeskuksen perustamisen yhteydessä useasta näkökulmasta. Toisaalta viitattiin ulkoisiin auktoriteetteihin ja niiden resursseihin, eniten YK:n vaatimuksiin ja potentiaalisiin uhkiin, jos instituutio jätetään perustamatta. Toisaalta tukeuduttiin instituution tuleviin resursseihin: siihen, miten ihmisoikeusinstituutio kokoaa hajanaisen kentän toimijat yhteen ja tehostaa resurssien käyttöä ja miten ihmisoikeustyö kaipaa lisää resursseja, jotta ongelmiin voidaan tehokkaasti puuttua. Episteemisen pääoman teorian mukaan karismaattista auktoriteettia voi olla joko henkilöllä tai organisaatiolla. Organisaatiossa tai instituutiossa tulisi kuitenkin olla jotain vetovoimaista, jotain erityisen vaikuttavaa. Tutkielmani aineistossa ei ilmennyt selkeitä karismaattisen auktoriteetin piirteitä. Tämä voi kertoa joko tapauksen poikkeuksellisuudesta tai episteemisen pääoman teorian heikosta selitysvoimasta. Episteemisen pääoman teorian avulla voidaan selittää Suomen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamista. Teorian selitysvoima ei kuitenkaan ole täydellinen, sillä teoria ei esimerkiksi tarjoa välineitä instituution perustamisen vastustamisen analyysiin.
  • Nyman, Linda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Objective of the study. The goal of the Finnish government is to solve all kinds of problems related to complex phenomena that occur in our society. These phenomena should be approached in a holistic manner. There’s a long history in the structure and procedures of the Finnish government but they don’t often match with the challenges that our global information society has brought us. This requires phenomenal-based working. The focus of this study is to clarify what kind of perceptions Finnish public officers have about phenomenal-based working. The aim of this study is also to find out which factors increase and decrease phenomenal-based working from the viewpoint of public officers. Methods. Nine public officers participated in this study. 7 public officers had a position in a Finnish department whereas 2 participants worked for a bureau or a public institution. The data was collected by interviewing the participants. After collecting the interview data, it was qualitatively content analysed using both inductive and abductive analysis. Results and conclusions. Based on the results of this study, the perceptions of the public officers of phenomenal-based working highlighted the structures and control mechanisms used in the government such as budget and government programme. Megatrends, systemic apprehension, collaboration with different public organizations and the ability to look at things from different perspectives were also emphasized in the perceptions of the intervieews. The public officers saw that cooperative projects across the government, work rotation, experimental culture, diverse expertise, network management, participatory collaboration and agile processes played a big role in phenomenal-based working. The communication and facilitation skills were appreciated in the government. Hidden agendas and the competition between the public organizations were rooted deeply in the culture of the Finnish government. The aforementioned factors made the collaboration of the organizations difficult in different domains.
  • Streng, Virve (2010)
    Pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia haasteita julkisten organisaatioiden muuttunut toimintaympäristö asettaa niiden johtamisviestinnälle. Toimintaympäristön muutoksilla tarkoitetaan uuden julkisjohtamisen, tuottavuusohjelman ja henkilöstön rakenteen aiheuttamia muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet organisaatioiden sisällä työn tekemisen tapoihin ja johtamisen käytäntöihin. Tutkimuksen kohdeorganisaationa on Suomen syyttäjälaitos. Tutkielman empiirisessä osuudessa syyttäjälaitoksen johtamisviestintää tutkittiin kirjallisen kyselyn avulla, joka sisälsi sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää, mitkä ovat syyttäjälaitoksen henkilökunnan käsitykset johtamisviestinnän nykytilasta ja mitkä ovat syyttäjälaitoksen henkilöstön odotukset johtamisviestintää kohtaan. Kokonaistutkimuksena toteutetun kyselyn vastausprosentiksi tuli 39 %. Vastaukset analysoitiin käyttämällä sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista menetelmää. Kokonaiskuvan luominen syyttäjälaitoksen johtamisviestinnän nykytilasta osoittautui haastavaksi, sillä näkemykset johtamisviestinnästä olivat monin paikoin ristiriitaisia ja vastauksissa oli runsaasti hajontaa. Syyttäjälaitoksen johtamisviestintää on vaikeaa arvioida kokonaisuutena, koska käytännöt vaihtelevat oman viraston ja laitoksen ylimmän johdon johtamisviestinnän välillä. Myös virastojen välillä ja jopa virastojen sisällä on eroja sen mukaan, puhutaanko viraston päätoimipaikasta vai palvelutoimistosta. Tutkimuksen mukaan oman viraston toiminta ja oman työn tavoitteet ovat paremmin tiedossa kuin koko organisaation tavoitteet ja toiminta. Myös avoimet vastaukset antoivat viitteitä siitä, että monella vastaajalla on myönteisempi käsitys oman syyttäjänviraston johtamisviestinnän toimivuudesta verrattuna koko laitoksen ylimmän johdon viestintään. Syyttäjälaitoksen henkilöstön odotukset kohdistuvat entistä avoimempaan päätöksentekoprosessiin ja dialogiseen työyhteisöviestintään. Syyttäjälaitos on asiantuntijaorganisaatio, jonka johtamisessa avainasemassa ovat osallistavat johtamiskäytännöt. Johdolta odotettiin johdonmukaista ja selkeää viestintää sekä vuorovaikutusta ja aitoa läsnäoloa henkilöstön kanssa. Erityisen tärkeäksi dialogisuus koettiin käsiteltäessä hankalia ja vaikeita asioita, kuten organisaatiomuutoksia, henkilöstöratkaisuja ja resurssitilannetta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä hajautuneesti toimivien syyttäjänvirastojen viestintään. Fyysisestä hajautumisesta huolimatta johtamisviestinnässä ei voida turvautua liikaa teknologiavälitteiseen viestintään, vaan kasvokkaisviestinnän keinoilla on suuri merkitys etenkin sitoutumisen ja yhteisöllisyyden tunteen luomisessa. Tutkimuksen perustella me-hengen ja yhteisöllisyyden luomista pidetään hajautuneissa virastoissa tärkeämmässä asemassa kuin keskitetyissä virastoissa. Henkilöstöryhmillä on erilaiset odotukset viestinnän keinojen suhteen. Asiantuntijat painottivat henkilökohtaisten kanssakäymisen merkitystä eivätkä pitäneet esimerkiksi kokouksia ja neuvotteluja sekä intranetiä yhtä tärkeässä asemassa johtamisviestinnän keinoina. Tukipalveluhenkilöstö taas arvosti muita enemmän esimerkiksi tiedotustilaisuuksien ja yhteistoimintakokousten merkitystä. Johtamisviestintä tulisi sovittaa niin, että kaikki tuntevat olevansa viestinnän osapuolina tasavertaisessa asemassa ja saavansa tietoa itselleen sopivassa muodossa sekä oikeiden kanavien kautta viestittynä.
  • Paloheimo, Eetu (2007)
    Tutkimuksessa tarkastellaan johtokunnan asemaa tulosohjauksessa. Yhteiskunnallisesti mielekkääksi tutkimuskohteeksi tulosohjauksen ja johtokunnan strategisten vaikutusmahdollisuuksien tutkiminen muodostuu ennen kaikkea siksi, että johtokunnan roolin tarkastelu tulosohjauksessa on ollut vähäistä. Tutkimuskysymykset rakentuvat tutkielmassa tulosohjauksen toteutumisesta ja johtokunnan strategisesta roolista laitoksen ohjauksessa tämän järjestelmän sisällä. Tarkat tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Minkälaiseksi johtokunta kokee roolinsa tulosohjausjärjestelmän puitteissa? 2) Toteutuvatko strategisen johtamisen periaatteet Kuluttajatutkimuksen johtokunnan ja kauppa- ja teollisuusministeriön välisessä yhteistyössä? 3) Onko johtokunta lisäresurssi, joka parantaa tulosohjauksen vaatimaa strategista tavoitteen asettelua ja kiinteyttää yhteistyötä ministeriötason kanssa? Tutkielma perustuu menetelmältään kvalitatiiviseen tutkimusotteeseen, tarkemmin tapaustutkimukseen Kuluttajatutkimuskeskuksesta. Pohjatyönä on tehty dokumenttianalyysi Kuluttajatutkimuskeskuksen strategia-asiakirjoista, johtokunnan pöytäkirjoista, tulosohjausneuvotteluiden pöytäkirjoista ja talous- ja toimintasuunnitelmista. Dokumenttianalyysin jälkeen tehtiin puolistrukturoitu teemahaastattelu johtokunnan jäsenille ja kauppa- ja teollisuusministeriön tulosohjaajalle. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa käytetään strategista johtamista. Tutkimuksessa esitellään erityisesti julkiselle sektorille kohdistunutta strategian tutkimusta ja pyritään näiden mallien kautta muokkaamaan määritelmää strategiselle johtamiselle, jonka avulla voidaan arvioida strategisen johtamisen periaatteiden toteutumista tulosohjauksen kehikossa. Tutkimuksessa johtokuntaa käsitellään ohjausvälineenä ja selvitetään sen strategista merkitystä keskittyen tulosohjaukseen. Johtokunta työskentelyä käsitellään erityisesti ministeriöohjauksen ja liiketaloudellisen näkökulman kautta. Myös tulosohjauksen eri piirteitä selvitetään ja avataan. Päätelmissä todetaan tämän kyseisen tapauksen suhteen, että johtokunta kokee vaikutusmahdollisuutensa tulosohjauksen kehikossa liittyvän erityisesti strategiseen johtamiseen, mutta se kokee varsinaisten vaikutuskeinojensa olevan vähäiset. Tulosohjauksen tämänhetkisissä raameissa johtokunnalla ei ole oikeastaan mahdollisuuksia tehdä muuta kuin ministeriön linjausten mukaisia päätöksiä. Aitoa ohjausvaikutusta ei synny. Päätelmien perusteella myöskään strategisen johtamisen periaatteet eivät toteudu tämänhetkisessä tilanteessa. Johtokunnan voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olevan lisäresurssi, joka tuo tulosohjaukseen mukaan strategista näkemystä yhteiskunnan ja tieteenkentän eri osilta. Johtokunta myös kiinteyttää yhteistyötä ministeriön kanssa, koska tässä järjestelmässä säilytetään jatkuva keskusteluyhteys ministeriön edustajan kanssa. Mutta johtokuntaa ei tämän tapaustutkimuksen perusteella voida pitää missään nimessä ainutlaatuisena lisäresurssina. Lisäksi päätelmissä tuodaan esiin yhtäläisyyksiä aikaisempaan tutkimukseen, pohditaan tutkimuksen yleistettävyyttä ja esitetään jatkotutkimuksen aiheita.
  • Nordman, Anna (2005)
    Viime vuosikymmenen aikana valtionhallinnon viestintää on haluttu uudistaa kansalaislähtöisemmäksi. Eräänä hallinnon uudistamismahdollisuutena on tarkasteltu kumppanuusajattelua. Kumppanuutta on aiemmin tutkittu sekä tapana toteuttaa paikallishallintoa ja aluepolitiikkaa että liiketaloudellisena toimintamuotona. Tutkimuksessani tarkastelen kumppanuutta yhteistyön muotona sekä sitä, miten kumppanuuden piirteet ovat sovellettavissa viestinnän hahmottamiseen. Tutkimuskohteenani on maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan viestintäpäälliköiden ja tiedottajien yhteistyö, jonka tavoitteena on ollut yhtäältä tiivistää hallinnonalan viestijöiden yhteistoimintaa sekä toisaalta tällä toiminnalla viestiä aiempaa aktiivisemmin ja myönteisemmin hallinnonalan asioista kansalaisille sekä muille tahoille. Lähes 20 yhteisöä yhdistävä toiminta on nimetty Luonnonvarat-yhteistyöksi. Koska kaikki Luonnonvarat-yhteistyöhön osallistuvat tahot ovat valtionhallinnon organisaatioita, tutkimuksessani painottuvat valtionhallinnon viestinnän perusarvot. Tutkimusmenetelmäni on teemahaastattelu. Tein keväällä 2005 25 haastattelua, joihin osallistui 33 Luonnonvarat-yhteistyön toimijaa. Tämän aineiston pohjalta olen selvittänyt paitsi toimijoiden käsityksiä yhteistyön suurimmista haasteista ja mahdollisuuksista, myös sitä, voisiko yhteistyö syvetä kumppanuudeksi. Kuvaan tutkimuksessani Luonnonvarat-yhteistyötä mm. sen vaiheiden ja tavoitteiden kannalta. Lisäksi erittelen yhteistyötä operatiivisella, taktisella ja strategisella tasolla. Nämä tasot korostavat kumppanuuden painopisteinä yhteistyön rakenteita, toimijoiden osaamista sekä yhteistä arvopohjaa. Kumppanuuden olennaisia piirteitä ovat osapuolten välinen luottamus sekä keskinäinen tasavertaisuus. Myös kumppanusten välinen yhteishenki sekä siihen perustuva dynaaminen, uutta luova innokkuus ovat kumppanuuden keskeisiä piirteitä, jotka tulevat esiin myös Luonnonvarat-yhteistyössä. Toistaiseksi Luonnonvarat-yhteistyö ei kuitenkaan ole kumppanuutta, sillä se ei vielä ole muodostunut hallinnonalan organisaatioissa toimintamalliksi. Tutkimukseni mukaan Luonnonvarat-yhteistyöllä olisi kuitenkin mahdollisuuksia muuntua kumppanuudeksi, jos edellä mainittuja piirteitä ryhdytään tietoisesti kehittämään myös muualla kuin viestintäyhteistyössä. Tutkimuksessani esittelen kumppanuusviestinnän mallin, joka korostaa avointa vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä. Kumppanuusviestinnässä kaikkia osapuolia ja heidän tavoitteitaan kuunnellaan ja kunnioitetaan. Toimijoiden omien päämäärien lisäksi pyritään myös löytämään uusia, yhteisiä tavoitteita. Näistä tavoitteista hyötyvät myös muut kuin kumppanuuden osapuolet, laajimmillaan koko yhteiskunta. Tutkimukseni lopuksi hahmottelen kumppanuusviestinnän pohjalta Luonnonvarat-yhteistyön viestintästrategiaa. Valtionhallinnon viestinnässä strateginen ajattelu ei ole vielä yleistä. Tutkimuksessani kuvailen, miten sekä viestintä että kumppanuus ovat strategisia voimavaroja, joita tulisi hyödyntää myös valtionhallinnon organisaatioiden toiminnassa. Tärkeimpiä lähteitäni ovat erilaiset kumppanuusteoriat sekä valtionhallinnon viestintäsuositukset ja -ohjeet.
  • Kalijärvi, Teemu (2001)
    Tutkimus käsittelee laitosarviointeja keinona tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää tulosajattelua soveltavassa hallinnossa. Laitosarvioinnit suhteutetaan tutkimuksessa muihin tulosohjauksessa mahdollisesti hyödynnettäviin tapoihin tuottaa tietoa. Siten laitosarviointien ohella tarkastellaan erityisesti itsearviointia, tarkastustoimintaa sekä johtokuntatyötä. Tavoitteena on pyrkiä selkiyttämään laitosarviointien asemaa valtionhallinnossa suhteessa muihin seurannan muotoihin 1990-luvulla tehdyistä laitosarvioinneista saatuihin kokemuksiin perustuen. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään tulosohjauksen ideaalimallia, joka on muodostettu erityisesti arvioinnin ja seurannan näkökulmasta. Malli on yhdistelmä useiden tutkijoiden tulosohjausta jäsentävistä esityksistä. Mallin avulla suhteutetaan yksittäiset arviointeihin ja seurantaan kohdistuvat tietotarpeet tulosohjauksen kokonaisuuteen. Malli tarjoaa mahdollisuuden myös ministeriön ja laitosten välisen ohjaussuhteen laajempaan tarkasteluun. Tutkimuksen kohteena on kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonala, jota edustamaan on valittu kolme laitosta: Geologian tutkimuskeskus, Mittatekniikan keskus sekä Kilpailuvirasto. Näissä laitoksissa on suoritettu kansainväliset arvioinnit 1990-luvun puolivälissä. Kohdelaitokset on valittu siten, että mukana on niin tutkimus-, palvelu- kuin viranomaistehtäviäkin hoitavia organisaatioita. Tutkimuksen aineisto koostuu 11 puolistrukturoidusta teemahaastettelusta, joissa on haastateltu sekä ministeriön että laitosten avainhenkilöitä. Haastatteluaineiston lisäksi on käytetty kirjallisena aineistona mm. arviointiraportteja ja tarkastuskertomuksia. Tutkimuksen mukaan kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla suhtautuminen laitosarviointeihin on ensimmäisistä arvioinneista saatujen kokemusten jälkeen säilynyt positiivisena. Toisaalta 1990-luvun laitosarviointiohjelman kaltaiselle mittavalle arviointimenettelylle ei nähdä olevan tarvetta ainakaan lähivuosina, mutta yksittäisiä laitosaerviointeja pidetään tarpeellisina. Suhtautumisessa arviointeihin painottuu tarkoituksenmukaisuus. Kehityksestä huolimatta arviointien ongelmana nähdään edelleen olevan ennen kaikkea yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaamisen. Laitosarviointien suhdetta muuhun seurantaan on pohdittu laitoksissa melko vähän. Arviointeja ei kuitenkaan nähdä voitavan korvata jatkuvan seurannan menettelyjä kehittämällä. Esimerkiksi tilin- ja toiminnantarkastus nähdään edelleen mekaanisesa lainmukaisuuden tarkastuksena, jonka tulokset ovat yleensä ennakoitavissa laitoksissa ja ministeriössä. Itsearviointi laitoksissa on vielä melko vähäistä. Toisaalta itsearviointia tapahtuu myös muiden nimikkeiden kuten strategiatyön ja johtokuntatyöskentelyn alla. Suhtautuminen arviointeihin on erittäin yhdenmukaista kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla. Arviointeihin kohdistuvat näkemykset eroavat vain vähän verrattaessa ministeriötä laitoksiin ja laitoksia toisiinsa, vaikka tehdyistä laitosarvioinneista saadut kokemukset eivät olekaan yhdenmukaisia. Tulevaisuuden haasteet liittyvät arviointi- ja tarkastusjärjestelmien tehtäväkenttien määrittelyyn sekä ns. kansallisen arviointijärjestelmän kehittämiseen. Tällöin eri puolilla tehdyt arvioinnit olisivat tarvittaessa kaikkien valtionhallinnon yksiköiden hyödynnettävissä.
  • Suppala, Matti (Helsingfors universitet, 2012)
    Tehokkuus on kasvanut merkittävästi yksityisellä sektorilla viime vuosikymmenenä. Valtionhallinto on jäänyt merkittävästi jälkeen tehokkuuden kehityksestä. Valtiohallinnossa on yritetty yksityiselle sektorille luotujen teorioiden ja metodien soveltamista, mutta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Puutteelliset tietojärjestelmät eivät pysty ohjaaman valtionhallinnon toimintaa tehokkaasti. Laskentatoimi on yritysten perusinfrastruktuuria, josta ammennetaan tietoa yritystoiminnan hahmottamiseen ja johtamiseen. Laskentatoimen tarjoamat informaatiovirrat auttavat yritysten rahaprosessin hahmottamisessa. Rahaprosessista mitataan toiminnan tehokkuus, jonka avulla toimintaa suunnitellaan pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Laskentatoimi on työkalu organisaation johtamiseen, ei automaattinen järjestelmä, joka korjaa ongelmat tehokkuudessa automaattisesti. Liiketaloudellisten työkalujen soveltaminen valtionhallintoon on ongelmallista. Arpajaislupien kaltaisissa tapauksissa, joissa julkisilla palveluilla on selkeät vastuuyksiköt toimeenpanossa, sekä mitattavia palvelumaksuja, voisivat organisoida toimintaansa laskentatoimen avulla tehokkaamaksi. Markkina signaalit eivät voi vaikuttaa valtionhallinnossa, jolloin laskentatoimen lukujen tulkitseminen vaatii laajempaa toimintaa sidosryhmien kanssa, sekä osaavaa, paikallista johtamista. Tutkielman laadullinen aineisto koostuu liiketaloudellisesta kirjallisuudesta, joka on laskentatoimen suhteen on rajattu kotimaiseksi. Aineistoissa on myös henkilökohtaista havainnointia arpajaislupien työprosessista. Tutkielman laadullinen osa keskittyy laskentatoimen ja valtionhallinnon yhteensovittamisen hahmottamiseen. Tutkimuksessa on myös määrällistä aineistoa, jolla havainnoidaan arpajaislupien tuloja, joka todistaa laskentatoimen hyötyjä tehokkuuden havainnoinnissa, sekä nykyisen hinnoittelupolitiikan epämääräisiä tuloksia.
  • Taskinen, Jenni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa kuvataan valtionhallinnossa vuosina 2017¬–2019 toteutettua yhteisen verkko-oppimisalustan eOppivan kehittämistä ja sen sovittamista osaksi virastojen henkilöstön osaamisen kehittämisen käytäntöjä. Tutkielmassa tarkastellaan toteutetaanko eOppivan hyödyntämistä virastoissa samankaltaisin periaattein ja muodostuuko eOppivan hyödyntämisessä yhdenmukaisia vai erilaisia käytäntöjä. Samalla tavoitteena on ymmärtää virastojen toimintaympäristön vaikutukset eOppivan hyödyntämiseen. Tutkimuskohdetta lähestytään skandinaavisen institutionalismin viitekehyksen siihen ja kuuluvan tulkinnan (translation) käsitteen avulla. Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena, jossa on hyödynnetty olemassa olevaa dokumenttiaineistoa sekä kerätty aineistoa virastoista kirjoituspyynnöllä ja haastatteluilla. Kerätty aineisto kattaa 14 virastoa. Tutkimusaineisto on analysoitu käyttämällä teorialähtöistä sisällönanalyysia, jossa on hyödynnetty skandinaavisen institutionalismin tutkimuksen pääkategorioita. Valtionhallintotasolla toteutettu eOppivan kehittäminen näyttäytyi tutkielmassa ohjattuna ja kontrolloituna toimintana, jonka taustalla vaikuttivat strategiset tavoitteet. Kehittämisessä hyödynnettiin kollektiivisen ymmärryksen muodostamista, mikä tuki verkko-oppimisen idean materialisointia ja kontekstualisointia. Tulkintatyön lopputuloksena syntyi omaleimainen eOppiva-konsepti. eOppiva osoittautui virastoille merkitykselliseksi ja virastoilla oli halukkuutta hyödyntää uutta yhteistä välinettä. Samaan aikaan tulokset viittaavat siihen, ettei valtionhallintoon ole vielä muodostunut yhtenäistä käsitystä verkko-oppimisen hyödyntämisen tavoista ja tavoitteista. Tulokset korostavat virastojen roolia uuden toimintatavan sovittamisessa osaksi paikallisia käytäntöjä. eOppivan hyödyntämisessä virastoja ohjasivat käytännölliset motiivit ja hyödyntämistä tehtiin suhteessa toimintaympäristön luomiin edellytyksiin ja ehtoihin. Tämän johdosta eOppiva sai eri virastoissa erilaisia merkityksiä. Vaikka eOppiva oli valtionhallinnon tarpeisiin kehitetty, edellytti sen vaikuttava hyödyntäminen kontekstualisointia kunkin viraston toimintaympäristöön. Virastot sovittivat eOppivaa osaksi toimintaansa samankaltaisin keinoin. Yhteinen väline loi yhdenmukaisia käytäntöjä, mutta lähempi tarkastelu toi esille virastokohtaista vaihtelua.
  • Alaviitala, Lauri (Helsingfors universitet, 2012)
    Työn tutkimuskohteena on maabrändäyksen ilmiö: kymmenissä maissa on toteutettu maabrändihankkeita, joissa yritysmarkkinoinnissa käytettyä brändäyksen käsitettä on sovellettu valtionhallinnon käyttöön. Työssä tästä ilmiöstä on erityisenä tarkastelukohteena Suomen ulkoasiainministeriön käynnistämä maabrändihanke, joka toteutettiin vuosina 2008–2010. Työn tavoitteena on liittää maabrändäyksen käsite aikaisempaan yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun valtionhallinnon puhetavoista ja ideologioista. Menetelmällisesti työssä tutkitaan maabrändipuhetta diskurssianalyyttisestä näkökulmasta. Työssä on kolme tasoa: maabrändäyksen nousu globaaliksi ilmiöksi, Suomen maabrändihankkeen loppuraportti kansalaistoimijoille suunnattuna tekstinä sekä kansalaisten maabrändäystä käsittelevistä mielipidekirjoituksista koostuva aineisto, joka on julkaistu Helsingin Sanomissa vuosina 2008–2012. Loppuraportin ja media-aineiston avulla työssä pyritään tarkastelemaan maabrändäystä kansalaisuuden ja valtionhallinnon näkökulmista, mikä aikaisemmassa tutkimuksessa on ollut puutteellista. Maabrändäyksen ilmiö yhdistetään työssä kilpailuvaltion käsitteeseen. Kilpailuvaltiolla on kuvattu kehitystä, jossa kansallisvaltion ideologiseksi ydintehtäväksi muodostuu maan kilpailukyvyn lisääminen ja kansainvälisen yritystoiminnan edellytysten edistäminen maassa. Maabrändäys on tässä osa kilpailuvaltion yritysjohtamisesta omaksuttua käsitteellistä sanastoa, jolla politiikan tavoitteita kuvataan. Yritysmarkkinoinnista omaksuttu brändäyksen käsite edellyttää organisaatiolta sisäistä yhdenmukaisuutta. Valtion käyttöön sovellettuna yhdenmukaisuuden tavoite pyrkii jättämään huomiotta politiikan eturistiriidat, sillä tärkeintä on yhteen hiileen puhaltamisen tuoma hyvinvointi. Menestyksen jakautumisesta maan sisällä ja kansalaisten välillä ei keskustella. Kilpailuvaltion kansalaisia valmentava rooli näkyy Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa, jossa annetaan brändäykseen liittyviä tehtäviä kaikille suomalaisille toimijoille. Työssä loppuraporttia tarkastellaan hallinnan analytiikan teorioiden näkökulmasta tekstinä, jossa suomalaisista pyritään tekemään yhtenäinen toimijajoukko kuvailemalla samaistumisen kohteeksi yhteisösubjekti, me. Yhteisösubjektin edustaman kansalaisen tehtävä on aktiivisesti toteuttaa hallinnon määrittämiä, yhteistä hyvää tuottavia tekoja. Hankkeen tavoitteena on näin tuoda kaikki suomalaiset toimijat samojen tavoitteiden piiriin, jossa eturistiriitoja ei näyttäydy. Mielipidekirjoitusaineistosta hahmotellaan työssä kolme diskurssia: yhtenäisen brändi-Suomen kiistävä vastakkainasettelun diskurssi, yhtenäistä brändi-Suomea kannustava yhteisödiskurssi sekä maabrändäyksen yhteiskunnallisen keskustelun argumentiksi ottava politiikkadiskurssi. Analyysin perusteella maabrändäyksen ideologisesta perustasta voidaan keskustella mielipidekirjoituksissa, mutta ennen kaikkea maabrändipuhe kääntyy teksteissä maabrändin sisältöihin. Aineistossa määrällisesti hallitsevan politiikkadiskurssin teksteissä omaksutaan Suomesta puhuessa brändinäkökulma, jossa asioiden merkitystä arvioidaan Suomen maabrändin kannalta. Samalla käsite lähtee vaeltamaan moneen suuntaan. Aktiivisten kansalaisten oman ideoinnin sekä maabrändiraportissa annetun yhtenäisen, yhteen hiileen puhaltavan Suomen välillä onkin ristiriita. Mielipidekirjoituksissa moneen suuntaan hajoavan maabrändipuheen yhteys nimenomaan Suomen kilpailukyvyn parantamiseen jää epäselväksi. Tällöin on hankalaa nähdä mielipidekirjoitusten yhteys akateemisessa keskustelussa esiintyvään, talouskasvuun keskittyvään maabrändipuheeseen sekä toisaalta siihen Suomen hankkeen maabrändipuheeseen, jossa kansalaiset nähdään yhtenäisenä, määriteltyä brändi-Suomea valtionhallinnon laatimien tehtävien kautta edistävänä joukkona.
  • Helavuori, Henna-Leena (2008)
    Arviointia käytetään monenlaisiin tehtäviin valtion hallinnossa: tukemaan päätöksentekoa, tarkastelemaan virastojen ja laitosten toimivuutta sekä projektien onnistumista. Arviointi on yhä merkittävämpi väline valtion hallinnossa ja sen rooli varmasti kasvaa yhä. Arviointijärjestelmien jäntevöittämistä korostetaan yhtenä hallinnon tehokkuuden ja toimivuuden parantamisen keinona. Arviointi nähdään mekanismina, jolla valvotaan, systematisoidaan ja arvotetaan hallinnon toimintoja sekä niiden tuloksia. Arviointi on prosessi, jossa määritellään asian hyvät puolet, arvo sekä arvon hyöty. Evaluaatiota tehdään mitä moninaisimpien syiden vuoksi. Jonkinlainen hyötynäkökulma korostuu kuitenkin aina siinä, miksi arviointia tehdään. Arvioinnille asetetut konkreettiset tavoitteet ja arviointiprosessin hyötynäkökulma tekevät siitä mielenkiintoisen tutkimuksen kohteen. Arviointien tutkiminen on metaevaluaatiota. On mielekästä tarkastella, toteutuvatko arvioinnille asetetut tavoitteet käytännössä vai onko kyse vain rutiininomaisesta selvitystyöstä, joka jää ilman jatkotoimenpiteitä. Paavo Lipposen toisen hallitus aloitti laaja-alaisen asuntopoliittisen arvioinnin. Kokonaisuus sisälsi ympäristöministeriön 2000-luvun alussa teettämiä arviointeja ministeriön omasta sekä sen hallinnon alaisen viraston, Valtion asuntorahaston toiminnasta. Tutkielmassa tarkastellaan metaevaluaation avulla, onko nähtävissä, että laaja-alainen asuntopoliittinen arviointiprosessi olisi vaikuttanut sen toteuttamisen jälkeen laadittuihin Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen hallitusohjelmaan sekä asuntopoliittiseen ohjelmaan. Parhaimmillaan arviointi tarjoaa välineen, jolla kuvataan toimenpiteiden tai ohjelmien toteutumista ja vaikutusta yhteiskuntaan. Näkökulma on erittäin tärkeä evaluaation lähtökohta. Silti on aina myös olemassa riski, että arvioinnista muodostuu päätöksenteosta täysin irrallinen ja raskas toimintamalli ilman minkäänlaista käytännön vaikutusta. Valtiovalta on sitoutunut perustuslain 19§ toteuttamaan sosiaalista ja hyvinvointia tukevaa asuntopolitiikkaa. Se on pääosin kansallista. Lisäksi asuntopolitiikka on aina ajankohtaista, sillä asuminen koskee kaikkia. Vaikka asuntopolitiikkaa toteutetaankin jo nyt erilaisten tuki- ja muiden toimintojen muodossa, on valtio kuitenkin yhä haastavien tehtävien edessä asuntopoliittisten kysymysten kohdalla kyetäkseen takaamaan perustuslain 19§ toteutumisen.
  • Reinikainen, Heli (2005)
    Tutkimuksella pyrittiin hahmottamaan, minkälaista ministeriöiden ja kansalaisten välinen viestintä on, mitä viestinnältä voi odottaa, mikä sitä ohjaa, ketä tieto palvelee tai kuka sen sisällön määrittelee. Tutkimuksen alkuosan tarkoituksena oli löytää erilaisia odotusarvoja ministeriöiden viestinnälle ottaen huomioon toimintaympäristön ja tilanteen muodostamat tekijät. Tavoitteena oli muodostaa viestinnälle malli, joka parhaiten edistäisi kansalaisten osallistumista ja vuorovaikutteisen viestinnän syntymistä kansalaisten ja hallintoviranomaisten välille. Tutkimuksen kirjallisuuskatsaus käsittelee viestinnän funktioita ja informaatiostrategioita, joita valtionhallinnon organisaatioille on löydettävissä. Tutkimustavoitetta selvitettiin analysoimalla ministeriöiden viestintää ennen EU-kansanäänestystä ja niiden osallistumista äänestystä edeltäneeseen julkiseen keskusteluun. Analyysin teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriaa. Ministeriöiden käytännön toiminnasta etsittiin niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat eniten siihen, minkälaisena viestintä toteutui. Tutkimuksella pyrittiin viestinnän odotusarvojen ja käytännön tilanteen yhteensovittamisella hahmottamaan realistisemmin ministeriön viestinnällistä roolia ja edellytyksiä toimia kommunikatiivisesti. Ministeriöiden viestintää tarkasteltiin hallinnon näkökulmasta. Tutkimuksessa olivat mukana valtiovarainministeriö, ulkoasiainministeriö, sisäasiainministeriö, liikenneministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, työministeriö, oikeusministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Jokaisesta ministeriöstä haastateltiin yksi tiedotuksen henkilökunnan edustaja. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin asiantuntijahaastatteluiden avulla valtioneuvoston kanslian, EU-sihteeristön ja ulkoasiainministeriön Eurooppa-tiedotuksen tehtävät valtionhallinnon EU-tiedottamisessa ennen kansanäänestystä. Aineisto on kerätty syksyllä -94 ja keväällä -95. Haastatteluaineiston analyysi antoi tulokseksi, etteivät ministeriöt ottaneet tehtäväkseen osallistua itse näkyvästi kansanäänestystä edeltäneeseen julkiseen keskusteluun eivätkä myöskään pitää sitä yllä esimerkiksi tuottamalla kansalaisille kohdennettua materiaalia. Ministeriöiden viestintää ei voi luonnehtia yhteisymmärrykseen tähtääväksi kokonaisuudessaan. Ministeriöt jättäytyivät keskustelun ulkopuolelle sivustaseuraajiksi, niiden tehtävänä oli tuottaa tietoa keskustelijoiden käyttöön ja valvoa myös keskustelun asiallisuutta. Ministeriöiden EU-kansanäänestystä edeltänyt viestintä poikkesi hallinnon normaalista viestinnästä siten, etteivät viestinnän tavoitteet nousseet ministeriöiden omasta toiminnasta vaan pikemminkin yhteiskunnallisista tarpeista ja velvoitteista. Saatuja tuloksia ei voi yleistää hallinnon normaaliin toimintaan, mutta ne antavat viitteitä siitä, miten ministeriöt toimivat laajoissa poliittisissa kysymyksissä.
  • Furman, Eeva; Siivonen, Katriina; Linnanen, Lassi; Halme, Minna; Jaakkola, Jouni K.; Mönkkönen, Mikko; Saari, Juho; Salonen, Arto O.; Toivonen, Tuuli; Tolvanen, Anne; Lyytimäki, Jari; Soini, Katriina; Apajalahti, Eeva-Lotta; Lammensalo, Linda (Kestävyyspaneeli, 2022)
  • Furman, Eeva; Siivonen, Katriina; Linnanen, Lassi; Halme, Minna; Jaakkola, Jouni J.K.; Mönkkönen, Mikko; Saari, Juho; Salonen, Arto O.; Toivonen, Tuuli; Tolvanen, Anne (Kestävyyspaneeli, 2022)
  • Saharinen, Anna (2006)
    Ohjelmajohtaminen on vuonna 2003 käyttöönotettu valtioneuvoston tasoinen johtamismalli, jonka tavoitteena on koota yhteen laajoja, useita eri hallinnonaloja ja toimijoita koskettavia asiakokonaisuuksia politiikkaohjelmien alaisuuteen. Ohjelmajohtamisen laajakantoisempana tavoitteena on lisätä poikkihallinnollista kulttuuria keskushallinnon tasolla sekä hallinnon avautumista suhteessa yhteiskuntaan. Ohjelmajohtaminen liittyy hallinnan ja verkostoitumisen käsitteisiin: toimintaympäristön monimutkaistuessa päätöksenteon tueksi tarvitaan yhä laajemman toimijajoukon asiantuntemus, ja hallitusten on enenevässä määrin perustettava toimintansa konsensukseen ja yhteistyöhön. Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan kuuluu neljä politiikkaohjelmaa: yrittäjyyden, työllisyyden, kansalaisvaikuttamisen ja tietoyhteiskunnan politiikkaohjelmat. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on niistä ensimmäinen, yrittäjyyden politiikkaohjelma. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen toteutumista yrittäjyyden politiikkaohjelman kahden keskeisen toimielimen – ohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan – sisällä ja välillä. Laajempana tavoitteena on selvittää sitä, mitä esteitä ja edellytyksiä aidolle verkostoitumiselle keskushallinnon tasolla on olemassa, ja miten ohjelmajohtamismallia tulisi edelleen kehittää. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat yleisellä tasolla hallinnan diskurssi ja verkostoteoreettinen näkemys. Erityisellä tasolla yrittäjyyden politiikkaohjelman keskeisten toimijoiden verkostoitumista tarkastellaan verkostoitumisen edellytysten mallin kautta. Mallin mukaan verkostomaisen toiminnan onnistumiseen / epäonnistumiseen vaikuttavat seuraavat tekijät: verkostojohtaminen, verkoston ominaisuudet, toimijoiden verkostovalmiudet, resurssien riittävyys, instituutioiden tuki, tulkintojen yhdensuuntaisuus sekä ajanhengen ja verkostoissa käsiteltävien teemojen yhdensuuntaisuus. Tutkimuksessa on tarkoitus tarkastella sitä, millä tavalla nämä tekijät vaikuttavat yrittäjyyden politiikkaohjelman johtoryhmän ja yritysneuvottelukunnan toimijoiden väliseen horisontaaliseen ja vertikaaliseen verkostoitumiseen. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen tapaustutkimus, ja keskeisien toimijoiden näkemyksiä kartoitetaan puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla. Tutkimuksen keskeisenä päätelmänä on se, että ohjelmajohtaminen on osittain lisännyt toimijoiden välistä horisontaalista ja vertikaalista verkostoitumista yrittäjyyden politiikkaohjelmassa. Tästä huolimatta vallitsevassa hallintokulttuurissa on edelleen lukuisia tekijöitä, jotka toimivat aidon horisontaalisen ja vertikaalisen verkostoitumisen esteinä. Edelleen laajempana päätelmänä on se, että ohjelmajohtamismalliin liittyy sangen paljon puutteita. Nämä liittyvät muun muassa politiikkaohjelmien organisointiin, muodolliseen asemaan sekä resursointiin. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä liittyen hallinnan diskurssiin ovat Tiihonen (2000) ja Stenvall (2000); verkostoitumiseen Linnamaa (2004), Linnamaa ja Sotarauta (2000) sekä Kickert et al. (1997) sekä ohjelmajohtamismalliin Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2005.
  • Rönkkö, Mauno (2001)
    Osana valtionhallinnon 1990-luvun uudistusohjelmaa valtionhallinnon virastot on velvoitettu kehittämään myös palkkausjärjestelmiään. Perinteinen virkapalkkajärjestelmä on siis korvautumassa uusilla, työn vaativuuteen perustuvilla virastokohtaisilla palkkausjärjestelmillä. Vaikka palkkausjärjestelmien uudistamisen yhteydessä tavoitteeksi ei suoranaisesti ole mainittu työntekijöiden palkkatyytyväisyyden parantamista, tämä lienee kuitenkin uudistusten toivottavana pidettävä sivuvaikutus. Valtionhallinnon työntekijöiden palkkatyytyväisyyttä koskeva tietämys on kuitenkin vähäistä. Työn tutkimusongelmana on voidaanko valtionhallinnon työntekijöiden palkkatyytyväisyyttä selittää heidän itseensä tai heidän työyhteisöihinsä liittyvien tekijöiden avulla. Tämän selvittämiseksi on muotoiltu suomalaiseen valtionhallintoon soveltuva palkkatyytyväisyysmalli palkkatyytyväisyyden ja sen selittäjien suhteista. Mallin mukaan palkkatyytyväisyys määräytyy seitsemän arviointiprosessin, tarpeiden tyydyttymisen, palkan kasvamisen, myötävaikutuksen vertailun, muiden palkkaan vertailun, työpanoksen arvon vertailun, palkkahajonnan hyväksymisen ja palkkaporrastuksen hyväksymisen tuloksena. Palkkatyytyväisyyttä selittäviä tekijöitä ovat työntekijöiden tarpeet, joiden vaikutus kohdistuu ensimmäiseen arviointiprosessiin, ja palkkaeroja koskeviin sääntöihin kohdistuva työntekijän kuuliaisuus, jonka vaikutus kohdistuu kuuteen viimeksi mainittuun arviointiprosessiin. Ensisijaisten selittävien tekijöiden lisäksi palkkatyytyväisyyttä selittävät välillisesti henkilön työpanokset ja työstä saatavat palkinnot, hänen asenteensa sekä ympäristötekijät. Työpanoksia ovat työn ominaisuudet ja työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet. Työntekijän asenteet voidaan jakaa palkkausta koskeviin näkemyksiin ja arvoihin sekä yleisiin asenteisiin. Ympäristötekijät voivat olla organisaation sisäisiä tai ulkoisia ja molemmat edelleen ominaisuuksia tai asenteita. Kaikki nämä voivat vaikuttaa henkilökohtaisiin tarpeisiin. Lisäksi ne vaikuttavat palkkaeroja koskevia sääntöjä kohtaan tunnetun kuuliaisuuden ja siihen liittyvien arviointiprosessien väliseen suhteeseen. Työstä saatavat palkinnot, työntekijän yleiset asenteet sekä ympäristötekijät toimivat yleisinä palkanmääräytymissääntöjen hyväksymiseen vaikuttavina tekijöinä. Työpanosten ja palkkausta koskevien näkemysten kohdalla vaikutuksen ilmeneminen riippuu niiden yhteensopivuudesta tai yhteensopimattomuudesta palkanmääräytymissääntöjen kanssa. Mallista johdettujen hypoteesien toimivuutta on testattu Johtamiskulttuurin muutos ja tuloksellisuus ?tutkimushankkeen (JoKuMuu) vuoden 1998 kyselyaineistolla. Sekä kokonaisaineistolle että kaikille yksittäisille virastoille on etsitty regressioanalyysin avulla keskeisimmät palkkatyytyväisyyttä selittävät tekijät. Empiirisen aineiston valossa valtionhallinnon palkkatyytyväisyysmalli on pääpiirteissään toimiva. Ennakko-odotusten vastaiset tulokset ovat selitettävissä osin sillä, että kaikki hypoteesien testaamisessa käytetyt muuttujat eivät mittaa hypoteeseissa esitettyjä asioita. Osittain hypoteeseja on kuitenkin tarkennettava. Keskeisin muutos on uuden muuttujaryhmän, työhön suhtautumista koskevien asenteiden, lisääminen malliin. Myös tämän muuttujaryhmän kohdalla vaikutuksen ilmeneminen riippuu asenteiden yhteensopivuudesta tai yhteensopimattomuudesta palkanmääräytymissääntöjen kanssa.
  • Nousiainen, Kristian (2008)
    Tutkimuksessa tarkastellaan valtion keskushallinnon ylintä virkamiesjohtamista. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida rakenteellisesti, historiallisesti ja keskeisten hallinnon käsitteiden kautta virkamiesjohtamista, sen kehitystä, kehittämistä sekä käsitysten välisiä ristiriitoja. Ajankohtainen lähtökohta tutkimukselle on ylimmän virkamiesjohtamisen kehittämiseen viime vuosina kohdistununeet hankkeet. Tutkimus on historiallis-teoreettinen. Rakenteiden kuvaus muodostaa käsittelylle taustan. Aineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta sekä hallintoa ja sen kehittämistä kuvaavista dokumenteista. Analyysimenetelmänä on systemaattinen analyysi ja laadullisen tutkimusotteen soveltava käyttö. Rakenteellisia kuvauksia tehdään myös kvantitatiivisesti. Tutkimus on jaettu valtion keskushallintoa, historiallista kehitystä, hallinnon peruskäsitteitä, poliitikkojen ja virkamiesten suhdetta sekä julkista johtamista käsitteleviin osiin. Tutkimuksessa havaitaan hallinnon kehittämisen ja yksityisen sektorin toimintamallien kautta nousevien haasteiden samankaltaisuus. Liikkeenjohdon periaatteiden omaksumisesta hallintoon syntyy ristiriitainen kuva. New Public Management -perusteisesta kehittämisestä huolimatta weberiläiset piirteet ovat merkittäviä. Mallia voi kuvata käsitteellä New Weberian State.