Tutkielman tarkoitus on tuottaa tietoa sekä muistisairaan vanhuksen itsemääräämisoikeudesta että sen toteutumisesta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu on dualistinen, kaksikärkinen: ensimmäisessä tutkimustehtävässä selvitetään itsemääräämisoikeuden olemusta, sen alaa ja ulottuvuutta oikeustieteellisessä kontekstissa lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden valossa sekä tehdään rajanvetoa sallitun ja hylättävän intervention välillä. Toinen tutkimustehtävä on tutkia, miten muistisairaan vanhuksen autonomia reaalielämässä toteutuu hänen itsensä ja hänen läheisensä kokemana. Tutkimus on toteutettu yhdistämällä kahta eri tutkimusmetodia: lainopillista metodia selvitettäessä voimassa olevia oikeusnormeja ja niiden soveltamista sekä empiiristä, laadullista tutkimusmetodia tutkittaessa itsemääräämisoikeuden toteutumista reaalielämässä. Muistisairaiden ja heidän läheistensä kokemuksia on kartoitettu yksilöllisesti toteutettuna teemahaastatteluna. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu ja haastatteluaineisto on analysoitu abduktiivisesti. Lähtökohta muistisairaan itsemääräämisoikeudelle on, että vaikka muistisairaus on etenevä, neurologinen sairaus, muistisairaan autonomia ei pääty diagnoosin saamiseen. Toimintakyvyn heiketessä autonomia kaventuu asteittain, mutta oikeutta tehdä itsenäisiä ja itseään koskevia päätöksiä tulee kunnioittaa ja tukea niin pitkään kuin mahdollista. Itsemääräämisoikeuden olemusta on pohdittu erilaisten autonomian määritelmien avulla. Koska tutkielma liittyy vanhuusoikeuden alaan, myös itsemääräämisoikeuteen liittyvät, vanhuusoikeuden keskeiset käsitteet on selvitetty oikeuskirjallisuutta apuna käyttäen. Perinteisen individualistisen autonomian rinnalla käsitellään relationaalista autonomiaa, ja relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettua päätöksentekoa, joka mahdollistaa muistisairaan päätösten tekemisen vielä siinäkin vaiheessa, kun oma toimintakyky ei riitä alentuneen kognition vuoksi. Haastattelututkimuksen tuloksia on havainnollistettu purkamalla litteroitua materiaalia haastateltujen autenttiseksi puheeksi. Tällä tietoisella valinnalla on haluttu antaa haastatelluille se, mikä heille kuuluu: ihmisen yksilöllinen ääni. Samasta syystä haastatelluille henkilöille on annettu nimet, joskin keksityt - tunnistamisen välttämiseksi. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa oli, että muistisairas ei voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan, jos hän ei ole tietoinen itsemääräämisoikeutensa olemassaolosta ja oikeuksiinsa pääsemisen instrumenteista. Tutkimuksessa keskiöön nousi erityisesti kolme asiaa: ensiksi, että lakisääteiset neuvontapalvelut eivät toimi tavalla, joka turvaisi muistisairaiden vanhusten oikeuden oikeaan ja oikea-aikaiseen tietoon heitä koskevissa oikeudellisissa ja sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi, että relationaalisen autonomian ilmentymänä tuettu päätöksenteko on luonteva toimintamalli läheisissä relaatioissa ja kolmanneksi, että yksin asuvat, perheettömät muistisairaat ovat joka suhteessa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tulokset ovat linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Lainsäädännöllisiä kehityskohteita ovat itsemääräämisoikeuslain säätäminen sekä tuettua päätöksentekoa koskevien pykälien lisääminen jo olemassa olevaan lainsäädäntöön. Myös "omaisköyhyyden" ratkaiseminen kolmatta sektoria apuna käyttäen voisi olla selvittämisen arvoista pyrittäessä parantamaan kaikkein haavoittuvimmassa olevien, perheettömien muistisairaiden vanhusten asemaa.

Liikunnallinen kuntoutus on tärkeä osa kuntoutuslaitosten toimintaa, jonka tavoitteena on edistää vanhusten toimintakykyä. Tutkimuksen mukaan liikunnallisen kuntoutuksen ammattilaiset painottavat vanhusten kuntoutuksen suunnittelussa fyysisen toimintakyvyn arvioimista ja parantamista. He laativat liikunnallisen kuntoutuksen suunnitelman yleensä joko asiakkaalle itse tekemiensä toimintakyvyn mittausten perusteella tai hyödyntämällä omaa asiantuntemustaan tai aiempia kokemuksiaan. Liikunnan ammattilaiset ottavat harvoin kuntoutujien elämäntilanteen huomioon kuntoutuksen suunnittelussa. Vain harvat heistä kertoivat selvittävänsä kuntoutuksen alussa kuntoutujan tarpeet ja elämäntilanteen tai laativansa tavoitteet yhdessä vanhuksen kanssa. Kelan julkaisemassa tutkimuksessa haastateltiin kuntoutuslaitoksissa liikunnallista kuntoutusta järjestäviä fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja ja liikunnanohjaajia. Haastateltavia oli yhteensä 15. Jotta kuntoutuksesta tulisi varmimmin osa vanhuksen arkielämää, kuntoutujan pitäisi voida osallistua kuntoutuksensa suunnitteluun. Parasta olisi, jos kuntoutuksen ohjaaja huomioisi ikääntyneen omat tarpeet ja laatisi kuntoutussuunnitelman yhdessä hänen kanssaan.

Iäkkäiden määrä kasvaa ja yhteiskunnan tulisi vastata tähän muutokseen. Mediaa voidaan pitää mittarina yhteiskunnallisille muutoksille. Lehtikirjoituksia tutkimalla voidaan selvittää minkälaisia käsityksiä vanhuksista ja vanhuudesta yhteiskunnassa esiintyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää minkälaisia käsityksiä vanhuksista ja vanhuudesta lehtikirjoituksissa on. Aineistona käytetään vanhuksiin ja vanhuuteen liittyviä lehtikirjoituksia vuosilta 2014‒2017 (n=282). Aineistolähtöisessä fenomenografisessa analyysissä aineistosta haetaan merkityksellisiä käsityksiä, joista muodostetaan kuvauskategorioita ja edelleen käsityskategorioita. Ference Marton on kehittänyt fenomenografiaa kasvatustieteen parissa haastattelututkimuksissa. Tässä tutkielmassa fenomenografiaa sovelletaan lehtikirjoituksiin. Tutkielman metateoreettisena viitekehyksenä toimii Ulrich Beckin ajatus riskiyhteiskunnasta. Postmoderni yhteiskunta tuottaa omat riskinsä. Tällä viitataan eliniän nousuun ja iäkkäiden kasvavaan määrään, joiden palvelutarpeeseen yhteiskunta ei osaa vastata. Aineistosta jäsentyy kuvauskategorioiden kautta kuusi käsityskategoriaa vanhuksista ja vanhuudesta. Ulrich Beckin riskiyhteiskuntaa ilmentävät esimerkiksi lehtikirjoitukset iäkkäiden kasvavasta määrästä, lisääntyvistä iäkkäiden hellekuolemista, sairaalabakteereista ja teknologian käyttöön liittyvistä ongelmista. Lehtikirjoituksista analysoitujen vanhuuskäsitysten perusteella voidaan todeta, että median vanhuskäsitys ei ole niin yksipuolinen kuin pelkkien lööppien perusteella voisi olettaa. Käsitykset eivät painotu riskiyhteiskuntatyyliin vain käsityksiin vanhusten kasvavasta määrästä. Toisaalta käy selväksi, että postmo-derni yhteiskunta on tuottanut riskin yksin asuvien vanhusten suhteen, koska heidän palveluntarpeisiinsa ei voida vastata aukottomasti edes uudella teknologialla.